Sanojen
juurilla
Janne Saarikivi,
Rakkaat sanat. Teos 2023, 269 s.
Janne Saarikivi
on profiloitunut julkisessa keskustelussa suomen kielen puolustajana, mikä ei
ole vähäinen teko näinä hiipivän fingelskaation aikoina. Kielitieteilijänä
hän on tutkinut sanojen etymologiaa eli syntyä tai johtumista.
Tämähän on minunkin
harrastukseni, joten kirjan aihe ei tunnu suinkaan oudolta, päinvastoin.
Sanajohdot latinasta, kreikasta, slaavilaisista ja germaanisista kielistä ovat
usein hyvinkin tuttuja. Samaa en kuitenkaan voi sanoa niin sanotuista etäsukukielistä,
joita Saarikivi on opiskellut. Ja sitä paitsi ammattimies on aina ammattimies,
vaikka selvää onkin, ettei monien sanojen alkuperää voi koskaan luotettavasti
selvittää.
Kirja on siis
ainakin minusta varsin kiinnostava ja tarjoaa tilaisuuden oppia uutta, mikä
saattaa haudan partaalla olevalle tuntua täysin tarpeettomalta eli siis
hyödyttömältä asialta, mutta tuottaahan se ainakin iloa, mitä voi pitää
korkeampana päämääränä kuin välineellistä arvoa.
Alussa oli Sana
ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala, kertoo Johanneksen evankeliumi.
Teologit taitavat puhua suorastaan olemassaoloa edeltävästä sanasta -pre-eksistenttinen
logos. Mutta mitä sana logos tässä merkitsee? Tuoko käännös esille
sen merkityksen?
Saarikivi toteaa,
että sanoja, siis sanaa tarkoittavia sanoja, on kreikan kielessä
monenlaisia ja että logos on evankeliumeissa käytössä silloin, kun Jeesus
argumentoi, lausuu pakottavia järjen sanoja, käyttää ainakin jonkinlaista logiikkaa.
Ehkä parempi
käännös olisikin ollut sanoa, että alussa oli järki tai idea? Voisikohan
viisaudestakin puhua?
Oli miten oli,
sanojen, puhumisen, ajattelun ja vastaavien kohteiden etymologia ja etenkin
vastineiden vertaaminen eri kielissä antaa kyllä perspektiiviä siihen, miten
niin sanottu henkinen maailmamme on kehittynyt ja jalostunut ainakin joiltakin
osin yhä hienommaksi -ja miten se näyttää romahtavan kuvien katsomiseksi ja
niillä kommunikoimiseksi.
Sehän on jo kaikille arkipäivää, vaikka vielä
hiljattain niin tehtiin vain vajaamielislaitoksissa. Käsitteistämistä pidetään
syystäkin varsin korkealle jalostuneena kykynä, vaikka onkin huomattava, että
se ei sellaisenaan toki johda meitä todellisuuden olemukseen, kuten jo Immanuel
Kant osoitti. Kyvyttömyys käsitteelliseen ajatteluun on joka tapauksessa yhä
laajeneva ongelma, jota tekoäly saattaa vielä ratkaisevastikin pahentaa.
Toki
Saarikivikin ymmärtää, ettei maailmamme kokonaan muodostu sanoista ja käsitteistä.
Onhan meissä yhä tallella varsinaisesti eläimellinen puolemme, mehän myös
haistelemme, maistelemme ja tunnustelemme ja etsimme kiimaisia kumppaneita.
Kirjassa on
paljon kiinnostavia kielihistoriallisia huomioita, muun muassa äänteiden
lainomaisesta muuttumisesta, jota maallikko ei yleensä hoksaa ja joka ohjaa
tutkijaa. Silti moni asia jää selittämättä.
Minusta
yllättävää on, että Saarikiven mielestä sellainen mystinen sana on myös pillu.
Miksei se nyt voisi olla virolaisen sanan pill eli pilli johdannainen.
Kysehän on putkesta, jollaisia luonnossa tavattiin ruokojen (=putki) muodossa,
mutta olihan siellä myös pillike. Siinä taitaa reikä olla pieni, mutta
onhan se kai sentään olemassa?
