Houhou?

 

Joulupotpurri

 

Jouluna kun ei ole muuta tekemistä, voi vaikkapa keskittyä lukemiseen. Kirjoittelin aikoinaan aina joulukertomuksia, ja teroittelin jo kynääni taas sen tehdäkseni. Kun nyt ensin katsoin vanhempia sepustuksiani, ymmärsin, että uusista tulisi vielä huonompia. Sitä paitsi joulussa on myös jotakin ajatonta, vaikka onhan se minunkin muistini aikana jo muuttunut.

Niinpä rohkenen panna oheiseen muutamia jo vanhoja ja käytettyjä otteita jouluisista ja joulunalustunnelmaisista blogeista, härskisti itseäni lainaten.

 

Rohkenen tässä aivan aluksi lainata nyt jo valitettavasti edesmenneen ystäväni ja kaimani, sosiologi Timo Piiraisen mainiota kiteytystä joulukuusen merkityksestä: sehän on meidän toteemimme: 

Christmas tree is a totem, in the sense that the great sociologist Emile Durkheim describes a totem in his classic work Elementary Forms of Religious Life. The transition between the profane and holy gives structure and meaning to life. When the time of the holy arrives, the totem is erected, and the tribe gathers around the totem to revere it and to strengthen the social order and cohesion. The arrival of the Christmas tree brings feelings of joy and happy expectation, as it is a sign that we are about to be elevated to the level of the holy and something special will happen. Correspondingly, we feel sad and abandoned when the tree is stripped of its decorations and taken out in January, and it is evident that we must again descend to the level of the dull profane.

Nykykulttuurimme tilaa tarkastellessa on ollut aika masentavaa havaita, että yhä useampien mielestä älyllisen kehityksen huippu on, kun havaitsee, ettei joulupukkia ole olemassakaan, eikä koko joulu siis itse asiassa ole muuta kuin valetta, joten se pitäisi oikeastaan ehdottomasti jättää viettämättä.

Juhla ja pyhä ovat kuitenkin kulttuurin keskeisiä elementtejä. Niin kauan kuin ne ovat olemassa, se elää. Jossakin vaiheessa se kai myös lakkaa elämästä, tällaistakin on väitetty.

Tältä pohjalta ymmärrämme, miksi Neuvostoliitossa aikoinaan käytiin niin vimmattua taistelua joulun viettämistä vastaan ja toisaalta myös salaa tehtiin vastarintaa ja vietettiin joulujuhlaa kaikessa hiljaisuudessa. Esimerkiksi virolaisissa a myös venäläisissä muistelmissa kuvataan tätä usein.

Tältä pohjalta meidän on myös syytä katsella niitä päättömän ja aivottoman EU:n eri elimistään päästämiä lausahduksia, joissa esimerkiksi varoitetaan ollenkaan sanomasta sitä, että vietetään jotakin joulua: pyhiähän tässä vain vietetään, anteeksi nyt, että vietetään, mutta koettakaa olla huomaamatta… Tiettävästi jopa kristillisen kirkon piiristä on kuulunut varoituksia siitä, että joulun viettäminen on ei-kristillisten ihmisten läsnäolon ja ehkä olemassa olonkin takia sopimatonta…

No, joulullahan on tunnetusti esikuvansa muinaisissa talvipäivän seisauksen juhlissa, ehkäpä jopa viikinkien blot-juhla, joka lienee ollut erittäin barbaarinen, on samaa perua.

Kristillistä joulua on joka tapauksessa vietetty jo pitkälti yli puolitoista tuhatta vuotta ja tarina jatkuu. Mutta kovin ovat joulunvieton tavat muuttuneet ja yhtä muuttuvat nopeaan tahtiin -jopa viimeisten sadankin vuoden kuluessa. Vai onko muutos vain määrällinen?

Heikki Jartti, kyläkoulun opettaja kuvaa kirjassaan oikean maalaistalon joulua, jonne 1920-luvun kieltolakiaikana joutuu kaupunkilaisressukka, maisteri, joka on tuossa oudossa seurassa vähän niin kuin valkoinen mies pakanamailla.

Juurevat maalaiset käyvät saunassa, joka on sisäänlämpiävä eli siis savusauna. Kylillä on kuulemma jo toistakymmentä vuotta ollut myös uloslämpiäviä saunoja, mutta vanhoillinen isäntä ei sellaisista perusta. Uloslämpiävätkin olivat tietenkin ns. kertalämmitteisiä. Jatkuvalämmitteisethän ilmestyivät vasta sotien jälkeen.

Löylyä joka tapauksessa tuossa saunassa riittää kaupunkilaiselle yltäkyllin ja talon emäntä pesee selänkin. Tytär, paikkakunnan kaunotar, on myös samaan aikaan saunassa.

Joulukirkkoon mennään joukolla ja kilpaa ajetaan, mutta hurskautta ei näytä liiemmin olevan. Isäntäkin käy saarnan aikana hakemassa itselleen juhlajuomaa. Kieltolaki vallitsee, mutta jo kirkosta palatessa näyttää nuoriso olevan usein jo melko juovuksissa.

Joulunvietto vakavaraisessa talossa on aika yksinkertaista. Joulukuusi koristellaan tuvassa, kuten on tehty jo pari vuosikymmentä, suuressa maailmassahan tapa on jo vanha. Martti Lutherillakin lienee joulukuusi ollut.

Koristeina on herkkuja, kuten punaposkisia omenoita ja karamellejä. Siinä palavat myös kynttilät.

Joulupukki on olemassa, kuten myös uhmakkaalle pikku miehenalulle vakuutetaan. Hän ei vain näyttäydy, vaan jättää sen sijaan tupaan illalla kontin, jossa on jokaiselle lahja ja jopa kaksikin.

Perheen tytär saa pari kirjaa ja joululehden, jossa on tavaton määrä kauniita kuvia. Kelpaapa niitä sitten katsella ihmeekseen! Joku saa villasukat, joku turkislakin ja yleensä kaikki saavat jotakin pientä vaatetavaraa. Koko ruokakunnan lahjat ovat mahtuneet yhteen konttiin.

Joulun ylenpalttinen puoli näkyy ruokailussa, sekä laaduissa että määrässä. On sikaa, lammasta ja vasikkaa sekä erilaisia laatikoita. Maksalaatikko ja makaronilaatikko ovat harvinaisempia ruokia, eivätkä kaikki niitä uskaltaudu syömään, vaikka kastikkeena on sianrasvaa ja voisulaa. Lipeäkala kastikkeineen kuuluu myös asiaan. Juustoa ja voita on tietenkin pöydässä ja syövätpä monet kaiken muun ohella suuria määriä leipääkin, jota on kahta sorttia, myös hapanimelää.

 Jälkiruokana on riisipuuroa, väskynäsoppaa pannukakun kanssa ja pullakahvit nisun kanssa juodaan sitten vielä kahteen kertaan. Kaiken kukkuraksi syödään ruoan jälkeen vielä konvehteja. Mihin mahaan kaikki mahtuu, lukija ihmettelee, mutta nythän onkin joulu, jolloin saa vatsansa täyteen vaikkapa puuroa, kuten laulussa lauletaan. Arkisinhan oli tapana säästellä rikkaassakin talossa: voi tarvittiin myyntiin, vehnäjauho oli turhuutta ja riisi kallista tuontiherkkua. Mutta jouluna ei säästelty!

Joulu oli siis aika vahvasti mässäyksen juhla, kuten se on vieläkin. Nykyään kuitenkin kaikkia kesän herkkuja -kuten vaikkapa omenoita- on tarjolla ympäri vuoden, eikä niiden ilmestyminen syötäväksi keskellä talvea ole minkäänlaisen juhlan aihe eikä merkki.

Jumalisuus oli tässäkin talossa enempi ulkokohtaista. Ennen ruokaa laulettiin virsi, joka tässä tapauksessa sattui olemaan suvivirsi ja ruokarukous luettiin puoliääneen höpöttäen. Muuten taisivat kaikkien mietteet olla maallisia, kuka ajatteli pöydän herkkuja, kuka talon tytärtä, kuka joululahjojaan. Johan setä Topelius oli tämän asiain tilan todennut.

Kaikesta huolimatta joulu on myös tässä kuvauksessa hyvin erityinen juhla, johon kuuluvat omat rituaalinsa, joulukirkosta lahjoihin ja jouluruokiin. Myös mielentila virittyi arjen yläpuolelle: arkisin sopi tehdä kaikenlaista, mutta jouluna ei. Toteemin ympärille levisi tietty juhlallisuus.

Pöydässä oli myös sahtia, mutta sen vaikutuksesta ei kukaan juopunut. Ehkäpä siitä sentään hieman tuo muutoinkin jo juhlallinen tunnelma kohosi entisestään. Eihän sahtiakaan sentään ollut tapana juoda kuin juhlissa. Nyt juhlaan oli aihetta, jos koskaan! Juhlakalua ei juuri muisteltu, mutta juuri hän se joka tapauksessa niin sanotusti pyhitti koko menon. Eihän tällaista olisi voinut mihin aikaan tahansa järjestää.

Tämä kirjallinen kuvaus kuuluu vain sadan vuoden takaiseen historiaan eli aikaan, jolloin minun ikäisteni ihmisten isovanhemmat olivat jo keski-iässä. On todennäköistä, että kirjailija on siinä halunnut korostaa maaseudun tiettyä vanhakantaisuutta, näyttää siltä, että hän on kuvannut uudenaikaisempia jouluja kirjansa osissa II ja III. Täytyneepä nekin hankkia.

Joka tapauksessa kuvaus saa laajaa tukea muusta kirjallisuudesta. Tämän ajan joulu oli monille tuon köyhän aikakauden ihmisille lyhyt yltäkylläisyyden keidas niukkuuden ja ankeuden keskellä.

Ehkäpä se voi jossakin suhteessa olla sitä myös nykyään? Aineellinen niukkuus on nykyään jo harvinaista, mutta henkisesti sitä saattaa taas olla paljonkin liikkeellä.

Hyvää joulua siis itse kullekin oman toteeminsa ympärillä! Levitköön siitä se erityinen joulun henki, joka tekee tästä juhlasta erityisen, uskoipa pukkiin tai ei. Ja ainahan asiaa parantaa, jos siihen uskoo.

 

 

Pukki tulee!

 

Joulupukin todellisuus tai epätodellisuus on aikojen kuluessa herättänyt paljon keskustelua. Sitä ovat ylläpitäneet etenkin niin sanotussa filosofisessa iässä olevat lapset ja keskustelu jatkuu yhä.

Vähänkin fiksummat aikuiset ymmärtävät erinomaisesti pukin todellisuuden. Kauppamiehet kiittävät pukkia joka vuosi myynnin moninkertaistumisesta ja suuri osa miespuolisesta väestöstä tietää, että pukki on olemassa, onhan sitä tullut itsekin siinä roolissa oltua.

1950-luvun alkupuolella muistan pukin, jolla oli karvainen, musta turkki ja pitkiä piiskoja. Se uhkaili oven suusta epämiellyttävään sävyyn mutta onneksi häipyi pian talosta. Seuraavana vuonna tiesi jo pelätä moisen otuksen ilmaantumista ja yritti olla kiltimpi kuin olikaan.

Myöhemmin toimin harva se joulu itse pukin roolissa. Aluksi ansaittiin Haukka-vartiolle ja koko lippukunnalle rahaa ja sittemmin sai tässä roolissa jopa maistaa hieman väkeviä, mikä oli hyvin harvinainen tapahtuma.

Joulu toki oli täysin poikkeuksellinen päivä, silloin kaivettiin esille kaiken maailman herkut, joita oli koko syksy kerätty, jopa omenia pahvilaatikoista, jossa ne olivat odottaneet paperiin käärittyinä kohtalonsa täyttymystä. Jouluna mässättiin ja mässättiin ja ruoka oli pöydässä koko päivän.

Joulupukin tulo oli ja on yhä joulun kohokohta ja aattohan se on se todellinen joulu. Silloin koko maailma tai ainakin Suomi keskittyy iloitsemaan elämän tarpeettomuuksista eli ylellisyydestä. Ylensyönti, kuolemansynti annetaan anteeksi tänä saturnaliajuhlana, jolloin kaikki kääntyy hetkeksi vastakohdakseen. Talvipäivän seisaus antaa sille merkin.

Muinaisten roomalaisten saturnalioissa isännät leikkivät palvelijoita ja itse kukin sai lahjoja kompakirjoitusten eli epigrammien saattamana. Viikinkien blot-juhla oli karumpi ja siinä kuului olleen ihmisuhrejakin, kuten Tukholman Nationalmuseetin suuressa freskossa esitetään.

