tiistai 1. lokakuuta 2024

Lehdet putoo

 

Pappi journalistina

 

Tapani Ruokanen, Silminnäkijänä. Docendo 20204, 488 s.

 

Lehdistö on muuttunut. Lentoasemilta saa nyt usein turhaan etsiä lehtikioskeja ja kaupungilla se on vieläkin turhempaa. Monessa maassa kioskit elivät myymällä lehtien lisäksi monopolitavaraa, tupakkaa, suolaa ja tulitikkuja. Nyt niistä saa ehkäpä vain vettä ja postikortteja, jos niitä nyt yleensä enää on.

Kehitys lienee edistystä tässäkin asiassa. Paperimyllyt, jotka tuottivat käsittämättömiä määriä yhden aamun kulutustavaraa, tuotanto- ja jakeluketjut, jotka joka päivä liikuttivat tuhansia ja miljoonia tonneja ensin taloihin ja sitten kaatopaikoille, ovat käyneet yhä ohuemmiksi. Kaatopaikatkin ovat hävinneet.

Tämän vallankumouksen koko merkitystä emme käsitä, mutta esitän ainakin arvauksen, että painetun sanan hiipuminen käy yhtä jalkaa yleisen tyhmenemisen kanssa ja johtaa koko ajan tuhoisampaan järjen katoamiseen, niin hyvä asia kuin siirtyminen paperista digitaalisuuteen onkin luonnon kannalta.

En perustele asiaa tässä sen tarkemmin. Paperin vuosisata tai pikemminkin vuosituhat, noin kuvaannollisesti sanoen, päättyy joka tapauksessa nyt silmiemme edessä. Ne suurten ikäluokkien edustajat, jotka ryhtyivät aikoinaan journalisteiksi, saivat tehdä sen vielä erilaisessa maailmassa.

Toki tuo maailma oli erilainen monessa muussakin suhteessa. Suomi ei enää ollut kokonaisuutena kehitysmaa sanan takapajuisuutta tarkoittavassa mielessä. Reuna-alueilla, kuten sodan hävittämässä Lapissa se kuitenkin vielä muistutti sitä.

 Pierre Noran tarkoittamassa mielessä siellä, kuten vähän muuallakin Suomessa elettiin yhä keskiaikaa: uskonto oli voimissaan.

Vaikka Ruokasen veljekset valmistuivatkin papeiksi, he siirtyivät myös uuteen aikakauteen ja globaalin kehityksen länsimaisen kärjen myötä joutuivat ennen pitkää uskonnottoman aikakauden keskelle. He saivat myös läheltä kokea maailman kehityksen epätasaisuuden.

No, puhun tässä nyt vain Tapanista, hänen veljestään Miikasta ei tiedä mitään muuta kuin maantieteellisen liikkuvuuden.

Tapani valmistui siis papiksi, mutta ryhtyi lehtimieheksi. Skuuppeja syntyi jo 15-vuotiaasta lähtien ja tie johti sekä Kotimaan Että Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi. Pankinjohtajanakin tuli käväistyä.

Kohtaamiset merkittävien ja merkillisten henkilöiden kanssa ovat huippujournalistille jokapäiväistä leipää, eikä siitä sen enempää. Lehtimiehen tie johti myös sotiin ja myllerryksiin ja hengenvaaraan rauhankin aikana, mikä on tietenkin viihdyttävää lukemista.

Kiinnostavinta antia minun mielestäni ovat kuitenkin ne kohdat, joissa puhutaan siitä, miten lehtien strategiaa hiottiin aikakausien murroksessa.

Some on syönyt lehtien aikoinaan hallitsemaa tilaa ja lukemisen sijasta on kuvallinen ja kuuloon perustuva viestintä tullut yhä tärkeämmäksi. Mainostajatkin ovat siirtyneet yhä enemmän nettiin.

Kotimaa-lehden tunnen vuosikymmenten takaa, kun pietistiset isovanhempani tilasivat sitä. Muistan, että lehden päätoimittajan nimikin oli Armo Nokkala ja totuin odottamaan, että se puhuu hurskasten kielellä, jolla ei maallisissa asioissa askarteleville ole mitään sanottavaa paitsi nuo iänikuiset ja ennalta arvattavat asenteet, joista tekopyhyys loistaa.

Tämä nyt oli lapsellinen mielikuvani. Itse asiassa lehdestä näyttää tulleen merkittävä journalistinen foorumi ja vieläpä samaan aikaan kun itse instituutio eli kirkko laski iänikuista alamäkeään. Paralleeli Maaseudun tulevaisuuden kanssa mainitaan kirjasakin.

