Rotkon pohjalta

 

Konkurssipesän perilliset

 

Leon Goldensohn, Nürnbergin haastattelut. Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Robert Gellately. Suomentanut Heikki Tiilikainen. Tammi 2004, 623 s.

 

Kuten tunnettua, Nürnbergissä käytiin vuosina 1945-1946 oikeudenkäynti, jossa syytettyjen penkillä olivat sodan aikaiset natsijohtajat.

Oikeudenkäynnistä jäi valtava materiaali neljällä kielellä ja se on arvokas dokumentaatio eräästä aikakautemme kohtalokkaimmasta kehityskulusta, joka johti kymmenien miljoonien ihmisten ennenaikaiseen kuolemaan ja uuteen maailmanjärjestykseen.

Oikeudenkäynnin massiivista aineistoa (ks. Taube Archive of the International Military Tribunal (IMT) at Nuremberg, 1945-46 | Virtual Tribunals - Spotlight at Stanford ) lukee harva ja yleiskuvan saaminen asioista sen perusteella lienee työn takana. En ole edes kokeillut.

Mikäli kuitenkin on kiinnostunut niiden miesten psykologiasta, jotka toteuttivat Saksan natsipuolueen politiikan, tarjoaa siihen erinomaisen kanavan tämä kirja, joka perustuu Yhdysvaltain armeijan psykiatrin, Leon Goldensohnin tekemiin haastatteluihin, jotka hän teki vuoden 1946 aikana johtavien natsien kanssa vankilassa.

Goldensohn oli lääkäri ja siinä ominaisuudessa hän tarkkaili vankien fyysistä ja psyykkistä terveyttä ja hoiti heidän vaivojaan. Samalla hän teki laajoja haastatteluja, jotka koskivat sekä vankien elämänvaiheita ja ihmissuhteita että heidän käsityksiään politiikan ja etiikan kysymyksistä ja heidän omasta roolistaan natsipuolueen palveluksessa -kaikki korkeimmatkaan virkamiehet eivät aina olleet puolueen jäseniä ja kokivat palvelleensa ennen muuta kansakuntaa ja valtiota.

Tietyistä ongelmista huolimatta Goldensohn ilmeisesti pystyi hankkimaan useimpien vankien luottamuksen ja hänen kanssaan keskusteltiin halukkaasti. Vaikka vangit varmasti epäilivät, että haastatteluja voitiin käyttää heidän oikeusjutuissaan, ne itse asiassa kyllä tapahtuivat niiden ulkopuolella. Toki haastatellut olivat puolustuskannalla ja pyrkivät oikeuttamaan oman toimintansa ja osoittamaan niin itselleen kuin muille olevansa kelpo ihmisiä.

Kuten Nürnbergin oikeudenkäynneistä on todettu, syytetyt pyrkivät aina vierittämään vastuun toisille ja etenkin niille, joita ei enää saatu oikeuteen, ennen muuta Hitlerille, Himmlerille, Goebbelsille ja Bormannille. Näin ei kuitenkaan tapahtunut aina ja jotkut Goldensohnin haastatelluista ilmoittivat olevansa halukkaita ottamaan vastuun ja rangaistuksen alaistensa puolesta. Tulevasta kuolemantuomiosta ei monella ollut epäilystä.

Toistaiseksi olot olivat siedettävät ja elämä jatkui ja haastattelija kuvaa monia asiakkaitaan ainakin välillä iloisiksi ja suorastaan hilpeiksi. Masennus näyttää jopa harvinaisemmalta mielentilalta. Tarve puhua itsestään ja omasta asiastaan on ilmeinen ja psykiatrin haastattelut tarjoavat siihen aivan erilaisen tilaisuuden kuin oikeudenkäynti ja ristikuulustelut.

Tietenkin haastateltavat valehtelivat ja vähintäänkin selittelivät asioita parhain päin niin itselleen kuin muille. Vankilassa todennäköisen teloituksen edellä asiat näyttivätkin aivan toisenlaisilta kuin joskus kunnian päivinä, kun koko maailma vapisi niiden edessä, jotka usein olivat vielä muuta vuosi aikaisemmin olleet pelkkiä mitättömyyksiä ja kaikkien eliittien ulkopuolella.