Suomessa joulua kinkun kera on juhlittu parisataa vuotta, ja joulupukki on aina käynyt lahjoja tuomassa, tosin 1840-luvulla vielä pukin hahmossa. Helsingissä toimineen ranskalaisen kotiopettajan muistelmissa on kuvaus asiasta (ks. Vihavainen: Haun leduc tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Pukki on toki aikojen kuluessa muuttunut. Minun elinaikanani se vasta sai Suomessakin tuon coca-colan punaisen hahmonsa, jonka paperille piirsi muuan amerikkalaistunut ahvenanmaalainen. Me kaikki tiedämme nyt, että pukki asuu Pohjoisnavalla, että pukin porovaljakko tulee ilmojen halki ja että pukki oikeastaan tulee savupiipusta(!) ja tuo lahjat sukkiin.

Samaan aikaan tiedämme myös, että pukki asuu Korvatunturilla ja ajelee pitkin hankia ja että hän tulee reilusti ovesta kyselemään, ovatko lapset olleet kilttejä. Ja ne lahjat eivät mahdu mihinkään sukkaan eikä kenkään…

Looginen ajattelu lähtee siitä, että jos asiat ovat tietyllä tavalla, eivät ne samaan aikaan voi olla aivan toisella tavalla. Lapselliseen eli maagiseen ajatteluun tämä kuitenkin sopii ja ainakin yhtenä päivänä vuodessa sopii itse kunkin olla lapsellinen.

Pukki on merkillinen aivokummitus, joka koko ajan on muuttanut muotoaan. Koska se kuitenkin koetaan tarpeelliseksi, meillä on lupa päätellä, että se on olemassa. Sen hahmo vain on eri kansoille erilainen:

Miten pukki risteytettiin

 

Minkä maalainen joulupukki oikeastaan on? Oikea vastaus lienee, että hän oli suomalainen, mutta nyt jo kokonaan unohdettu hahmo, josta on jäänyt vain nimi jäljelle.

Santa Claus sen sijaan on amerikkalainen, Father Christmas englantilainen, Sinterklaas hollantilainen ja tonttu ruotsalainen. Espanjassa lahjat tuovat sen sijaan kolme Itämaan tietäjää eli taikurikuningasta (Reyes magos) ja Venäjällä Pakkasukko. Miten monella tavalla asia eri maissa sitten lieneekään järjestetty, ainakin on selvää, että vuodenvaihteen tienoilla koko läntisessä maailmassa on tapana ylensyödä ja antaa lahjoja, ajankohta ja tapa vaihtelevat.

Asia ei myöskään rajoitu vain läntiseen maailmaan. Jopa Kiinassa näkee ennen joulua ja sen jälkeenkin kuvia punapukuisesta Coca-colapukista ja englanninkielistä tekstiä tyyliin Merry Christmas tai pelkkä Merry! Mitäpä väliä, eurooppalaisia koukeroita nuo sanat ovat ja tarkoittavat hyväntuulista ukkoa punaisessa puvussa.

The Spectatorissa kirjoittava Mark Forsyth on selvitellyt joulupukin tai oikeastaan Santa Clausin historiaa.

Kuten tunnettua, Santan esikuva on pyhä Nikolaus, Myrnan piispa, joka antoi lahjoja eräille köyhille tytöille myötäjäisrahastoon, että nämä pääsisivät naimisiin. John Pintard halusi palauttaa kunniaan kaupungin (entinen Uusi Amsterdam) hollantilaisia perinteitä ja aloitti kampanjan, jonka tarkoituksena oli elvyttää lahjojen jakaminen.

Kuten tunnettua itse pyhä Nikolaus ihmeidentekijä, tuo Myran piispa eli siis oikeastaan nykyisen Turkin alueella elämäntyönsä suorittanut hahmo on etenkin Venäjällä erittäin suosittu pyhimys ja muun muassa merimiesten suojelija. Hänen maalliset jäänteensä varastettiin aikoinaan ja on sijoitettu Italiaan Barin kaupunkiin.

Mutta Nikolai, sekä itäisen että läntisen kirkon pyhimys, ei ainoastaan kuollut, kuten kaikki ihmiset. Sen jälkeen hän vielä sai kokea uuden syntymän uudessa maailmassa ja paljon ihmeitä tapahtui.

Kun Sinterklaasia (ja Zwarte Pietiä) oli lanseerattu newyorkilaisille perinteiden elvyttämisenä, kirjailija Washington Irving keksi vielä huikean tarinan kattojen yllä lentävästä, porojen vetämässä reessä matkustavasta Santasta, joka heitteli lapsille savupiipun kautta lahjoja sukkiin.

Kun Santan toiminta vielä alettiin sijoittaa jouluaattoon eikä vanhaan hollantilaiseen tapaan Nikolain päivään, oli nykyajan taruolento punaista univormuaan vaille valmis. Se lienee Coca-cola Companyn mainospuolen luomus, joten Santa Claus toimenkuvineen on täysin amerikkalainen ja tarkemmin ottaen vielä newyorkilainen tuote. Toki aineksia taruun löytyy kaukaakin.

Englannissa tunnettiin siis jo sitä ennen Father Christmas, joka oli vanha ja pullea setä, mutta ei mikään lahjojen jakelija, saati että olisi lennellyt poroilla yläilmoissa ja hölmöillyt ihmisten savupiipuissa.

Forsythin mielestä Santa Claus söi Father Christmasin yhdessä ainoassa vuosikymmenessä, 1870-luvulla, mikä on kulttuuriasioissa hyvin lyhyt aika. Nyt hän vallitsee koko anglosaksista maailmaa ja paljon muutakin. Hän taitaa olla biljoonien dollarien arvoinen olento.

Santa söi myös tykkänään Suomen joulupukin, josta on jäänyt jäljelle vain nimi. Aikoinaahan pukki oli nurin käännettyyn turkkiin puettu otus, joka ei tietääkseni edes kunnolla näyttäytynyt lapsille, heittelipähän lahjoja eteisestä. Korjatkoon, jotka paremmin tietävät.

Myöhemmin pukki muuttui joulu-ukoksi, jota sanaa muistan vielä aikoinaan käytetyn. Joulu-ukko olikin aika tiukka herra, joka kuulusteli tarkoin lasten kiltteydenosoitukset mennen vuoden aikana ja valmistautui antamaan asiaankuuluvan löylytyksen tuhmista teoista. Sinterklaasilla taisi olla samoja taipumuksia. Hän saattoi jopa viedä tuhmat lapset mukanaan Espanjaan, jossa majaili.

Useimmiten kai kävi niin, että piiskat saivat jäädä kokonaan käyttämättä, vaikka muistan itsekin niitä kovasti pelänneeni. Joka tapauksessa pukki -joulu-ukko- antoi sitten lahjoja ja niistäkös riemua riitti ja tuntui ihan siltä, että kylläpäs sitä olikin tullut oltua kiltti ja palkinnot olivat sen mukaisia. Aika usein oli kyllä yritettykin.

Suomen lasten Markus-setä oli tunnetusti se, joka radiossa kertoi Joulupukin (se oli se sama ukko) asuvan Korvatunturilla, erittäin hankalien yhteyksien takana Lapissa ja tulevan sieltä vain jouluaattoisin porolla ihmisten koteihin lahjoja tuomaan.

Koska New Yorkin pukki asui pohjoisnavalla ja ajeli myös porolla, oli helppo ajatella, että kyseessä oli yksi ja sama pullea vanha setä, joka hieman muutteli muotoaan ollakseen maassa maan tavalla, kuten silloin pidettiin luonnollisena.

Niinpä suomalainen joulupukki sai joskus 1960-luvulla vaihtaa nurin käännetyn karvaisen turkkinsa kirkuvan punaiseen uniformuun ja ruveta ajelemaan poroillaan yläilmoissa. Savupiiput huomattiin sentään Suomessa aivan sopimattomiksi kanaviksi lahjojen jakamiseen eikä sukkien käyttö lahjojen vastaanottamiseen ole myöskään saanut täällä suosiota. Pieniähän ne tähän maailmanaikaan ovat.

Joka tapauksessa meidän vanhan joulupukkimme ja Santa Clausin newyorkilaisversion risteytys onnistui niin hyvin, että miljoonille lapsille ainakin Britanniassa on onnistuttu myymään ajatus siitä, että Santa (vaikkapa sitten nimellä Father Christmas) asuu Rovaniemellä luolassa ja häntä ja hänen porojaan voi siellä pistäytyä katsomassa.

Luulisi, että aivan erityisesti meidän aikanamme olisi myös aiheellista palauttaa kaikkialle maailmaan Sinterklaasin apulainen, Zwarte Piet, tuo mukava murjaanihahmo.

Itse asiassa Hollannissa näkyy ilmaantuneen mielensäpahoittajia, jotka ovat närkästyneet tumman populaatiogeneettisen ryhmän sopimattomasta presentaatiosta. En ole selvittänyt itselleni, mistä asiassa on kysymys. Kukaties apulaisen asema on Pietille alentava? Olisiko itse asiassa Sinterklaasin oltava musta ja päinvastoin?

Sitä paitsi sellainenkin ryhmä on olemassa, jonka mielestä pukin (!) maskuliinisuus on sopimaton asia. Niinpä on jo keksitty Joulumuori ja Santa Clarakin taitaa olla jo tulossa. Oikea Clarahan oli Fransiskus Assisilaisen seuraajia ja oman klarissalaisen sääntökunnan perustaja. Hän näyttäisi olleen aika tiukkapipoinen abbedissa. Ehkäpä tulevaisuus kuuluu hänelle ja tämä tolkuton lahjatuhlaus vihdoinkin lopetetaan?

 

Santa Claus on jo Suomen lapsille tutumpi kuin Korvatunturin ukkorahjus. Jotakin suomalaistahan hänen hahmossaan voi kuitenkin katsoa olevan, kun sen kerran loi muuan ahvenanmaalaislähtöinen taitelija (ks. Vihavainen: Haun season's greetings tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Olisi kiinnostavaa tietää, miten kauan tämä coca-colapukki elää ja missä vaiheessa sen korvaa jokin uusi luomus. Saattaapa olettaa, että koko pukin nimen mainitsemisestakin tulee vielä jonakin päivänä tabu ja tiedostavat ihmiset pilkkaavat niitä, jotka kerran siihen uskoivat.

Mutta eletään nyt vielä tässä ajassa ja uskotaan pukkiin! On se paljon hauskoja hetkiä tuonut mukanaan!

Jännittävää pukin odotusta itse kullekin!

 

Hyvää joulua

 

Joulu, monissa kielissä sama kuin (Kristuksen) syntymä (Natale, Noël, Рождество) on pyhä asia ja sen muistoksi vietetty päiväkin on yhäkin aivan erityisen vankasti pyhitetty. Mammonismi ei näköjään ole asiaa kokenut lainkaan ongelmallisena.

Toki keskitalven juhlaa on vietetty iät ja ajat kaikkialla lajitoveriemme piirissä. Roomalaisten saturnalia huomioi Saturnuksen eli Kronoksen synkän vallan päättymisen ja lupauksen voittamattoman auringon, Sol invictus, paluusta. Saturnalia-juhla oli juopottelun ja lahjojen jakelun aikaa. Viinkinkien blot-juhla oli kenties ihmisuhreineen juuri niin kaamea, kuin Tukholman Nationalmuseetin skandaalimainen fresko sen esittää.

Barbaarinen joulu (vrt.  Yuletide) on saanut antaa tilaa armorikkaalle Kristuksen syntymäjuhlalle, joka on koko kristinuskon nurkkakivi: Jumala tuli ihmiseksi.

Koko ideahan on puhtainta mystiikkaa eikä se ole järjellä ymmärrettävissä eikä näin ole tarkoituskaan. Pyhä Tertullianus kiteytti asian sanomalla Credo quia absurdum, uskon koska se on mieletöntä. Kyseessä on pyhä mysteeri, jollaisista venäjän kielessä käytetään sanaa tainstvo, salaisuus.

Väitetään, ettei Tertullianus oikeastaan tarkoittanut sitä, että mielettömyys olisi argumentti asian oikeellisuuden puolesta, vaan tokaisi tuon vain vihapäissään, mutta tämä on nyt sivuseikka.

Myös kaikki joulun henkilöt ovat saaneet pyhityksen lumipalloefektin tavoin: neitsyt Mariasta on tullut pyhä, samoin pyhän perheen päästä eli kirvesmies Josefista ja jopa Marian äidistä eli Jeesuksen mummosta Annasta. Tämäkään ei ole vielä riittänyt, vaan myös kolmea itämaan tietäjää on kunnioitettu pyhinä ja mikäli Jeesuksen hyödyntämästä seimestä on löytynyt palasia, ne ovat taatusti olleet myös pyhiä.

