"Kenraalieverstin" Suomen-missio

 

Stalinin satraappi Suomessa

 

Christer Pursiainen, Ždanov Tornissa. Otava 2024, 483 s.

 

Christer Pursiainen on etevä kirjoittaja ja tutkija, joka tuntee Venäjää ja sen historiaa monipuolisesti. Kirjoittajana hän on myös laaja-alainen ja hänen kirjojensa aihepiiri on vaihdellut raamatun maailmasta 1700-luvun Preussiin ja slavofiilien ajattelusta Trotskin ja Stalinin Neuvostoliittoon ja nyt siis Suomen historiaan (vrt. Vihavainen: Haun pursiainen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kirjoittaja itse luonnehtii tätä teosta ”dokumenttiromaaniksi”, joka on ”eläytyvä ja dramatisoitu, mutta silti vahvasti tosiasioihin perustuva tulkinta”. Lähde- ja kirjallisuusluettelo onkin kunnioitusta herättävä ja tekstikin on varustettu runsailla viitteillä myös arkistolähteisiin.

 Kirjaa on siis syytä pitää varsin kunnianhimoisena tutkimuksena, vaikka tietyt seikat, kuten kuvitelmat Ždanovin tunnelmista konjakkilasin ääressä tai kuvaukset Savonenkovin loputtoman ärtyisästä tuhinasta Hitler-viiksiensä takaa, ovat tietenkin kuviteltuja. Niillä ei myöskään ole varsinaista historiallista merkitystä.

Itse asiassa kuvitella ei ole tarvinnut kovinkaan paljon. Kirjoittajan tärkein lähdeaineisto on löytynyt Ždanovin kokoelmasta, josta on kopio Kansallisarkistossa. Sellainen kokoelma tehtiin aikoinaan Marxismi-Leninismin Instituuttiin kaikille politbyroon jäsenille, myös itselleen Stalinille ja Kuusiselle. Kansallisarkistossa on myös Molotovin vastaava kokoelma.

Marxismi-Leninismin instituutista tuli myöhemmin arkisto, joka nykyään tunnetaan nimellä RGASPI (Rossijski Gosudarstvennyi Arhiv Sotsialno-Polititšeskoj Istorii). Se käännetään usein ”sosiaalipoliittisen” historian arkistoksi, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä sosiaalipolitiikan kanssa.

Venäjän kielessä vain voidaan ”ja” sana korvata tuollaisella rinnastuksella samoin kuin rakenteissa Pietari-Paavalin linnoitus tai marxismi-leninismi. Kyse on siis yhteiskunnallisen ja poliittisen historian arkistosta, jota myös nimitetään vanhaksi puoluearkistoksi.

On tuolle marxismi-leninismille hyvin kuvaavaa, että politbyroon jäsenet saivat kukin oman kokoelmansa tuon Moskovan ydinkeskustassa sijaitsevan talon suojiin. Heidän kunniakkaana tehtävänään oli tulkita tuota kaikkivoipaa oppia erehtymättömällä tavalla, puolueen nimissä. Juuri heidän käsissään olivat koko ihmiskunnan edistyvän kehityksen suuret ratkaisut. Politbyroon jäsenten teoreettisista kirjoituksista koottiin aina myös kirja. Kuusisella sen suomalaisen version nimi oli ”Suuri vuosisatamme”.

Vuosisatahan oli tosiaankin monessa mielessä suuri erityisesti Neuvostoliiton kannalta. Sitä voi hyvin nikittää Neuvostoliiton vuosisadaksi.

Ždanovin kokoelma on tutkijan ja kirjailijan kannalta erityisen antoisa sikäli, että se sisältää suuren määrän pikakirjoitettuja keskustelupöytäkirjoja. Ne olivat muutenkin tyypillisiä Neuvostoliitolle. Niistä on helppo nähdä, miten asiat eri tahoilla ymmärrettiin ja miltä pohjalta päätökset syntyivät.

Kuten tunnettua, Leningradin puoluejohtaja Ždanov oli Suomeen tullessaan jo hyvin lähellä vallan huippua. Generalissimus Stalin, jota oli syytä pitää jo maailman mahtavimpana herrana, oli kuitenkin arka asemastaan ja peluutti keskenään ykkösketjuaan, jossa juonittelivat sellaiset mahtimiehet kuin Molotov, Berija, Malenkov ja Hruštšov.

Kilpailijoille Ždanovin siirtyminen Suomeen oli vähintäänkin tervetullutta ja se todella etäännytti kenraalieverstiä vallan ytimestä. Tuo kenraalieverstin arvo oli sinänsä pelkkä koriste, jonka Ždanov oli saanut sotaneuvoston jäsenenä osoittamaan merkitystään siinäkin suhteessa.

Ei se kuitenkaan tehnyt hänestä sotilasta eikä varsinaisesti lisännyt mitään Leningradin puoluejohtajan arvovaltaan, päinvastoin. Kenraaleja Neuvostoliitossa oli vaikka kuinka paljon, mutta Leningradin puoluejohtajia oli vain yksi. Tosin univormu oli komea ja siinä oli mukava kantaa kunniamerkkejä.

Niinpä kaikki tituleerasivat Ždanovia kenraalieverstiksi ja samoin tekee Pursiainen kirjassaan. Politbyroon jäsenen varsinaiset sotilasansiot tosin rajoittuivat ensimmäisen maailmansodan aikana saatuun reservin varavänrikin arvoon. Rintamalle hän ei koskaan ehtinyt.

