Sielunlämmitin

 

Vatnik

 

Kun valtiot joutuvat konfliktiin, nostavat myös kansat, noin kuvaannollisesti sanoen, niskakarvansa pystyyn ja puhuvat, sikäli kun puhuvat, toisilleen lähinnä sähisemällä.

Joskus, vuosia sitten, kehotin lukijaa googlaamaan sanat хохол ja toisaalta москал tai кацап, mikäli he halusivat tietää, millaista irvikuvaa ukrainalaiset ja venäläiset olivat ruvenneet viljelemään toisistaan (кацап - Bing images).

Erityisesti kuvapuoli on paljon puhuva. Venäläiset muuttuivat niissä kiroilemalla puhuviksi rappioalkoholisteiksi ja läskiä himoitsevat ukrainalaiset olivat jo itsekin sian näköisiä. Äärimmillään niissä sanotaan, että vain kuollut naapuri on hyvä naapuri. Kovin tuttua siis sotien ajoilta, mutta jo vanhempaa perua.

Kuvissa kaiketi tulee esille kansallisuusvihan primitiivisin taso, mutta toki se sanallinen puoli on myös oleellisen tärkeä. Sitenhän ainoastaan voidaan todistaa, miksi vastapuoli on niin kehno. Venäjällä vähemmistöjen halveksimisen ja vihaamisen perusteena on perinteisesti ollut imperialismi: tietyt ainekset ovat olleet epäluotettavia kavaltajia.

Mitäpä sanoikaan muuan imperialistinen kaljapatriootti (квасной патриот) Aleksandr Kuprinin novellissa: Hän kuvaa yksityiskohtaisesti myös aitovenäläisenä patrioottina esiintyvän tyypin, jolle juutalaiset ovat vihollinen numero yksi: ”Kenen hallussa on vuoriöljymme? Jutkujen, armenialaisten, amerikkalaisten. Kenen käsissä ovat hiili, kaivokset, höyrylaivat, sähkö? Jutkujen, belgialaisten, saksalaisten hallussa. Kuka omistaa sokeritehtaat? Jutkut, saksalaiset, puolalaiset. Ja ennen muuta kaikkialla olevat jutkut, jutkut, jutkut… Keitä ovat lääkärimme? Jutkuja. Keitä ovat apteekkarimme, pankkiirimme, asianajajamme? Helvettiin nuo kaikki…!”

Juutalaisten ohella vihattavia kotimaisia aineksia olivat puolalaiset, suomalaiset ja ukrainalaiset: ”voi sivistynyt Suomi-parka! Voi onneton, sorrettu Puola! Oi suuri, ahdistettu juutalaisten heimo…”

Isänmaanystävä joutui lopulta hurmoksiin ja fantisoi hirveällä kostolla. Venäjä kyllä heräisi pian ja sen jälkeen: ”se ravistelee itsestään tuon vahingollisen, radikaalin älymystön kuin koira kirpun ja puristaa tiiviisti mahtavaan nyrkkiinsä kaikki nuo syyttömät, sorretut, kaikki nämä likaiset, vähäpätöiset jutkut, ukrainalaiset ja puolalaiset niin, että mahla roiskuaa niistä joka taholle ja Euroopalle se sanoo ainoastaan: nouse ylös, senkin koira!”

Kuprinin kuvaaman chauvinistin vihan kohteena ei suotta ollut älymystö, intelligentsija. Sehän oli ryhmä, joka kaikkialla toimi suuren isänmaan rajattoman suuruuden vahingoksi, se halusi kukistaa itsevaltiuden, se halusi oikeutta suomalaisille, puolalaisille ja juutalaisille ja iin  edelleen. Se halusi suuria mullistuksia, kuten päämiisteri Stolypin asian muotoili. Patriootit sen sijaan halusivat suuren Venäjän! (ks. Vihavainen: Haun stolypin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tuo suuri Venäjä oli tietenkin se imperiumi, jossa vähemmistöillä ei ollut nokan koputtamista. Heidän tehtävänään oli palvella venäläistä aatetta etnografisena materiaalina kuten slavofiili Danilevski asian esitti.

Venäläisen imperiaalisen kulttuurin juuria on etsitty ja tietenkin myös löydetty kaukaakin. Yllättävän vähän painoa on viime aikoina pantu sille valtavalle kokemukselle jonka kansakunnalle antoi Neuvostoliiton rakentamisen ja tuhoutumisen aikakausi, täysin utopistinen ja tavattoman verinen kokeilu.

