Asia on pihvi

 

Isänmaallinen kansallisruoka

 

Englanti on ollut altavastaajana siinä vuosisataisessa taistelussa, jota voitaisiin kutsua ruokien sodaksi. Siis ruokien eikä kokkien.

Ranskalaiset ja heidän mukanaan monet muutkin asioista tuskin mitään ymmärtävät ovat ylenkatsoneet englantilaista keittiötä, jonka kurjimmat tuotteet toki muistuttavatkin siitä, että tuolla saarella on aikoinaan vallinnut myös ahdasmielinen diktatuuri, joka on pitänyt kaikenlaista nautintoa synnillisenä.

Mutta saahan Englannissa kunnon ruokaakin. Tuhannet ja taas tuhannet ravintolat ilmoittavat Englannissa ja muuallakin tarjoavansa englantilaista aamiaista koko päivän. Kaksi munaa, makkara, paistettu pekoni ja tomaatti ja pavut. Sillä miljoonat aloittavat nykyään päivänsä koko maailmassa ja aina uudelleen se vain maistuu.

Sitä paitsi purjomakkara ja muusi pubissa hyvän sinapin ja oluen kanssa kruunaa minkä tahansa iltapäivän pitkien kävelyiden jälkeen. Ei siinä mitään sammakoita enää tarvita tai muitakaan ranskalaisen keittiön kotkotuksia.

Englantilaisista englantilaisin on sentään paahtopaisti, roastbeef. Muistan saaneeni aivan erinomaista Sunday roastia joskus vuosia sitten pubissa, joka sijaitsee Fleet Streetillä, Cityssä ja jonka nimenkin muistan: Ye Olde London. Olen palannut tuolle paikalle sittemmin muutamia kertoja, mutta turhaan. Samanlaista kokonaista paistia ei enää ole leikattu asiakkaan silmien edessä sunnuntainakaan.

Pihvi (beef, ransk. boeuf) tarkoittaa oikeastaan härkää. Paahtopaistihan on siksi vain eräs pihvin laji, sellainen, jota on kypsytetty alhaisessa lämmössä juuri sopivaksi, niin ettei se kuivu eikä kovetu. Ruoka on mahdollisimman yksinkertainen ja tarjoaa silti vaihtelua, sen voi maustaa eri tavoin ja syödä kylmänä ja jopa verisenä (saignant, sanoisi ranskalainen, englantilaisen mielestä se on silloin rare).

Venäläisen anglofiilin tunnisti aikoinaan verisen pihvin syömisestä, mitä totiset kristityt ja aidot venäläiset kammoksuivat. Englantilaisten pihvimaniaan taitaakin liittyä myös aavistus tuon kansan julmuudesta, jota aikoinaan pidettiin yhtenä sen piirteenä, huvittelihan se katsomalla kukkotappeluita ja nyrkkeilemällä. Merellä englantilainen ja merirosvo merkitsivät joskus ja joillekin lähes samaa.

James Boswellin päiväkirjoista huomasin, että vuonna 1762 tuo nuori dandy oli käynyt myös seurassa, jonka nimi oli The Sublime Society of Beefsteaks. Se toimii muuten yhä ja on perustettu jo vuonna 1735.

Klubissa, kertoo Boswell, puheenjohtaja istui katostuolissaan, jonka yläpuolella olivat kultakirjaimin sanat ”Pihvi ja vapaus”. Puheenjohtajana oli tuolloin lordi Sandwich, joka lienee ollut sama mies, joka aloitti erään ruokakulttuurin rappiosuuntauksen alkaessaan vaatia pihviään tarjottavaksi kahden leipäviipaleen välissä, etteivät pelikortit tahriutuisi. Hän ei keskeyttänyt pelaamista edes aterian ajaksi.

Klubilla joka tapauksessa syötiin pelkkää pihviä ja juotiin viiniä. Punssia sai niin paljon kuin halusi ja tilaisuudessa laulettiin monia lauluja.

Luulenpa, että siellä laulettiin myös Henry Fieldingin sanoittama Roast Beef of Old England. Kas näin se alkaa:

When mighty Roast Beef was the Englishman's food,
It ennobled our veins and enriched our blood.
Our soldiers were brave and our courtiers were good
Oh! the Roast Beef of old England,
And old English Roast Beef!

But since we have learnt from all-vapouring France
To eat their ragouts as well as to dance,
We're fed up with nothing but vain complaisance
Oh! the Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

Mitäpä parempaa noilla naapureilla (the frogs) oli muka tarjota hyvän paahtopaistin tilalle? Ei tietenkään mitään.

