Joskus saattoi kirjoittaa kaikenlaista

 

Kun kansakunta hiipuu

 

Mats Traat, Riippusilta. Suomentaneet Martti ja Elina Rauhala. Arvi A. Karisto 1982, 231 s.

 

Mats Traatilta tuli suomeksi monia kirjoja jo neuvostoaikana, muun muassa Viisi tanssia, jossa kuvattiin maataloustyön ja maaseudun muuttumisen aikakausia höyrykoneen eli lokomobiilin ympärillä. Viroksi kirja onkin nimeltään Tants aurukatla ümber.

Kirjat ilmestyivät ainakin osittain monen kustantajan yhteisessä sarjassa Neuvostokirjallisuutta, jonka tärkeänä tehtävänä arvatenkin oli Neuvostojen maan kulttuuripropaganda.

Niinpä koko tuota sarjaa on joskus leimattu kelvottomaksi propagandakyhäelmien joukoksi. Se on täysin väärä käsitys. Itse asiassa siihen kuuluu suuri osa koko 1900-luvun parasta kirjallisuutta millä mittapuulla tahansa.

Nyt käsillä oleva kirja ei ehkä ole huippua enempää tuossa sarjassa kuin kirjailijan omassa tuotannossakaan, mutta ainahan kaikesta voi ainakin jotain oppia. Kirja ilmestyi alun perin vuonna 1979 eli Neuvostoliiton ollessa vielä tukevasti pystyssä. Sensuuri oli epäilemättä valppaana, etenkin kun kirja sijoittui yhden vähemmistökansallisuuden nykypäivään ja peräti puuttui yhteen sen ihan oikeaan ongelmaan.

Kirjan teemana on nimittäin syntyvyys ja tarkemmin sanoen sen romahtaminen. Tässä asiassa Viro kuului Neuvostoliiton johtaviin alueisiin, mutta sama trendi oli havaittavissa myös esimerkiksi slaavilaisilla alueilla. Vain Keski-Aasiassa ja Kaukasuksella kehitys meni toiseen suuntaan.

Niinpä syntyvyyden väheneminen sopi kyllä jopa ns. yleisliittolaiseksi teemaksi, mutta arvaan, että sen selittäminen yhteiskunnallisilla ongelmilla, kuten asuntopulalla oli arkaluontoinen asia. Eihän neuvostoyhteiskunnan rakenteissa mitään vikaa ollut eikä voinutkaan olla. Tämä oli aksiooma.

Mutta kirjailijalla oli pakotie avoinna: ei yhteiskunta sellaisenaan aiheuttanut lapsettomuutta ja vähälapsisuutta. Nainen, joka näissä kysymyksissä oli ehdottomasti se strateginen tekijä, saattoi olla tunne-elämältään infantiiili ja kauhistua vanhemmuuden vastuullisuutta. Kansa ei kai ollut hallituksensa arvoinen, tai ehkä hän oli poikkeustapaus?

Saattoipa olla, ettei nainen halunnut seksiäkään ja juuri tuosta samasta syystä. Sitä paitsi hän kuului vielä nuorisoon ja hänen aspiranttimiehensä joutui tuossa elämänvaiheessaan kituuttelemaan (sinänsä jalomielisellä ja aivan ilmaisella!) 90 ruplan stipendillään, millä nyt piti lähinnä itsensä hengissä. Asuntoja oli saatavilla ilman suuria rahojakin, mutta miten? Siinäpä olikin ongelma.

Enempää seksi kuin lasten hoitaminen eivät oikein menestyneet siinä asumismuodossa, jota voi pitää neuvostososialismin merkittävimpänä saavutuksena tällä alalla. Kyseessä oli kommunalka, jossa proletaarinen läheisyys naapureiden kanssa toteutui pakostakin suuremmassa määrin kuin olisi oikeasti haluttu ja teoreettisesti pitänytkin haluta.

