maanantai 11. syyskuuta 2023

Toinen ihomme

 

Sanojen juurilla

 

Janne Saarikivi, Rakkaat sanat. Teos 2023, 269 s.

 

Janne Saarikivi on profiloitunut julkisessa keskustelussa suomen kielen puolustajana, mikä ei ole vähäinen teko näinä hiipivän fingelskaation aikoina. Kielitieteilijänä hän on tutkinut sanojen etymologiaa eli syntyä tai johtumista.

Tämähän on minunkin harrastukseni, joten kirjan aihe ei tunnu suinkaan oudolta, päinvastoin. Sanajohdot latinasta, kreikasta, slaavilaisista ja germaanisista kielistä ovat usein hyvinkin tuttuja. Samaa en kuitenkaan voi sanoa niin sanotuista etäsukukielistä, joita Saarikivi on opiskellut. Ja sitä paitsi ammattimies on aina ammattimies, vaikka selvää onkin, ettei monien sanojen alkuperää voi koskaan luotettavasti selvittää.

Kirja on siis ainakin minusta varsin kiinnostava ja tarjoaa tilaisuuden oppia uutta, mikä saattaa haudan partaalla olevalle tuntua täysin tarpeettomalta eli siis hyödyttömältä asialta, mutta tuottaahan se ainakin iloa, mitä voi pitää korkeampana päämääränä kuin välineellistä arvoa.

Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala, kertoo Johanneksen evankeliumi. Teologit taitavat puhua suorastaan olemassaoloa edeltävästä sanasta -pre-eksistenttinen logos. Mutta mitä sana logos tässä merkitsee? Tuoko käännös esille sen merkityksen?

Saarikivi toteaa, että sanoja, siis sanaa tarkoittavia sanoja, on kreikan kielessä monenlaisia ja että logos on evankeliumeissa käytössä silloin, kun Jeesus argumentoi, lausuu pakottavia järjen sanoja, käyttää ainakin jonkinlaista logiikkaa.

Ehkä parempi käännös olisikin ollut sanoa, että alussa oli järki tai idea? Voisikohan viisaudestakin puhua?

Oli miten oli, sanojen, puhumisen, ajattelun ja vastaavien kohteiden etymologia ja etenkin vastineiden vertaaminen eri kielissä antaa kyllä perspektiiviä siihen, miten niin sanottu henkinen maailmamme on kehittynyt ja jalostunut ainakin joiltakin osin yhä hienommaksi -ja miten se näyttää romahtavan kuvien katsomiseksi ja niillä kommunikoimiseksi.

 Sehän on jo kaikille arkipäivää, vaikka vielä hiljattain niin tehtiin vain vajaamielislaitoksissa. Käsitteistämistä pidetään syystäkin varsin korkealle jalostuneena kykynä, vaikka onkin huomattava, että se ei sellaisenaan toki johda meitä todellisuuden olemukseen, kuten jo Immanuel Kant osoitti. Kyvyttömyys käsitteelliseen ajatteluun on joka tapauksessa yhä laajeneva ongelma, jota tekoäly saattaa vielä ratkaisevastikin pahentaa.

Toki Saarikivikin ymmärtää, ettei maailmamme kokonaan muodostu sanoista ja käsitteistä. Onhan meissä yhä tallella varsinaisesti eläimellinen puolemme, mehän myös haistelemme, maistelemme ja tunnustelemme ja etsimme kiimaisia kumppaneita.

Kirjassa on paljon kiinnostavia kielihistoriallisia huomioita, muun muassa äänteiden lainomaisesta muuttumisesta, jota maallikko ei yleensä hoksaa ja joka ohjaa tutkijaa. Silti moni asia jää selittämättä.

Minusta yllättävää on, että Saarikiven mielestä sellainen mystinen sana on myös pillu. Miksei se nyt voisi olla virolaisen sanan pill eli pilli johdannainen. Kysehän on putkesta, jollaisia luonnossa tavattiin ruokojen (=putki) muodossa, mutta olihan siellä myös pillike. Siinä taitaa reikä olla pieni, mutta onhan se kai sentään olemassa?