Joistakin
sanoista tekisi mieli sanoa, että niistä olisi voinut sanoa enemmänkin. Nykyään
on ollut muodikasta selittää, ettei venäjän sana pravda merkitse samaa
kuin suomen sana totuus. Saarikivi selittää, että kyseiseen sanaan liittyy
merkitys totuuden omistamisesta: minun totuuteni.
No, tiedä häntä,
minusta on olennaisempaa, että kyseessä on myös oikeus. Jo Jaroslav Viisaan
laki oli nimeltään Russkaja pravda eli venäläinen (Rusin) oikeus -ja
siis myös totuus. Itse kullakin meistä saattaa olla oma käsityksemme
oikeudenmukaisuudesta, Russkaja pravdan tapauksessa sen ajateltiin juuri
tietyssä muodossa kuuluvan tuon ajan Rusin asukkaille. Olihan jokaisella
kansalla oma oikeutensa ainakin tapaoikeuden muodossa.
Sitten on
tietenkin sana istina, joka on toteavampi ja neutraalimpi ja mahtanee
tulla sanasta jest, joka viittaa olemiseen. Enemmän asiasta toisaalla
(ks. Vihavainen:
Haun pravda tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Yhtä asiaa
Saarikiven kirjassa en ymmärrä. Kyse on hänen viehtymyksestään tatuointeihin,
joissa on kirjoitettuja sanoja. Kenties kielikin on sielun ihoa ja jotakin
erityistä on juuri noissa sanoissa, jotka on pysyvästi kirjoittettu ihmisen
ihoon. Noista tatuoinneista on kirjassa jopa useampia kuvia.
Muista kyllä
hyvin, kuinka lähes tasan puoli vuosisataa sitten näin Moskovan metrossa oikean
voron (ven. вор)
eli siis varkaan. Vanhanpuoleinen mies oli työntänyt salavihkaa kätensä naapurin
laukkuun ja tämä läpsäytti häntä loukkaantuneena sormille. Ukko hymyili
kummallista alistuneen typerää hymyä.
Hänen toiseen
kämmenselkäänsä oli tatuoitu vankilan ristikko ja toiseen teksti: elämässä ei
ole onnea -В
жизни счастья нет.
Siinäpä rakkaat sanat…
Mutta kuten aina
elämässä, yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Yhä yleisempää on nyt taas
halveksia omaa kieltä, jota ei edes kunnolla opita eikä välitetäkään oppia. Sen
sijaan pidetään suurimpana kunnianhimona puhua englantia aidolla keskilännen
tai vaikkapa Downton Abbeyn ääntämyksellä. On -tai siis olisi- hienoa
olla jotakin muuta kuin on. Luulen, että tämä on ikuinen ilmiö, joka tempaa
mukaansa ne, joiden omanarvontunto on heikko -luultavasti hyvästä syystäkin.
Saarikivi esittää
kirjassaan näytelmän konnankin: Missä hyvänsä tunnistan myös
kulttuuri-imperialistin ja muutoksen narisevan dynamon: amerikkalaisen porvarin
kovaäänisen tyytymättömän kiekumisen, joka kuuluu koko seurueen mölinän yli.
Siellä hän istuu urheilukenkineen, valmiina komentamaan minkä hyvänsä maailmanosan
edeskäypää omalla kielellään, vailla ajatustakaan siitä, että tulisi oppia ja
mukautua edes vähän. Ei, hän mukauttaa kaikki oman ruumiinsa ja ihonsa mukaan.
Aplodeja kirjoittajalle
täältä. Kaipa kieltä voi todella pitää jonkinlaisena ihmisen sielullisena
ihona. Itse pidän mieluimmin sen ehjänä kuin siedän väkivaltaisia ihonsiirtoja
vieraista kulttuureista ja kielistä, jotka toki ovat kiinnostavia ja hyviä niille,
joille ne kuuluvat. Pitäkööt he omat tunkkinsa, meillä on omamme.
