Make love, not war!

 

Sota ilman vihaa

 

Erwin Rommel oli saksalainen kenraali ja myöhemmin sotamarsalkka, joka jotenkin onnistui tulemaan suosituksi myös vastapuolella. Kuoleman jälkeen hänen muistiinpanoistaan koottiin kirja, joka vuonna 1950 julkaistiin nimellä Krieg ohne Hass -sota ilman vihaa.

Itse kirjaa en ole lukenut, mutta päättelen, että Rommel, joka toimi länsirintamalla ja Pohjois-Afrikassa, ei joutunut käymään sitä totaalista sotaa, joka vallitsi itärintamalla, jossa sota yhä uudelleen kulki siviiliväestön yli ja jossa siviiliväestö oli Stalinin toimesta velvoitettu tekemään kaikkensa vihollisen vahingoittamiseksi.

Kun Saksa hyökkäsi Venäjälle, piti Hitler komentajille kuuluisan puhuttelunsa, jossa hän korosti, että Venäjällä oli käytettävä ennennäkemätöntä kovuutta. Sikäläisten ihmismassojen kanssa ei kerta kaikkiaan tulisi toimeen millään herrasmiessodalla. Venäläiset eivät olleen saksalaiselle mitään tovereita -keine Kameraden.

 Sodan alussa annetussa ns. komissaarikäskyssä edellytettiin poliittisten upseerien tappamista ilman muuta, koska kuviteltiin, että juuri he toimivat venäläisten aivoina ja olivat yleensä juutalaisiakin. Typeryyksissään Hitler luuli, että venäläiset ovat karjaa, joka aina tottelee sitä, joka lyö tai potkaisee kovemmin.

Käytännössähän Venäjä sitten potkaisi kovemmin kuin Saksa. Merkittävä osuutensa tässä oli varmasti sillä vihalla, jonka saksalaiset sotilaat vetivät päälleen raa’alla ja ylimielisellä käytöksellään. Kuten tunnettua, tietyt kansat, jotka historiankirjoituksessa on sittemmin tunnettu ”rangaistujen kansojen” (nakazannyje narody) nimellä, menivät kyllä suurin joukoin saksalaisten puolelle, mutta saivat maksaa siitä koko kansan karkotuksella, joka tehtiin jopa vielä sodan kestäessä.

Kuten voi ymmärtää, myös esimerkiksi Ukrainassa oli paljon vihamielisyyttä Stalinia ja jopa koko Venäjää kohtaan jo pelkästään muutaman vuoden takaisen holodomorin takia. Nikita Hruštšov tokaiseekin muistelmissaan, että ellei ukrainalaisia olisi ollut niin paljon, olisi Stalin karkottanut nekin.

Neuvostohistoriankirjoitus kehuskeli sillä, etteivät neuvostoihmiset koskaan menneet vihollisen puolelle. Tämä oli tietenkin paksua valhetta, mutta eivät ukrainalaisetkaan sentään in corpore menneet toisen vihatun komennon alta toista palvelemaan. Vlasovin armeijakin jäi aika merkityksettömäksi.

Myös karjalaiset olivat sodan jälkeen karkotusuhan alaisia, olihan siellä ollut selvää yhteistyötä suomalaisten miehittäjien kanssa eikä Stalinin sodan alussa antamaa nollatoleranssikäskyä ollut suinkaan noudatettu. Ilmeisesti vasta vetoaminen karjalaisten muka suureen aktiivisuuteen partisaanitoiminnassa saatiin karkotusvaatimukset hiljenemään. Niinpä tämä tosiasiassa enimmäkseen rikollinen, siviileihin kohdistunut kaukopartiotoiminta on saanut Karjalan tasavallassa ”kansankostajien” kulttimaineen.

Mutta mikä oli vihan todellinen rooli itärintamalla yleensä ja Karjalassa erityisesti rintaman molemmin puolin?

Mitä Venäjään tulee, voimme todeta, että siellä oli kasvatettu erityistä vihan kulttia jo vallankumouksesta lähtien ja jo ennen sitäkin. Luokkaviha oli se polttoaine, jota tarvittiin vallankumoukseen ja sen jälkeiseen hallintoon. Maksim Gorki oli vain yksi niistä, jotka esiintyivät avoimesti vihan apostoleina kollektivisoinnista lähtien.

Sodan aikana ja sen jälkeen vihaa oli helppo lietsoa ja sitä myös harjoitettiin valtavassa mittakaavassa. Ilja Ehrenburg on vain yksi esimerkki. Myös O.V. Kuusisen hengentuotteissa, jotka julkaistiin hänen päästessään puolueen presidiumin jäseneksi, on erityinen artikkeli, jossa keskitytään vihan myönteiseen merkitykseen, sikäli kuin se on hyvän asialla ja ihmiskunnan edistyksen palveluksessa. Se on rakkauden kääntöpuoli ja itse asiassa sama asia, päätteli O.W.: Pyhä viha, se on pyhä rakkaus!