Joistakin sanoista tekisi mieli sanoa, että niistä olisi voinut sanoa enemmänkin. Nykyään on ollut muodikasta selittää, ettei venäjän sana pravda merkitse samaa kuin suomen sana totuus. Saarikivi selittää, että kyseiseen sanaan liittyy merkitys totuuden omistamisesta: minun totuuteni.

No, tiedä häntä, minusta on olennaisempaa, että kyseessä on myös oikeus. Jo Jaroslav Viisaan laki oli nimeltään Russkaja pravda eli venäläinen (Rusin) oikeus -ja siis myös totuus. Itse kullakin meistä saattaa olla oma käsityksemme oikeudenmukaisuudesta, Russkaja pravdan tapauksessa sen ajateltiin juuri tietyssä muodossa kuuluvan tuon ajan Rusin asukkaille. Olihan jokaisella kansalla oma oikeutensa ainakin tapaoikeuden muodossa.

Sitten on tietenkin sana istina, joka on toteavampi ja neutraalimpi ja mahtanee tulla sanasta jest, joka viittaa olemiseen. Enemmän asiasta toisaalla (ks. Vihavainen: Haun pravda tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Yhtä asiaa Saarikiven kirjassa en ymmärrä. Kyse on hänen viehtymyksestään tatuointeihin, joissa on kirjoitettuja sanoja. Kenties kielikin on sielun ihoa ja jotakin erityistä on juuri noissa sanoissa, jotka on pysyvästi kirjoittettu ihmisen ihoon. Noista tatuoinneista on kirjassa jopa useampia kuvia.

Muista kyllä hyvin, kuinka lähes tasan puoli vuosisataa sitten näin Moskovan metrossa oikean voron (ven. вор) eli siis varkaan. Vanhanpuoleinen mies oli työntänyt salavihkaa kätensä naapurin laukkuun ja tämä läpsäytti häntä loukkaantuneena sormille. Ukko hymyili kummallista alistuneen typerää hymyä.

Hänen toiseen kämmenselkäänsä oli tatuoitu vankilan ristikko ja toiseen teksti: elämässä ei ole onnea -В жизни счастья нет. Siinäpä rakkaat sanat…

Mutta kuten aina elämässä, yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Yhä yleisempää on nyt taas halveksia omaa kieltä, jota ei edes kunnolla opita eikä välitetäkään oppia. Sen sijaan pidetään suurimpana kunnianhimona puhua englantia aidolla keskilännen tai vaikkapa Downton Abbeyn ääntämyksellä. On -tai siis olisi- hienoa olla jotakin muuta kuin on. Luulen, että tämä on ikuinen ilmiö, joka tempaa mukaansa ne, joiden omanarvontunto on heikko -luultavasti hyvästä syystäkin.

Saarikivi esittää kirjassaan näytelmän konnankin: Missä hyvänsä tunnistan myös kulttuuri-imperialistin ja muutoksen narisevan dynamon: amerikkalaisen porvarin kovaäänisen tyytymättömän kiekumisen, joka kuuluu koko seurueen mölinän yli. Siellä hän istuu urheilukenkineen, valmiina komentamaan minkä hyvänsä maailmanosan edeskäypää omalla kielellään, vailla ajatustakaan siitä, että tulisi oppia ja mukautua edes vähän. Ei, hän mukauttaa kaikki oman ruumiinsa ja ihonsa mukaan.

Aplodeja kirjoittajalle täältä. Kaipa kieltä voi todella pitää jonkinlaisena ihmisen sielullisena ihona. Itse pidän mieluimmin sen ehjänä kuin siedän väkivaltaisia ihonsiirtoja vieraista kulttuureista ja kielistä, jotka toki ovat kiinnostavia ja hyviä niille, joille ne kuuluvat. Pitäkööt he omat tunkkinsa, meillä on omamme.

28 kommenttia:

  1. Muistakaamme myös se, että pilu on viroksi rako.

    VastaaPoista
  2. Asuin Eestissä Pilun kylässä ja lähin linja-auton pysäkki oli nimeltään Kiima.