Ihmisten pyhä yksinkertaisuus on levittänyt ajatuksen pyhyydestä myös sinne, minne se ei oikeastaan millään logiikalla kuulu. Kun Jumala tuli ihmiseksi, hän tuli tämän lajin yleisesti edustamaan hahmoon, muuten asiassa ei ole mieltä.

 Mitä tulee perheenjäseniin, on syytä olettaa, että hekin olivat tavallisia ihmisiä, hyvässä ja huonossa. Jooseppi saattoi olla hyvinkin pätevä kirvesmies ja Maria ehtoisa emäntä, mutta Jeesuksen syntymän jälkeen he elivät normaalia avioelämää päätellen siitä, että Jeesus sai ainakin veljen ja kai parikin.

Marian neitseellinen viattomuus oli, kuten ihmisille yleensäkin on ominaista, ikäkausikysymys. Jeesuksen synnyttäminen lienee tapahtunut kolmetoistavuotiaana, on joku päätellyt. Koska Mariaa ei ollut seksuaalisesti herätetty, hänelle oli vieras se hekuma, joka saattaa hyvinkin päästä rengistä isännäksi, kun se aika tulee.

Neitseellisyys tässä tapauksessa, kuten yleensäkin viittaa nimenomaan tiettyyn lapsellisuuteen, kokemattomuuteen. Se on valloittavaa omalla tavallaan. Vain lapset pääsevät myös Narniaan, kuten C.S. Lewis on huomauttanut. Sen jälkeen alkaa eräänlaisen tylsyyden lisääntyminen. Siksi joulu on nimenomaan lasten juhla, heitä me silloin kunnioitamme, kun muulloin tyydymme vain rakastamaan.

Minusta Maria pyhyydessään muistuttaa antiikin jumalia siinä, että hän edustaa oman ikäkautensa verran ja tietyt hetkensä vain silloin täydellisyydessään mahdollista yhtä inhimillisyyden ulottuvuutta. Parhaimmillaan se on yhtä kaunis kuin katoavakin: lapsuuden maailma.

Feministit ovat jauhaneet kaikenlaista roskaa neitsyydestä ja patriarkaatista, mutta Marian tapauksessa kyse oli nimenomaan Jumalan tulosta ihmiseksi, lapsen syntymän ihmeestä. Sen muistoksi ja kunniaksi me joulua vietämme, tai ainakin muun muassa siksi.

Tietysti jouluun kuuluu myös kilpaileva sankari, eräänlainen satyyrihahmo: joulupukki. Suomen kielen sana liittyy vanhoihin talonpoikaisiin leikkeihin, mutta nykyään pukki on itse asiassa ukko niin Suomessa kuin monessa muussakin maassa. Italiassa hänen nimensä on Babbo Natale ja hän on aivan saman näköinen kuin Coca-Cola Companyn luoma hahmo muuallakin maailmassa. Sehän syntyi 1930-luvulla ahvenanmaalaista syntyperää olleen piirtäjän toimesta (ks. Vihavainen: Haun santa claus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Joulupukki, josta välillä on haluttu käyttää sanaa joulu-ukko, on itse asiassa myös aivan sukupuoleton olento, lihava ja joviaali äijä, joka on seksuaalielämänsä päättänyt jo ajat sitten. Sen sijaan hän rakastaa molempia sukupuolia edustavia lapsia aivan pyyteettömästi.

Toki myös Myrnan piispa, Pyhä Nikolaus on sotkettu jouluun ja tuo lahjoja jakeleva prelaatti ja ihmeidentekijä on nyt kaikkialla Jeesuksen kova kilpailija, ei suinkaan pelkkä kumppani, saati apulainen. Asian voi havaita vaikkapa Kiinassa.

No, tästä kulttuurin rappion ilmenemästä tekee mieli käyttää nimikettä traaginen tyhjänpäiväisyys. Ihmisellä on kuitenkin kyky paljon enempään kuin omaan fiksuuteensa rakastuneet änkyrät edes osaavat anoa tai ymmärtää. Sääli.

David Strauss, joka 1800-luvun puolivälissä tarkasteli kriittisesti Jeesuksen elämää ja uskontoa yleensäkin, ymmärsi, että kyseessä on ihmisen omien tuntojen ja tarpeiden luomus, jonka arvo riippuu sen luojista itsestään.

Straussin oma yritys luoda luonnollista uskontoa, jossa hartaus kohdistuisi arkipäivän ja yleensä elämän ymmärtämiseen ihmeelliseksi kaikessa konkreettisuudessaan, ei ottanut tulta. Se on aivan liian vaativaa massoille, jotka mieluummin palvovat puunpalasia ja luunkappaleita ja löytävät sitä kautta pyhyyden kosketuksen, kukapa tietää.

Canterburyn tarinoissa pyhiinvaeltajien mukana kulkee pyhäinjäännösten kauppias, jolla on mukanaan säkillinen sianluita. Sellaisten kautta lienee monikin saavuttanut kosketuksen pyhyyteen, toivomme.

Nykyinen joulumme on synkretistinen juhla, jossa pyhyys ilmenee lähes vain siinä, että kaupat on kerrankin suljettu. Lienee odotettavissa, että ne ennen pitkää pidetään auki myös jouluisin, sillä muuhan voisi loukata joitakin tomppeleita. Asia on ymmärrettävä.

Mutta eipä mennä asioiden edelle. Hyviä pyhiä vain nyt itse kullekin! Joulu on ainakin vielä pyhä, eli erilainen ja sellaiseksi rajattu. Yölläkin saa syödä ja joidenkin tulkintojen mukaan saa aamullakin olla hutikassa. Tämä lienee kuitenkin pakanallinen tapa ja ennen uutta joulua eli uudenvuoden päivää (ajanlaskummehan alkaa Jeesuksen syntymästä) saamme ehkä taas valitettavasti lukea lehdistä ns. berserk-tapauksista.

Luoja niiltä meitä kaikkia varjelkoon! Rauhallista joulua!

 

Taika ja lumous

 

Taika ja sen merkitykset

 

Max Weber kuuluu sosiologian suuriin klassikoihin ja häntä on pidetty Marxin veroisena ja myös tämän kohtuuttomien liioittelujen vastapainona. Molempien ajattelussa on spekulatiivistakin ainesta, jolla ei välttämättä ole ainakaan mainittavaa arvoa, mutta on myös pysyvästi kiinnostavia, teräviä havaintoja ihmisen ja ihmisyhteisöjen kehityksestä.

Weberiltä on peräisin myös käsite ”Entzauberung der Welt” -maailman demystifiointi. Primitiiviset yhteisöt kuvittelivat kaikissa olioissa olevan jonkinlaista henkeä, ”manaa”, joka saattoi käyttäytyä arvaamattomasti ja olla ystävällinen tai vihamielinen. Yleensä se halusi lahjuksia ja lepytyksiä.

Zauber -taika ympäröi luonnonkansojen elämää ja ajattelua kehdosta hautaan. Maailmansalaisuuden -Welträtsel-  tunsivat vain salaisuuksiin vihityt poppamiehet, jotka pääsivät henkien kanssa yhteyteen tiettyjen salaismenojen kautta.

 Sitä tietoa ei voinut välittää henkilöltä toiselle. Heidän toimintaansa ja heidän määräämiinsä rituaaleihin oli turvauduttava, kun luonto kuritti yhteisöä ja kun haluttiin vakuutusta siitä, ettei niin kävisi.

Toki tiedän, että nykyajan edistyksellisimmän väen mielestä ei mitään primitiivisiä kansoja tai kulttuureita ole koskaan ollutkaan ja että luonnon kanssa sopusoinnussa elävät jalot villit elivät paratiisimaisissa oloissa siihen saakka, kun lihaa syövä valkoinen heteromies saapui.

Mutta jätän nyt tämän puolen asiasta käsittelemättä. Itse tuo taian -Zauber-  häviäminen on kiinnostava ja merkittävä asia. Taian vallassa oleva maailma oli turvallinen vain sille, joka hallitsi tietyt rituaalit ja suoritti ne. Käytännössä hän varmasti sai huomata, ettei sekään riittänyt.

Moderni käsitys kausaalisuudesta ja kriittinen ymmärrys asioiden olemuksesta puuttui primitiivisessä yhteisössä.

Oli suuri vallankumous ajattelussa, kun opittiin ymmärtämään, että asiat noudattavat tiettyjä lainomaisuuksia ja että esimerkiksi aineella on tiettyjä perusrakenteita, joiden tunteminen mahdollistaa jopa niiden hajottamisen alkutekijöihinsä ja uusien aineiden -yhdisteiden- valmistamisen eli siis luomisen.

Kemia oli selvimpiä todistuksia siitä, että ihminen oli ottanut sen paikan, joka aikoinaan kuului erilaisille hengille ja jumaluuksille. Nyt ihminen itse ja nimenomaan valkoinen mies oli ottanut luojan ja kaiken ymmärtäjän paikan.

Jo antiikin aikana Lucretius oli runoillut:” Felix, qui potuit/rerum cognoscere causas” -onnellinen on se, joka on oppinut ymmärtämään asioiden syyt. Nyt ei tarvinnut enää pohtia sitä, mitä tarkoitusta varten ja milloin minkin olion henki teki, mitä se teki.

Luonnon käyttäytyminen osoittautui noudattavan tiettyjä ankaria säännönmukaisuuksia, joista ei ollut poikkeuksia. Se oli lakiensa vanki eikä sillä ollut mitään salaisuuksia. Viimeisetkin kiristettiin siltä erilaisilla kokeilla.

Modernin ihmisen suhteen ympäristöönsä ymmärrettiin näin muuttuvan rationaaliseksi ja pohjautuvan luonnonlakien tuntemukseen. Kun tiedettiin, mikä oli minkin seurausta, lakattiin ihmettelemästä myös sitä, että sekä tarkkailija että kohde ylipäätään olivat olemassa.

Ihme alettiin käsittää asiaksi, joka olisi rikkonut luonnonlakeja, eikä se taas ollut mahdollista. Ihmeestä ja olemattomasta tai valheesta tuli synonyymejä.

Tämä oli tärkeä seuraus universaalisen kausaalisuuden olettamisesta, vaikka se itse asiassa kuului aivan toiseen kategoriaan. Wittgenstein ei sattumalta sanonut: ”Nicht wie die Welt ist, ist das Mystische, sondern dass sie ist”. -Ihmeellistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että se on olemassa.

Tässä oli jo pitkä harppaus kohti maailman taianomaisuuden palauttamista Wiederverzauberung der Welt.

Käytännössä sellainen on kuitenkin jäänyt harvojen ja valittujen filosofien ja toisaalta erilaisten hörhöjen harrastukseksi.

Jälkimmäisethän ne nykyään hallitsevat ja ”tieteellisyys” merkitsee heille vain sellaisia metodeja, joiden avulla voi ajaa omaa asiaansa.

Uustaikauskoisuus kukoistaa näissä piireissä ja sen kannattajat ovat halunneet mitätöidä myös luonnontieteen perusteet ja johtopäätökset ja palata esitieteelliseen mumbojumboon. Esimerkkejä ei taritse kauankaan etsiä (vrt. Vihavainen: Haun noituus tulokset).

Se on nykyajan mystiikkaa sanan kehnoimmassa merkityksessä ja paluuta keskiaikaan tai kauemmas.

Ajattelun mystistä puolta ei rationaalisuus kuitenkaan sellaisenaan korvaa tai kumoa. Vaikka pysyisimme tiukasti niin sanotun normaalijärjen piirissä emmekä epäilisi luonnontieteen saavutuksia, voisimme jättää ajattelussamme Wittgensteinin tapaan tilaa mystiikan perustavimmille kysymyksille. Eivät rationaalisuus ja mystiikka seinänsä vielä sulje pois toisiaan.

Toisaalta, uskoessamme sokeasti omaan rationaalisuuteemme saatamme kovin helposti joutua typeryyksiin ja tolkuttomuuksiin, mikäli alamme pitää sovinnaisia yleiskäsitteitämme yksinkertaisesti totuutena, joiden totuusarvo on aritmetiikan yhtälöiden tasoa eli siis itse asiassa loputtomien tautologioiden tapaan ikuista totuutta.

Moderni ihminen on koulutettu matemaattiseen ajatteluun ja soveltaa sitä luonnostaan kaikkialle. Sen pätevyysalue on kuitenkin varsin rajallinen.

Seppo Oikkonen on tällä palstalla yhä uudelleen viitannut siihen, miten modernilla ihmisellä on taipumus ajatella yleiskäsitteillä ja tehdä niiden perusteella johtopäätöksiä konkreettisesta todellisuudesta, ikään kuin nuo ideamme olisivat jotakin todellista.

 Itse asiassahan tieteellinen ajattelu edellyttää, että toimitaan aivan päinvastoin.

