Kannettavat paratiisit

 

Maailma taskussa

 

Matkapuhelin on luultavasti viimeisten puolen vuosisadan merkittävin keksintö, mikäli ajatellaan tavallisen ihmisen jokapäiväistä elämää. Kun siihen on yhdistetty paikantautuminen, se avaa loputtomia mahdollisuuksia mainostuksesta vakoiluun saakka. Pienenä tietokoneena se pystyy hämmästyttäviin tehtäviin ja lukemattomat äpit helpottavat monia asioita.

Mainoksia tuli postiluukusta joskus pari vuosikymmentä vuotta sitten järjettömiä määriä. Kun algoritmit nyt valitsevat kohdeyleisön, säästyy valtavasti paperia ja siis puuta ja kun mainos tulee sähköisessä muodossa, ei se oikeastaan maksa mitään.

Matkapuhelimen, tai tietokoneen kautta on myös saatavana koko maailman klassinen kirjallisuus: on Gutenberg-projektia, Project Runebergia, Im Werden-kokoelmaa ja vaikka mitä. Uudemmat kirjat voi ostaa e-kirjoina.

Silti ei kannata unohtaa tuota tavallista kirjaa, koodeksin muotoista monilehtistä nippua, joka aikoinaan korvasi hankalat rullat. Kirjalla on paljon etuja puolellaan. Kirja tarjoaa paljon informaatiota, tunnelmia, viisautta ja tyhmyyttäkin suoralla yhteydellä paperilta aivoihin, ilman virtaa, ääntä ja harvinaisten metallien kulutusta.

Toki kirjan sisältämä informaationmäärä on nykyoloissa suhteessa erittäin vaatimaton mutta voihan se aina silti olla monin verroin arvokkaampaa kuin matkapuhelimesta saatava puppu, vaikka tuo kone siis kyllä voi toimia alustana loputtomille erilaisille kirjoillekin.

Kirjasta ei voi seurata elokuvaa eikä kuunnella podcasteja, mutta on se monin verroin miellyttävämpi lukea kuin kännykän teksti. Espanjalainen sananlasku sanoo: El libro es un como un jardin, que se lleva en bolsillo. Kirja on kuin puutarha, jota voi kantaa taskussa.

Saattaa olla, että suomalaisille sanalla puutarha ei ole ihan samaa kaikua kuin etelämaalaisille. Harvemmin meillä on tarvetta suojautua polttavalta auringolta vehreiden kasvien ja solisevan veden ääreen. Etelän ihmisille paratiisi on juuri sellainen paikka. Suomessa taas sananparren mukaan keisarilla, joka elää ihmisistä parhaiten, on mainiot olot, kun hän saa maata saunan lauteilla ja syödä voisulaa.

Kirjan ääressä moni voi tuntea olevansa vähintäänkin paratiisin ovilla, tai ainakin virvoittavien vetten tykönä. Sinne pääsee salamannopeasti ja ilman salasanoja.

Makunsa on kullakin ja sama koskee tarpeita. Kirja näyttää nyt olevan jonkinlaisessa kriisissä, mitä kaikkialla toitotetaan. Kaipa se totta on, kun kirjakappojakin yhä useammassa paikassa virtaviivaistetaan jonkinlaisiksi huoltoasemiksi, joilta saa mahdollisimman vähän mahdollisimman uutta tavaraa, jottei tulisi varastotappioita. Espanjassa kirjakaupat kyllä näyttäisivät säilyttäneen suosionsa ja ehkä siis myös kannattavuutensa. Liekö pelkkää kuvitelmaa?

Kirjastoonhan voi kyllä sitten mennä, jos kirjat sattuvat kaupasta loppumaan. Tai voisi mennä, jos ne älyäisivät säilyttää säilyttämisen arvoiset eli useimmat kirjat. Divarit sentään yhä toimivat, kovassa paineessa kyllä taitavat olla.

Suurinta huutoa ovat nyt äänikirjat, joita ennen tehtiin vain sokeille. Onhan niissä puolensa ja hyvin luettuina hyvät kirjat jäävät mieleen suorastaan lukijan äänenpainoja myöten. Muistan tämän lapsuuteni radio-ohjelmista ja erityisesti eräästä Seitsemän veljeksen esityksestä.

Ennen TV:n tuloa radion maanantaikuunnelmat olivatkin koko perheen ka koko kansan yhteisiä hetkiä. Joukossa oli vakavaa kuunnelmataidetta mutta myös eräänlaista sarjakuvajännitystä.

Sitä edustivat Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailut, jotka esitettiin viiden minuutin pätkissä, kunnes lauantaina tuli koko ohjelma, näin muistelen. Oli siinä aina koulussa kerrottavaa, kun ehti kotona ruokatunnilla kuunnella jännittävän kohdan, joka päättyi aina dramaattisesti, tyyliin: Pirskatin pirskatti! Kalle-Kustaaa!!! Vakavampaa jännitystä oli sarjassa Hyvää iltaa, nimeni on Cox.

Äänikirjat ovat nyt erittäin suosittuja ja sopivathan ne erilaisille tyhjän jauhajille, jotka joutuvat pitkiä aikoja istumaan autossa tai kuntosalilla tai vastaavissa paikoissa, jotka sellaisinaan eivät tarjoa mitään virikkeitä. Aika, joka menee vaikkapa puntteja pumpatessa, voidaan käyttää myös hyödyksi.

Äänikirjoihin tarvittava tekniikka on ollut olemassa jo kymmeniä vuosia, mutta kaiketi se nykyään on kätevämpää kuin ennen. Kyllähän noita kirjoja kaseteillakin oli, mutta kerran yritettyäni en tullut palanneeksi tämän keksinnön äärelle.

Toista se on kirjaa lukea, mutta näyttää siltä, että usein ihmisiltä puuttuu (jo/vielä?) myös kunnollinen lukutaito. Silloin äänikirja varmaankin toimii hyvänä kainalosauvana ja jos kuuntelemallakaan ei tavoita ideaa, voi hankkia videon, jota tarvitsee vain katsella. Sen jokainen varmasti osaa.

Kyseessä joka tapauksessa näyttää olevan eräänlainen aikakauden murros, merkittävä siirtymä sanan vallasta kuvan valtaan, kuten jo muun muassa Olavi Paavolainen ennusteli ja Marshall McLuhan vielä laajasti perusteli. Ehkäpä aikakausi on tosiaan vaihtumassa?

Joka tapauksessa aion vastakin pitää mukanani matkoilla jokin pienen liivintaskukokoisen kirjan, jota voi lukea vaikkapa pubissa. Etenkin Venäjällä sellaisia on saatavana tuhansia. Niiden sisältö on usein hyvin kansainvälistä ja klassista, joten putinistista tartuntaa ei tarvitse pelätä.

Toinen mukana pitämäni kirja on hieman suurempi, nimittäin rippiraamattuni, joka on erittäin monipuolinen ja antoisa lähdekokoelma niin Lähi-Idästä kuin Rooman valtakunnasta ja osaa aina hämmästyttää verevällä tuoreudellaan, milloin raakuudella ja tolkuttomuudella, milloin elämänviisaudella. Aina siitä saa nykymenoon perspektiiviä.

Täällä eräänlaisella paratiisisaarella on juuri tällä hetkellä pilvistä ja ne sankat joukot, jotka vielä äsken lojuivat lavereillaan palvomassa henkensä uhalla Sol invictusta, ovat kaikonneet. Ehkä he ovat vetäytyneet kannettavien puutarhojensa pariin?