    VastaaPoista
  3. "Yhä yleisempää on nyt taas halveksia omaa kieltä, jota ei edes kunnolla opita eikä välitetäkään oppia. "

    Ollaan syvillä vesillä kun ajatellaan, että 1920-30-luvuilla oli kunnia-asiana vasta itsenäistyneessä maassa saada suomalainen kulttuuri kukoistamaan.

    VastaaPoista
  4. Mainittiin sana vajaamielinen. Siitä nykyviherkommarit saattavat nostaa käräjöintiä, sakkoja tullee . . . Aiemmin oli myös sana tylsämielinen. Nykyään kai pitää puhua erilaisista oppijoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valitettavasti! Eufenismit ja söpöily vievät tilaa suorapuheisuudelta.

      Poista
    2. Eufenismit ja sanamagia, siinä persujen polttoaine.

      Poista
    3. "Eufenismit ja sanamagia, siinä persujen polttoaine."

      Tämä neroudessa ilmeisesti ylittämätön kommentti vaatisi hieman avaamista, jotta me ihan tavallisetkin ihmiset voisimme päästä sen säteilemän älyn valon elväittävään loisteeseen.

      Joten, please, kerro lisää.

      Poista
    4. Sotkit paskaa suomen sekaan, en kerro.
      Ja pitäisihän tuon olla aika selvää.

      Poista
  5. Kiitos Blogistille, oli jälleen mielenkiintoista luettavaa. Oman kielen arvon ymmärtää vasta silloin kun sen menettää. Minulta tuhoutui sydänoperaation aikana puhekeskus, jossa äidinkieli majailee. Sen uudelleen oppiminen vieraiden kielien avustuksella oli työlästä. Monta itkua uudelleen oppiminen aiheutti ja vielä 20 vuotta tapahtuman jälkeen, saan olla lukihäiriöinen omalla ns. äidinkielelläni.
    Joskin vieraat kielet, joille aivoissamme on varattu kaksi keskusta, saattoivat auttaa aikuista oppimaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hurja juttu, mutta jotakin samaa kuin siinä, jonka neurokirurgi Juha Hernesniemi kertoi haastattelussaan. Hänen Savolainen potilaansa menetti savon murteensa aivoleikkauksen seurauksena. Puhui operaation jälkeen vain yleiskieltä!

      Moni aikuusiällään hyvinkin sujuvaksi vieraan kielen puhujaksi kouliintunut, voi vanhana menettää taidon kokonaan, vaikka asuisi tuolla kielialueella. Näitä vanhuksia on yksinäisinä monien maiden vanhainkodeissa tms hoivapaikoissa.
      Karmaiseva on ajatus, että vanhustenhoito ajatellaan meilläkin jäävän kohta suomea taitamattomien maahanmuuttajien käsiin. Ihmisen identiteetti ja ajattelutapa, käsitys todellisuudesta on äidinkielessä.

      Poista
  6. Itse olen niin vanha kääkkä, että jonnin joutava juttelu sujuu vain suomeksi. Täällä Espanjassa siitä on vain hyötyä, koska joutuu ajattelemaan, mitä sanoo.

    VastaaPoista
  7. Näin Saarikiven jossakin aamu-tv:n lähetyksessä, missä oli myös kaksi naistutkijaa, joiden nimi ei jäänyt mieleen. Keskustelu pyöri näissä natsismi- ja muissa ajankohtaiskysymyksissä. Vaikutelmaksi jäi, etteivät tutkijanaiset tajunneet, mistä Saarikivi puhui, kun hän puhui oikeista natseista ja kuinka kyseenlaista Suomen kaikkien koronatoimien lainmukaisuuskaan oli. Saarikivi on yksi harvoista näkyvista vapaista intellektueilleista.

    VastaaPoista
  8. Tunto- ja kuuloaisti taitavat olla ne kanavat jotka vastasyntyneellä rekrytöityvät käyttöön välittömästi. Taannoin opetettiin että niin sanotusti "synnynnäisiä" pelkoja on kaksi: reagoiminen putoamiseen ja koviin äkillisiin ääniin. Tunto tarkoittaa ensi vaiheessa kokemusta vakaasta alustasta, ja koviin ääniin reagoi vauva säpsähtämällä.