Muistakaamme myös se, että pilu on viroksi rako.
VastaaPoistaAsuin Eestissä Pilun kylässä ja lähin linja-auton pysäkki oli nimeltään Kiima.
VastaaPoista"Yhä yleisempää on nyt taas halveksia omaa kieltä, jota ei edes kunnolla opita eikä välitetäkään oppia. "
VastaaPoistaOllaan syvillä vesillä kun ajatellaan, että 1920-30-luvuilla oli kunnia-asiana vasta itsenäistyneessä maassa saada suomalainen kulttuuri kukoistamaan.
Mainittiin sana vajaamielinen. Siitä nykyviherkommarit saattavat nostaa käräjöintiä, sakkoja tullee . . . Aiemmin oli myös sana tylsämielinen. Nykyään kai pitää puhua erilaisista oppijoista.
VastaaPoistaValitettavasti! Eufenismit ja söpöily vievät tilaa suorapuheisuudelta.
PoistaEufenismit ja sanamagia, siinä persujen polttoaine.
Poista"Eufenismit ja sanamagia, siinä persujen polttoaine."
PoistaTämä neroudessa ilmeisesti ylittämätön kommentti vaatisi hieman avaamista, jotta me ihan tavallisetkin ihmiset voisimme päästä sen säteilemän älyn valon elväittävään loisteeseen.
Joten, please, kerro lisää.
Sotkit paskaa suomen sekaan, en kerro.
PoistaJa pitäisihän tuon olla aika selvää.
Kiitos Blogistille, oli jälleen mielenkiintoista luettavaa. Oman kielen arvon ymmärtää vasta silloin kun sen menettää. Minulta tuhoutui sydänoperaation aikana puhekeskus, jossa äidinkieli majailee. Sen uudelleen oppiminen vieraiden kielien avustuksella oli työlästä. Monta itkua uudelleen oppiminen aiheutti ja vielä 20 vuotta tapahtuman jälkeen, saan olla lukihäiriöinen omalla ns. äidinkielelläni.
VastaaPoistaJoskin vieraat kielet, joille aivoissamme on varattu kaksi keskusta, saattoivat auttaa aikuista oppimaan.
Hurja juttu, mutta jotakin samaa kuin siinä, jonka neurokirurgi Juha Hernesniemi kertoi haastattelussaan. Hänen Savolainen potilaansa menetti savon murteensa aivoleikkauksen seurauksena. Puhui operaation jälkeen vain yleiskieltä!
PoistaMoni aikuusiällään hyvinkin sujuvaksi vieraan kielen puhujaksi kouliintunut, voi vanhana menettää taidon kokonaan, vaikka asuisi tuolla kielialueella. Näitä vanhuksia on yksinäisinä monien maiden vanhainkodeissa tms hoivapaikoissa.
Karmaiseva on ajatus, että vanhustenhoito ajatellaan meilläkin jäävän kohta suomea taitamattomien maahanmuuttajien käsiin. Ihmisen identiteetti ja ajattelutapa, käsitys todellisuudesta on äidinkielessä.
Itse olen niin vanha kääkkä, että jonnin joutava juttelu sujuu vain suomeksi. Täällä Espanjassa siitä on vain hyötyä, koska joutuu ajattelemaan, mitä sanoo.
VastaaPoistaNäin Saarikiven jossakin aamu-tv:n lähetyksessä, missä oli myös kaksi naistutkijaa, joiden nimi ei jäänyt mieleen. Keskustelu pyöri näissä natsismi- ja muissa ajankohtaiskysymyksissä. Vaikutelmaksi jäi, etteivät tutkijanaiset tajunneet, mistä Saarikivi puhui, kun hän puhui oikeista natseista ja kuinka kyseenlaista Suomen kaikkien koronatoimien lainmukaisuuskaan oli. Saarikivi on yksi harvoista näkyvista vapaista intellektueilleista.