Yleiskäsitteiden pitäminen todellisena on yhtä kuin keskiaikainen käsiterealismi. Toki vastaava ilmiö oli olemassa myös antiikissa, puhuttihan ideoiden suhde todellisuuteen filosofeja kovin paljon jo silloinkin.

Mutta nyt ei kysymys ole filosofeista, vaan arkiajattelusta, jossa rationaalisuudellaan ja järkevyydellään pöyhkeilevät ihmiset ”noituvat ymmärrystään” yleiskösitteiden avulla koskemaan asioita, joista he evät itse asiassa tiedä yhtään mitään ja joiden suhteen nuo yleiskäsitteet saattavat olla vain hyvin rajoitetussa määrin tai ei lainkaan relevantteja.

Oikkonen näyttää perehtyneen tähän asiaan enemmänkin, nimenomaan Émile Durkheimin ajattelun kautta. Itse en ole, mutta itse perusidea näyttää varsin vakuuttavalta ilman erityistä todistelua. Sen merkityksen voi havaita empiirisesti ympärillään joka päivä.

Tästä tietenkin varmaan kannattaisi jatkaa konkreettisiin esimerkkeihin, mutta näin joulun taian alkaessa vaikuttaa, voi ehkä tältä osin lopettaa toivotukseen: Joulun taikaa kaikille!

Tämä koskee sitten tosiaan myös niitä aikamme roope-setiä, jotka tarinan mukaan kielsivät koko joulun olemassaolon. On se kuitenkin olemassa, todellisena, kollektiiisena ilmiönä. Tutkikoot sitä sosiologit edustavan otannan avulla, kuten vakavassa sosiologisessa tutkimuksessa on tapana.

Kansojen veljeys ja sen vartija

 

Väkivallattomuuden maa

 

Muistan miten OTK:laisen osuustoimintaliikkeen armoitettu matkapuhuja Yrjö Kallinen piti meille, Savonlinnan Kisalinnaan (juhlasalia ei koululla ollut) kokoontuneille koululaisille ja muillekin buddhalaisesti värittyneen saarnan, jossa hän nosti esille sen, miten helposti asiat muuttuvat vastakohdikseen, ilman, että kukaan edes huomaa sitä.
Intialainen filosofia, kertoi Kallinen, selitti, että kaikki tässä maailmassa on loppujen lopuksi olemukseltaan yhtä ja samaa. Emme ole vain tasa-arvoisia, vaan itse asiassa me olemme yhtä jopa pienimmän hyönteisen ja matosen ja jopa kasvien ja kivienkin kanssa.

Näin selitti hindulaisuus ja tämän äärettömän yhteisyyden pohjalta se oli sitten kehittänyt kastijärjestelmän, joka jakoi ihmiset syntyperänsä perusteella jyrkästi eri ryhmiin ja kohteli niitä aivan tavattoman eriarvoisina: edes paarian varjo ei saanut saastuttaa bramiinia…

Ja miten suuressa määrin esimerkiksi buddhalaisuus perustuikaan rauhan ajatukseen ja lähimmäisenrakkauteen. Silti voimme lehdistä lukea myös sen kovin aktiivisestakin osallisuudesta verisiin konflikteihin.

Kristinuskosta ja islamista en tässä enää sano mitään. Jälkimmäiselle tosin täytyy antaa se tunnustus, ettei se teeskentelekään olevansa mitään muuta kuin väkivallan oppi. Jopa itse Laupias armahtaja, Rahman Rahim profeettansa välityksellä tuskin muusta puhuukaan kuin ankarasta rankaisemisesta ja kidutuksesta.

Teoria on on aina teoria ja käytäntö on käytäntö. Venäjä on aina ollut vahvan valtion ja lukemattomien sotilaiden maa, jonka katukuvassa uniformujen määrä oli loputon ja hämmästytti yhä uudelleen ihmisiä 1800-luvulla, kuten aikalaistodistajat kertovat.

Samaan aikaan Venäjän kansaa romanttisesti ihailevat slavofiilit kehittivät opin venäläisyyden, sen ihan oikean ja aidon venäläisen kansan väkivallattomuudesta. Tämä käsitys siirtyi ennen pitkää koskemaan myös valtiota ja tietenkin sitten jo ulottui itse sotilaisiinkin…

Ensimmäisen polven slavofiilit, Aksakovin ja Kirejevskin veljekset, Homjakov ja Samarin uskoivat löytävänsä aidon Venäjän sielun sieltä, minne Pietari Suuren eurooppalaistamispolitiikka ei ollut päässyt: talonpoikaisesta kyläyhteisöstä.

Siellä ei ollut kaikista synneistä suurinta ja perustavinta: ylpeyttä. Ihmiset eivät siellä pyrkineet alistamaan toisiaan, vaan päätökset tehtiin yksimielisyyden, sobornostin hengessä. Yksilö ei siellä pyrkinyt herraksi ja oman omaisuutensa haalijaksi, vaan alistui vapaaehtoisesti oikeudenmukaisuudelle.

Tämän vastakohtana oli länsimainen ajattelu ja se ilmeni yhtä hyvin feodalismissa kuin demokratiassa. Jälkimmäistähän edusti ennen muuta Puola, tuo ylpeiden ja sotaisten paanien maa, jota oli synnistään oikeudenmukaisesti rangaistu.

Tuon lännen väkivaltaisen prinsiipin alkulähteenä oli katolisuus, joka jo keskiajan paavin hahmossa oli alkanut hamuta itselleen maallista valtaa. Ortodoksia sen sijaan opetti nöyryyttä ja hengellisen ja maallisen sopusointua, sinfoniaa.

Todisteena siitä, että valtio -joka ymmärrettiin nimenomaan ja vain väkivaltakoneistoksi- oli venäläisyydelle vieras asia, esittivät varhaiset slavofiilit sen, että koko valtiolaitoskin oli tuotu Venäjälle muualta eikä kummunnut sen omista lähteistä: valtion perustaminen tapahtui kutsumalla varjagit hallitsemaan.

Olkoonkin, että myös Venäjällä sitten sen jälkeen oli valtio, mikä oli tarpeen ihmisten syntien tähden, olennaista oli ymmärtää, ettei siinä ollut mitään venäläistä.

Samaan tapaanhan Neuvostoliitossa vielä 1960-luvulla esitettiin, miten valtio ennen pitkää kuolisi pois tarpeettomana kommunistisen itsehallinnon myötä. Valtio eli armeija ja poliisikin olivat kuitenkin vielä kapitalistisen ympäristön takia välttämättömiä siihen saakka, kunnes naapuritkin muuttuisivat kommunistisiksi.

Itse asiassa kommunistinen ideologia ja slavofiilinen myytti sopivat yllättävän hyvin yhteen ja siinä mielessä putinoidinen maailmanselitys on ainakin vanhemman sukupolven venäläisille jo ytimeltään tuttu. Kyseessä on vain sen myöhäinen rappiomuoto.

Mikäli venäläisyys, toisin kuin länsimainen henki oli väkivallatonta, täytyi asian ilmetä vaikkapa venäläisen sotilaan hahmossa. Näin väitettiinkin. Lainaan tässä Dostojevskia: Jos maailmassa on täysin fanaattisuudelle vieras olento, niin se on kyllä venäläinen sotilas. Ne meistä, jotka ovat olleet sotilaiden kanssa, tietävät tämän varmasti. Kunpa tietäisitte, miten lempeitä, sympaattisia ja aitoja he ovat! Jos vain pystyisitte lukemaan vaikkapa Tolstoin kertomuksia… (Suom. Tiina Kartano, teoks. Kulta-aika taskussa).

 

Ja koko Venäjän kansa, tuo jumalankantajakansa (narod-bogonosets), joka kaikessa aineellisessa kurjuudessaan oli kutsuttu sanomaan maailmalle uuden sanan, oli nimenomaan yleisinhimillisen rakkauden ja keskinäisen ymmärryksen suhteen kaikkein suurin:

Venäjän kansalla on taipumus universaaliin eläytymiseen, se pystyy ehkä muita kansoja paremmin kytkemään toisiinsa aatteen ihmiskunnan yhdistämisestä lähimmäisenrakkauden avulla ja selväjärkisen tavan tarkastella asioita, mikä antaa anteeksi vihamielisyyden, kykenee erottamaan kohtuuttomuuden ja sovittamaan ristiriitaisuudet. Se … on puhtaasti moraalinen ominaisuus (Dostojevskin vuoden 1880 Puškin-puheesta. Suom. Olli Kuukasjärvi. Lainaus Vesa Oittisen toimittamasta kirjasta Venäjä ja Eurooppa).

Niinpä Venäjä tulisi hallitsemaan maailmaa, ei suinkaan väkivallan, vaan kansojen vapaaehtoisen veljestymisen voimalla.

Mutta eikö nimenomaan Venäjä ollut valloittanut valtavia alueita naapureiltaan ja pitänyt heitä väkivalloin alaisuudessaan?

Tämä kiistettiin niin slavofiilien kuin bolševikkienkin taholla, vaikka jälkimmäiset aluksi olivat sen auliisti tunnustaneet. Venäjän laajeneminen selittyi sillä, että naapurit olivat liittyneet siihen vapaaehtoisesti, yleensä saadakseen turvaan toisia naapureita vastaan, kuten Kaukasuksen kristityt.

Ja jos nyt tasarivalta, toisin kuin bolševikkivalta olikin sortanut joitakin kansoja, oli liittyminen Venäjän imperiumiin tehnyt niille sentään mahdolliseksi päästä sosialistiseen ja kommunistiseen yhteiskuntaan aikaisemmin kuin muutoin olisi tapahtunut, selitettiin 1930-luvulla. Kyseessä oli siis ollut pienempi paha.

1930-kuvulla stalinistinen chauvinismi oli kuitenkin kehittynyt jo sille aseteelle, ettei tuollainenkaan moite Venäjälle, edes sen vanhassa ja hylätyssä muodossa enää kelvannut ja ”pienemmän pahan teorian” esittäjät saivat kokea asian nahoissaan. Ei Venäjään liittymisessä mitään pahaa ollut, ei nyt eikä koskaan.

Entä eikö nyt ainakin Baltian maat liitetty Venäjään vastoin niiden tahtoa, ovat monet kysyneet.

Ei suinkaan, kuului ja kuuluu virallinen vastaus. Äänestyksistä ja muista virallisista päätöksistä oli olemassa mustaa valkoisella ja kaikki meni korrektisti muodollisuuksia noudattaen. Missä muka voi nähdä merkkejä väkiallasta?

Eikö Liettuallekin palautettu Vilnan alue, kun se liittyi Neuvostoliittoon? Riistikö Venäjä (Venäjän federaatio) muka jotakin Baltian mailta, jotka liittyivät tasa-arvoisina Neuvostoliiton kansojen joukkoon? Totta on, että itärajoja hieman tarkistettiin, mutta sillä oli omat perusteensa ja se tapahtui keskinäisessä yhteisymmärryksessä.

Baltian maiden kansalaiset saattoivat kiristellä hampaitaan, mutta Neuvostoliiton esittämä tarina vakuutti monet niin kauan, kuin kommunistisella ideologialla oli kannattajajaoukkonsa kaikkialla maailmassa. Nythän tarina kuulostaa pelkästään absurdilta.

Aina löytyy ihmisiä, jotka tarvittaessa uskovat mielellään myös ristiriitaisia kertomuksia. Ilmiö on erittäin laaja, mutta mieleen tulee tässä nyt erityisesti muuan Orenti Diderichs, elinlääkäri, joka olli saanut slavofiilisen herätyksen ja 1980-luvulla julkaisi omaa, monistettua Russki listok v Finljandii -lehteään, jota sai ilmaiseksi muun muassa Akateemisen kirjakaupan slaavilaiselta osastolta. Nythän sellaistakaan ei ole ollut enää herran aikoihin. Ei muuten ole kiinalaistakaan.

Joka tapauksessa Diderichs vakuutteli siellä innoissaan, ettei Venäjä koskaan ollut miehittänyt mitään vieraita alueita väkivaltaisen okkupatsijan merkityksessä. Venäjään liittyminenkin oli aina ollut vapaaehtoista. Edes Isoviha ei sattunut tulemaan kirjoittajan muistiin.

Suomessa Diderichs näki jonkinlaista russofobiaa, kun Venäjän laajenemiseen liittyvät perusasiat ymmärrettiin täällä aivan väärin. Niinpä tämä slavofiilinen aktivisti kehotti suomalaisia ottamaan oppia virolaisista. Virossa ei hänen käsityksensä mukaan ollut russofobiasta häivääkään…

Maailma muuttuu. Olisi kiinnostavaa lukea vaikkapa Levada-tutkimuslaitokselta raportti siitä, miten suuri osa venäläisistä nykyään jakaa slavofiilis- bolševistisen myytin Venäjän ja venäläisyyden olemuksellisesta väkivallattomuudesta.

