Shakkia

 

Elämää suurempi peli

 

Vladimir Nabokov, Lužinin puolustus K.J. Gummerus 1966 (Защита Лужина 1930). Englanninkielisestä laitoksesta The Defence suomentanut Juhani Jaskari. 215 s.

 

Šakki tuntuu ulkopuolisesta rauhallisten, kylmästi harkitsevien miesten peliltä, jossa nuo strategit pyrkivät hallitsemaan pientä taistelukenttää toinen toistaan ovelammilla sotajuonilla. Niissä omien joukkojen tahallinen uhraaminen on aivan yhtä normaalia ja sallittua toimintaa kuin mikä tahansa muukin. Toisin sanoen, sota on totaalisen moraalitonta.

Itse pelasin tuota peliä joskus kymmenvuotiaana ja hävisin yksinkertaisuuksissani melkein kenelle tahansa. Sen jälkeen hylkäsin sen, kunnes lukioaikana sain tietää, että Seurahuoneen ravintolaan pääsee sisään ilman papereita, jos sanoo menevänsä šakkikerhon istuntoon. Ainakin yhden oluen tämä peli teki minulle mahdolliseksi ostaa taskurahoillani. Peli ei vieläkään kiinnostanut.

Mutta šakin harmittomuutta ei pidä liioitella. Olen lukenut totena kerrotun tarinan siitä, että intialaisten ruhtinaskuntien välillä olisi syttynyt sotakin siitä, että muuan suuttunut prinssi oli lyönyt toisen prinssin kuoliaaksi šakkilaudalla.

Intohimot pelilautojen äärellä saattavat kasvaa todella suuriksi. Kukapa ei muistaisi Boris Spasskin ja Bobby Fischerin välistä ottelua, jossa näytti jo tapahtuvan kahden maailmanjärjestelmän välisen paremmuuden ratkaisu.

Molemmat pelaajat olivat niin sanottuja friikkejä, joita šakkimaailman huipuista lieneekin valtaosa. Normaalin ihmisen aivot eivät kykene ajattelemaan eteenpäin monenkaan siirron verran niitä lukemattomia mahdollisuuksia, joita tietynlainen asetelma tarjoaa.

Eihän niitä itse asiassa olekaan mahdollista tietää, jos ja kun vastustaja koko ajan varautuu puolestaan kaikkiin mahdollisiin, tai siis mielestään todennäköisiin siirtoihin. Asetelmat muuttuvat koko ajan.

Todellinen ässä tässä pelissä näyttäisi olevan henkilö, joka sijoittuu niin sanotulle autismikirjolle ja joka pystyy mielessään käsittelemään verrattomasti suurempia strategisia tehtäviä kuin tavallinen normaaliaivoilla varustettu ihminen.

Silloin šakista myös voi tulla intohimo, joka syrjäyttää elämässä miltei kaiken muun. Mikäli addikti onnistuu rimpuilemaan irti tuosta intohimostaan, hän saattaa päästä pitkälle jollakin toisella alalla ja yltää normaalia suurempiin suorituksiin. Esimerkkejä on.

Suotta ei renessanssin uomo universalen ihannetta kuvannut Baldassare Castiglione kirjassaan Hovimies todennut, että hovimiehen kyllä on syytä osata myös šakkia.

Kuitenkaan hänen ei ole sopivaa osata sitä liian hyvin, sillä silloin paljastuisi se häpeällinen seikka, että hän on uhrannut kohtuuttomasti rajallista aikaansa yhdelle harrastukselle ja joutunut sen takia laiminlyömään monia muita.

Nabokovin Lužin on selvästi autistinen poika, jota koulussa sen takia sietämättömästi kiusataan. Kiusaaminenhan on yhtä luonnollinen kuin pahanlaatuinenkin käyttäytymismalli homo sapiensin pentulaumoissa.

Koulusta tulee helvetti, jota päähenkilö huomaa yllättäen pääsevänsäkin pakenemaan šakin maailmaan. Hänestä tulee ihmelapsi, jota näytellään monessa maassa ja joka kiertueillaan pelaa ja voittaa simultaanipelejä ja pelaa sokkona aikuisia mestareita  vastaan.

Mutta nuoren nerous on yksipuolista. Itse asiassa hän, eristäydyttyään muista ja keskeytettyään koulunsa, tuskin oppiikaan muuta kuin tuon pelin ja elää koko ajan siinä, rasittaen aivojaan murtumisen rajoille.

Herättyään ylirasituksen jälkeisestä koomasta Lužin yrittää normaalistua ja hänen vaimonsa (kyllä, hän menee naimisiinkin) yrittää pitää hänet erossa kaikesta šakkiin liittyvästä.

Mutta kerran vanhat muistot heräävät ja Lužin alkaa nähdä koko maailmansa šakkipelinä. Kaikki hänen ympärillään saa merkityksen pelin osana ja hän pyrkii kuumeisesti selvittämään, millaista hyökkäystä häntä vastaan ollaan nyt rakentamassa ja miten hän voisi kehittää puolustuksensa.

Ratkaisukin löytyy. Se on yksi noita yllättäviä venäläisiä siirtoja, jotka lyövät vastustajan rationaaliset suunnitelmat odottamattomalla typeryydellään. Tällainenhan on itse asiassa muuan venäläisen kirjallisuuden locus classicus.

Kirja tapahtuu enimmäkseen ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Berliinissä venäläisten emigranttien keskuudessa ja siinä on myös kiinnostavaa ajankuvausta.

Erikoisena yksityiskohtana pistää silmään se, että Lužinin vaimo koko ajan teitittelee miestään. Ei se venäläisessä eikä saksalaisessakaan kulttuurissa niin merkillistä ollut ainakaan tuohon aikaan. Venäjässähän on vielä patronyymi eräänlaisena väliasteena.

Mutta entä kääntäjä, joka käytti englanninkielistä laitosta?

Englannissahan kaikki nykyään teitittelevät. You on monikon toinen persoona. Sinuttelumuoto thou on hylätty jo ammoin. Enpä tiedä, miten Nabokov esitti asian omassa tekstissään venäjäksi ja miten englanniksi. Hienoa joka tapauksessa, että kääntäjä on tämänkin noteerannut.