Pahan valtakunta voittaa

 

Mordorin Eurooppa

 

Sampsa Rydman, Valtakunta. Vaihtoehtoinen historia. Kiuas 2024, 325 s.

 

Tämä on varsin kunnianhimoinen kirja ja kirjoittaja on tehnyt huolellisesti kotiläksynsä eikä vain yksinkertaisesti päästänyt mielikuvitusta valloilleen.

Kirjan kannessa on suunnitteilla ollut maailman suurin rakennus, jonka piti nousta keskelle Berliiniä. Kuten tunnettua, Moskovaan piti tulla vieläkin komeampi ja ainakin korkeampi rakennus, jonka kuva oli jo peruskoulun historiankirjassakin. Historiaahan sosialistisessa suunnitelmataloudessa voitiin kirjoittaa jo eteenpäinkin.

Sivumennen sanoen, tuo Berliinin palatsi muistuttaa julkisivultaan suuresti eduskuntataloamme, vain kupoli on erona. Eduskuntatalon mallina onkin pidetty Pietarissa ollutta ja juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa valmistunutta Saksan lähetystöä, joka sijaitsee vastapäätä Astoria-hotellia. Asioin siellä aikoinaan viikoittain.

Mutta muodit ovat muoteja ja lopultakin varsin vähäpätöinen osa ihmisten arkea, vaikka muistuttaisivatkin maailmanahdista. Maailmansota joka tapauksessa meni niin kuin meni, mutta entäpä jos se olisi mennytkin toisin? Silloin ehkä olisi rakennettu nuo kolossit.

Moskovan Kongressien palatsi jäi rakentamatta, vaikka sota voitettiinkin. Sen sijaan saatiin valmiiksi valtava kuoppa, joka pitkään oli uima-altaana. Siinähän sitä oli symboliikka kerraksi. Tie, joka ennen johti Kristus Vapahtajan kirkkoon ja jonka sitten sen jälkeen piti johtaman uuden aikakauden temppeliin, päättyikin montun reunalle.

No, sittenhän tuo Moskovan suurin kirkko rakennettiin uudelleen. Oliko tämä näytelmä farssi vai ylevä draama, voi itse kukin arvioida sen perusteella, mikä juuri nyt on tuon kirkon rooli. Mutta onhan kirkko instituutiona sentään tuhatvuotinen Venäjälläkin, ei pelkästään yhden diktaattorin käsikassara.

Natsien hallitsemassa Saksassa kirkot hajosivat osiin. Opportunistit alkoivat kumartaa ja palvoa antikristillistä valtaa, mutta osa pysyi kristillisellä kannalla.

Natsien, kuten kommunistien suhde kirkkoon määräytyi sen käyttökelpoisuuden mukaan. Suhde uskontoon oli molemmissa tapauksissa jyrkän kielteinen.

 Nuo ideologiat asettivat oman äärellisen päämääränsä kaiken äärellisen mittapuuksi, mikä johti barbariaan juuri siinä mielessä kuin Dostojevski oli ”Riivaajissaan” asian esittänyt. Tätä asiaa on myös Erich Fromm, merkittävä uskonnonfilosofi, korostanut.

Jos Jumala on kuollut, on kaikki sallittua -enemmänkin, on velvollisuus olla piittaamatta äärettömiksi ajatelluista arvoista, kuten ihmishengen pyhyydestä, ajattelee ihmisen eläimeksi ymmärtänyt ideologia. Niinpä tapettiin miljoonia ja taas miljoonia järjettömässä verihumalassa.

Mahtavassa sota-ajan eepoksessaan ”Elämä ja kohtalo”, Vasili Grossman esitti ajatuksen, jonka mukaan kommunismi, samoin kuin natsismi, ajan mittaan kesyyntyisi. Niiden ”sankarikaudella” tehtiin äärimäisen radikaalia politiikkaa uskoen sen suureen merkitykseen. Ennen pitkää palattaisiin jonkinlaiseen tapauskovaisuuteen, jossa normaali arkiajattelu ja sen arvot vallitsisivat.