 

Moraalin suurvalta

 

Esikuva koko maailmalle?

 

Joskus toistakymmentä vuotta sitten puuhattiin Venäjällä kovasti uuden ideologian luomista. Itse asiassa jo Boris Jeltsin oli antanut sellaisen tehtävän itseään oletetusti viisaammille.

Siitä ei en jälkeen kovin paljon kuulunut, mutta niin sanotun lunatic fringen piirissä jatkettiin innokkaasti vuoden 1917 vallankumouksissa keskeytynyttä kansallista itsetutkistelua ja vatvottiin venäläisyyden olemusta taas samalta pohjalta kuin sata vuotta aiemmin.

Itse asiassa selitystä Venäjän kulttuurisiin erikoisuuksiin haettaessa lienee syytä ottaa aivan erityisesti huomioon se, että sen henkinen elämä tavallaan jäädytettiin lähes sadaksi vuodeksi. Kun Neuvostoliitto sitten hajosi, ei suinkaan alettu kommentoida silloin muodissa olevia läntisiä virtauksia.

Sen sijaan mielenkiinto kohdistui luontevasti taas nimenomaan niihin käsityksiin ja kysymyksenasetteluihin, jotka kuuluivat ensimmäistä maailmansotaa edeltävään aikaan.

Nostan tässä esille yhden, mielestäni edustavan hahmon, joka on tämän laatuisen ajattelun edustaja, vaikka onkin jo kymmenen vuotta sitten pudonnut kauas armon istuimen suosikkien piiristä osoitettuaan, ettei Yhtenäinen Venäjä todellisuudessa saanut enemmistöä vuoden 2012 presidentinvaaleissa.

Kyseessä on siis paitsi Venäjän henkiselle aikakaudelle tyypillinen henkilö, myös poikkeuksellisen itsenäinen ja omapäinen ajattelija, joka ei kuvia kumarra.

Sulakšinin laatima hahmotelma Venäjän arvoista on kiinnostava riippumatta tekijän nykyisestä asemasta ja vaikka siinä näyttääkin usein tärkeämpää olevan se, miten asioiden haluttaisiin olevan kuin se, miten ne ovat, ei se tee tyhjäksi projektin kiinnostavuutta.

Myös sillä, millaiseksi täydellinen ja ihanteellinen Venäjä haluttaisiin, on merkitystä. Toki tässä matoisessa maailmassa suuriksi kysymyksiksi jää myös, millä keinoin tällainen päämäärä olisi saavutettavissa vai tyydytäänkö pelkkään illuusioon ja kielletään epäilemästä sen todeneräisyyttä. Näinhän tehtiin neuvostoaikana.

On ilmeistä, etteivät Sulakšinin löydökset ole autenttinen kuvaus Venäjän, enempää kuin muunkaan maailman valitsevasta todellisuudesta tai edes vallitsevista pyrkimyksistä. Päin vastoin, oligarkkien Venäjä on monessa suhteessa sen vastakohta. Irvokasta on, että nöyrän kristilliseksi ja väkivallattomaksi kuvattu Venäjä nyt väkivalloin yrittää pakottaa käsityksiään muille, sen sijaan että keskittyisi rakentamaan omaa, esikuvallista kulttuuriaan, joka vetovoimallaan kokoaisi muutkin kansat ympärilleen.

Tässä joka tapauksessa kooste Sulakšinin tutkimustuloksista, jotka koskevatVenäjän kansan ominaisuuksia:

 

torstai 7. maaliskuuta 2013

Venäjän arvot

 

Venäjän arvot

 

Stepan Stepanovitš Sulakšin on kiinnostava henkilö Hän johtaa think tankia, jolla on hieman konstikas nimi ”Probleemianalyysin ja valtionhallinnon projektien keskus” ( Центр проблемного анализа и государственно-управленческого проектирования). Se kuulostaa siis melko viralliselta.

Sen hallintoneuvoston puheenjohtaja on rautatiemagnaatti Vladimir Jakunin ja siihen kuuluvat myös esim. oligarkki Potanin sekä tutkijoista mm. Moskovan yliopiston (MGU) rehtori Sadovnitšnyi. Sulakšinin ohella tunnettuja keskuksen analyytikkoja on Sergei Kara-Murza , jonka nimi puhuu asianharrastajille puolestaan.

Sulakšin, joka on koulutukseltaan fyysikko, on julkaissut useita kirjoja, yleensä yhdessä muiden tekijöiden kanssa, mukana on ollut mm. Jakunin. Sangen kiinnostava sekä metodologialtaan että sanomaltaan on hänen yhdessä V.E. Bagdasarjanin kanssa vuonna 2012 julkaisema ”Venäjän valtion ylimmät arvot”. Kirja on yli kuusisataasivuinen järkäle, joka on täynnä erilaisia kaavioita, joissa vertaillaan eri maailman maiden edustamia ja tunnustamia arvoja. Analyysin kohteena ovat esimerkiksi perustuslait, kunniamerkit, rangaistukset, rikollisuus, poikkeava käyttäytyminen ja niin edelleen, aina sananparsiin saakka.

Läpikäyty materiaali on valtava ja sitä pyritään useimmiten käsittelemään matemaattisesti. Metodi muistuttaa siis Pitirim Sorokinin kulturologiaa. Kvantitatiivisten metodien syvällisyydestä ja vertailujen vakuuttavuudesta tutkitun aihepiirin –arvojen- kohdalla voi esittää varauksia, mutta ainakin metodi on selkeä, toisin kuin tällä alalla yleisesti harrastettu täyttä mutua suoltava kvalitatiivinen lähestymistapa.

Koska Sulakšin ja Bagdasarjan tuovat yleensä selkeästi esille sekä aineistonsa että metodinsa, voisi heidän teoksensa ainakin periaatteessa siis haastaa tieteellisessä keskustelussa ja tutkia kussakin tapauksessa, miten pätevällä pohjalla johtopäätökset ovat.

Koska aion vielä ennen eläkeikää ja mahdollisesti sen jälkeenkin harrastaa muitakin asioita, jätän mainitun työn tällä kertaa muille. Sen sijaan kannattaa vilkaista tekijöiden johtopäätöksiä. Ne nimittäin ovat hyvin selkeät.

Tekijöiden mielestä Venäjän valtiolla on käytössään selkeä arvopaketti, joka turvaa sen elinkykyisyyden. Nuo arvot on koeteltu Venäjän historian katastrofeissa ja läpimurroissa. Noiden arvojen vastakohdaksi hahmottuvat ”antiarvot”, jotka ovat toistuvasti tulleet esille Venäjää kohdanneiden katastrofien aikoina. Niiden selville saanti edesauttaa taistelua niiden juurrutusyrityksiä vastaan. Itse asiassa tällä hetkellä on kyse informaatiosodasta, jolla näitä antiarvoja yritetään juurruttaa. Niiden vastaisesta taistelusta pitää tehdä osa Venäjän kansallisen turvallisuuden ohjelmaa.

Tekijät esittävät taulukon Venäjän valtion eloonjäämisarvoista, joka koostuu kahdestatoista universaalien arvojen blokista, jokaisessa on useita osioita.

Työn suhteen niissä korostuu kollektivismi ja spekuloinnin (keinottelun) hyljeksintä sekä ei-materiaalisten kannustimien merkitys. Hengen suhteen korostuvat usko, kollektiivisen pelastuksen idea, uskonnollisen ja maallisen yhteys ja pelastuksen luonne palkintona hurskaista töistä.

Kollektivismin kohdalla esille tulevat muun muassa valtiovallan sakraalinen luonne, provinssien keskihakuisuus, valtiota muodostavan kansan ja uskonnon olemassaolo, valtioalueen pyhyys ja marginaaliryhmien vaikutuksen minimointi.

Ei-aineellisten arvojen kohdalla korostuvat hyvän ja pahan selkeä ero, historiallisen menneisyyden arvo, hedonismin ja ylellisyyden hylkääminen sekä totuuden henkisyys: Jumala ei ole voimassa, vaan oikeudessa («Не в силе Бог, а в правде»).

Rakkauden kohdalla tulevat esille sukupolvien ketju, perinteinen sukupuolten roolijako, kolmen sukupolven perhe, lapsuuden pyhyys, lasten kollektiivinen kasvatus, vanhempien kunnioitus ja vaatimattomuuden ja hurskauden ihanteet.

Altruismin kodalla todetaan kansallisen idean messiaaninen komponentti, yhteisöllinen (соборная)moraalisuus, egoistisen pragmatismin hylkääminen, uhrautuvuus ja epäitsekkyys. Suvaitsevaisuus kohdistuu monietnisyyteen ja monikansallisuuteen. Tärkeä arvo on myötäkärsimys, sääli.

Täydellisyyden tavoittelun kohdalla mainitaan suuntautuminen tulevaisuuteen, kansallisten sankarien Pantheonin olemassaolo, ”passionaarisuuden” korkea taso, hurskauden mallin olemassaolo, estetiikan kansalliset koordinaatit sekä kilvoittelu ja ”iskurius”.

Luettelo on siis varsin pitkä ja edellä esitetty hieman lyhennetyssä muodossa. Kuten lienee käynyt ilmi, kyseessä ovat osittain todella Venäjälle historiallisesti tyypilliset korostukset, kuten esimerkiksi kollektiivisuuden kohdalla.

Suurimmaksi osaksi kyseessä ovat kuitenkin traditionaaliset arvot, ne joita kansainvälisessä World Values –projektissa nimitetään ”eloonjäämisarvoiksi”. WVS:n tutkijoiden mukaan kaikissa maissa voidaan havaita arvojen muuttuvan, kun hyvinvointi saavuttaa tietyn tason. ”Eloonjäämisarvoista” siirrytään silloin ”postmateriaalisiin” arvoihin, joihin kuuluu erityisesti hyvin suuri poikkeavuuden, esimerkiksi homoseksualismin ja erilaisten perhemuotojen suvaitseminen. Samalla lisääntyy yleinen kaikkien ihmisten keskinäinen solidaarisuus.

Venäjällä tämä prosessi ei vielä ole oikein käynnistynyt. Tapasin Sulakšinin viime syksynä Nogvorodissa Venäjän valtion 1150-vuotisjuhlaseminaarissa ja huomautin, että myös Venäjää odottaa sama kohtalo kuin muitakin kehittyneitä maita. Hän oli asiasta eri mieltä, vaikka uskookin, etteivät eri kulttuurien erot ole laadullisia, vaan suhteellisia.

Itse asiassa Bagdasarjan ja Sulakšin esittävät, että maailman kansojen sopii seurata Venäjää eikä pohjoismaita, jotka ovat olleet WVS:n johtotähtinä. Heidän analyysinsä mukaan Venäjän valtion perusarvoilla on universaalinen luonne. Tämä antaa ”Venäjälle oikeuden esittää yhtenäinen, messiaaninen aksiologinen projekti koko planeetalle” he vakuuttavat.

He selittävät analyysinsä kumonneen sen Toynbeen ja Huntingtonin näkemyksissä olevan pohjimmiltaan rasistisen näkemyksen, että sivilisaatioiden erot olisivat laadullisia. Itse asiassa kyse on vain suhteellisuudesta.

Toinen merkittävä seikka on, että venäläiset arvot osoittautuivat käytännössä amerikkalaisten vastakohdiksi. He esittävät yhteensä 22 vastakohtaparia, jotka kuvaavat tätä suhdetta. Niitä ovat:

individualismi – sosiaalisuus

etu – epäitsekkyys

järkevä egoismi – yhteisöllinen moraali

ekspansio – messianismi

sulatusuuni – kansojen sinfonia

kulutuksen massakulttuuri – kansallisen kulttuurin henkinen ydin

materialismi – ideokratia

avoin yhteiskunta – autarkia

kilpailu – solidaarisuus

liberaali demokratia – poliittinen autosubjektiivisuus

pluralismi, relativismi – yhtenäisusko (единоверие)

yksityinen aloitteellisuus – etatismi

vapaus – pidäkkeettömyys (свобода – воля)

valtiosopimus – valtiovеlvollisuus (тягло)

maailman työpaja – meidän luostarimme

meren herruus – maan herruus

liiketointen etiikka – auttamisen etiikka

sekularismi – venäläinen teokratia

vapaa avioliitto – kolme sukupolvea

”urgia” – ”gonia”

innovaatio – traditio-innovaatio

verkottuminen – hierarkia

 

Mikä merkittävää: mikäli USA:n arvoja yritetään tuoda Venäjälle, ne muuttuvat vaarallisiksi, sillä valtion olemus on siellä toinen.

Globalisaation puitteissa nämä arvot todella uhkaavat myös Venäjää, eikä vaara kohdistu vain siihen, vaan koko planeettaan. Tilanne on tällä hetkellä se, etteivät Venäjän instituutiot vastaa sen perusarvoja. Itse asiassa esimerkiksi sen perustuslaki on suorastaan este niiden toteuttamiselle. Se on siis muutettava. Lisäksi tarvitaan selkeä ideologinen dokumentti.