Rappio on valitettavasti asia, joka vaanii meitä alati ja kaikkialla. Pihvi on nykyään kirosana kaiken maailman effeminoituneille soijansyöjille, mutta ei sen vihaaminen mitään uutta ole. Ilmiö tunnettiin jo 1700-luvun alkupuolella:

Our fathers of old were robust, stout, and strong,
And kept open house, with good cheer all day long,
Which made their plump tenants rejoice in this song—
Oh! The Roast Beef of old England,
And old English Roast Beef!

But now we are dwindled to, what shall I name?
A sneaking poor race, half-begotten and tame,
Who sully the honours that once shone in fame.
Oh! the Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

Engelsmannista oli tullut John Bullin sijasta arka vetelys, joka häpäisi entisten aikojen kunnian. Mutta olihan Englannissa ollut aikoinaan miehiäkin vielä ja muistoissa niihin saattoi honoris causa lukea myös uljaan kuningattaren:

When good Queen Elizabeth sat on the throne,
Ere coffee, or tea, or such slip-slops were known,
The world was in terror if e'er she did frown.
Oh! The Roast Beef of old England,
And old English Roast Beef!

In those days, if Fleets did presume on the Main,
They seldom, or never, return'd back again,
As witness, the Vaunting Armada of Spain.
Oh! The Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

No, nyt (1731!) ei kyllä tiennyt, mitä nimitystä enää oikein käyttäisi tästä uudesta sukupolvesta, mutta pihvi ainakin oli sentään aina pihvi…

Oh then we had stomachs to eat and to fight
And when wrongs were cooking to do ourselves right.
But now we're a… I could, but goodnight!
Oh! the Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

Ei liene sattuma, että Towerin linnan vartijoita Tudor-univormuissaan kutsutaan nimellä Beefeaters, nehän ovat yleensä vankkoja miehiä, joiden kanssa ei ole leikkimistä. Aitoja brittejä…

Hetkinen. Käsitteet britti ja Britannia tulivat nekin käyttöön jo 1700-luvulla ja kun tarvittiin isänmaallisen hengen nostatusta, voitiin pihvilaulun ohella laulaa myös Rule Britannia, joka luotiin vuonna 1740.

Mutta Britannia ei ole Englanti eikä britti tarkoita englantilaista. Itse asiassa kyseessä on enemmän tai vähemmän keinotekoinen käsite, se on ympyrän neliöintiä. Jo 1700-luvulla asia ymmärrettiin ja erityisen hyvin sen ymmärsivät skotit, joista moni kyllä Boswellin tapaan halusi olla paitsi skotti, myös hyvä britti, jopa aika lailla englantilaisen kaltainen.

Koko Britannia on nyt hajoamassa osiinsa ja Brexit vain pahentaa prosessia, todistetaan uusimmassa Foreign Affairs-lehdessä. Asialla eivät ole vain skotit, irlantilaiset ja walesilaiset, myös englantilaiset ovat usein närkästyneitä siitä, että heistä yritetään tehdä pelkkiä brittejä.

Heitä itse asiassa sorretaan omassa maassaan, on esimerkiksi Roger Scruton arvellut. Samanlaisen kuvionhan me tunnemme Neuvostoliitosta, jossa sorretuksi itsensä tuntenut Venäjä viimein julistautui itsenäiseksi Boris Jeltsinin johdolla.

Englanti on tosiaan saattanut jäädä Britannian varjoon, mutta pihviperinnettään se pitää yhä uljaasti yllä. Tuota edellä esitettyä pihvilaulua (vrt. Roast Beef of Old England - YouTube)lauletaan yhä isänmaallisissa tilaisuuksissa, muun muassa laivaston ja tykistön illallisilla. Aikoinaan jopa teatteriyleisö lauloi sitä aina näytäntöjä odotellessa.

Onhan maailmalla paljon teennäisempääkin isänmaallisuutta kuin tuo vankkaan todellisuuteen perustuva pihvi-isänmaallisuus, niin nostalginen kun tuo laulu onkin. En nyt rupea vertaamaan sitä esim. kvassi- (kalja-)patriotismiin. Esimerkiksi savolainen kalakukkopatriotismi taitaa olla vielä nupussaan, mutta kerran kai sekin seiltä puhkeaa esille.

Hyvä pihvi on joka tapauksessa tässä ihmisen maailmassa asioista aidoimpia. Se seisoo kuin kallio ikuisena mittapuuna ja haasteena maailman teennäisyyksille ja postmodernisuuksille.