Näinhän tapahtui Neuvostoliitossa, mutta tuota ilmiötä ei päästy koskaan näkemään Saksassa, joka murskattiin sotilaallisesti kaikkein hullummassa vaiheessaan.

Rydman on lukenut huolellisesti valtavan määrän kirjallisuutta, joka kertoo, missä mentiin sodan aikana ja kuvitellut, miten toisin kaikki olisi voinut mennä, mikäli Englanti olisikin suostunut solmimaan Saksan kanssa rauhan vuonna 1940, kun Ranska oli lyöty ja se jäi yksin pienine armeijoineen Saksaa vastaan.

Kirjassa esitetty kuviteltu kehitys ottaa tarkoin huomioon ne olosuhteet ja ihmiset, jotka olivat pelissä mukana ja kuvaa yksityiskohtaisesti pientenkin Euroopan maiden mahdollista, toteutumatonta historiaa, joka olisi kohtuullisen todennäköisesti voinut toteutua.

Toki emme mitenkään voi tietää, mikä olisi toteutunut, mutta joka tapauksessa on syytä ottaa huomioon, ettei voimavarojaan tavattoman laajalle jakaneella Saksalla ollut mahdollisuutta noin vain keskuksesta käsin määräillä, miten asiat olisi kaikkialla hoidettava.

Tai voihan sitä aina yrittää, mutta vallan delegointi eri maissa niiden kotimaisille tahoille oli jo sodan aikana ainoa mahdollinen ratkaisu niinkin pienelle maalle kuin Saksa.

Sodan aikana esiintyi BBC:n suomenkielisissä lähetyksissä nimimerkki Abacus eli helmitaulu. Symbolinen nimi viittasi siihen, että akselivaltojen vihollisilla oli voimavaroja moninkertaisesti enemmän kuin Saksalla, vaikka se pyrkikin ryöstämään ja pakottamaan palvelukseensa koko Eurooppaa.

Yhdysvaltojen ja Englannin suhde oli aikoinaan keskeisen tärkeä sodan lopputuloksen kannalta. Suuriman taakan kantoi Neuvostoliitto, jonka kestämiseen Lend Lease-apu vaikutti ratkaisevasti

Tässäkin kirjassa apua annettiin, mutta se ei riittänyt. Saksan voitto idässä ei ollut helppo, mutta se tapahtui.

Hitlerin järjettömästä rotupolitiikasta huolimatta monet Neuvostoliiton kansat saatiin nousemaan Moskovaa vastaan, kuten todellisuudessakin tapahtui. Kaikkialla oli myös kansallisuuksien välisiä riitoja selvittämättä ja verilöylyjä suoritettiin. Tämähän pitää paikkansa.

Rydman selostaa tarkoin, mikä oli tilanne pienissäkin maissa, Benelux-maita, Kreikkaa ja Balkania myöten, mutta jättää valitettavan vähälle Venäjän ja Puolan kuvitellun vaihtoehtoisen historian.

Leningrad vallattiin tässä skenaariossa ja Suur-Suomi luotiin, Venäjä menetti Baltian, Ukrainan, Kaukasian ja Valko-Venäjän kuten se menetti ne myös vuonna 1991, mutta miten sen kehitys sitten eteni?

No, onhan tuossa jo spekulaatiota kerraksi. Kirjoittaja ei mene monenkaan askeleen päähän tulevaisuuteen, mikä onkin viisainta, mikäli haluaa pysytellä edes kohtuullisissa uskottavuuden rajoissa.

Suur-Suomi, joka todellisuudessakin oli muodostettu Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvoston ja Otto Ville Kuusisen johtaman Suomen kansanhallituksen välisellä 2.12.1939 solmitulla ja heti voimaan astuneella sopimuksella, on tässä kirjassa entistä paljon laajempi.

