Sofistikaation takaa

 

Paremman väen piirissä

 

Leo Tolstoi, Lapsuus, Poikaikä, Nuoruus. Suomentanut Esa Adrian, Tammi 1983 (1852, 1854, 1857). 391 s.

 

Tässä eivät kyseessä ole Leo Tolstoin muistelmat, tai ainakaan hän ei esiinny omalla nimellään trilogian päähenkilönä. Joka tapauksessa se on yläluokkaan kuuluvan poikalapsen kehityskertomus taaperosta ylioppilaaksi ja asiat on esitetty juuri samanlaisen henkilön näkökulmasta kuin Tolstoi itsekin oli.

1828 syntynyt Tolstoi oli kirjan ensimmäisen osan ilmestyessä vasta 23-vuotias ja ilmeisesti niin nuoruuden kuin vielä lapsuudenkin muistot olivat hänellä tuoreita tai suorastaan ajankohtaisia. Kirjan miljöö oli tyypillisesti sellainen kuin sen tunnemme reformeja edeltävän (maaorjien vapautus 1861) Venäjän kuvauksista.

Maalaiskartanoissa elellään lukuisten palvelijoiden, renkien ja kotiopettajien keskellä. Vierailuilla käydään toisissa kartanoissa ja iänikuiset rakastumiset seuraavat toisiaan. Tytöt ja pojatkin soittelevat pianoa ja käyvät koulua kotikartanon luokkahuoneessa.

Jotkut palvelijat ovat ikään kuin perheenjäseniä ja joskus hyvinkin rakkaita lapsille, toisia taas vihataan. Suuria kertomuksia kirjaan mahtuu vain yksi ja se koskee päähenkilön varttumista. Itserakas nuoriherra tuntee asiaankuuluvasti sekä suurta ylemmyyttä, että alemmuuskompleksia suuntaan jos toiseen.

Juuri tämä sosiaalinen puoli ja kirjoittajan tavattoman herkkä psykologinen vaisto ovat kirjan parasta antia. Päähenkilö, joka on sekä vakavasti otettava että koominen kaikessa naiivissa nuoruudessaan, yrittää kirjoittaa itselleen elämän säännöt ja tulla joka suhteessa erinomaiseksi ihmiseksi.

Kotikoulua käyneet tuntevat olevansa omaa kastiaan silloin, kun pyritään yliopistoon, jossa joutuu kohtaamaan myös pikkuporvariston lapsia tai ainakin heidän kaltaisiaan. Toki yliopistot olivat joutuneet keisarin tarkan silmälläpidon kohteeksi hulluna vuonna 1848.

Mutta vielä yliopistoissa ei ollut nihilistejä, vaikka siellä saattoikin olla nälkärajalla eläviä nuorukaisia. Venäjän intelligentsija oli jo syntymässä siinä merkityksessä, kuin se on tullut historiassa tunnetuksi, mutta toistaiseksi elettiin intellektuaalisella tasolla tyynissä vesissä, ennen Tšernyševskin ja kansaan menemisen aikoja.

Vissarion Belinskin skandaalimaista kirjettä Nikolai Gogolille ei tässä kirjassa ymmärrettävistä syistä edes mainita, vaikka on syytä arvella, että sekin oli kirjoittajalle tuttu. Kun elettiin Nikolai I:n aikoja, oli kirjoittajan otettava huomioon erinäisiä ns. yleisiä syitä.

Kirjan päähenkilön todellinen mielenkiinto ei suuntaudu yhteiskuntaan, vaan häneen itseensä ja samalla tietenkin siihen sosiaaliseen ympäristöön, josta hän haluaa olla osa ja myös siihen, josta hän haluaa pysyä erossa.

Avainkäsitteeksi nuoren miehen ajattelussa tulee comme il faut: miten olla, niin kuin asiaan kuuluu, hyvin käyttäytyvä, sellainen, jota kunnioitetaan?

Vastaukseksi nuori mies laatii peräti luettelon, jossa piilevää komiikkaa hän ei tietenkään itse ymmärtänyt:

Ensinnäkin oli osattava virheetöntä ranskaa, ääntäminen oli tässä hyvin tärkeää. Toiseksi oli oltava hyvin hoidetut kynnet, pitkät, kiillotetut ja puhtaat. Kolmas oli taito kumartaa, tanssia ja keskustella. Neljäs ja varsin tärkeä oli välinpitämättömyys kaiken suhteen ja ainainen jonkinlaisen hienostuneen, halveksivan ikävystyneisyyden ilme.

Ne, jotka kuuluivat piirin ulkopuolelle ja olivat siis comme il ne faut pas, tunnisti jo kaukaa. Heidän kanssaan ei tarvinnut edes puhua. Asiasta kertoivat huoneen sisustus, sinetti, käsiala ja vaunut ja sen lisäksi jalat, tarkemmin sanoen saappaat ja housut ja niiden keskinäinen suhde.

Vasta myöhemmin päähenkilö tulee miettineeksi, mitä sellainen henkilö, joka on kenties elämässään ollut jopa três comme il faut, sanoo taivaan portilla, kun kysytään, mitä hän sai maailmassa aikaan. Jos siihen voi vain sanoa, olin hyvin comme il faut -mitä arvoa sellaisella oikein on?

Tuon hienon piirin ulkopuolella olevat nuori mies jakoi kahteen ryhmään: moukkiin ja kansaan. Jälkimmäiseen ei oikeastaan tarvinnut suhtautua mitenkään, mutta edellistä hän yritti halveksia. Oikeasti hän vihasi sitä.

Joka tapauksessa itserakas nuoriherra menee kuin meneekin yliopistoon toisten joukkoon ja opiskelee, osittain jopa erinomaisella menestyksellä. Ylioppilaselämää sen saksalaisessa mielessä tuovat Moskovaan pari Tartossa opiskellutta, jotka valmistavat punssia ja ryyppäävät tolkuttomuuksiin saakka. Se on olevinaan tavattoman hauskaa, mutta eihän se oikeastaan sitä ole…

Totuuden hetki koittaa viimein, kun päähenkilö hylätään tentissä eikä pääse seuraavalle vuosikurssille. Kirja ei jää laajemmalti kuvaamaan syntynyttä kriisiä, mutta epäilemättä sen kasvattava merkitys on valtava. Nuoruuden toinen puolisko, joka on edellistä onnellisempi, kuvataan sitten myöhemmin toisaalla, lupaa kirjoittaja, mutta ei taida pitää lupaustaan.

Tämän kirjan kirjoittaja ei vielä ole se myöhempien teostensa suuri moralisti ja vuoden 1869 Arzamasin kokemuksen synnyttämä murros on vielä kaukana edessä päin. Kuitenkin myös tässä tapainkuvauksessa tuntuu moralistinen pohjavirta ja pyrkimys totuudellisuuteen, joka sitten teki Tolstoista yhden maailman kirjallisuuden suurista mestareista.

Myös veitsenterävä psykologinen silmä on jo kirjoittajan käytössä ja trilogian henkilöt ja heidän persoonallisuutensa on kuvattu hyvin moniulotteisina ja uskottavina, elävinä hahmoina eikä pelkkinä paperinukkeina.

Tolstoita kannattaa aina lukea, Putinista huolimatta. Itse asiassa tuon valtaistuimella istuvan moukan vasta kannattaisikin yrittää ymmärtää, mitä Tolstoilla on ollut sanottavanaan. Ei riitä, että venäläiset voivat maailmalla kehuskella synnyttäneensä tuon neron.