Miksi valehdellaan?

 

Jeesmiesten kirous

 

Boris Bondarev on ensimmäinen Venäjältä loikannut diplomaatti, joka on julkisesti keetonut valinnastaan. Itse asiassa muita saattaa olla jopa tusinoittain. Foreign Affairs-aikakauslehteen 6/2022 kirjoittamassaan artikkelissa Bondarev kertoo edustamansa laitoksen ilmapiiristä.

Yllättävää kyllä, näyttää siltä, että siellä on taas kerran jääty oman propagandan vangiksi. Kirjoittaja osallistui Genevessä vuoden 2022 tammikuun neuvotteluihin, joiden tarkoituksena ainakin periaatteessa oli saada laukaistuksi Venäjän ja Naton välinen jännite.

Venäjän vaatimukset olivat sitä laatua, että tulee mieleen, että ne oli esitettykin vain tullakseen hylätyiksi. Niissä vaadittiin, että Nato vetäisi kaikki joukkonsa ja tukikohtansa pois niistä maista, jotka olivat liittyneet järjestöön vuoden 1997 jälkeen. Nato ei myöskään saisi ottaa uusia jäseniä.

Paperi oli peräisin suoraan Kremlistä ja monelle se merkitsi sitä, ettei sen arvosteleminen ollut mahdollista, vaikka oli selvää, ettei se tarjonnut pohjaa diplomaattiselle ratkaisulle.

 Aivan ilmeistä on, ettei sellaista myöskään tavoiteltu, kun sotakoneisto oli jo valtavin kustannuksin viritetty hyökkäystä varten ja käskyt varmaankin olivat jo kirjekuorissaan. Ei Suomellakaan ennen talvisotaa ollut mitään mahdollisuuksia välttää hyökkäystä sen jälkeen, kun neuvottelut Moskovassa olivat päättyneet. Lapsikin ymmärtää, että Mainilan laukaukset olivat, Kuusisen hallituksen tavoin, vain tökeröä kosmetiikkaa.

Joka tapauksessa hyökkäys Ukrainaan aiheutti Venäjän edustustossa euforista iloa: viimeinkin näytettäisiin Amerikalle, kuka täällä on isäntä. Kun hyökkäys sitten meni kuten se meni, euforia hävisi, mutta sotaisuus ei.

Kirjoittajan havaintojen mukaan Venäjän ulkomaanedustuksessa vallitsee epäammattimainen toimintakulttuuri: Kremliin lähetetään sellaista tietoa, jota arvellaan siellä haluttavan kuulla. Näin ylimmät päätöksentekijät hautuvat omassa kuplassaan, eivätkä saa sitä realistista kuvaa tilanteesta, jollainen tarvitaan kaiken järkevän päätöksenteon pohjaksi.

Kirjoittaja ei kerro, uskaltavatko diplomaatit edes omassa keskuudessaan käyttää sanaa ”sota” sanan ”sotilaallinen erikoisoperaatio” sijasta, mutta muun kerrotun valossa näyttää siltä, etteivät he sitä tee.

Puheet Ukrainan biologisten aseiden laboratorioista ja muut vastaavat propagandakeksinnöt on edustustoissa otettava vakavasti, samoin siellä joudutaan torjumaan ”valheita” Venäjän ulkomailla järjestämistä entisten agenttien ja muidenkin murhista. Jokunen työntekijä suorastaan aivopesee itseään katselemalla päivät pitkät Venäjän TV:tä.

Toki ulkomaanedustustoissa työskentelevien on syytä tietää, mitä kotimaisessakin propagandassa puhutaan, mutta siihen uskominen ja sen mukainen tiedottaminen takaisin Kremliin on paha kierre.