VastaaPoistaTunto- ja kuuloaisti taitavat olla ne kanavat jotka vastasyntyneellä rekrytöityvät käyttöön välittömästi. Taannoin opetettiin että niin sanotusti "synnynnäisiä" pelkoja on kaksi: reagoiminen putoamiseen ja koviin äkillisiin ääniin. Tunto tarkoittaa ensi vaiheessa kokemusta vakaasta alustasta, ja koviin ääniin reagoi vauva säpsähtämällä.
VastaaPoistaAivot toimivat aina sillä lailla kokonaisuutena, että aistitkin kehittyvät vain toistensa tulemina, eikä esimerkiksi näköaisti kehity ilman tuntoaistin tukea. Hyvin opettaisia ovat neurotieteilijöiden kertomukset tapauksista, joissa näkökyky on menetetty varhaisessa lapsuudessa mutta yritetty sitten kirurgisin menetelmin palauttaa myöhemmässä iässä -- nämä vileä kehittyvässä iässä näkönsä menettäneet ihmiset eivät myöhemmin varsinaisesti "näe" mitään vaikka silmät on saatu toimimaan. Keeroin Oliver Sacksilta erään tarinan tuossa.
Muut nisäkkäät ja eläinkunta yleisemminkin on aikalailla täysin "valmis" moniin "aikuisiin" toimintoihin hetikohta syntymän jälkeen -- vain ihmisellä on suhteettoman pitkä lapsuus, joka ei suinkaan ole vailla tarkoitusta, vaan johtuu juurikin ihmisen täysin erilaisesta resurssoinnista. Meillä on sata miljardia aivosolua, joista kulttuurin ja ajan elämänmuotojen ohjailemana käyttöön valjastetaan vain pieni osa. Lapsuuden kehitys on -- ehkä vaalitettavasti -- ainutkertaista, eikä sitä voida "ottaa uusiksi" myöhemmässä elämässä. Tämä voidaan nykypäivänä -- ongelmien yhteiskunnassa -- lukea myös niin, että suuret kulttuurit ovat keskenään yhteismitattomia.
Inhimillisellä kielellä on kasi ilmenemismuotoa: puhe ja kirjoitus. Nämä kielen toiminnot syntyvät niin lajin kuin yksilön kehityksessä aina puhe ensin, kirjoitus sitten, jos sittenkään. Aivoissa nuo toiminnot ovat eri kohdissa, mutta toiminnat niissäkin tarvitsevat toisiaan. Historianharrastajien kannattaa paneutua kunnolla siihen omaa eurooppalaista kulttuuripiiriämme koskevaan totuuteen, että oma kulttuurimme tuotti keski- ja uuden ajan taitteessa koko ihmislajin kehityshistorian suurimman kognitiivisen murroksen -- jossa ennen ratkaisevasti kuuloaistin kognitiivisten resurssien varaan perustunut tiedollinen sivistys sai rinnalleen ja päälleen silmän ja näköaistin kognitiiviset resurssit, visuaaliseen mieltämiseen ja kartesiolaiseen rationaalisuuteen perustuvan ajattelun.
Sanojen etymologisten merkitysten jäljittäminen voi olla mielenkiintoista ja monenlaista tyydytystä tuovaa hengen askaretta, mutta tuskin mitään sen syvempiä tajunnallisia totuuksia paljastavaa. Luulen, että tällaisen harrastuksen takana häivähtelee se yleinen mutta täysin väärä käsitys, että yhdellä käsitteellä on -- tai sillä ainakin pitäisi olla -- yksi määrätty "oikea" merkitys. Tuo idea nousee nimenomaan "kirjoitetun" kielen elementaarilauseen pohjalta -- Wittgensteinin nuoruudenfilosofia vei tämän ideoinnin nin pitkälle kuin eteneminen kielen varassa on mahdollista. Myöhempi filosofointi sitten lähti liikkeelle nimenomaan tuon yleisen harhakäsityksen torjunnasta, että yhdellä käsitteellä olisi jokin yksi tietty sisältö.
