Stalinin jälkeen

 

Terrorin jäljet

 

Jaan Kross, Syvyydestä (Väljakaevamised). Käsikirjoituksesta suomentanut Jouko Vanhanen. WSOY 1989, 300 s.

 

Tämän kirjan käsikirjoitus on päivätty 20.7. 1988 eli se on kirjoitettu Neuvostoliitossa ja ilmestynyt ainakin Suomessa jo neuvostoaikana.

Ajoituksen merkitystä minkä tahansa ja erityisesti tämänkaltaisen hengentuotteen ymmärtämiselle ei voi liioitella. Berliinin muuri murtui vasta 9.11.1989. Niin sanottu reaalisosialismi ei ollut tämän kirjan ilmestyessä suinkaan kuollut, vaikka henkitoreissaan olikin -tai mistäs se tiedettiin.

Viron itsenäisyyden palauttaminen tapahtui 20.8.1991, Janajevin juntan kaappausyrityksen jälkeen. Asiaa oli yritetty jo keväällä 1990, mutta silloin se ei onnistunut. Neuvostoliitto hajosi lopullisesti vasta 21.12.1991 ja tietty epävarmuuden aika jatkui siihen saakka -ainakin siihen saakka.

Tämän kirjan suomalainen nimi Syvyydestä assosioituu venäläisten filosofien vuonna 1918 julkaisemaan kirjaan Iz glubiny -De profundis, joka on psalmin 130 latinankielinen nimi. Viroksihan Väljakaevamised tarkoittavat jonkin esille nostamista, tässä tapauksessa kyse on ihan konkreettisesti kaivauksissa löytyvästä keskiaikaisesta asiakirjasta.

Tuo asiakirja on latinankielinen libelli, käsikirjoitus, joka on säilynyt sulien kynttilöiden muodostaman massan sisältä ja sisältää tanskalaisen valloittajapiispan anteeksipyynnön sen johdosta, että hän on osallistunut Marianmaan (Maarjamaa -Viro) väkivaltaiseen valloitukseen ja miehittämiseen.

Koko virolaisten väkivaltainen alistaminen oli petosta ja vääryyttä, eikä mikään hurskas teko, ymmärtää ja tunnustaa nyt piispa, joka hylkää tehtävänsä ja palaa kotimaahan. Historian kannalta löytö on valtava sensaatio ja voi vain kuvitella, mitä riemua se herättää tutkijoissa.

Mutta sellainen kuvitelma on väärä. Kaikki tutkijat, kuten koko Viron sivistynyt osa ja monet muut sen lisäksi, on tapahtumahetkellä, vuonna 1954 jo koulutettu gulagissa ja he tietävät, ettei totuus mitään merkitse, vaan se, ketä sen kertominen palvelee.

Virossa on nyt kahdenlaisia ihmisiä, kertoo akateemikko, jonka alaan tuo asiakirja kuuluu: niitä, jotka ovat jonossa omaa pieksämistään odottamissa ja niitä, jotka ovat siitä hengissä selvinneet ja oppineet läksynsä.

Niin tai näin, tuollaisen asiakirjan julkistaminen olisi niin sanotusti vastavallankumouksellinen teko, eihän kukaan voisi välttää asian assosioimista venäläismiehitykseen. Akateemikko ei suostu koskemaan asiakirjaan tikullakaan, hän ymmärtää jo, mitä hänen rauhaansa kuuluu.

Kirjassa kuvataan akateemista romuvarastoa, joka koostuu mihinkään kelpaamattomista niin sanotuista entisistä ihmisistä byvšije ljudi, kuten termi venäjäksi kuuluu. Nämä ovat erikoisalojensa parhaita asiantuntijoita, jotka eivät nyt kelpaa mihinkään vastuunalaiseen tehtävään.

Lääkärintoimessakin pääsee käsiksi myrkkyihin, joten se on suljettu epäluotettavilta aineksilta. Aivan hiljattain oli korkeimmalla tasolla paljastettu ns. lääkärisalaliitto, jota kirjassa ei mainita, mutta taustallahan sellaiset vaikuttivat, vaikka toveri Stalinin murhaaminen ei juuri tässä tapauksessa ollutkaan ollut todellinen vaara. Oisihan se voinut olla.