Kyseessä näyttää olevan vanha venäläinen perestrahovka: kun tekee vain sen, mitä käsketään, ei kukaan pääse syyttämään virkavirheestä. Kun suuren Johtajan valta nousee ehdottomaksi, on omalta kannalta viisasta yrittää aina ennen muuta miellyttää sitä. Epämiellyttävän totuuden kertominen ei luultavasti riitä diktaattoria palaamaan järkiinsä, mutta hyvin mahdollisesti johtaa viestintuojan ampumiseen, noin kuvaannollisesti vielä tässä vaiheessa.

Neuvostoliitolla oli aikoinaan sama ongelma. Meillä joskus pohdiskeltiin sitä, uskoiko Stalin tosissaan suomalaisten ryntäävän joukolla kannattamaan Kuusisen kansanhallitusta. Ehkäpä suomalaiset emigrantit -ne, jotka yhä olivat elävien kirjoissa- olivat johtaneet häntä harhaan?

Nyt tiedämme, että O.V. Kuusinen tosiaankin oli käynyt jo kesällä Stalinia tapaamassa ja tietenkin kertonut oman käsityksensä tilanteesta, mikä se sitten olikin. Joka tapauksessa Kuusisen syksyllä kirjoittama artikkeli Suomen ulkopoliittisesta tilanteesta osoittaa, ettei hänellä todellisuudessa ollut kuvitelmia Suomen vallankumouksellisesta mielialasta. Mutta oliko tällä sitten merkitystä, kun maailman vahvin sotavoima jyräisi Suomen kahdessa viikossa, on toinen juttu.

Ennen sotilallista hyökkäystä Neuvostoliiton lehdistö pommitti yleisöään pari viikkoa lehdistöhyökkäyksellä, jossa selostettiin sotaisten valkosuomalaisten sotakiihkoa ja katalia provokaatioita, mutta tiedotettiin toisaalta sorretun kansan jo liikehtivän vallankumouksen edellä. Kansa oli pahasti jakaantunut ja suojeluskuntalaisten ja vastahakoisten reserviläisten välillä oli puukkotappeluita.

Nämä tarinat eivät olleet ainakaan pelkästään Moskovassa keksittyjä, myös ns. erityispalvelujen edustaja Jelisejev tiedotti sellaisesta. Ehkäpä jossain oli todellakin tapeltu?

On katsottava, että vaikka koko sodan lavastus sen keskeisenä tukipilarina toimivine Kuusisen hallituksineen oli tietenkin tehty täysin kyynisesti, Moskovassa saattoi olla syytä luulla, että Suomessa tosiaan laajastikin haluttiin valankumousta, jossa kostettaisiin vuoden 1918 vääryydet. Sitähän Kuusinen ja hänen propagandansa koko ajan toitottivat.

Se, ettei koko lavastus saanut minkäänlaista uskottavuutta lienee ollut yllätys kaikille. Stalinin prestiisille ja uskottavuudelle talvisota merkitsi täydellistä katastrofia, joka korjaantui vasta Saksan vuonna 1941 hyökätessä, kun se haudattiin uuteen propagandavyöryyn.

Stalin oli Suomen-politiikassaan, jota hän tuskin osasi ottaa ihan vakavasti, joutunut tyrannin dilemman uhriksi. Jokainen kiirehti sanomaan Johtajalle vain sitä, mitä hän halusi kuulla. Loppujen lopuksi hän kuli tuskin muuta uin kaikuja omista ajatuksistaan. Se eristi hänet todellisuudesta.

Putinia näyttää uhkaavan samanlainen vaara tai kenties se on jo noussut ylipääsemättömäksi ongelmaksi. Julkisuudessa Putin suhtautuu alaisiinsa yliolkaisesti ja halveksivasti ja löylyttää heitä kansan edessä kuin katupoika heikompaansa. On ilmeistä, että hän kuvittelee tietävänsä kaiken paremmin kuin ne, jotka hänelle tietoa tarjoavat.

Tällaisessa ilmapiirissä ei kannata odottaa päätöksiä, jotka perustuvat karuihin tosiasioihin ja jotka voisivat olla onneksi kaikille osapuolille tai edes niiden tekijöille.