Tarpeettoman kulutuksen vaiheita

 

Naatitaan

 

Wolfgang Schiwelbusch, Nautintoaineiden kulttuurihistoria (Das Paradies, der Geschmack und die Vernunft. Eine Geschichte der Genussmittel, 1983), Otava 1986, 265 s.

 

Muutama vuosikymmen sitten alkoi historiankirjoituksessa muoti, jossa pääosaan otettiin erilaiset aineet. Kirjoja on tullut niin suolasta, rommista, coca-colasta ja teestä, kuin myös perunasta, sokerista, riisistä ja niin edelleen. Kaikilla niillä on yleensä omat kiinnostavat vaiheensa muun muassa uutuuksina eurooppalaisessa keittiössä.

Ilman niitäkin on toimeen tultu, suolaa kai lukuun ottamatta, mutta joinakin aikakausina himo erityisesti aivan tarpeettomien aineiden hankkimiseen on vaikuttanut suorastaan maailmaa mullistavasti. Hyvä esimerkki ovat mausteet ja niiden varhainen kuningas pippuri, jonka kauppa nosti Venetsian kerran Euroopan kukoistavimmaksi valtioksi.

Kun eurooppalaiset sittemmin alkoivat valloittaa maailman meriä, oli toiveissa nimenomaan pippurin edullinen hankkiminen. Kulta ja hopea tulivat kuvaan mukaan odottamattomina sivutuotteina.

Kun tämä nyt käsillä oleva kirja ilmestyi, oli eurooppalaisten nautintoaineiden historiasta kirjoitettu jo paljonkin, mutta kyllä tämäkin kiinnostava on, muutenkin kuin runsaan kuvituksensa puolesta.

Nautintoaineiden käyttö ja sen muutokset näyttävät nimittäin olevan aika arvoituksellisiakin ilmiöitä. Miksi esimerkiksi Ranskassa lakattiin 1700-luvulla miltei kokonaan polttamasta tupakkaa ja sen sijaan nuuskattiin sitä? Tai miksi Englannissa samaan aikaan poltettiin tupakkaa, mutta hylättiin kahvi ja alettiin juoda valtavia määriä teetä?

Jokaisella harrastelijalla lienee aina takataskussaan jokin rationaalinen ja yleensä taloudellinen selitys, mutta eivät ne näissä tapauksissa toimi eivätkä monessa muussakaan.

Schivelbusch tarkkailee erityisesti yhteiskuntaluokkien merkitystä tiettyjen nautintoaineiden ja niiden käytön suosijoina, jolloin tärkeäksi tulee muun muassa erottautuminen muista.

 Esimerkiksi Ranskassa porvaristo keskittyi piristävään kahviin, kun taas aatelisto joi makeaa suklaata. Työväestö siirtyi joukkomitassa ryyppäämään tappavan tehokasta giniä sitten kun se tuli markkinoille ja hylkäsi oluen, joka oli aikoinaan ollut jopa tärkeä osa ruokataloutta. Myöhemmin tämäkin muoti muuttui.

Nautintoaineet, Genussmittel, olivat ja ovat yleensä aivan tarpeettomia siihen saakka, kunnes tuollainen tarve herätetään ja se näyttää olleen ja olevan hyvin pitkälti nimenomaan sosiaalinen. Kahviin ja erityisesti teehen liittyivät omat rituaalinsa ja muu muassa ylellinen uutuus, porsliiniserviisi, jollaisia saatiin aluksi vain Kiinasta, mutta opeteltiin sitten Euroopassakin valmistamaan.

Kahviloista tuli julkisia tiloja, joissa voi ja kehtasi toimittaa vaikkapa lehteä. Kapakoiden mölyssä ja kilparyyppäyksessä se olisi ollut toivoton tehtävä. Jopa bisnes sujui kahvilassa ja Lloydsin vakuutusyhtiökin syntyi siellä, kunnes muutti viimein aivan erityiseen rakennukseen.

Mausteilla oli mukanaan jonkinlainen tuulahdus paratiisista ja sieltä niiden ajateltiinkin alun perin olevan peräisin. Edenhän sijaitsi idässä, kuten tunnettua. Pippurin ja muiden mausteiden köytöstä tuli keskiajalla suorastaan tolkutonta ja se liittyi vahvasti statukseen.