Kumpaakaan lehteä en sen paremmin enää tunne, vaikka Maaseudun Tulevaisuus kuului aikoinaan lempilukemistooni ja siinä oli hyvien sarjakuvien ohella jopa teräviä ulkomaan katsauksia.

Sen sijaan Suomen Kuvalehteä olen lukenut koko ikäni ja se kuukuu ilman muuta maamme lehdistön kruununjalokiviin. Vaikka se on välillä ollut kovin tylsä, olen pitänyt velvollisuutenani tilata sitä aina, vieläpä paperimuodossa.

Olen lueskellut SK:ta koko sen ilmestymisen ajalta, ensin Yliopiston kirjastossa, jossa se jo kauan sitten oli saatavana painetussa muodossa ja sen jälkeen olen hankkinut noita vuosikertoja kotiinikin.

Nythän koko lehdistömme löytyy netistä, mikrofilmeihin verrattuna se on valtava edistysaskel, mutta ei ruutukaappaus paperista lehteä korvaa.

SK on ollut enemmän tai vähemmän aikansa kuva, toki yksipuolinen, mutta sentään koko Suomesta kiinnostunut. Sen tapa käsittää asiat on muuttunut vuosikymmenten varrella kiinnostavalla tavalla ja se on niitä lehtiä, joita yhä löytyy kirjakaupoistakin. Ei se mikään Spiegel ole, mutta onpahan ainakin suomalainen.

 Se on jossakin määrin, mutta vain jossakin määrin verrattavissa niihin high-brow -lehtiin, joita vielä löytyy vastaavista kirjakaupoista ympäri maailman. Meillä tosin esimerkiksi Akateeminen kirjakauppa on luopunut kaikesta kannattamattomasta ja sen mukana myös lehtivalikoimasta on tullut yhä surkeampi. Ehkäpä se on lopun edellä.

Mutta SK:lla on joka tapauksessa aina ollut kunnianhimoa ja se on myös osannut haistaa, mitä sellaista se pystyisi antamaan lukijalle, jota netistä ei saa. Ruokanen ei asiaa mainitse ja saatan erehtyä, mutta luulen, että juuri hänen aikanaan lehti alkoi julkaista merkittävien päättäjien henkilökuvia.

Ne eivät ole muutamassa tunnissa vanhenevaa tavaraa ja mikäli ne ovat asianmukaisen kriittisiä, ne saattavat antaa paljon enemmän eväitä asioiden ymmärtämiseen kuin huolellisestikaan tehdyt uutiset, skuupeista nyt puhumatta.

SK tunkeutui Ruokasen aikana myös moneen sellaiseen asiaa, joka näyttää olleen tabu arvostelijoille. Kyseessä oli esimerkiksi presidenttien arvovalta, Supon kummalliset edesottamukset ja talouselämän suuret skandaalit.

Jostakin merkillisestä syystä esimerkiksi Alpo Rusin väärää vakoilusyytettä ei haluttu korjata eikä virhettä myöntää missään. Kaikki tahot olivat Supolle myötäsukaisia. Kuka siitä hyötyi? Kuka oli kaiken takana? En saa tästäkään kirjasta vastusta kysymykseen. Kuvittelen, että viitataan presidenttiin, mutta en tiedä.

Myös talouselämässä tahtiin megaluokan möhläyksiä, huijauksia ja petoksia. Nokia petti täysin härskisti Elcotecin ja kaatoi sillä suuren suomalaisen yrityksen. Pankkimaalimassa vallitsi uskomaton hybris ja Koiviston ja Ahon johdolla oltiin vähällä tuhota koko maa.

Konnia ja syyllisiä löytyy, mutta myös sankareita ja ne sijoittuvat ennen muuta kristillisen lähetystyön kentille. Monesta näyttää olevan palkitsevampaa hekumoida marxilais-leniniläisessä hengessä ajatuksella vastustajiensa tappamisesta kuin edes ajatella, saati harjoittaa uhrautuvaa työtä lähimmäisten hyväksi. Mitä sekin auttaa, mitä ratkaisee?

Juuri sellaista joka tapauksessa on Ruokanen löytänyt lähetystyöntekijöiden piiristä, vaikka onhan siellä vaikuttanut joku pedofiilikin. Tutkiva journalisti on ainakin tästä vakuuttunut. Ei se hyvä, mitä tehdään, poista pahaa, jos sellaista tehdään.

Elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa, kuten Voltairen Pangloss suurta esikuvaansa jäljitellen päätteli. Kunnon journalisti ei kuitenkaan tyydy ylistämään näkemäänsä ja kumarra kuvia, vaan uskaltaa käydä terrierinä kunnianarvoisienkin instituutioiden kinttuun kiinni.