Venäjän Ukrainassa käymän hyökkäyssodan suuri suosio kotimaassa on yllättänyt monet, minut ainakin. Olisi kuitenkin virhe kuvitella, että koko kansa yhtenä miehenä olisi mukana tässä joukkopsykoosissa, jossa lauma sopulien tai nykyaikaisten journalistien tavoin näyttää kulkevan aivan sokeasti samaan suuntaan.

Eivät ne kaikki niin tee. Kuprinin kuvaaman chauvinistin vihaama älymystö on yhä olemassa ja samoin myös ne vähemmistöt, joita venäläinen imperialismi ei elähdytä.

On kiinnostavaa, että putinilaisen politiikan kannattajia on ryhdytty kutsumaan nimellä vatnik (ватник), joka tarkoittaa toppatakkia tai siihen pukeutunutta ihmistä.

Wikipedian mukaan kyseessä on haukkumanimi, joka tietenkin alun perin viittasi neuvostoliittolaiseen ilmiöön, etenkin vankien ja sotilaiden aikoinaan käyttämään halpaan vaatekappaleeseen. Ihmisestä puheen ollen se tietenkin antoi assosiaation homo sovieticuksesta, tottelevaisesta typeryksestä, joka uskoi minkä tahansa propagandan. Suunnilleen samaa kuin vatnik tarkoittaa myös sana sovok (совок).

On kiinnostavaa, että wikipedia selittää vatnikin olevan nimenomaan nykyisen sisä- ja ulkopolitiikan annattaja eikä esimerkiksi vain neuvostonostalgiaa viljelevä takapajuinen aines: Ва́тник — политически окрашенное прозвище лиц, поддерживающих современный политический режим в России , его внутри- и внешнеполитический курс.

Vähemmän kiinnostavaa ei ole, että älymystön noin leimaamat ainekset ovatkin tehneet nimityksestä itselleen kunnianimen: Neuvostoliiton kunnia on heidänkin kunniansa ja nykyinen politiikka on sen jatkoa.

Tässä näemme harvinaisen selkeän kuvan henkisestä taantumasta. Sodat toki aiheuttavat säännöllisesti sellaisen. Merkillepantavaa on, että nimenomaan Neuvostoliitto on tässä noussut esille, ei niinkään se vallankumousta edeltäneen Venäjän imperiumin kunnian hehkuttaminen, jota harrastavat ne piirit, joita voisimme kutsua chauvinistiseksi älymystöksi.

Elämme nyt primitiivisen leimaamisen ja helppohintaisen sanamagian ja karikatyyrien aikaa. Viholliseksi miellettyjä tahoja vastaan sopii käyttää mitä keinoja tahansa. Venäläiset ja ukrainalaiset esiintyvät nyt ainoastaan ja vain perivihollisina ja kokonaisia kansoja kuvataan helposti sanan tai parin avulla.

Kun tässä ulkopuolisina vielä olemme kai säilyttäneet vielä jonkinlaisen mahdollisuuden järkevään ajatteluun, kannatta meidän pitää mielessä, että asiat ovat monimutkaisempia. Venäjällä on yhä ja tulee olemaan huomattava joukko ihmisiä, jotka eivät ole tempautuneet mukaan ”pyhään” vihaan, vaan uhmaavat ja jopa vastustavat joukkomittaista regressiota parhaansa mukaan.

Se, että vallitsevan politiikan tukijat ovat omaksuneet primitiivisyyteen viittaavan haukkumanimen jopa omaan käyttöönsä, on kiinnostavaa. Ei voi välttyä ajatukselta, että siinä henkisesti alakynteen jäänyt osapuoli yrittää -turhaan- nostaa haukkumanimensä kunnianimeksi, kun ei parempaankaan pysty.

Älymystön (Putinin terminologiassa pettureiden) ja vatnikien välien ristiriita on luultavasti nytkin muuan keskeinen vedenjakaja Venäjällä. Kun jälkimmäiset ovat ennen muuta valmiina syötettyjen ”totuuksien” kritiikittömiä nielijöitä ja valtion kuuliaisia myötäjuoksijoita, ei heidän älylliselle potentiaalilleen ole paljon painoa pantavissa.

Kun Venäjällä jälleen tulee systeeminen kriisi, on ennustettavissa, että kuuliaiset vatnikit ovat siinä heikoilla. Älymystö on nyt terrorisoitu hiljaiseksi, mutta sen tuhoaminen on mahdotonta. Erityisen mahdotonta se on sille lahjattomalle massalle, joka on omaksunut neuvostoaikojen leiman.