    Aivot toimivat aina sillä lailla kokonaisuutena, että aistitkin kehittyvät vain toistensa tulemina, eikä esimerkiksi näköaisti kehity ilman tuntoaistin tukea. Hyvin opettaisia ovat neurotieteilijöiden kertomukset tapauksista, joissa näkökyky on menetetty varhaisessa lapsuudessa mutta yritetty sitten kirurgisin menetelmin palauttaa myöhemmässä iässä -- nämä vileä kehittyvässä iässä näkönsä menettäneet ihmiset eivät myöhemmin varsinaisesti "näe" mitään vaikka silmät on saatu toimimaan. Keeroin Oliver Sacksilta erään tarinan tuossa.

    Muut nisäkkäät ja eläinkunta yleisemminkin on aikalailla täysin "valmis" moniin "aikuisiin" toimintoihin hetikohta syntymän jälkeen -- vain ihmisellä on suhteettoman pitkä lapsuus, joka ei suinkaan ole vailla tarkoitusta, vaan johtuu juurikin ihmisen täysin erilaisesta resurssoinnista. Meillä on sata miljardia aivosolua, joista kulttuurin ja ajan elämänmuotojen ohjailemana käyttöön valjastetaan vain pieni osa. Lapsuuden kehitys on -- ehkä vaalitettavasti -- ainutkertaista, eikä sitä voida "ottaa uusiksi" myöhemmässä elämässä. Tämä voidaan nykypäivänä -- ongelmien yhteiskunnassa -- lukea myös niin, että suuret kulttuurit ovat keskenään yhteismitattomia.

    Inhimillisellä kielellä on kasi ilmenemismuotoa: puhe ja kirjoitus. Nämä kielen toiminnot syntyvät niin lajin kuin yksilön kehityksessä aina puhe ensin, kirjoitus sitten, jos sittenkään. Aivoissa nuo toiminnot ovat eri kohdissa, mutta toiminnat niissäkin tarvitsevat toisiaan. Historianharrastajien kannattaa paneutua kunnolla siihen omaa eurooppalaista kulttuuripiiriämme koskevaan totuuteen, että oma kulttuurimme tuotti keski- ja uuden ajan taitteessa koko ihmislajin kehityshistorian suurimman kognitiivisen murroksen -- jossa ennen ratkaisevasti kuuloaistin kognitiivisten resurssien varaan perustunut tiedollinen sivistys sai rinnalleen ja päälleen silmän ja näköaistin kognitiiviset resurssit, visuaaliseen mieltämiseen ja kartesiolaiseen rationaalisuuteen perustuvan ajattelun.

    Sanojen etymologisten merkitysten jäljittäminen voi olla mielenkiintoista ja monenlaista tyydytystä tuovaa hengen askaretta, mutta tuskin mitään sen syvempiä tajunnallisia totuuksia paljastavaa. Luulen, että tällaisen harrastuksen takana häivähtelee se yleinen mutta täysin väärä käsitys, että yhdellä käsitteellä on -- tai sillä ainakin pitäisi olla -- yksi määrätty "oikea" merkitys. Tuo idea nousee nimenomaan "kirjoitetun" kielen elementaarilauseen pohjalta -- Wittgensteinin nuoruudenfilosofia vei tämän ideoinnin nin pitkälle kuin eteneminen kielen varassa on mahdollista. Myöhempi filosofointi sitten lähti liikkeelle nimenomaan tuon yleisen harhakäsityksen torjunnasta, että yhdellä käsitteellä olisi jokin yksi tietty sisältö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän se etymologia nimenomaan opeta ettei useinkaan vain yhtä merkitystä

      Poista
    2. Siis jokainen "etymologisesti" jäljitetty merkitys, olipa jäljitysmetodi sitten mikä tahansa, samantapaisesta äänneasusta assosiatiivisten tai historiallisten yhteyksien kautta kieliperheiden perheyhtäläisyyksiin, jokainen sana saa ratkaisevan osan "merkityksestään" kun se sijoitetaan siihen intentionaaliseen voimakenttään jossa se ilmi lausutaan -- tai kirjoitetaan. Puhuttu kieli on tässäkin suhteessa ihan eri asian kuin kirjoitettu kieli.