Haastateltavien kertomuksia on kuitenkin aika turhaa yrittää puristaa yhdeksi kertomukseksi, sen verran erilaisia olivat heidän persoonallisuutensa, asemansa hierarkiassa, suhteensa ylimpään johtoon ja kollegoihin ja myös ne rikokset, joista heitä syytettiin. Osa haastateltavista kyllä oli tuotu paikalle todistajan ominaisuudessa, mutta joku heistäkin teloitettiin.

Mainittakoon, että alkujaan syytteeseen asetetuista 24 miehestä tuomittiin kuolemaan hirttämällä 12, vapautettiin kolme ja loput tuomittiin eripituisiin vankeusrangaistuksiin. Nämä olivat kuitenkin vain tämän kansainvälisen erityistuomioistuimen langettamat tuomiot. Sen jälkeen järjestettiin pelkästään Nürnbergissä vielä kaksitoista jälkioikeudenkäyntiä lähinnä niitä vastaan, jotka olivat olleet varsinaisia rikosten suorittajia.

Niiden lisäksi pidettiin sekä Saksassa että muualla, etenkin Neuvostoliitossa lukuisia oikeudenkäyntejä, joissa jaeltiin myös kuolemantuomioita.

Itse asiassa Nürnbergin oikeudenkäynti oli Neuvostoliiton aloite, jonka ensimmäisenä esitti Molotov. Neuvostoliitossahan niin sanotut näytösoikeudenkäynnit (pokazatelnyi sud) olivat tunnettu perinne, jota oli laajasti käytetty terrorin apuvälineenä. Niiden ”näytösluontoisuutta” ei suinkaan kielletty, vaan ne nimenomaan tunnettiin tällä nimellä, mikä ei kyllä merkinnyt sitä, että ne olisi tunnustettu pelkäksi teatteriksi.

Länsiliittoutuneet olivat kauan sillä kannalla, että mitään muodollista oikeudenkäyntiä ei tarvittu, vaan että sotarikolliset voitiin ampua paikalla muodollisen tuomion julistamisen jälkeen. Vasta Trumanin tulo USA:n presidentiksi ratkaisi asian oikeudenkäyntien hyväksi.

Oikeudenkäynti oli sinänsä juridisesti hankala ja kiistanalainen asia, sillä syyttäjät ja syytetyt edustivat erilaisia oikeustraditioita ja kyseessä olivat nyt rikokset, joita siihen asti ei ollut lakeihin merkitty. Rikottiin siis tunnettua periaatteita nulla crimen sine lege. Oikeuspositivistit pitivät tällaista sallimattomana, mutta luonnonoikeuden kannalla olevat katsoivat, että uutta oikeutta tuli juuri nyt luoda, kun rikoksetkin olivat osittain uudenlaisia.

Takautuvasti voimaan tuleviksi julistetut Nürnbergin periaatteet (ks. Nuremberg principles - Wikipedia ) osoittautuivat hankaliksi myös syyttäjille, jotka tulivat kehitelleeksi aivan liian vaikean syytekirjelmän, jonka ytimessä oli syytettyjen kuuluminen salaliittoon, jonka tarkoitukset olivat rikolliset ja jotka toteutuivat sodassa. Rikoksiin kuuli muun muassa rikokset rauhaa vastaan ja rikokset ihmisyyttä/ihmiskuntaa vastaan.

Jotkut haastatellut suorastaa nauroivat väitteille salaliitosta ja siihen ilmeisesti oli aihettakin, hymy toki hyytyi itse asiaa kiisteltäessä, vaikka esimerkiksi Karl Dönitz pystyi puhdistautumaan kaikista joukkomurhasyytteistä. Hänen sukellusveneensä eivät jääneet pelastamaan eloonjääneitä, mutta eivät sitä tehneet muidenkaan sukellusveneet.

Dönitz myös mainitsi pitäneensä palveluksessaan juutalaista sukujuurta olevaa Bernhard Roggea, joka oli legendaarisen apuristeilijä Atlantiksen päällikkö ja myöhemmin korkea Nato-amiraali. Puolueen edustajat olivat turhaan yrittäneet riistää Roggen häneltä. Vastaavia reviiristaiteluita kuvasivat useat syytetyt.

Juutalaisten joukkomurhaa ei erityisesti mainittu syytekirjelmässä, mutta toki se tuotiin esille ja se puhutti myös haastatteluissa. Murhattujen juutalaisten määräksi arvioitiin viisi miljoonaa. Miten oli mahdollista, ettei käytännössä kukaan syytetyistä tiennyt koko asiasta mitään paria poikkeusta, kuten Auschwitzin komendantti Hössiä lukuun ottamatta?

