Hiipuminen

 

Kirja hajoaa

 

Michel Houellebecq, Olemattomiin. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2024, 573 s.

 

Michel Houellebecq on erinomainen kirjoittaja ja ansaitusti saanut paljon lokaa niskoilleen siltä typerien ja omahyväisten ranskalaisten kerrostumalta, joka haluaa tässä maailmassa olla aina tunnettua nuhteettomasta oikeinajattelustaan -comme il faut.

Aikamme ongelmiin kuuluu, että suuri ja sen mukaisesti tylsä enemmistö oli Beatlesista ja Elvis Presleystä lähtien asettanut normit ja ottanut siten hoitaakseen tehtävän, jota eettisesti ja esteettisesti epäonnistunut ja älyllisesti rappeutunut sivistyneistö ei enää kyennyt täyttämään.

Tässäsitäoltiin. Tästä alennustilasta saattoi seurata vain väkivaltainen ja surkea loppu ajatteli Paul Raison (Järki), kirjan päähenkilö, jossa kohtaavat monet ajan ilmiöt.

Tässä kirjassa tuo loppu tulee Paulille itselleen, eikä se itse asiassa ole edes surkea, vaikka 50vuotiaan lähdössä tästä maailmasta onkin jotakin kammottavaa ja väkivaltaista. Muutaman vuosikymmenen kuluttua asia olisi ollut selkeä ja luonnollinen eikä ansainnut erityisempää huomiota.

Houellebecqin aiemmat kirjat, kuten ”Serotoniini” (Vihavainen: Haun houellebecq tulokset), joka mestarillisesti kuvasi ihmisen eläimellistymistä ja ”Alistuminen”, jossa esitettiin Ranskan taantuminen muhamettilaiseksi, olivat ennen muuta yhteiskunnallisia ja kävivät siekailematta kiinni olennaisiin ongelmiin.

Sellaisista tämäkin kirja aloittaa, mutta taantuu sitten kuvaamaan yhden keski-ikäisen virkamiehen kuolemista syöpään, mikä paradoksaalisesti merkitsee hänelle uuden seksuaalisen onnen aikaa. Ankarista hoidoista huolimatta seksi sen kuin paranee ja kymmenen vuotta kylmillään ollut suhde roihuaa taas, vaikka potilaan suusta lähtee raadonhaju.

Kuolemankuvaukset kirjallisuudessa ovat sen jokapäiväistä leipää ja niissä on usein kammottavuutta, joka vetoaa lukijan sensaationnälkään. Leo Tolstoi osui ytimeen luonnehtiessaan kuvaamaansa ”Ivan Iljitšin kuolemaa” asiaksi, joka oli kaikkein tavallisin ja siksi kaikkein kammottavin.

Mutta Paul Raisonin lähtöpuuhat ovat paljon miellyttävämmät ja morfiini antaa loppuvaiheessa vielä hyvää oloa seksin ohella. Mikäli tragediasta voi puhua, se liittyy vain elämän rajallisuuteen.

Paul ei myöskään kuole terveenä, asia, jolle typerät nulkit naureskelevat, kun eivät siitä mitään ymmärrä.

Hänen isänsä kuolema on vielä paljon pahempi, tämä makaa neliraajahalvauksen lyömänä vuoteessaan ja kommunikoi vain silmiään räpäyttelemällä. Onhan siinä kohtaloa kylliksi verrattuna sydänsairaiden jopa huomaamattomaan lähtöön.

Mutta onko tuo halvauskaan lopulta niin paha kohtalo? Tässä tapauksessa omaisten huolenpito jatkuu koko ajan. Itse asiassa vaarana on eutanasia, jolta tuo rakas omainen pelastetaan suorastaan väkivalloin.