Kuitenkin Ždanov johti kaupunkiaan läpi hirvittävän piirityksen, jota ajatellessaan hän aina kiihtyi ja syytti myös suomalaisia osallisuudesta kansansa kärsimyksiin. Suomelta vaaditut ”sotarikollisten” rankaiseminen ja sotakorvaukset olivat todella vähäpätöinen asia verrattuna tuohon joukkotuhoon.

Näinhän se oli, mutta suomalaisen tradition ja oikeusjärjestelmän mukaan niin sanottujen sotasyyllisten (sotaan syyllisten) rankaisemiseen tarvittava taannehtiva laki ei ollut mahdollinen. Oli voitettava eduskunnan ja koko suoraselkäisen Suomen vastustus. Niin myös tapahtui.

Pursiainen kuvaa tarkoin ja sangen luotettavasti sitä, miten asiat järjestettiin. Ždanovin arkiston ohella hänen käytettävissään on ollut suuri määrä tutkimusta ja dokumentteja. Suomen selkä notkistettiin sodan jälkeen ja syntyi niin sanottu suomettuminen, joka poliittisena linjana ansaitsee alkuvaiheessaan mitä korkeimmat arvosanat. Vaihtoehdot olisivat olleet kovin ikäviä.

Onkin syytä kysyä, miksi Suomea ”armahdettiin”, kuten Molotov myöhemmin asian ilmaisi keskustelussaan Feliks Tšujevin kanssa.

Asialle voi olla vain yksi selitys ja se on Stalin.

Olen itsekin käyttänyt Ždanovin arkistoa kirjassani Stalin ja suomalaiset (1998). Tähän mennessä en ole nähnyt mitään syytä muuttaa tulkintaani siitä, mikä oli Stalinin idea hänen Suomen-politiikassaan.

Stalin oli ”yhteiskunnallisen insinöörityön” mestari ja käytti keskeisenä työkalunaan ristiriitojen lietsomista. Nehän olivat marxilaisittain ajatellen kaiken kehityksen moottori.

Työväestön ja porvariston, köyhien talonpokkien ja kulakkien, keskusvallan ja vähemmistökansojen väliset ristiriidat tarjosivat aina mahdollisuuden jakaa vihollisen voimat ja panna se itse tekemään se työ, jota ulkopuolinen mahti ei olisi voinut tehdä saamatta vastaansa yhteisrintamaa. Myös niitä johtajia, joilla oli pyrkyä ylöspäin oli syytä kilpailuttaa keskenään.

Niinpä oli välttämätöntä myös panna suomalaiset ja saksalaiset taistelemaan keskenään niin, että veri todella vuotaa ja panna sota-ajan poliitikot ja kärsinyt kansa vastakkain. Se kiihdyttäisi ”luokkataistelua”. Neuvostoliitto pääsisi joka tapauksessa korjaamaan hyödyn asiasta ja syyn kovasta politiikasta saisivat niskoilleen sen suomalaiset toteuttajat.

Eräässä keskustelussa Ždanov kaavaili taktiikkaa siten, että suomalaiset pantaisiin itse hirttämään Mannerheim. Se jakaisi tehokkaasti kansaa, jota kasvatettaisiin ystävällisiin suhteisiin Neuvostoliiton kanssa.

Tuo kasvattaminen oli tärkeä teema, jota suomalaiset käsittelivät niin Ždzanovin kanssa, kuten tässä kirjassa kerrotaan, kuin myös itse Stalinin kanssa, joka jätetään  mainitsematta. Kuitenkin molemmista tilaisuuksista on olemassa pikakirjoituspöytäkirjat.

Tuon uudelleenkasvatuksen arvioitiin molemmilla kerroilla vievän aikaa viidestä viiteentoista vuoteen. Vuosikymmenistä ei sentään kukaan puhunut. Itse asiassa sen voi todeta onnistuneen varsin hyvin noin neljännesvuosisadassa -1970-lukuun mennessä, jolloin kyseessä tosin jo olikin uusi sukupolvi.

Mitä Mannerheimin hirttämiseen tulee, Stalin kielsi sellaisen ja jopa kyseli suomalaisilta Mannerheimin kuulumisia. Suomalaisia kansana hän kehui heidän osoittamansa urhoollisuuden takia. Sellaista kansaahan kaikki kunnioittivat.

On syytä ottaa Stalinin puheet tällä kertaa täydestä. Nimenomaan Suomen armeijan osoittama poikkeuksellinen kyvykkyys, joka mitä ilmeisimmin perustui sen puolustustahtoon, oli tosiasia, jollaisia myös Stalin ymmärsi.

Ždanov kulki Stalinin viitoittamaa tietä. Hän halusi välillä olla äkkijyrkkä, mutta on ilmeistä, että nimenomaan Stalinin asenne, jonka hän tunsi, piti hänet isoissa.

Toisinkin olisi voinut olla. Tappio sodassa olisi voinut johtaa loputtomaan suomalais-venäläiseen konfliktiin, joka todella olisi voinut olla parantumaton haava Neuvostoliiton kyljessä, kuten Molotov sittemmin arvioi. Kun Stalinia hänen kuolemansa jälkeen Suomessa ylistettiin, on tämä seikka syytä ottaa huomioon. Silloin asia ymmärrettiin täysin.

Pursiaisen kirja on tarkka kuin tutkimus ainakin, mutta myös yleensä varsin viihdyttävästi kirjoitettu ja sitä voi suositella kaikille noista maamme kohtalohetkistä vakavasti kiinnostuneille. Paikoin kirjoittajan tyyli on hyvinkin hilpeää ja joskus hän käyttää hieman omintakeisia ilmauksia, joista joitakin olisi kustannustoimittajan ehkä kannattanut stilisoida.

Kaiken kaikkiaan, tässä on lukemisen väärtti kirja, kuten alan mestarilta voi odottaakin.