Rajan tällä puolella eli Suomessa oli tunnetusti jo heti Itä- Karjalan vuodenvaihteen 1921-1922 taistelujen jälkeen syntynyt tietty salaseuran tapainen kerho, Vihan veljet, jonka piirissä myös teoretisoitiin vihan käyttöarvosta Suomen ja Venäjän välisessä taistelussa ja pääteltiin, että sitä tarvitaan ja paljon. Toki vihalla oli sittemmin merkityksensä sotapropagandassakin, mutta ei se näytä olleen erityisen suuri kansainvälisessä vertailussa.

On ajateltu, että viha sodan käyttövoimana on tullut strategiseksi resurssiksi vasta suurten kansallisten armeijoiden myötä eli suunnilleen Ranskan vallankumouksesta ja Napoleonin sodista lähtien.

Asialla on tiettyä uskottavuutta. Tosin sotilaat, jotka usein olivat ostettavissa olevia palkkasotureita (Landsknecht), jotka ryöstivät ja hävittivät talonpoikien omaisuutta, perheitä ja heitä itseään, saivat varmasti osakseen yhtä paljon eli maksimimäärän vihaa, tapahtuipa heidän ja vihollisen kohtaaminen sitten 30-vuotisen sodan, Suuren Pohjan sodan tai vaikkapa ensimmäisen maailmansodan aikana.

Kuitenkin jotkut sodat näyttävät olleen toisia säädyllisempiä. Ajattelen vaikkapa Suomen sotaa vuosina 1808-1809, joka oli helvettiä sotilaille, mutta ei yhtä pahaa sille osalle talonpoikaistoa, joka ei tehnyt vastarintaa. Venäjähän oli silloin päättänyt pitää valloittamansa alueet ja koetti välttää vihan nostattamista. Toki talonpoikaista vastarintaa esiintyi siitä huolimatta muuallakin, kuin Pohjanmaalla ja sillä oli jopa huomattavaa sotilaallista merkitystä.

Ainakin sen voimme todeta, että upseeristo esimerkiksi Kustaa III:n sodassa (1788-1790) ja Suomen sodassa vältti molemmin puolin raakuuksia ainakin sikäli kuin ne kohdistuvat kollegoihin rintaman toisella puolella. Toki he ymmärsivät voivansa itsekin jonakin päivänä joutua samaan asemaan.

Upseerit saattoivat jopa kesken sotaa järjestää yhteisiä juominkeja, joissa kommunikoitiin kaikkien osaamalla ranskan kielellä tai saksaksi, joka oli monen upseerin äidinkieli rintaman molemmin puolin. Kun kerran sattui, että venäläiset sotilaat olivat rusikoineet ruotsalaisen upseerin ruumiin tuntemattomaksi, lupasi venäläisten ylipäällikkö, muistaakseni kenraali Johann (Ivan) Michelsson rangaista ankarasti mokomaan tekoon syyllistynyttä.

Venäjällä on jo vuosisatoja vallinnut ns. kansan nostoväen (narodnoje opoltšenije) kultti. Vuonna 1612 nousi Nižni Novgorodin nostoväki ajamaan puolalaisia pois Kremlistä ja talonpoikaisten sissien osuutta Napoleonin lyömisessä on paljon korostettu, luultavasti liikaakin.

Talonpoikainen viha hänen pelloilleen ja kotiinsa tunkeutuneita sotilaita vastaan on yksi inhimillinen perustuntemus. Omaa kontua ja heimoa puolustetaan, vaikka sitten viimeiseen hengenvetoon saakka.

Niinpä myös Putin valehtelee röyhkeästi armeijansa olevan Ukrainassa torjumassa hyökkäystä ja samaan tapaanhan Hitler aikoinaan väitti suorittavansa preventiivistä hyökkäystä Venäjää vastaan, joka oli suunnitellut käyvänsä valtavilla voimilla Saksan ja Euroopan kimppuun.

Kuten voimme havaita, maailmassa on erittäin paljon niitä, jotka voi saada pitämään hyökkäystä puolustuksena ja päin vastoin. Mitä vihaan tulee, se syntyy kyllä rintamaolosuhteissa ennen pitkää. Jussi Halla-aho ei esittänyt mitään uutta teoriaa tai hurjaa manifestia todetessaan, että viha vastapuolen sotilaita kohtaan on rintamalla normaali tunne.

Toki siinäkin on erilaisia tasoja. Ranskalaiset ja englantilaiset, jotka vuonna 1940 jäivät saksalaisten joukkojen jalkoihin, taatusti vihasivat heitä siinä määrin, ettei vihollisen tappaminen tullut moraaliseksi ongelmaksi.

Kuitenkin lännessä käytiin siihen aikaan salamasotaa, jossa raakuudet jäivät lyhytaikaisiksi. Kotikontujenpäällä junnaava tuhoamissota, jota Ukrainassa käydään, on toista. Mikäli siellä syntyy vihollista kohtaan todellista valkohehkuista vihaa, jollaisesta venäjän kielessä puhutaan, ei meidän kannata asiasta närkästyä. Sellaiset ilmiöt syntyvät sellaisissa olosuhteissa, olkoon kyseessä sitten sota tai erikoisoperaatio.

Parantaisiko tilannetta, jos vaikkapa vai upseerit välillä kokoontuisivat yhteisiin illanistujaisiin ja pitäisivät maljapuheita? Voisiko se nyt mitenkään edes onnistua, vaikka kieliongelmia ei varmastikaan ole?