Poliittisen tulevaisuutemme perusteet

 

Ihmiskunnan kilpajuoksu

Jaakko Iloniemi, Henri Vanhanen, Vuosisadan kilpajuoksu, Docendo 2024, 270 s.

 

Taloustieteen Nobelille nimetyn palkinnon saaja, Ruotsin suurmiehiin kuuluva Gunnar Myrdal kertoi teoksessaan Asian Drama (1968), ettei Intialla ollut tulevaisuutta. Itse asiassa, jos koko 400- miljoonainen maa vaipuisi meren syvyyteen, ei muun maailman talous siitä lainkaan hätkähtäisi.

Samaan aikaan myös Kiina oli ihmiskunnan murheenkryyni. Se kyllä veti puoleensa kaikkein hulluimpia läntisiä radikaaleja, joiden mielestä oli realismia vaatia mahdottomia. Sellaisia Kiina nimenomaan vaati ja aiheutti sillä kymmeninen miljoonien ihmisten nälkäkuoleman.

Samoihin aikoihin (1966), kaikesta kurjuudesta huolimatta, saksalainen ydinfyysikko Wilhelm Fucks pohtiessaan maailman tulevaisuutta, asetti nimenomaan Kiinaan valtavia odotuksia.

Hänen kirjansa Tulevaisuuden voimasuhteet arvosteltiin meillä jopa Historiallisessa aikakauskirjassa ja ostin sen heti. Saman tein aloin opiskella kiinaa (vt. Vihavainen: Haun merkittävä ennuste tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Valtava väestönkasvu näytti aikoinaan osoittavan oikeaksi Malthusin ajatukset hallitsemattoman sikiämisen aiheuttamasta kroonisesta kurjuudesta kehitysmaissa.

Nyt kohtaamme jo toisenlaisen globaalin etelän. On nähtävissä, että maailman ja ihmiskunnan tulevaisuus ratkaistaan ennen muuta siellä, missä asuu itse ihmiskunnan valtaosakin.

Kauan tuijotettiin maailmassa ideologioihin ja talousjärjestelmiin ja niiden mukaan meneviin blokkeihin. Köyhä etelä pyrki olemaan sitoutumaton ja hyötymään molemmista. Se saikin nimityksen kolmas maailma. Sen painoarvo maailman taloudessa ja politiikassa oli vaatimaton.

Nyt nimenomaan tuo globaali etelä on käytännössä jo noussut maailman talouden keskiöön. Sen suuret kasvuluvut perustuvat toki myös siihen, että vain kehittymättömät maat voivat pitemmän päälle kasvaa nopeasti. Lisäksi se perustuu myös hurjaan väestönkasvuun, jota ei enää pidetä kohtalokkaana taakkana, vaan resurssina.

Toki tuo kasvu on maapallon ekologialle taakka, mutta ilmeistä on, ettei sen keinotekoiseen hillitsemiseen uskota. Sen tiedetään taittuvan joidenkin kymmenien vuosien kuluessa, mutta sitä ennen se on ehtinyt jo perusteellisesti muuttaa maapallon poliittista ja taloudellista karttaa ja sinä sivussa myös sotilaallista.

Tässä kirjassa käsitellään suurvaltoja ja niiden politiikkaa. Sehän riippuu olennaisessa määrin sen johtajien käsityksistä ja halusta riskinottoon. Absurdit ja itsetuhoiset ratkaisut ovat mahdollisia, kuten meneillä oleva Ukrainan sota havainnollisesti osoittaa.

Irrationaalista käytöstä enempää kuin kevytmielisiä tai jopa vähämielisiä päätöksiä ei voida ennustaa, mutta sen sijaan kyllä voidaan arvioida tulevaisuuden suurvaltojen todennäköisiä käytössä olevia resursseja, missä on jo dramatiikkaa kylliksi.

Nyt suurvaltoja on itse asiassa vain kolme: USA, Eurooppa ja Kiina. Niiden rooli on maailmanlaajuinen ja myös resurssit sen mukaiset.

Kaikilla on heikkoutensa, mutta myös ambitionsa ja ne myös kykenevän pelaamaan uusien suurvaltojen kentällä ja saamaan puolelleen noita usein aidalla istuvia jättiläisiä, joiden aika on koittava vasta muutaman vuosikymmenen kuluttua.

Hyvä indikaattori on Ukrainan sota, jossa Venäjä ei ole saanut puolelleen BRICS-maita haluamassaan mitassa, eipä edes Kiinaakaan. Toinen maa, joka istuu aidalla, esimerkiksi on Turkki, joka on auttanut molempia osapuolia. Muitakin on.