Venäläisten arvojen olisi vallittava opetuksessa, kulttuurissa, kasvatuksessa, tiedotusvälineissä, mainoksissa, propagandassa ja valtionhallinnossa. Lisäksi on huomioitava taiteellisten ihanteiden ja mallien taso, jolla valtiollisia ihanteita välitetään. Tällä hetkellä Venäjä on outsiderin asemassa, sen symboliikka on eklektistä ja satunnaista.

Samaan aikaan Venäjällä toteutetaan ”antiarvojen” projektia, joka on maalle varsin vaarallinen. Joka tapauksessa: valtio kykenee ja sen täytyy säännöstellä väestön arvosuuntautumista. Sitä vaatii sen eloon jääminen. Neuvostoliiton kohtaloista on otettava opiksi, katsovat kirjoittajat.

Ulkopuoliselle tarkkailijalle tulee tämän johdosta kiusaus sanoa, että Neuvostoliitto tuhoutui juuri siihen, että se julisti arvoja, joita ei noudattanut.

Mikäli Venäjän valtio nyt julistautuu pyhäksi ja kertoo vastustavansa egoismia, ylellisyyttä, materialismia ja vaikkapa varastamista ja kertoo kantavansa suurinta huolta köyhistä ja sorretuista, niin sen vakuuttavuus on vielä huonompi kuin aikoinaan Neuvostoliiton.

Ovatkohan tekijät nyt todella ottaneet huomioon sen, että sanojen tulisi vastata tekoja. Muussa tapauksessa rappeudutaan poliittisiksi kaksinaamaisiksi, kuten Stalin aikoinaan sanoi  –sekä itse rappeutui että sanoi vihollisistaan.

 

Ukrainan ihme

 

Sotakronikka

 

Serhii Plokhy, Historian paluu. Venäjän sota Ukrainassa. Suomentaneet Ilkka Rekiaro ja Tapio Kokko. Docendo 2024, 458 s.

 

Serhii Plokhy on Neuvostoliitossa syntynyt ja kasvanut ukrainalainen historioitsija, joka 1990-luvun alussa muutti länteen. Hänen tieteellinen työnsä on suuntautunut etenkin Ukrainan vanhempaan historiaan.

Tämän kirjan otsikko viittaa tietenkin siihen tunnettuun ajatukseen ”historian lopusta” eli liberaalien arvojen lopullisesta voitosta, josta Francis Fukuyama kirjoitti 1990-luvun alussa.

Ukrainan sota, yhdessä monien muiden ilmiöiden kanssa, on osoitus siitä, miten nuo arvot ovat nyt joutuneet yhä useampien tahojen hylkäämiksi ja jopa aseellisen taistelun kohteiksi.

Kirjoittaja esittää ensin lyhyen historiallisen katsauksen Venäjän kehitykseen ja Ukrainan sekä Ukrainan kysymyksen syntyyn, erityisesti Neuvostoliiton hajoamisvaiheessa.

Sen jälkeen kuvataan ukrainalais-venäläisen konfliktin syntyä ja syvenemistä ja lopulta varsin yksityiskohtaisesti sotatoimia ja yrityksiä rauhan saavuttamiseksi.

Euromaidanin ”arvokkuuden vallankumous”, Krimin kaappaaminen ja Itä-Ukrainassa masinoitu aseellinen konflikti selostetaan suhteellisen laajasti.

Monet asiathan jäävät yhä avoimiksi, kuten esimerkiksi Maidanin murhat, joissa tarkka-ampujien uhreina kuoli yli sata ihmistä. Tämän ”taivaallisen sotnian” merkitys Ukrainan henkiselle ilmastolle ei tule erityisemmin esiin, vaikka se epäilemättä oli. valtava.

 Joka tapauksessa ukrainalais-venäläinen konflikti vuosikymmenen ajan eskaloituessaan muutti yhä rajummin myös kansojen välisiä suhteita, jotka mielipidetutkimusten mukaan olivat aikaisemmin sangen hyvät.

Venäjän aloittama hyökkäyssota ja ehkäpä erityisesti sen perusteluiden valheellisuus tekivät sitten Ukrainasta ennennäkemättömän yhtenäisen.

Suomessa on puhuttu talvisodan ihmeestä ja kaikin mokomin voitaisiin myös puhua Ukrainan ihmeestä. Asiat, jotka monesta näyttivät itsestäänselvyyksiltä, osoittautuivatkin olevan jotakin aivan muuta. Nythän tuo uusi käsitys taas vuorostaan alkaa näyttää itsestäänselvyydeltä.

Talvisodan historiaa tuntevalle paralleeleja tulee vastaan jatkuvasti. Kuten tunnettua, Neuvostoliitto ilmoitti aikoinaan, että puna-armeija tulee Suomeen sen kansan ystävänä ja vapauttajana eikä suinkaan vihollisena.

Propagandassa Suomi kuvattiin valkokaartilaiseksi helvetiksi, jossa työläiset ja köyhät talonpojat olivat armottoman sorron alaisina. Cajanderin punamultahallitusta kuvattiin länsiliittoutuneiden marionetiksi, joka tahallaan provosoi sodan isäntiensä iloksi.

Talvisodassa hyökkääjän argumentaation kivijalka oli Kuusisen hallitus, jonka selitettiin perustetun kapinaan nousseen kansan ja sotilasosastojen toimesta.

Tämä hallitus solmi sitten välittömästi avunanto- ja ystävyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja pyysi puna-armeijan apua entistä hallitusta kannattavien joukkioiden kukistamiseksi ja rauhan palauttamiseksi.

Suuren ystävyyden kunniaksi uuden hallituksen johtamalle Suomelle jopa lahjoitettiin koko kansallisesti karjalainen Itä-Karjala, joka oli alueeltaan 20 kertaa suurempi, kuin kannaksella Neuvostoliitolle luovutettu alue.

Ukrainassa ei vastaavaa nukkehallitusta perustettu Kiovaan, vaikka sellaisia oli kyllä vallatuilla alueilla. Myöskään vastaavaa huomenlahjaa ei annettu. Eihän sellaista ollut saatavissakaan.

Muuten tarinassa on tavattomasti yhteisiä piirteitä. Yksi niistä oli, ettei hyökkäystä saanut kutsua sodaksi. Kyseessähän oli vain sotilaallinen erikoisoperaatio, jolla oli rajoitettu kohde ja tavoite: se oli maan hallitus ja sen muodostama sotilaallinen uhka.

Ukrainan kansan oletettiin kannattavan erikoisoperaatiota ainakin venäläisenemmistöisillä alueilla ja asevoimien halua ja kykyä turhaan vastarintaan epäiltiin.

Selvänä joka tapauksessa pidettiin, ettei Ukrainasta ollut hyökkäystä vastustamaan. Näin uskottiin myös lännessä ja varauduttiin sissisotaan, jota olisi voitu käydä maan miehittämisen jälkeen.

Hyökkäys oli tarkoitettu lamauttavaksi iskuksi, joka samaan aikaan tulisi monelta suunnalta. Sellaisen torjumiseen ei vähäväkisellä vastustajalla arvioitu olevan mitään edellytyksiä enempää Suomessa vuonna 1939 kuin Ukrainassa vuonna 2022.

Toisin kävi. Kirjoittaja ei pysähdy miettimään, mikä viime kädessä sai ihmeen aikaan. Tosiasia joka tapauksessa on, ettei mistään kansannoususta tai hyökkääjän tukemisesta ollut merkkiäkään enempää talvisodassa kuin Ukrainan sodassa.

Luulen, että Zelenski osui asian ytimeen korostaessaan eräässä puheessaan, että totuus oli puolustajan puolella. Hyökkääjän selitykset sille, mitä se oli tekemässä, poikkesivat siinä määrin jokaisen näkemästä totuudesta, ettei se voinut olla raivostuttamatta sen uhreja.

Ukraina oli ollut poliittisesti jakaantunut maa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kuitenkin myös itäosissa tunnettiin huomattavan suurta solidaarisuutta Kiovan hallitukselle siitäkin huolimatta, että se typerästi julisti ukrainan maan ainoaksi viralliseksi kieleksi, mikä loukkasi monimiljoonaisen venäjänkielisen väestön oikeuksia.

Konflikti Venäjän kanssa ja aivan erityisesti sen aloittama sota hitsasivat hajanaisen väestön yhteen, kuten sodissa yleensäkin tapahtuu. Ei tosin ole vielä tiedossa, miten kauan tämä ilmiö kestää sodan jälkeen, onhan sotienkin joskus päätyttävä.

Miksi pyrkimykset sopimukseen ovat kerta toisensa jälkeen epäonnistuneet, on kysymys, joka herättää intohimoja ja villejä teorioita ulkomaillakin. Plokhy tulkitsee asiaa ukrainalaisesta näkökulmasta ja viittaa niihin vaaroihin, joita maan federalisointi toisi tullessaan.

Ne voi ottaa vakavasti, sen sijaan kieltäytyminen neuvottelujen jatkamisesta Butšan julmuuksiin viitaten ei ole vakuuttavaa. Sodissa tapahtuu raakuuksia, jotka saattavat täyttää jopa kansanmurhan tunnusmerkit.

Niitä ei voi pyyhkiä olemattomiin korottamalla tekijät kaartinjoukkojen sotilaiksi, kuten Putin Butšassa teki, mutta niiden käyttäminen rauhanneuvottelujen keskeyttämisen perusteena on liian naiivia vakuuttaakseen ketään.

Kaikki kestää aikansa. Talvisodan yksimielisyys ei ollut ikuista. Jatkosodan jälkeen sillä oli yhä vaikutusta, mutta se oli jo 1940-luvulla saanut valtakunnallisessa politiikassa pahan särön.

 Stalinin ja Molotovin valheet nieli kuitenkin sitten suomalainen älymystö vielä niin myöhään kuin1970-luvulla. Tragedia oli saanut jälkinäytökseksi farssin.

Plokhyn kirja on kirjoitettu sodan yhä kestäessä. Se tarjoaa yhä ajanmukaisen katsauksen siihen, mitä Ukrainassa tapahtui ja sen perusteella voi ymmärtää myös nykyisyyttä.

Tulee olemaan kiinnostavaa, miten Ukraina kehittyy sodan jälkeen. Joka tapauksessa voimme olla varmoja siitä, että se jää suureksi kansalliseksi tarinaksi, jonka merkitystä ei voida yksipuolisilla julistuksilla tai edes sotilasmahdilla hävittää. Kilpailevia tulkintoja toki tulee riittämään.

Kirjan toimittajalle vielä terveisiä: triljoona tarkoittaa miljardia miljardia (1000,000,000,000,000,000). Kannattaa miettiä, onko sellaisella mitään käyttöä, ellei kyse ole tähtitieteestä.

Moralisti ja tshekisti

 

Solženitsynin uusiokäyttö

 

Kaikki me olemme eklektikkoja, paitsi kenties jotkut puolihullut ja maailmasta irtautuneet monomaanit.

Tämän ymmärrämme ajatellessamme vaikkapa kristinuskoa, jonka pyhiin kirjoihin kuuluvat myös Vanhan Testamentin kirjat. Kuka edes yrittäisi noudattaa niitä kaikkia ja olisiko se mitenkään mahdollista. Kyllä amishitkin ovat ottaneet säännön sieltä ja toisen täältä. Tässä samassa maailmassa muiden kanssa hekin joutuvat elämään.

Tämä eklektisyyden merkitys tuli mieleeni lukiessani Serhii Plokhyn kirjaa ”Historian paluu” (Docendo 2024), josta enemmän myöhemmin. Nyt kommentoin vain sitä kohtaa, jossa puhutaan Aleksandr Solženitsynistä Putinin oppi-isänä.

Solženitsyniä voi pitää yhtenä maailmanhistorian suurista moralisteista ja koko 1900-luvun merkittävimpänä intellektuellina. Ei hän tietenkään yksin puskenut Neuvostoliittoa nurin, mutta kyllä hänen kontribuutionsa sen moraalisen mädännäisyyden paljastamiseen oli ylivertainen.

Sitä paitsi Aleksandr Isajevitš ei ollut pelkkä paljastaja, eräänlainen aikansa tutkiva journalisti. Hänellä oli moraalinen visionsa, jonka hän asetti virallista totuutta vastaan ja neron auktoriteetilla hän osoitti, että pahuus on pahuutta ja hyvyys hyvyyttä riippumatta siitä, mitä päämääriä niillä yritetään edistää.