Nyt se käsitti jopa Kuolan niemimaan, jota saksalaiset olivatkin Suomele tarjonneet. Taloudellisesti siitä tuli ainakin alkuvaiheessa raskas taakka. Kaakossa raja ulottui peräti Nevalle, jonne Pietarin sijasta piti rakennettaman uusi Nevanlinna Pietari Suuren aikoinaan tuhoaman tilalle.

Outo ajatus on, että karjalan murre tunnustettiin nyt omaksi kielekseen. Niinhän oli tehnyt Moskova, joka vuoden 1937 jälkeen lopetti suomen kielen käytön Itä-Karjalassa ja otti karjalan kielen viralliseksi venäjän rinnalle. Kun Karjalais-Suomalainen SNT keväällä 1940 muodostettiin, otettiin Moskovan mahtikäskyllä suomi taas käyttöön ja kaikki karjalankielen julkinen käyttö lopetettiin.

Olisivatko suomalaiset Suur-Suomessa taas palanneet vuosien 1938-1940 venäläiseen käytäntöön ja miksi? Eri asia on, että sodan aikana Asunuksen radio oli lähettänyt karjalanmurteisia pakinoita. Olihan se peeärrää.

Ketkä sitten olisivat Suomea johtaneet? Sodan aikana oli Saksan lähettiläs von Blücheriä kielletty asioimasta Suomen pienten ja merkityksettömien natsipuolueiden kanssa. Asiat oli hoidettava ainoastaan Suomen kokoomushallituksen kanssa.

Saksan voitettua sodan oli sen prestiisi toki huipussaan ja tässä kirjassa sen vipuvaikutuksen ansiosta suureksi vaikuttajaksi pääsee Suomalais-saksalaisen seuran porukka. Toki sen äänimäärä vaaleissa jää neljännekseen ja sosiaalidemokraatit pysyvät yhä suurimpana puolueena ja maalaisliittokin suurena.

Nyt alkaa kuitenkin uudenlainen ruoskaparlamentarismin aika ja Saksan-suhteet ovat se valtti, joka vallanpitäjien henkilöllisyyden ja puolueiden liikkumatilan määrää.

Sankarikansa Suomea ei Saksa yritä määräillä väkivalloin, mikä on ymmärrettävää. Johan Aarne Vuorimaa totesi sodan aikana tiukasti Saksan edustajille, että suomalaiset ovat kovaa ansaa, jonka kanssa ei kannata yrittää mitään temppuja.

Sen sijaan rauhanomainen ja näennäisesti hyvinkin harmoninen yhteiselo saksattuneen Suomen ja Berliinin mahtajien kesken kehittyy ja ilmeisesti tuo herruus myös sisäistetään. Saksa ei yritäkään suoraa hallinnointia, pelotteleepa vain noin malliksi yhden presidenttiehdokkaan (Kekkonen) luopumaan ehdokkuudesta oman suosikkinsa läpimenon varmistaakseen.

Kun Hitler vuonna 1950 kuolee, puhuu Suomen pääministeri hyvin kauniisti tuosta maailmanhistorian suurmiehestä ja kansamme suuresta ystävästä.

Varsin usein tämän kirjan vaihtoehtoinen historia muistuttaa sitä historiaa,mjoka p9ikeasti tapahtui…

Mutta missä on tuo kesyyntynyt natsi-Saksa? Sitä ei oikeastaan vielä ole. On vain pesänjakajien jälkiselvittely, jossa Himmler ammutaan ja Göring nousee valtaan. Hän on yhtä ryvettynyt sodan rikoksissa kuin koko muukin johto, mutta nyt alkaa systemaattinen jälkien peittely ja valkopesu.

 Millainen sitten lienee Uuden Euroopan tulevaisuus? Ei se taida ihan EU:ta muistuttaa. Yhdentyneen Euroopan ideaa se joka tapauksessa kantaa ja suurvaltaisuuteen pyrkii ja pääseekin.