 Alueellisen suurvallan, Venäjän, laajenemissota ei itse asiassa kiinnosta kovin paljon globaalia etelää. Monestakin syystä jyrkkiä kannanottoja siihen vältetään.

Onko Venäjä sitten itse asiassa suurvalta? Miksi sitä ei ole kelpuutettu kolmen suuren rinnalle? Syynä on tuo tekijöiden makroperspektiivi. Venäjän väestökehitys ja talousrakenne eivät lupaa sille pysymistä enempää vanhojen kuin nousevien suurvaltojen rinnalla.

Jo nyt Venäjästä on tullut sodan takia Kiinasta riippuvainen eivätkä edes maaperän rikkaudet näytä muuttavan tilannetta. Venäjällä on vain ydinaseet, eikä niitä voi käyttää. Euroopan kiristäminen energia-aseella ei onnistunut, mutta ei myöskään Venäjän kesyttäminen keskinäisriippuvuudella.

Uusia suurvaltoja on joka tapauksessa tulossa. Väkiluvun perusteella arvioiden sellaisia ovat muun muassa Brasilia, Egypti, Indonesia ja Nigeria.

Kaikilla on heikkoutensa. Brasilian, kuten koko Etelä-Amerikan tapauksessa aikaa on ollut luoda toimiva valtio, ellei nyt peräti Etelä-Amerikan Yhdysvallat, jollaisesta aikoinaan puhuttiin. Brasilian lisäksi erityisesti Argentiina oli lupaava ja rikas osa Amerikkaa.

Johan tässä on hyvän aikaa saatu ostaa myös eteläamerikkalaista hipputeknologiaa ja Bandeirante-lentokoneissa on moni lentänytkin. Pelkään kuitenkin pahoin, ettei äkillisiä irtiottoja ole näkyvissä. Brasilian nostaminen esille mahdollisena suurvaltana on toki hyvin perusteltua.

Indonesia olisi ensimmäinen moderni islamilainen suurvalta. Miten nämä kolme asiaa sopivat yhteen, menee vielä nähtäväksi. Tästä kirjoittajat tai keskustelijat eivät kuitenkaan puhu.

Uusista suurvalloista Egypti on jo nyt hyvin riippuvainen ulkomaisesta viljasta ja sekä sen että Nigerian suurena ongelmana on minun nähdäkseni ainakin Islam. Jo nigerialaisen ääriliikkeen nimi Boko haram, joka tiettävästi tarkoittaa sitä, että kirjat (lukutaito) ovat paha asia, puhuu puolestaan.

Nigeriakin on hyvin hajanainen, etelä on rikas ja pohjoinen on köyhä. Me muistamme vielä sisällissodan ja Biafran nälänhädän, jota tehokkaasti mainostettiin. Maan korruption ja rikollisuuden tuntevat ainakin ne laivojen miehistöt, joita on yhä uudelleen yritetty redillä kaapata.

Mikäli Nigeriassa on vuosisatamme lopulla 700 miljoonaa asukasta, on asialla jo ainakin suurta merkitystä niiden kannalta, jonne ylijäämäväestö haluaisi muuttaa. Sen suuret öljyvarat saattavat silloin olla jo menettäneet merkitystään, ehkäpä maan nimikin on muutettu.

Myös Turkki, alueellinen suurvalta nostetaan esille. Sen yhteydessä minua kiinnostaa vanhan panturanismin jatkuminen edelleen. Turkin (tai tataarin) kielellä pärjää erään suomalaisen tataarin todistuksen mukaan lähes koko Keski-Aasiassa Sinkiangiin (Xinjiang) saakka. Tosin siellä alkaa jo tulla vaikeuksia.

Tämä toi mieleeni sen, että jokunen vuosi sitten huomasin Istanbulissa talon seinällä Sinkiangia puolustavia grafiftteja. Tämä argumentti ei ole painava, mutta on luontevaa ajatella, että nousevan suurvallan ambitiot ja kehittyvän ja rikkaan ja kehittyvän Keski-Aasian sympatiat saattaisivat hyvinkin kohdata vanhalta pohjalta niin Venäjän kuin Kiinankin vastapainoksi.

Tämän kirjan luokittelevat tekijät esseekokoelmaksi ja mielestäni sellaisia tarvitaan. Tämä on yllättävän toimiva ja osoittaa vanhan veteraani Iloniemen kokemuksen ja terävyyden yhdistelmän olevan entisellä tasollaan.

Ainakin minulle oli kuitenkin iloinen yllätys, että kahta sukupolvea nuorempi Vanhanen pysyttelee samalla tasolla hairahtumatta löysiin spekulaatioihin, joihin genre voisi houkutella.

Tässä blogissa en ole tarkemmin selostanut tämän kirjan sisältöä. Se kannattaa itse kunkin tehdä itse.