Yleensäkin nautintoaineilla on ollut omat suuret hetkensä ja laskukautensa. 1800-luvulla tulivat siihen rooliin myös sellaiset apteekkitavarat kuin oopiumi ja hashis. Kun oopiumista jalostettiin rajumpia versioita kuten heroiini, päästiin jo nykymaailman puolelle, josta Schivelbusch ei sen enempää kerro.

Joka tapauksessa jauhoneniä alkoi ilmestyä ajan huvittelulaitoksiin erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja kokaiinilla oli suuri suosio myös neuvostojen maassa, niin kallista kuin se olikin. Sodan aikana vaivoihinsa morfiinia nauttineet ja sitä jakaneet muodostivat oman ryhmänsä kuten myös toisen maailmansodan jälkeen, jolloin kuvaan tuli vahvasti myös piristävä amfetamiini -tuo saksalaisten pervitiini.

Suomessakin oli sodan jälkeen melkoinen huumeongelma, kuten Mikko Ylikangas on merkittävässä kirjassaan osoittanut. Se liittyi kuitenkin poikkeusoloihin. Rintamamiestalojaan rakentaneen ja kylmiä tiloja raivanneen sukupolven valtaosa ei kaivannut muita huumeita kuin pitkäripaisesta hankittuja joskus viikonlopuksi.

Schivelbusch ei käsittele omia aikojamme, joihin näyttää liittyvän taas kiinnostava suuri muutos. Kannabistuotteet ovat leimautuneet tietyn, lähinnä vastakulttuureista viehättyneen aineksen passivoivaksi harrastukseksi, kun taas rikollismaailma himoitsee piriä öykkäröivän käytöksen vauhdittamiseksi. Psykedeelisesti vaikuttavat aneet kuuluvat taiteilijaiireihin.

Uusi ilmiö näyttää kuitenkin olevan tuo keskiluokkaisten ja juppimielisten jauhojengien ilmaantuminen. Vanha, kallis kokaiini toimii yhä, mutta kaikenkarvaisia muuntohuumeita on myös tullut markkinoille, jotka näyttävät olevan erittäin laajat ja tuottavat.

Vastaavia ilmiöitä ei ollut aikaisemmilla vuosisadoilla. Esimerkiksi kahvia kyllä vainottiin pohjoismaissa ja Saksassa merkantilistisista syistä, mutta ei voida puhua kahvista eikä muistakaan noiden aikojen nautintoaineista suurena alamaailman bisneksenä. Salakuljetusta tietenkin oli ja senhän me vanhat ihmiset muistamme Suomestakin.

Lännen ja idän välinen kauppa oli itämaille kroonisesti ylijäämäistä ja tämä koski jopa Venäjän-kauppaa. Lännessä ei ollut tarjottavana mitään sellaisia tuotteita, joita idässä olisi haluttu ostaa, joten jalometallien virta valui koko ajan itään.

Oopiumisota on se tunnettu ilkityö, jonka britit tekivät kustantaakseen hillittömän teenjuontinsa: Kiina pakotettiin sallimaan englantilaisten välittämän oopiumin tuonti. Kotimaassa britit sen sijaan käyttivät ainetta yleensä vain lääkärin määräyksestä ja hyvää se lienee ollutkin muun muassa vatsavaivoihin.

Kaiken kaikkiaan Eurooppa, himoitessaan tarpeettomia nautintoaineita, näyttää antaneen suuren sysäyksen maailmantalouden kehittymiselle. Kuten öljy, jolle arabit eivät koskaan keksineet mitään käyttöä, yhtäkkiä tekikin heistä rikkaita, samoin länsimainen kysyntä mitä todennäköisimmin rikastutti monia itäisiä maita, käytännössä siis niiden johtajia.

Toinen seikka sitten on, että kun nuo maat jäivät kehityksessä länsimaiden jälkeen, saivat jälkimmäiset tilaisuuden valjastaa ne enemmän tai vähemmän väkivalloin tuottamaan noita maailmankaupan haluamia tuotteita. Se tapahtui kuitenkin vasta sen jälkeen, kun noita herkkuja oli satojen vuosien ajan ostettu Eurooppaan usein huikeilla hinnoilla.

Mainittakoon, että esimerkiksi pippurin hinta nousi keskiajalla kolmikymmenkertaiseksi, kun se tuotiin Intiasta Venetsiaan.