Kirja hajoaa
Michel Houellebecq, Olemattomiin.
Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2024, 573 s.
Michel
Houellebecq on erinomainen kirjoittaja ja ansaitusti saanut paljon lokaa
niskoilleen siltä typerien ja omahyväisten ranskalaisten kerrostumalta, joka haluaa
tässä maailmassa olla aina tunnettua nuhteettomasta oikeinajattelustaan -comme
il faut.
Aikamme
ongelmiin kuuluu, että suuri ja sen mukaisesti tylsä enemmistö oli Beatlesista
ja Elvis Presleystä lähtien asettanut normit ja ottanut siten hoitaakseen
tehtävän, jota eettisesti ja esteettisesti epäonnistunut ja älyllisesti
rappeutunut sivistyneistö ei enää kyennyt täyttämään.
Tässäsitäoltiin.
Tästä alennustilasta saattoi seurata vain väkivaltainen ja surkea loppu
ajatteli Paul Raison (Järki), kirjan päähenkilö, jossa kohtaavat monet ajan
ilmiöt.
Tässä kirjassa
tuo loppu tulee Paulille itselleen, eikä se itse asiassa ole edes surkea, vaikka
50vuotiaan lähdössä tästä maailmasta onkin jotakin kammottavaa ja
väkivaltaista. Muutaman vuosikymmenen kuluttua asia olisi ollut selkeä ja
luonnollinen eikä ansainnut erityisempää huomiota.
Houellebecqin aiemmat
kirjat, kuten ”Serotoniini” (Vihavainen:
Haun houellebecq tulokset), joka mestarillisesti kuvasi ihmisen
eläimellistymistä ja ”Alistuminen”, jossa esitettiin Ranskan taantuminen
muhamettilaiseksi, olivat ennen muuta yhteiskunnallisia ja kävivät siekailematta
kiinni olennaisiin ongelmiin.
Sellaisista tämäkin
kirja aloittaa, mutta taantuu sitten kuvaamaan yhden keski-ikäisen virkamiehen
kuolemista syöpään, mikä paradoksaalisesti merkitsee hänelle uuden seksuaalisen
onnen aikaa. Ankarista hoidoista huolimatta seksi sen kuin paranee ja kymmenen
vuotta kylmillään ollut suhde roihuaa taas, vaikka potilaan suusta lähtee
raadonhaju.
Kuolemankuvaukset
kirjallisuudessa ovat sen jokapäiväistä leipää ja niissä on usein kammottavuutta,
joka vetoaa lukijan sensaationnälkään. Leo Tolstoi osui ytimeen luonnehtiessaan
kuvaamaansa ”Ivan Iljitšin kuolemaa” asiaksi, joka oli kaikkein tavallisin ja siksi
kaikkein kammottavin.
Mutta Paul Raisonin
lähtöpuuhat ovat paljon miellyttävämmät ja morfiini antaa loppuvaiheessa vielä
hyvää oloa seksin ohella. Mikäli tragediasta voi puhua, se liittyy vain elämän
rajallisuuteen.
Paul ei myöskään
kuole terveenä, asia, jolle typerät nulkit naureskelevat, kun eivät siitä
mitään ymmärrä.
Hänen isänsä
kuolema on vielä paljon pahempi, tämä makaa neliraajahalvauksen lyömänä
vuoteessaan ja kommunikoi vain silmiään räpäyttelemällä. Onhan siinä kohtaloa
kylliksi verrattuna sydänsairaiden jopa huomaamattomaan lähtöön.
Mutta onko tuo
halvauskaan lopulta niin paha kohtalo? Tässä tapauksessa omaisten huolenpito
jatkuu koko ajan. Itse asiassa vaarana on eutanasia, jolta tuo rakas omainen
pelastetaan suorastaan väkivalloin.
Epäilemättä
yhden henkilön kuolema syövän kourissa on aina kuvauksen väärtti, mutta kiusallista
on, että kirjassa niin monet teemat jäävät kesken käsittelyn, kuten elämässä
toki yleensäkin käy, ei sikäli
Ranska on ilmeisen
peruuttamattomasti rappiolla ja tietyt alueet, kuten Calais´n pohjoispuoli ovat
surkeita niin työllisyyden kuin terveydenhoidon kannalta. Kirjoittaja nostaa jo
itsestäänselvyytenä Aasian maailman dynaamiseksi keskukseksi, jonka ulkopuolella
ollaan sitten enemmän tai vähemmän takapajuisia. Ranskassa on sentään ainakin vielä
paremmin kuin Nigeriassa tai Venezuelasa -molemmat luonnonrikkauksien
kasautumia.
Uskonnollisuuden
suhteen sen puuttuminen laicité on yhä selkeämpi normi ja kun yksi
henkilöistä on katolinen, asia muistetaan yhä uudelleen mainita. Hän on omituinen.