Eiköhän se etymologia nimenomaan opeta ettei useinkaan vain yhtä merkitystä
PoistaSiis jokainen "etymologisesti" jäljitetty merkitys, olipa jäljitysmetodi sitten mikä tahansa, samantapaisesta äänneasusta assosiatiivisten tai historiallisten yhteyksien kautta kieliperheiden perheyhtäläisyyksiin, jokainen sana saa ratkaisevan osan "merkityksestään" kun se sijoitetaan siihen intentionaaliseen voimakenttään jossa se ilmi lausutaan -- tai kirjoitetaan. Puhuttu kieli on tässäkin suhteessa ihan eri asian kuin kirjoitettu kieli.
PoistaJa jokaisella sanalla on tietysti jokaisessa tajunnassa sen ikioma, kaikkiin muihin aistiyhteyksiin kytkeytyvä kehityshistoriansa, joita ei muiden kannata mennä sorkkimaan, koska se on kuin "yrittäisi korjata hämähäkinverkon pelkin sormin" "
(Wittgenstein).
Yksityinen kieli on illuusio, mutta iso osa yhteistä kieltä on myös illuusio. Karkeuttamme kuvaa hyvin se, että nyt olemme takertuneet ja hirttäytyneet maagisiin taikasanoihin, tabukäsitteisiin, reagensseihin, triggereihin -- olemme kielenkäytössämme taantuneet kiroilun tasolle, ja kuvittelemme että jollakin maagisella taikasanalla olisi oikeassa todellisuudessa jokin salamaniskun kaltainen teho.
En ymmärrä nyt ollenkaan.
Poista(Wittgenstein)
Niinpä persujen sanamagia.
PoistaSeppo Oikkonen kirjoittaa asiaa. Kun eri kielissä lähes samaa merkitsevän sanan koemme jokainen kuitenkin eri tavoin. Niin tästä syntyy variaatioiden todella lukuinen määrä.
Poista" ... kuvittelemme että jollakin maagisella taikasanalla olisi oikeassa todellisuudessa jokin salamaniskun kaltainen teho."
PoistaOnhan niillä: sano "pesukarhu" ja lennät samantien hallituksesta.
Persujen sanamagiaa...
PoistaAritmetiikka voi olla matematiikkaa / logos.
VastaaPoistaVaikkapa tästä tutkimuksesta mielenkiintoista lisäapua.
https://psycnet.apa.org/fulltext/2023-84614-001.pdf?sr=1
Hesari teki pari päivää sitten jutun Helsingin ravintoloiden englanninkielisestä palvelusta. Kun kansallisvaltio on syntiä ja kansallismielisyys vielä suorempaa syntiä, ei lehden ajoittaisista eleistä suomen kielen ylläpitämiseksi oikein selviä, että miksi sellaista suomen kieltä pitäisi tai kannattaisi ylläpitää. Onhan englannin kieli paljon inklusiivisempi ja tavallaan tasa-arvoisempi. Tässä on toimitukselle pohtimisen paikka.
VastaaPoistaEngelska on tasa-arvoinen kieli Ruotsissa: pisnekset ja muut sujuvat, kun suomalainen solkkaa ruottalaisen kanssa enkkua. Muumiruotsilla ei onnistu, kokemusta on. Käytännössä pohjoismainen yhteistyö toimii englanniksi, joten pakkoruotsi pitää lakkauttaa.
VastaaPoistaMistä näitä paskoenglannittajia sikiää?
PoistaTalouden tosiasioista. Hauku nyt edes vaihteen vuoksi paskolatina, -espanja, -ranska ja - saksa, niin ei tulisi tunnetta, että kuuntelee rikkinäistä grammaria.
PoistaOlet oikeassa ystäväni, pakkoruotsista höpöttäminen on varsinaista rikkinäisen grammarin pyöritystä maassa, jossa pakkoenglannitetaan johta vanhukset ja heidän hoitajansakin.
PoistaTurha haukkua, kun totta puhui. Ei ruotsalainen ole niin ylimielinen, että olettaisi liikekumppanin osaavan ruotsia.
PoistaMutta suomalainen on niin ylimielinen että luulee koko maailman opiskelevan englantia hänen vuokseen.
Poista