Yleensä vakuutettiin aina, että jokainen joutui hoitamaan omia asioitaan, eikä saanut pistää nokkaansa toisten tontille. Sitä paitsi eri virastojen ja toimihenkilöiden välillä vallitsi suoranainen kaikkien sota kaikkia vastaan. Useat vakuuttivat sabotoineensa rikollisia määräyksiä ja pelastaneensa ihmishenkiä. Jotkut kelmit, joita kaikki halveksivat ja pelkäsivät, kuten Himmler ja Bormann olivat sen sijaan piruja ihmishahmossa.

Hitleriä sen sijaan moni piti yhä nerona ja hänen suoritustaan valtionpäämiehenä ihailtiin: olihan hän nostanut Saksan polviltaan (tässä tosin käytettiin termiä ”loasta”). Kansallinen innostus oli aikoinaan vallannut kaikki ja Hitlerin viisauteen uskottiin yleisesti ainakin ennen sodan loppuvaihetta. Sitä paitsi ei Hitlerkään ollut halunnut sotaa, kuten hän testamentissaan korosti (ks. Adolf Hitlerin poliittinen testamentti – Wikipedia).

Niinpä tietenkin. Eihän kukaan halua sotaa, mikäli saa sotimatta sen, mitä vaatii. Ei myöskään Neuvostoliitto ollut koskaan halunnut talvisotaa, vaan asia piti ratkaista erikoisoperaatiolla.

Mitä tuli liittoutuneiden omiin tekoihin, haastatellut mainitsivat usein terroripommitukset, erityisesti Dresdenissä sekä myös käynnissä olevat saksalaisten etniset puhdistukset, joiden tiedettiin koskevan miljoonia. Nythän niiden määräksi on arvioitu 12-14 miljoonaa ja niiden vaatimien kuolonuhrien määräksi 0,5-2 miljoonaa. Yhteensä saksalaisia saattoi tuhoutua noissa puhdistuksissa jopa 3 miljoonaa. Luku on ilmeisen paisuteltu, mutta samahan koskee useimpia vastaavia symbolisia lukuja.

Joka tapauksessa etninen puhdistus, joka tuolloin tunnettiin pakkosiirron nimellä, oli vastoin Nürnbergissä julistettuja periaatteita ja sama koski tietenkin terroripommituksia. Talvisota taas oli hyvä esimerkki rikoksesta rauhaa vastaan. Sitä ei tosin mainita haastatteluissa käsitellyn.

Kun natsiaate nyt joka tapauksessa oli kärsinyt konkurssin, ei sille enää riittänyt kannattajia myöskään niiden joukossa, jotka äskettäin olivat olleet sitä toteuttamassa. Moni kyllä korosti, ettei alkuperäinen natsiaate ollut lainkaan se sama, joka oli lopulta vienyt Saksan tuhoon. Johtajaperiaatteellakin oli enää vain vähän kannatusta haastateltujen keskuudessa, eikä Saksalla enää nähty mahdollisuutta johtoasemaan Euroopassa, saati maailmassa.

Nyt useammat puhuivat mieluummin yhdistyneestä Euroopasta, joka tarvittaisiin Neuvostoliiton vastapainoksi. Tämähän oli ollut myös Saksan sodanaikainen iskulause: uusi Eurooppa, oikeudenmukainen ja vahva valtioliitto, jossa eri kansallisuudet saisivat kukoistaa ja niiden lisäksi myös alueelliset erikoisuudet. Useampikin haastateltu piti tärkeinä myös niitä eroja, joita oli vaikkapa pohjoissaksalaisten ja baijerilaisten tai pommerilaisten ja reininmaalaisten välillä.

Olisi kiinnostavaa lukea jossakin vaiheessa myös Venäjän nykyjohdon haastatteluja, jotka tehtäisiin vankilassa psykiatrin toimesta. Asetelmassa olisi varmasti paljon samaa kuin vuoden 1946 Nürnbergissä. Kaikkea hyvää ja toivottavaa ei kuitenkaan ole maailmassa realistista odottaa ja pelkään pahoin, että tuollainen desideratum jää vain hurskaaksi toiveeksi.