Kommunismin valta ei perustunut niinkään pakkoon ja väkivaltaan, kuin ihmisten moraaliseen sokeuteen ja mukavuudenhaluun, siihen samaan konformismiin, joka aikoinaan sai kansanjoukon tuomitsemaan Jeesuksen ristiinnaulittavaksi. Asian etuhan vaati sitä.

Solženitsyn ei ollut länsimaisen kulttuurin ihailija, mikä kävi ilmi viimeistään hänen tunnetusta Harvardin puheestaan vuonna 1978.

Moni teki sen johtopäätöksen, että kyseessä on väärä profeetta, joka vastustaa ainoaa oikeaa kulttuuria ja nosti Andrei Saharovin Solženitsynin vastakohdaksi ja Venäjän todelliseksi moraaliseksi esikuvaksi.

Kun Solženitsyn sitten suurieleisesti palasi Venäjälle, hän jäikin kakkosluokan vaikuttajaksi: Venäjä näet olikin lähtenyt ainoalle oikealle, länsimaiselle tielle ja hylännyt omatekoisen profeetan tarjoamat slavofiiliset arvot.

Siltähän se näytti. Toki Solženitsynin tuntijat kertoivat, ettei kirjailija ole mikään pimeä antisemiitti tai edes slavofiili, sikäli kuin sillä ymmärretään demokratian hylkäämistä. Ei siitä välitetty. Hän oli liiaksi moralisti ja kristitty voidakseen tulla angloamerikkalaisen älymystön hyväksymäksi.

Jälkeenpäin jättiläisiäkin on aina helppo alentuvasti kritisoida. Eikö muka Solženitsyn ehdottanutkin slaavilaista (tai venäläistä) liittoa, jossa perinteiset Iso-Venäjä, Vähä-Venäjä (Ukraina) ja Valko-Venäjä jäisivät yhteen ja liittäisivät valtioonsa vielä Kazakstanin pohjoisosatkin? Eikö tämä muka ollut suurvenäläistä chauvinismia puhtaimmillaan?

Ei se ollut, vaan se oli aikansa oloissa hyvin radikaali skenaario, joka tarkoitti Neuvostoliiton hajottamista ja luopumista koko imperiumista sellaisena kuin Solženitsyn sen käsitti. Se esitettiin aikana, jolloin Neuvostoliitto oli vielä olemassa ja sen olemassaolon hylkääminen oli monelle yhtä kuin maanpetos.

Toki kirjailija säilytti tämän näkemyksensä vielä myöhemminkin, mikä saattoi suututtaa etenkin ukrainalaisia, jollainen myös Aleksandr Isajevitš selitti ”suuressa määrin” olevansa sekä sukunsa, että elämänsä perusteella. Harvoja kiinnosti se, että hän jätti tien avoimeksi myös Ukrainan itsenäisyydelle: kuka uskaltaisi sitä vastustaa, jos Ukrainan kansa todella sitä haluaisi? Siihen hän ei kyllä uskonut.

Mutta keskeistä Solženitsynin profetiassa oli sentään Venäjän kansalle osoitettu kehotus katumukseen ja itserajoitukseen. Valtio oli ollut pahan palveluksessa ja siis myös sen kansalaiset. Esimerkkinä kansallisesta katumuksesta hän esitti Saksan.

Tämä on kovin kaukana siitä, minkä Putin ryösti profeetan sanomasta omaan käyttöönsä: hänelle kelpasivat läntisen kulttuurin uusimpien hedelmien kiroaminen paskavelliksi ja jonkinasteinen eristyminen siitä.

Sitäkin paremmin sopi Putinin tavoitteisiin ajatus Venäläisestä liitosta: Ukraina ja Valko-Venäjä eivät saa erota toisistaan. Yhdessä niistä voi tulla uuden Venäjän maiden kokoavan imperiumin ydin.

Putin otti Solženitsyniltä sen, mitä hänelle sopi ja painoi loput unohduksiin. Kirjailija sopi hyvin hänen kansallis-valtiolliseen pantheoniinsa Stalinin rinnalle. Venäjän kansan suuruutta ja sen historiallisia oikeuksia saattoi tukea tälläkin tavalla…

On totta, että Solženitsyn kritisoi myös Ukrainaa sellaisten alueiden rohmuamisesta, jota olivat luonteeltaan venäläisiä. Toki hänellä oli näkemykseensä oikeus ja pidän mahdollisena, että Ukrainan vastuuton kansallisuuspolitiikka oli yksi niistä tekijöistä, jotka ratkaisevasti vaikuttivat Putinin päätökseen aloittaa rikollinen hyökkäyssotansa.

Serhii Plohkhy, johon on vielä palattava, esittää kiinnostavasti Putinin ideologis-poliittisen kehityksen, jossa myös Solženitsynillä on ollut osansa.

Putinin metodi on tietenkin nimenomaan eklektinen eikä sen perusteella kannata tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä niistä henkilöistä ja heidän ajattelustaan, jotka ovat saaneet kyseenalaisen kunnian palvella sitä diktaattorin obskurantismia, joka on hänen valtapolitiikkansa verhona.

Maailmalla parhaiten tunnettu suomalainen ajattelija on esittänyt, että maailmamme on nyt jakaantunut kahtia, hyvän ja pahan voimiin ja on siis ilmeisesti luonteeltaan kiikkulaudan kaltainen: se, mikä edistää toista, heikentää vastaavasti toista.

Tällainen dikotominen ajattelu sisältää sen korollaarin, että kaikki, mikä edistää omaa asiaa, on hyvää ja kelpaa mukaan. Se on se vanha totalitarismin ydin, jota Solženitsyn juuri nousi vastustamaan. Ei tarkoitus pyhitä keinoja eikä valhe muutu totuudeksi, vaikka valehdeltaisiin vähän enemmänkin.

Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon, että Plokhyn kirja vaikuttaa hyvältä. Anteeksiantamatonta hutilointia kyllä on kirjoittaa Solženitsynin nimi systemaattisesti muotoon Solzenitšyn.

 

 

Venäjä liittolaisena

 

Hyvän imperiumin ylistys

 

J.Y. Simpson, The Self-Discovery of Russia. George H. Doran Company, New York 1916, 227 s.

To Russia

Merciful in VIctory

Patient and calm in tribulation

and with the vision

to act and to endure

(Kirjan motto)

 

J.Y. Simpson (1873-1934), oli skottilainen kirjailija, luonnontieteilijä, diplomaatti, elämäkertakirjailija ja teologi. Englantilaisen wikipedian mukaan hänellä oli merkittävä rooli Baltian maiden ja Suomen itsenäisyyden saamisessa I maailmansodan jälkeen.

Jälkimmäistä asiaa en ole nähnyt meillä huomioitavan ja käytänkin tässä aivan ensin tilaisuutta kiittääkseni maani puolesta. Ei pienillä kansoilla koskaan ole liikaa ystäviä, kuuluivatpa ne mihin järjestöön tahansa.

Hyvä oin myös muistaa, että ystävyydelläkin on aina reunaehdot: ei se ole rajattomasti ja muusta ympäristöstä irrallaan vaikuttava voima

Venäjään Simpson oli tutustunut muun muassa tekemällä pitkän Siperian-matkan, josta hän kirjoitti kirjan.

Ensimmäisen maailmansodan ympärysvallat eli ns. Entente-maat olivat vanhojen perivihollisten ryhmä, joka nyt oli keskittänyt voimansa Saksaa ja Itävaltaa vastaan. Venäjän ja Englannin suhteet olivat olleet kireät 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ja jo lähellä sotaakin.

Demokraattinen ja perinteisesti puolalaismielinen Ranska taas oli ideologialtaan syvästi vihamielinen Venäjälle, autokraattiselle kansojen vankilalle. Englannin ja Ranskan monisatavuotisesta ja ikuiselta näyttäneestä konfliktista ei tässä tarvitse erikseen mainitakaan.

Kun ”venäläinen höyryjyrä” saatiin Länsi Euroopassa omalle puolelle siinä valtavassa maailmansodassa, jota koko inhimillinen nerous ja typeryys yhdistettyinä keskittyivät valmistelemaan viime vuosisadan alussa, oli tietenkin paikallaan löytää siitä mahdollisimman paljon hyvä puolia.

Tietenkin niitä löytyi. Venäjällä on aina ollut kyky sekä hankkia leppymättömiä vihamiehiä että hurmata vieras omalla jäljittelemättömällä tavallaan. Hurskas ja ilmeisen hyväuskoinen Simpson näyttää olleen erityisen sopiva kertomaan anglosaksiselle maailmalle Venäjän erinomaisuudesta.

Siinähän oli tehtävää, sillä amerikkalaisen vapausideologian näkökulmasta venäläinen autokratia oli vanhastaan leimautunut taantumuksen tukipylvääksi koko Euroopassa ja syystä olikin. Myös Siperia vankisiirtoloiden maana oli George Kennanin (vanh.) ja hänen perustamansa yhdistyksen ansiosta tullut epävapauden ja mielivallan symboliksi.

Brittiläiseen imperiumiin verrattuna Venäjässä taas ei ollut mitään periaatteellista moittimista: samaa imperialismiahan sekin harjoitti, vaikka ei merten takana, mikä taas teki siitä Englannille suhteellisen vaarattoman.

Simpsonin vuonna 1915 kirjoittama kirja lähtee tietenkin siitä, että ympärysvallat voittavat ja Venäjä on yksi niiden joukossa. Muunlaiset oletukset olisivat olleet yksinkertaisesti mahdottomia.

Niinpä Simpson käsittelee Puolan kysymystä lähtien siltä pohjalta, että vuonna 1915 annettu lupaus autonomiasta tultaisiin pitämään. Hänen mielestään Venäjän kansa oli niin tiukasti lupauksen takana, että seuraisi vallankumous, jos se petettäisiin.

Muuten kirjoittaja ei lainkaan nosta esille vallankumouksen mahdollisuutta, vaikka Pertti Luntisen referoimat ranskalaisen tiedustelun raportit Pietarista pitivät sitä yhtenä suurena kysymyksenä: kestäisikö Venäjän yhteiskunta suursotaa?

Simpson ei tietenkään kirjoittanut kirjassaan raporttia hallitukselleen, vaan ositti sen suurelle yleisölle, mutta hän näyttää myös olleen aidosti sitä mieltä, että Venäjän kansa on tavattoman yksimielisesti kansallisen sotansa kannalla. Sota oli saanut ihmeitä aikaan.

Sivumennen sanoen, hän uskoi myös Venäjän armeijan tavattomaan yhteishenkeen ja jopa demokraattisuuteen (!). Miehistön ja upseerien suhde oli suorastaan herttainen, mikä heijastui puhetavassakin. Ylittämätön lienee kuitenkin kirjoittajan johtopäätös, jota on pakko siteerata sanatarkasti: The Russian army is the greatest democracy in the world.

Mitä Puolan tulevaisuuteen tuli, se saisi taas autonomian Venäjän yhteydessä ja siihen liitettäisiin myös Saksan aikoinaan anastamat alueet. Danzigin käytävä merelle olisi välttämätön. Puolan kysymys oli ennen muuta venäläis-puolalainen, eikä kansainvälinen kysymys.

Suuri ongelma olivat juutalaiset, jotka olivat kieleltäänkin miltei saksalaisia ja vaarallinen, epäkansallinen elementti. Sen suvaitseminen olisi ”kansallinen rikos” ja ”itsemurha”. Mihin 2,3 miljoonaa juutalaista sitten menisi, jäi avoimeksi. Kenties Saksaan ja etenkin Amerikkaan, jonne heitä oli jo paljon siirtynytkin?

Mitä tulee esimerkiksi Ukrainaan, Suoneen ja Baltian maihin, niistä ei kirjassa puhuta mitään, lukuun ottamatta sitä, että Venäjällä oli Britannian tarvitsemia suuria metsävaroja muun muassa Suomessa. Sehän kuului tietenkin keisarikuntaan.

 Saksa sen sijaan oli ottanut tavoitteekseen noiden alueiden, Ukrainan, Puolan, Suomen ja Baltian maakuntien irrottamisen Venäjän keisarikunnasta. Toki sillä oli niitä varten omat suunnitelmansa, ei sotaa hyvin vuoksi käyty.

Muuan tekijää tavattomasti innostaneista asioista on kieltolaki, joka astui voimaan heti sodan alettua. Sen siunauksellisia vaikutuksia hän ei lakkaa ylistämästä ja esittelemästä tilastojen voimin. Myös väestön ylivoimainen enemmistö on kieltolain kannalla. Venäjän raitistuminen on todellinen vallankumous! Se on edellä Englannista ja muusta lännestä!

Aikansa tärkeä kysymys oli Konstantinopolin kohtalo. Kuten tunnettua, Venäjälle oli sodassa luvattu Turkin salmet, minkä paljastuminen keväällä 1917 koitui väliaikaisen hallituksen ministerin ja suuren Suomen ystävän Pavel Miljukovin kohtaloksi. Radikaalit pilkkasivat häntä nimellä Miljukov-Dardanellski.