      Ja jokaisella sanalla on tietysti jokaisessa tajunnassa sen ikioma, kaikkiin muihin aistiyhteyksiin kytkeytyvä kehityshistoriansa, joita ei muiden kannata mennä sorkkimaan, koska se on kuin "yrittäisi korjata hämähäkinverkon pelkin sormin" "
      (Wittgenstein).

      Yksityinen kieli on illuusio, mutta iso osa yhteistä kieltä on myös illuusio. Karkeuttamme kuvaa hyvin se, että nyt olemme takertuneet ja hirttäytyneet maagisiin taikasanoihin, tabukäsitteisiin, reagensseihin, triggereihin -- olemme kielenkäytössämme taantuneet kiroilun tasolle, ja kuvittelemme että jollakin maagisella taikasanalla olisi oikeassa todellisuudessa jokin salamaniskun kaltainen teho.

      Poista
    3. En ymmärrä nyt ollenkaan.
      (Wittgenstein)

      Poista
    4. Niinpä persujen sanamagia.

      Poista
    5. Seppo Oikkonen kirjoittaa asiaa. Kun eri kielissä lähes samaa merkitsevän sanan koemme jokainen kuitenkin eri tavoin. Niin tästä syntyy variaatioiden todella lukuinen määrä.

      Poista
    6. " ... kuvittelemme että jollakin maagisella taikasanalla olisi oikeassa todellisuudessa jokin salamaniskun kaltainen teho."

      Onhan niillä: sano "pesukarhu" ja lennät samantien hallituksesta.

      Poista
    7. Persujen sanamagiaa...

      Poista
  9. Aritmetiikka voi olla matematiikkaa / logos.
    Vaikkapa tästä tutkimuksesta mielenkiintoista lisäapua.
    https://psycnet.apa.org/fulltext/2023-84614-001.pdf?sr=1

    VastaaPoista
  10. Hesari teki pari päivää sitten jutun Helsingin ravintoloiden englanninkielisestä palvelusta. Kun kansallisvaltio on syntiä ja kansallismielisyys vielä suorempaa syntiä, ei lehden ajoittaisista eleistä suomen kielen ylläpitämiseksi oikein selviä, että miksi sellaista suomen kieltä pitäisi tai kannattaisi ylläpitää. Onhan englannin kieli paljon inklusiivisempi ja tavallaan tasa-arvoisempi. Tässä on toimitukselle pohtimisen paikka.

    VastaaPoista
  11. Engelska on tasa-arvoinen kieli Ruotsissa: pisnekset ja muut sujuvat, kun suomalainen solkkaa ruottalaisen kanssa enkkua. Muumiruotsilla ei onnistu, kokemusta on. Käytännössä pohjoismainen yhteistyö toimii englanniksi, joten pakkoruotsi pitää lakkauttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mistä näitä paskoenglannittajia sikiää?

      Poista
    2. Talouden tosiasioista. Hauku nyt edes vaihteen vuoksi paskolatina, -espanja, -ranska ja - saksa, niin ei tulisi tunnetta, että kuuntelee rikkinäistä grammaria.

      Poista
    3. Olet oikeassa ystäväni, pakkoruotsista höpöttäminen on varsinaista rikkinäisen grammarin pyöritystä maassa, jossa pakkoenglannitetaan johta vanhukset ja heidän hoitajansakin.

      Poista
    4. Turha haukkua, kun totta puhui. Ei ruotsalainen ole niin ylimielinen, että olettaisi liikekumppanin osaavan ruotsia.

      Poista
    5. Mutta suomalainen on niin ylimielinen että luulee koko maailman opiskelevan englantia hänen vuokseen.

      Poista

Kirjoita nimellä.