Sen sijaan
erilaiset synkretistiset opit rehottavat yhteiskunnan ylimmilläkin portailla ja
niistä tulee esille eritysesti wiccalaisuus, joka uskoo noituuteen ja viettää
omia sapattejaan. Satanismi pentagrammeineen on myös sen salaseuran diskurssin
perustana, joka saa maailman sekaisin suorittamalla nimettömiä hyökkäyksiä.
Hyökkäysten
kohteena ovat muun muassa laivat, joita tuhotaan peräti torpedoilla, minkä
luulisi paljastavan tekijän välittömästi, mutta myös tanskalainen
hedelmöittämisklinikka. Asialla taitavatkin olla ne tahot, joiden mielestä koko
ihmissuku on tuhottava. Sellaisiahan todella on olemassa.
Ihmissuvun
tuhoutuminen ainakin Ranskassa näyttää olevan hyvässä vauhdissa. Syntyvyys on
romahtanut, heteroseksi on lakannut kiinnostamasta kovin monia. Mikäli
siirtolaisuus lopetetaan, maa kaiketi romahtaa.
Salaperäinen
taho iskee kiinalaisiin konttilaivoihin, tanskalaiseen spermapankkiin ja
maahanmuuttajia salakuljettavaan laivaan. Samaan aikaan ovat menossa Ranskan presidentinvaalit
ja koko maailman valtiojohto kunnioittaa marttyyrien muistoa paikalle tuodun
lentotukialuksen kannella.
Onko Paul Raisonin
agonia vertauskuva koko Ranskan ja ehkäpä peräti ihmiskunnan kohtalosta?
Prosessissa on sen kohtalokkuudesta huolimatta tiettyä miellyttävyyttä, mutta kaikki
on hedelmätöntä.
Kiihottavuudesta ei synny enää mitään. Mutta
jotakin pitäisi ehdottomasi tehdä hinnalla millä hyvänsä. Muuan luku alkaa
1800-luvun kuuluisan anarkistin, Sergei Netšajevin fanaattisella uskontunnustuksella,
jonka mukaan kaikki se, mikä edistää vallankumousta on hyvää, ilman poikkeusta.
Noiden tunnusten
mukaan eläviä häikäilemättömiä ihmiskunnan vihollisia on nyt ihan oikeastikin olemassa
ja niiden tavoitteen on tuhota ihmiskunta, vastoin globaalin bisneksen
intressejä. Juuri sehän se tuottaa siirtolaisia pohjoiseen ja pyrkii
loputtomaan talouskasvuun.
Kaiketi nuo
tahot toimivat juuri saatanan nimissä. Mitä ne seuraavaksi tekevät? Pääsevätkö
ne lopulta tavoitteeseensa tai edes lähelle sitä? Jonkun Unabomberin touhuthan
jäivät näpertelyksi, mutta nyt voidaan tunkeutua tietoverkkoihin.
Kirjoittaja
katkaisee nämä kehityskulut ja siirtyy Paulin (vai Raisonin?) kuoleman
kuvaamiseen. Se on ainakin väistämätön prosessi. Mutta tuskinpa oli
päähenkilöiden vallassa muuttaa asioita, arvellaan kirjan lopussa. Mitä sen
sijaan olisi voitu tehdä?
Olisimme
tarvinneen suloisia valheita, arvelee pian leskeksi jäävä Raisonin puoliso, jonka
nimi on Prudence. Hän uskoo sielunvaellukseen.
Psykologisesti seksistä nauttiminen perustuu irti päästämiseen. Antautumiseen ruumiillisille haluille ja reaktioille. Nimenomaan tämä on nykyään kielletty. Naiset eivät saa antautua ja tulla otetuksi vaan heidän pitää olla aktiivisia ja haluta itse. Miehet pidättelevät koska pelkäävät, että heiltä paljastuu taipumuksia, joita pidetään iljettävinä tai peräti rikollisina. Kuoleman läheisyys vapauttaa normeista, koska ne perustuvat tulevaisuuden diskonttaamiseen. Tulet ulos suljetuksi, et saa työpaikkaa tms.
VastaaPoistaSeksuaalikielteisyys oli tässä mielessä helpompaa, koska jokseenkin kategorinen häveliäisyys teki itsekullekin selväksi että jokaisella - aivan jokaikisellä - on jonkinlaisia perversioita, jotka varmasti loukkaavat ainakin jotakuta. Nyt tilalle tarjotaan tervettä ja avointa seksuaalisuutta, josta keskustellaan terapeuttisessa hengessä. Ja joka ei kiihota ketään muuten kuin fyysisenä hankausliikkeenä oikeisiin paikkoihin. Sikäli kuin sekään on aina sallittu. Seksi tapahtuu päässä ja terapeutti kertoo miten sen kuuluu tapahtua.