Mutta Konstantinopolin valloitus oli ollut Venäjän tavoitteena jo Katariina II:sta lähtien ja sen ”hengellisestä” merkityksestä kehittelivät erilaiset, lähinnä sekopäiset filosofit mahtavia teorioita.

Tässä kirjassa selostetaan laajasti ruhtinas Trubetskoin näkemyksiä, jotka ovat taas Venäjällä suuressa suosiossa ”euraasialaisen aatteen” takia, vaikka Konstantinopolista taidetaankin jo olla hiljaa.

Konstantinopoli tai paremminkin Turkin salmet olivat joka tapauksessa Venäjälle ”kodin lukko”, jonka avain oli vieraan käsissä, kuten kirjoittaja asian muotoilee. Toinen samanlainen lukko olivat tietenkin Tanskan salmet, mikä jostakin syystä jäi käsittelemättä.

No, toki Musta meri oli jäätymätön, millä tuohon aikaan oli paljon nykyistä suurempi merkitys. Joka tapauksessa kirjassa arviotiin, että Venäjän uusi aikakausi oli alkamassa sodan jälkeen. Ensin oli ollut Kiovan ja sitten Moskovan Venäjä, nyt oli olemassa Pietarin Venäjä. Sen muuttuminen Konstantinopolin Venäjäksi palauttaisi vanhan Bysantin, joka oli Venäjän todellinen alkukoti ja sen kristillisyyden kehto.

Teologissävyinen huuhaa, jota kirjoittaja lainaa useastakin lähteestä, todistelee Venäjän tavatonta demokraattisuuttakin ja tulevan valloituksen hengellistä luonnetta. Mitä Brittiläiseen imperiumiin tulee, sen ei tarvinnut tuntea etujaan uhatuiksi, sillä sehän hallitsi sekä Suezia että Gibraltaria eikä Venäjä sitä paitsi ollut merivalta: sillä oli jo riittävästi maata.

Tämä kirja tietenkin vanheni perusteellisesti ja alusta loppuun jo yhden vuoden kuluessa, vuoden 1917 Helmikuun vallankumoukseen tultaessa.

Venäjä, jonka ystävällisyys, patrioottinen yksimielisyys, urhoollisuus ja mielenjalous olivat hurmanneet uskonnollishenkisen englantilaisen raittiusmiehen, muuttui yhdellä iskulla mielettömäksi ja säälimättömäksi kaikkien sodaksi kaikkia vastaan, jota kuvaamaan hyvin sopivat Puškinin sanat venäläisestä kapinasta.

Konstantinopolin Venäjän sijasta saatiin uudelleen keskiaikaisen Moskovan Venäjän uusi versio ja raitistumisen vallankumouskin söi lapsensa 1920-luvulla, vaikka viinapirua yritettiinkin aluksi vielä pitää aisoissa.

Vastoin odotuksia Venäjän imperiumi hajosi kuin hajosikin, vaikka Saksa ei voittanut sotaa. Se kuitenkin voitti Venäjän. Millainen olisi ollut maailma ja Suomenkin kohtalo, mikäli Venäjä olisi jaksanut pysyä voittajavaltojen riveissä, voimme vain kuvitella.

Suomessakin oli niitä, jotka panivat toivonsa ympärysvaltoihin ja niiden ”demokraattisuuteen”. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tuon demokraattisuuden merkitys oli ja on aina suhteellista ja olosuhteusta riippuvaa.

Suurvaltojen koalitiot eivät muodostu ideologioiden perusteella, kuten tiedämme jo ristiretkiajan historiasta.

Kuten ensimmäisessä, myös toisessa maailmansodassa voitti vain osittain demokratia. Molemmissa voitti oman osuutensa myös kommunismi, jonka varjolla venäläinen imperialismi kauan hallitsi Itä-Eurooppaa, vaikka Turkin salmet jäivätkin siltä saamatta.

Nyt miljoonakaupunki Istanbul olisi Venäjälle jo aivan liian suuri pala, huolimatta siitä, mitä joku menneisyydessä elävä Žirinovski vielä äskettäin suustaan päästelin.

Ja yleisessä maailman paluussa keskiaikaan on myös Hagia Sofia, josta venäläiset mystikot aikoinaan niin innoittuneesti haaveilivat, muutettu jälleen moskeijaksi.

Casanova taiteilijana

 

Naisellisuuden pauloissa

 

Hermann Hesse, Narkissos ja Kultasuu. Suomentanut Kai Kaila. Gummerus 2004, 346 s.

 

Hermann Hessen (1877-1962) isä oli Virossa syntynyt Baltian saksalainen ja äiti kotoisin eteläsaksalaisesta, protestanttisesta Württembergistä.

Molemmat vanhemmat olivat olleet lähetysyössä Intiassa ja itämainen viisaus yhtyneenä vakavaan uskonnollis- psykologiseen pohdiskeluun onkin Hessen tuotannolle tunnusomaista.

Vuonna 1946 hänet palkittiin Nobel-palkinnolla, mikä harvinaisen hyvin sopikin tuon palkinnon perusteena olevalle määräykselle, jonka mukaan palkitun kirjan tulee edustaa ihanteellista suuntausta.

Hesse oli myös hyvä esimerkki siitä toisesta, runoilijoiden ja ajattelijoiden Saksasta, ”Land der Dichter und Denker”, jonka natsien barbaria oli sodan aikana pahoin jättänyt varjoonsa. Hitlerit tulevat ja menevät, mutta Saksan kansa jää, sanoi myös Stalin samoihin aikoihin.

Tämä kirja, ”Narziss und Goldmund” ilmestyi vuonna 1930 eli siis jo muutaman vuoden ennen natsien valtaannousua ja viime vuosisadan juutalaisvainoja. Ikään kuin enteellisesti siinäkin kuvataan myös keskiaikaista juutalaisvainoa, jonka näkeminen tekee parantumattoman haavan päähenkilön psyykeen.

Kirja on allegorinen romaani, joka sijoittuu keskiaikaan, Mustan surman tienoille. Sen päähenkilöt tutustuvat toisiinsa luostarikoulun miljöössä, josta Kultasuu -Krysostomus- pakenee ja lähtee viettämään vaeltavaa elämää, joka keskittyy naisellisuuden etsintään.

Toinen ja paljon vähemmän esille tuleva henkilö, Narkissos, on teorian maailmoissa elävä nuori nero, jolle aistillisuus on yhtä vierasta kuin se on Kultasuulle läheistä.

Kultasuu rakastuu Narkissokseen platonisesti, kuten luostarimiljöössä on luonnollista, sikäli kuin libido ei löydä peräti perverssiä purkautumistietä, mihin olosuhteet myös omalla tavallaan viettelevät.

Joka tapauksessa nämä kaksi ovat tuomittuja elämän erillään, sillä he ovat erilaisia kuin aurinko ja kuu, eivät sen sijaan samalla tavalla kuin toisistaan kerran eronneet mies ja nainen, joita luonto vetää takaisin yhteen, kuten Platon asian esitti.

Kultasuu oli kasvanut ilman äitiä, joka oli viettänyt paheellista elämää ja jättänyt perheensä. Äidin tai pikemmin ikinaisellisuuden etsintä tulikin Kultasuun kohtaloksi ja koko elämän sisällöksi.

Kiinnostavaa on, että naiset aina aktiivisesti vastasivat Kultasuun kutsuun tai tekivät itse aloitteen. Rakkaus oli mitä suurimmassa määrin lihallista ja syttyi aina hetkessä, ei minkään syvällisen tutustumisen kautta.

Kultasuu oli hyvä oppimaan ja hallitsi pian koko ars amatorian: yksi nainen kaipasi yhtä asiaa ja toinen toista. Itse asiassa Kultasuun koko oma rooli näyttää muodostuneen naisten tarpeiden tyydyttämisestä, mistä hän sai oman täyttymyksensä, joka siis oli luonteeltaan toissijainen.

Kultasuu himoitsi erityisesti nuoria ja kauniita naisia, mutta itse asiassa kaikki naiset kelpaavat ja ovat kukin omalla tavallaan saman lumoavan ikinaisellisuuden arvokas osa. Kultasuu pystyy houkuttelemaan heistä esille tuon jaloimman ytimen omalla huomaavaisella palvonnallaan, joka tunnistaa partnerin tarpeet.

Kuten Mika Waltarin henkilö eräässä romaanissa, myös Kultasuu saa suuren oivalluksen havaitessaan, että naisen kasvot saavat samanlaisen ilmeen suurimman nautinnon ja suurimman tuskan hetkellä. Intohimo ja kärsimysnäytelmästä ei suotta käytetä samaa sanaa: passio.

Olisi kuitenkin erehdys kuvitella, että tuo Ewig-Weibliche -ikiäiti- olisi pelkkää lempeyttä ja lumoa. Siinä on itse asiassa kaikki muukin, murhanhimosta lähtien. Ei se ole mikään feministinen Kybele, jonka kunniaksi miehet kastroivat itsensä, vaan ilmeisesti molempia sukupuolia hallitseva libido.

Ehkä ikäiti muistuttaa Jin ja Jang -vastakohtaparin feminiinistä Jiniä, mutta mikäli Hesse on ottanut tämän dikotomian esikuvakseen jää Jangin rooli kovin vähäiseksi ja ohueksi: se on kuivan teorian ja aineettomien yhtälöiden maailmaa, jonka merkitys kirjassa jää hämäräksi.

Olen huomannut senkin tulkinnan, että Hessen esikuvana tässä olisi Nietzschen vastakohtapari dionyysinen - apolloninen, jonka tämä esitti kirjassaan Tragedian synty musiikin hengestä.

 Tällöin naisellisuus olisi dionyysisyyttä. Kaikkeahan voi kuvitella ja paralleelit auttavat ajattelua, mutta aika ohueksi miehisen prinsiipin rooli tässä kutistuisi. Paradoksaalisesti taas naisellisuutta kannattaisi etsiä enemmän muualta kuin naisista.

Lihallisen rakkauden kiihko ja lumo on kirjassa onnistuttu kuvaamaan älykkään taitavasti, vailla merkkiäkään nykyaikaisten huorakulkueiden tai pillu-lahkolaisuuden vulgaariudesta. Kuitenkin kaiken keskiössä on aistein havaittava ja nautittava ruumis, joka nousee palvonnan kohteeksi.

Kultasuun intohimoksi muodostui yrittää vangita tuo pyhyyden konkreettinen ilmaus taiteelliseen kuvaan ja hän onnistuukin siinä. Kuva on tavattoman vaikuttava niille, jotka ymmärtävät. Tylsille poroporvareille se ei sano mitään.

Merkittävää kyllä, taiteilija onnistuu myös vangitsemaan platonisesti rakastamansa teoreetikko Narkissoksen tekemäänsä veistokseen. Aine onkin Kultasuun varsinainen elementti. Hänen maailmassaan käsitteille ja siis puheelle ei jää paljonkaan virkaa.

”Luo kuvia, taiteilija, älä puhu!” ”Schaff Bilder, Künstler, rede nicht!” sanoi jo Goethe aikoinaan. Siinäpä periaate, jonka monet ihmiset Hessen kuvaamana keskiaikana ymmärsivät paljon paremmin kuin oman aikamme vulgaari radical chic, joka paradoksaalisesti kukoistaa nyt akatemiassa ja sen liepeillä.

Hessen Kultasuun näkemässä ”Ikiäidissä” yhtyvät vastakohdat, jotka ovat muuten sovittamattomia, hänessä ne ovat tehneet rauhan ja asustavat yhdessä: syntymä ja kuolema, hyvyys ja julmuus, elämä ja tuho.

Epäilemättä voimme sanoa sekä Hesseä että hänen luomaansa Kultasuuta mystikoiksi. Kuitenkin kirjan Narkissos kiittää Jumalaa siitä, ettei Kultasuusta koskaan tullut mystikkoa, vaan taiteilija. Hänen sanastossaan mystikko on yhtä kuin filosofiksi tekeytyvä valepukuinen taiteilija, konkreettisen etsijä.

Kultasuu sen sijaan oli pelkkä taiteilija ilman filosofin valepukua. Hän oli valinnut sen tien, joka hänelle sopi. Hänen kauttaan myös teoreetikko Narkissos oppi kunnioittamaan taidetta, jota aiemmin oli itse asiassa halveksinut.

Tällaisen kirjan lukeminen nykyisenä aikana tekee hieman epätodellisen vaikutelman. Sehän nostaa henkilönsä kaikesta poliittisen korrektiuden banaalisuudesta suurten mysteerien maailmaan. Saattaa olla, että kirja ilmestyessään vuonna 1930 herätti hieman samanlaisia tunteita.