Absurdiksi tilanne muuttui, kun päähenkilö viimein sai lapsen, mutta myös rakastui ja muutti toisen miehen luo asumaan. Uudella miehellä oli kuitenkin laillinen vaimo, joka ei suostunut luopumaan asemastaan, vaan muutti pariskunnan luo, eikä suostunut eroon. Miehen äiti muutti nukkumaan keittiön pöydän alle.

Kolmio-, neliö, tai viisikäsdraama huipentui jo murhayritykseen, kun miehen äiti yritti tappaa kotiin tunkeutuneen kolmannen pyörän eli tuon laillisen vaimon.

Lemmenseikkailut jatkuivat alkuun päästyään ja ennen pitkää äitiyttä kauhistelleella päähenkilöllä oli jo toinenkin lapsi, vaikka ei asuntoa eikä kunnon työtäkään, olipahan vain joku PR-virka.

Tilanne selvisi lopulta ja lopun moraali on optimistinen: nainen muuttaa maalle, väheksyttyyn ympäristöön, jossa hänellä kuitenkin on kaikki tarvittava. Miksi oikeastaan pitikin ängetä kaupungin ahtauteen? Kolhoosin kerhonjohtajan paikka ja kolmen huoneen asunto ovat parempi vaihtoehto.

Kaksi lasta synnyttänyt nainen tuntee itsensä jo sankariksi: ei kansa hänen takiaan häviä. Itse asiassa hän vähän liioittelee: jotta kansan väkiluku edes säilyisi, on syntyvyyden oltava naista kohti vähintään 2,1, ellen nyt ihan väärin muista.

Kuten tiedämme, syntyvyys on kaikilla kansoilla vähentynyt modernisaation myötä ja Euroopassa se on jo kaikkialla alle uusitutumisluvun. Kun ulottuville tulevat aineelliset hyvyydet, jotka ovat saavutettavissa, ellei tule kuluja aiheuttavia lapsia, ei jälkeläisiä myöskään hankita. Mitä tärkeintä: kun yhteiskunta turvaa vanhuuden ei tarvita lapsia vakuutukseksi.

Ja perheet ja suvuthan ovat jo henkisesti yhä enemmän hajonneet. Ennen saattoi jokainen luottaa siihen, että häntä kunnioitettiin vanhana, että häntä hoivattiin kotona, kun voimat ehtyivät, että hänen haudallaan oli itkijöitä ja että hänen muistonsa säilyisi suvun piirissä hamaan tulevaisuuteen.

Nyt ihminen elää yhä itsenäisempänä ja irrallisempana, yhä enemmän maanisesti kuluttavana ja nautiskelevana, hänelle on olemassa vain lyhyen tähtäimen tulevaisuus, koska pitkällä tähtäimellä hän on kuollut ja koko hänen maailmansa saman tein. Asianhan ovat nimenomaisesti todenneet, paitsi tunnettu homoseksualisti John Maynard Keynes, myös jokunen suomalainen sosialidemokraatti ja varmaan muidenkin puolueiden edustajissa on samaa taipumusta.

Mutta jo 1970-luvulla, Neuvostoliito groteskissa kulttuurissa ymmärrettiin väestön hiipumisen tragedia, joka ei ainoastaan tuominnut tuhoon maailmanhistorian tiennäyttäjäksi itsensä kohottanutta Venäjän imperiumia, vaan myös uhkasi vähemmistökansoja nopealla tuholla.

Koska tässä asiassa virolaisten intressi osui yhteen niin sanoakseni yleisliittolaisen intressin kassa, oli mahdollista kirjoittaa asiasta jopa kirja.

Mitenkähän muuten on, onnistuisikohan tällaisen kirjan julkaiseminen ja myymine nykypäivän Suomessa? Eikö se olisi osoitus rasismista(pat. hak.) ja yksintein siis natsismista kaikkine seuraamuksineen? Mitä sanoisivatkaan moisen ongelman esiin tuomisesta edistykselliset (onko muunlaisia?) arvostelijat? Eikö se jo herättäisi heränneen (ei herännäis-) nuorison mielenosoituksia? Lakkoja? Valtauksia…?