Epäilemättä yhden henkilön kuolema syövän kourissa on aina kuvauksen väärtti, mutta kiusallista on, että kirjassa niin monet teemat jäävät kesken käsittelyn, kuten elämässä toki yleensäkin käy, ei sikäli

Ranska on ilmeisen peruuttamattomasti rappiolla ja tietyt alueet, kuten Calais´n pohjoispuoli ovat surkeita niin työllisyyden kuin terveydenhoidon kannalta. Kirjoittaja nostaa jo itsestäänselvyytenä Aasian maailman dynaamiseksi keskukseksi, jonka ulkopuolella ollaan sitten enemmän tai vähemmän takapajuisia. Ranskassa on sentään ainakin vielä paremmin kuin Nigeriassa tai Venezuelasa -molemmat luonnonrikkauksien kasautumia.

Uskonnollisuuden suhteen sen puuttuminen laicité on yhä selkeämpi normi ja kun yksi henkilöistä on katolinen, asia muistetaan yhä uudelleen mainita. Hän on omituinen.

Sen sijaan erilaiset synkretistiset opit rehottavat yhteiskunnan ylimmilläkin portailla ja niistä tulee esille eritysesti wiccalaisuus, joka uskoo noituuteen ja viettää omia sapattejaan. Satanismi pentagrammeineen on myös sen salaseuran diskurssin perustana, joka saa maailman sekaisin suorittamalla nimettömiä hyökkäyksiä.

Hyökkäysten kohteena ovat muun muassa laivat, joita tuhotaan peräti torpedoilla, minkä luulisi paljastavan tekijän välittömästi, mutta myös tanskalainen hedelmöittämisklinikka. Asialla taitavatkin olla ne tahot, joiden mielestä koko ihmissuku on tuhottava. Sellaisiahan todella on olemassa.

Ihmissuvun tuhoutuminen ainakin Ranskassa näyttää olevan hyvässä vauhdissa. Syntyvyys on romahtanut, heteroseksi on lakannut kiinnostamasta kovin monia. Mikäli siirtolaisuus lopetetaan, maa kaiketi romahtaa.

Salaperäinen taho iskee kiinalaisiin konttilaivoihin, tanskalaiseen spermapankkiin ja maahanmuuttajia salakuljettavaan laivaan. Samaan aikaan ovat menossa Ranskan presidentinvaalit ja koko maailman valtiojohto kunnioittaa marttyyrien muistoa paikalle tuodun lentotukialuksen kannella.

Onko Paul Raisonin agonia vertauskuva koko Ranskan ja ehkäpä peräti ihmiskunnan kohtalosta? Prosessissa on sen kohtalokkuudesta huolimatta tiettyä miellyttävyyttä, mutta kaikki on hedelmätöntä.

 Kiihottavuudesta ei synny enää mitään. Mutta jotakin pitäisi ehdottomasi tehdä hinnalla millä hyvänsä. Muuan luku alkaa 1800-luvun kuuluisan anarkistin, Sergei Netšajevin fanaattisella uskontunnustuksella, jonka mukaan kaikki se, mikä edistää vallankumousta on hyvää, ilman poikkeusta.

Noiden tunnusten mukaan eläviä häikäilemättömiä ihmiskunnan vihollisia on nyt ihan oikeastikin olemassa ja niiden tavoitteen on tuhota ihmiskunta, vastoin globaalin bisneksen intressejä. Juuri sehän se tuottaa siirtolaisia pohjoiseen ja pyrkii loputtomaan talouskasvuun.

Kaiketi nuo tahot toimivat juuri saatanan nimissä. Mitä ne seuraavaksi tekevät? Pääsevätkö ne lopulta tavoitteeseensa tai edes lähelle sitä? Jonkun Unabomberin touhuthan jäivät näpertelyksi, mutta nyt voidaan tunkeutua tietoverkkoihin.

Kirjoittaja katkaisee nämä kehityskulut ja siirtyy Paulin (vai Raisonin?) kuoleman kuvaamiseen. Se on ainakin väistämätön prosessi. Mutta tuskinpa oli päähenkilöiden vallassa muuttaa asioita, arvellaan kirjan lopussa. Mitä sen sijaan olisi voitu tehdä?

Olisimme tarvinneen suloisia valheita, arvelee pian leskeksi jäävä Raisonin puoliso, jonka nimi on Prudence. Hän uskoo sielunvaellukseen.