Megatrendiä katsellessa

 

Naisten invaasio ja akkamaisuus

 

Vielä pari sukupolvea sitten oli tuottava työ miesten harteilla. Naiset eivät kyntänet eivätkä kylväneet, eivät rakentaneet eivätkä kaataneet puita tai kaivaneet metalleja maan uumenista. He eivät kuljettaneet tavaraa paikasta toiseen laivoilla junilla, hevosilla tai autoilla.

 Sen sijaan he tekivät lapsia ja huolehtivat niistä. Uuden sukupolven kasvattaminen ja huolenpito kotitaloudesta tarjosi aivan riittävästi puuhaa. Tällainen työnjako kuitenkin aiheutti tietysti sen, ettei naisilla ollut sananvaltaa yhteiskunnassa muutoin, kuin miestensä välityksellä. Yhteiskunnan patriarkaalisuus perustui hyvin pitkälti sen työnjakoon: se, joka leivän hankki, myös määräsi siitä.

Neuvostoliitossa ymmärrettiin jo varhain, että naisissa oli valtava työvoimareservi, jonka rationaalisen mobilisointi nykyaikaiseen tehdastyöhön voisi nopeasti lähes kaksinkertaistaa käytettävissä olevien hyödykkeiden määrän.

Kun Neuvostoliitossa siirryttiin suunnitelmatalouteen, nähtiin naisten mobilisoiminen tuottavaan työhön yhtenä tulevan yltäkylläisyyden tukijalkana. Merkittävä viisivuotissuunnitelman arkkitehti Leonid Moisejevitš Sabsovitš julkaisi vuonna 1929 kirjan Neuvostoliitto viidentoista vuoden kuluttua, jossa hän ennusti tuotannon ja siis hyvinvoinnin valtavaa kasvua.

Kun suunnitelma ainakin raporttien mukaan menikin jopa odotettua paremmin, nousi myös Sabsovitšin optimismi yli äyräidensä ja vuonna 1930 häneltä ilmestyi parannettu painos: Neuvostoliitto kymmenen vuoden kuluttua. Siinä ennustetut kasvuluvut olivat entistäkin suurempia. Samaan aikaan kärsittiin lännessä suuresta lamakaudesta.

Yksi ennustetun valtavan hyvinvointiräjähdyksen peruspilareista oli, kuten sanottu, naisten mobilisoiminen tuottavaan työhön, millä ymmärrettiin teollisuutta, rakennustoimintaa ja vastaavia aloja. Tämän mahdollistamiseksi oli hävitettävä vanha ydinperhe, jossa naiset oli tuomittu ”kotiorjuuteen” tuhraamaan pienen kattilan, lasten ja pyykkien parissa.

Uudessa uljaassa yhteiskunnassa ihmiset asuisivat sellaisessa palveluyhteiskunnassa, jossa suuret keskuskeittiöt valmistaisivat ruokaa kaikille ja keskuspesulat ja -ompelimot huolehtisivat vaatetuksesta. Lapsia kaitsisivat koulutetut asiantuntijat, jotka kykenisivät huolehtimaan suuresta määrästä asiakkaita. Lapset myös asuisivat vanhemmista erillään ”lastenkaupungeissa”, joihin vanhemmat voisivat mennä ”järjestyneesti” heitä tapaamaan.

Tällä asumismuodolla olisi myös poliittisesti valtava merkitys, kun vanhemmat eivät enää siirtäisi vanhentuneita arvojaan ja asenteitaan jälkipolville.

Ennen muuta maailman nopean muuttumisen takaisi joka tapauksessa naisten vapautuminen ”kotiorjuudesta” ja hänen tulemisensa tasa-arvoiseksi yhteiskunnan jäseneksi miesten kanssa yhtäläisin oikeuksin ja velvollisuuksin.

Kuten tiedämme, tämä utopia, joka liitettiin sittemmin myös vuonna 1961 alkaneeseen kommunistisen yhteiskunnan rakentamiseen todella toteutui. Perusteellisemmin se kuitenkin toteutui muualla kuin Neuvostoliitossa. Pohjoismaat olivat asiassa edelläkävijöitä.

Se suuri utopistinen aika, jota Sabsovitšin kirjat edustivat, rajoittui suunnilleen ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikaan 1928-1932. Sen jälkeen ei enää kukaan uskaltanut puhua kommuunielämän ihanuudesta, jota Sabsovitš oli saarnannut. Myös perheen hävittäminen havaittiin taantumukselliseksi ideaksi. Sabsovitš ammuttiin vuonna 1938.

Tämä tuli vain mieleeni, kun ajattelin sitä muutosta, joka länsimaisessa kulttuurissa on tapahtunut toisen maailmansodan jälkeisenä aikana ja vielä 2000-luvullakin. Sillehän on ominaista naisten yhä suurempi tuleminen ns. tuottavan työn eri aloille, sangen harvoin toki fyysisesti raskaille matalapalkka-aloille.

Vielä pari sukupolvea sitten oli pohjoismainen tapa panna naiset palkkatyöhön sen sijaan, että he istuisivat kotona, suoranaista eksotiikkaa monessa muussa maassa, jossa miehen kunnia ja asema vaati, että hän elätti perheensä. Naisten oletettiin ennen muuta pyrkivän hyviin naimisiin ja hoitavan hyvin kotinsa.

Nyt molempien sukupuolten yhtäläiset velvollisuudet myös työelämässä ovat arkipäivää ainakin suurimmassa osassa läntistä maailmaa. Sitä mukaa on kasvanut myös naisten merkitys kulttuurissa tarkoittaen paitsi korkeakulttuuria, myös tapoja, arvoja ja normeja aivan yleisesti.