Kyllä siitä voi joutua maksamaan Suomenkin kaltaisessa maassa ja mahtimiehet ovat täälläkin mahtailleet kykenevänsä erottamaan pappipahan tehtävästään, mikäli tarvis vaatii. Niistäkin on joka tapauksessa selvitty, mikä todistanee hyvää maamme poliittisesta kulttuurista.

Mutta millaista on journalistinen kulttuuri ja miten se on muuttunut? Journalisti ei ymmärrettävästi ole ryhtynyt ruotimaan kollegoidensa paheita, kuten pahantahtoisuutta, hyväuskoisuutta ja laumaantumisen autuasta typeryyttä.

 Kuitenkin ulkopuolisesta tarkkailijasta näyttää, että nuo paheet ovat saaneet yhä enemmän ymmärrystä ja sijaa tuossa hyväveli ja yhä enemmän myös hyväsisko-maailmassa. Kiitos ja moite menevät jo luontevasti poliittisen leirin mukaisesti ja oikeinajattelusta näyttää tulleen normi, jota harva enää edes kykenee asettamaan kyseenalaiseksi.

Muistelmat eivät ole tutkimus ja tietenkin niissä oma ääni aina kaikuu ylimpänä, jos nyt muiden ääntä edes yritetään saada kuuluville. Journalistisen maailman kehitys viimeksi kuluneiden puolen vuosisadan aikana olisi joka tapauksessa hyvin tärkeä aihe.

 Sitä tämäkin kirja valaisee pieneltä, mutta silti kiinnostavalta osaltaan.

 

3 kommenttia:

  1. Tilasin S. kuvalehteä vähän kauemmin kuin Hesaria, mutta luovuttavahan siitäkin oli, koska se alkoi valua samaan uomaan muun median kanssa. Nyt olemme tilanteessa, jossa kriittinen ajattelija ei voi ärsyyntymättä seurata mitään valtamediaa. Sama koskee kyllä koko länsimaita, vaikka isommilla kielialueilla on tietysti vähän enemmän vaihtelua.

    VastaaPoista
  2. On joskus vaikea ymmärtää sitä, miksei Suomessa ole laadukkaampaa journalismia. Maa on täynnä sivistyneitä, huippulahjakkaita ja lukeneita ihmisiä kuten toimittajia ja kaikenlaisia yhteiskunnallisia ajattelijoita. Kai syy voisi olla se, että Suomi on kuitenkin suhteellisen nuori surullisen kuuluisa yhden totuuden maa eikä soraääniä suvaita. Niin "punavihertävä wokeltaja" kuin tavallaan taidan ollakin, ymmärrän hyvin myös sitä kritisoivien ääntä. Eikö eriävien mielipiteiden suvaitseminen ole perustavaa laatua oleva lähtökohta maailman ymmärtämiseen?

    Tänne mahtuu yksi pieni myrsky tai tuulentuiverrus vesilasissa, muu on kansan henkiselle sietokyvylle liikaa. Todelliset intellektuellit valitettavasti vaikenevat soppeihinsa ja muut rääkyvät senkin edestä. Ikiaikainen asetelma vasemmiston ja oikeiston välillä on näennäisen piristävä elementti poliittisessa ajattelussa mutta sekin typistyy matalamieliseksi nokitteluksi, johon koko keskustelun huomio jumittuu. Suomalainen vaikenee kahdella kielellä, ja siinä onkin totuutta kerrakseen. Mistä löytyisi inspiraatio luoda jotain uutta näinä haastavina aikoina? Kaurapuurosta! Marjoilla kuten mansikoilla ja vadelmilla, ehkä muutama goji-marjakin sopii sinne heittämällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mediamaisemakin taitaa olla mutoksessa ainakin joltakin osin terveempään suuntaan. Enää päätä ei panna pensaaseen ainakaan ihan kaikessa.

      Hämmästyin nimittäin Lauri Nurmen - tunnettu "punavihreä wokeltaja" hänkin - oheista varsin realistista kirjoitusta. Kirjoitus käsittelee maahanmuuttajien oppimis- ja integroitumisongelmia yllättävän selväsanaisesti. Kyseessä lienee yleiseurooppalainen trendi nyt.

      https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/564bcff5-8d4d-4ece-b002-25a1d5ed9414

      Vielä jokin aika sitten hän itsekin olisi ankarasti tuominnut moisen kirjouksen sallimattoman rasistsena.

      Poista

Kirjoita nimellä.