Usein huomaa terrorijärjestelmien vertailussa vain laskettavan kuolonuhreja, jotka eivät edes normaalisti ole keskenään vertailukelpoisia. Kuten itse Vladimir Putin on todennut, kaikkihan me joka tapauksessa kuolemme, eikä asia sellaisenaan ole tärkeä. Tärkeää on, mitä terrori vaikuttaa elämään.

Kuten tiedämme, Viron ihmismenetykset toisessa maailmansodassa käsittivät jopa viidenneksen väestöstä. Ei tässä kyllin, kymmenientuhansien ihmisten oppivuodet Siperiassa ja heidän ihmisoikeuksiensa polkeminen kotimaassa liittyivät kansallisuuspolitiikkaan, jonka ilmeinen tarkoitus ja tulos oli kantakansallisuuden syrjäyttäminen heidän omassa maassaan.

Silti valloittaja ei kyennyt saavuttamaan sisäistä herruutta. Kokemukseni mukaan Virossa säilyi aina elävänä käsitys siitä, että vuoden 1940 ”vallankumous” oli yhtä falski käsite, kuin Suomen vallankumous ja ”kansanhallituksen” perustaminen joulukuun alussa 1939.

Merkille pantavaa on, että Suomen akateemisen nuorison keskuudessa näillä molemmilla asioilla oli kuitenkin hyvin huomattavaa kannatusta sitten 1970-luvulla -ei toki vielä sodan aikana…

Entiset ihmiset olivat Virossa oppineet läksynsä 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa, mutta valhe tiedettiin valheeksi. Suomessa asia oli hiukan toisin. Totalitaarisessa ajattelussa ei välttämättä uskottu kaikkea, mitä sanottiin, mutta pidettiin silti oikeana hieman valehdellakin niin tavattoman hyvän asian puolesta. Virossa ei koko asiassa nähty mitään hyvää.

Vai eikö sielläkin sentään osa kansaa kannattanut uutta valtaa, joka ainakin pani herrat polvilleen? Onhan meillä toki joitakin esimerkkejä, akateemikko Naanista lähtien tai häneen saakka. Olisi kovin kiinnostavaa lukea mahdollisimman autenttista materiaalia, joka koskee tätä ryhmää.Se saattaa nimittäin olla juuri marginaalisuudessaan hyvinkin kiinnostava ryhmä.

Virolainen kansanpsykologia näyttää joka tapauksessa olennaisesti poikkeavan suomalaisesta siinä, että virolaiset pitävät isänmaataan automaattisesti kärsijänä ja uhrina. Meillä taas on laaja mielipide, joka lähtee siitä oletuksesta, että Suomi on kokoaan suurempi (valtavasti suurempi) vaikuttaja, jonka vastuulla ovat monet historian törkeydet, aina hyökkäyssodasta lähtien.

Suomalaisten tietty historiallinen masokismi, joka ilmenee suomalaisten herrojen vihaamisena, taitaa olla avain myös siihen eriskummalliseen humanismin lajiin, joka kannattaa maamme tekemistä siirtomaaksi kaikille halukkaille, olemmehan me heidän kärsimyksiensä aiheuttajiakin, herra ties millaisten mutkien kautta -muistakaamme nyt ainakin tuo tervanpoltto.

Virossahan nuo herrat ovat aina olleet toista kansallisuutta, ensin saksalaiset ja sitten venäläiset. Virolaiset ovat olleet enemmän historian objekteja kuin subjekteja ja heidän mielessään on kirkkaana säilynyt ajatus siitä, että oman kielen ja kansallisuuden menettäminen on aivan mahdollista ja että sen estäminen on velvollisuuksista ensimmäinen.

Tämä näyttää heijastuvan myös Viron maahanmuuttopolitiikassa. Meillä vedotaan ehtimiseen siihen, ettemme me mitään mahda siirtolaisten tulolle maahamme, kun meillä on nuo kansainvälisen sopimukset ja EU-maan asema. Mahtaako Viron tilanne olla oleellisesti toisenlainen ja jos on niin miksi?

Tuntuu siltä, että se kova koulu, jonka Viro historiansa aikana on käynyt, on luonut psykologian, joka ainakin jossakin määrin suojelee maata itsetuhoiselta totalitaariselta ajattelulta. Sensuuri ja terrori voivat estää ajattelua vain tiettyyn rajaan saakka. Syvemmällä tasolla ne saattavat jopa sitä edesauttaa.