Tässä on paljonkin uutta. Vanhan kiinalaisen sananlaskun mukaan naiset kannattivat puolta taivaasta, mutta he tekivät sen eri tavalla kuin miehet. He toimivat toisissa sfääreissä, lähinnä yksityisessä.

Naisellisuuden merkitys kulttuurissa on epäilemättä aivan keskeinen. Kirjallisuudessa, musiikissa ja maalaustaiteessa nainen on aina ollut muusan roolissa. Goethe ei suotta korota ikinaiselllisuutta (Das Ewig-weibliche) suureksi elämän prinsiipiksi.

Kun sukupuolen merkitys monella keskeisellä alalla on yhä enemmän hävinnyt, etupäässä nerokkaiden miesten tekemien keksintöjen ja innovaatioiden ansiosta, ollaan tilanteessa, jossa myös naisellisuuden aikoinaan nauttima ylenpalttinen arvostus on hävinnyt.

 Muistan erään 1990-luvulla ilmestyneen pietarilaisen sosiologisen tutkimuksen, jossa ositettiin, että naisellisuuden arvostus oli suurinta idässä ja vähäisintä lännessä. Venäjä sijoittui siihen keskiväliin, minkä rohkenin tulkita merkitsevän sitä, ettei se ollut vielä kehityksessään ehtinyt yhtä pitkälle kuin länsi.

Joka tapauksessa sukupuolten olemukseen ja suhteisiin liittyvä mystiikka on nykyään kovasti muuttunut siitä, mitä se oli ennen naisten suurta invaasiota yhteiskuntaan.

 Kehityksen kylkiäisenä on ollut myös sotkuisen moniaakkosideologian nostaminen jonkinlaiseksi normatiiviseksi tieteeksi, joka haluaa määrätä jopa siitä, mitä me saamme pitää rumana tai kauniina, vastenmielisenä tai haluttavana. Tätä ainakin yritetään.

Mutta tämä on jo pitempi teema. Naisellisuutta toki arvostetaan jossakin määrin yhä myös ja nimenomaan naisellisuutena eikä siis melkein miehen kaltaisuutena. Tokihan nyt yhä löytyy yhä itsestään ylpeää naisellisuutta, joka ei kaipaa mitään vertaisryhmien puujalkoja.

 Sama koskee miehekkyyttä, jota tietyissä piireissä on yritetty patistella katumusharjoituksiin ja itkuherkkiin tiedostamissessioihin. Typeryys on murroskausien luonnollinen lieveilmiö.

Joka tapauksessa ainakin minun mieleeni tulee, että äkillinen naisistuminen on aiheuttanut kielteistä kehitystä esimerkiksi julkisen sanan alueella.

Sen sijaan, että pohdittaisiin vakavasti asioita ja niiden syntyehtoja ja merkitystä, pyöritäänkin nyt loputtomasti yksittäisten henkilöiden ympärillä. Sen sijaan, että pyrittäisiin tarkoin miettimään, millaisiin yhteyksiin käsitellyt asiat liittyvät ja mitä esille nostetuille puheilla tarkoitetaan, syydetään maailmalle puhdasta juorua, jonka merkitystä ei ole aikomustakaan ymmärtää. Ihmisiä suorastaan ilmiannetaan yksittäisen sanan lausumisesta, kuin alaluokkalaiset ikään (opettaja, opettaja, Erkki sanoi…***-sanan).

 Kaiken huippuna on suurella innolla tapahtuva ihmisten pukeutumisen ja habituksen märehtiminen, ikään kuin se olisi yhtä tärkeää, ellei tärkeämpää kuin heidän puheenvuorojensa ja poliittisten pyrkimystensä tai esittämiensä analyysien sisältö.

Olen joskus nimittänyt tällaista käytöstä akkamaiseksi ja nimitän vieläkin. Olen kyllä huomannut, että siihen usein liittyy myös nuoruutta ja kokemattomuutta, mikä näyttää aiheuttavan kuvitelmia siitä, että kyseessä olisi jopa poikkeuksellisen arvostettava toiminta.

Tiedän, etteivät monet kykene ymmärtämään, ettei tässä akkamaisuudella tarkoiteta naisellisuuden synonyymiä sen enempää kuin jätkämäisyydellä tarkoitetaan miehekkyyttä. Heitä en voi auttaa enkä välitä sitä yrittääkään.

Totean van, että akkamaisuus on jo kautta aikojen tunnettu luonteenpiirre ja käyttäytymisen muoto, jota on perinteisesti tavattu ja tavataan yhä erityisesti naisilla.

Onhan toki olemassa myös jätkämäisiä naisia ja, luojan kiitos, enemmistö naisista on kuin onkin yhä naisellisia ihan sanan klassisessa, upeassa mielessä.

Akkamaisuutta esiintyy myös miehillä, mikä on aina ymmärretty ja sitä paheksuttu tai halveksittu. Nykyään se aivan ilmeisesti on nostettu suorastaan arvostetuksi ominaisuudeksi etenkin miehillä. Sukupuolirajojen ylittämiseenhän se voidaan assosioida.

 Toivotaan nyt sentään, että kyseessä on ohimenevä ilmiö. Ainakin muutamat lehdistön edustajat ovat nyt ilmaisseet huolensa levikkien laskusta. Toivottavasti niitä yritetään nostaa laatua parantamalla eikä huonontamalla.