Sotaa, huutavat maailman suurvaltachauvinistit

 

Deržavnost, muuan hulluuden muoto

 

Kussakin kielessä sanoilla on oma makunsa. Usein samaakin asiaa tarkoittavilla sanoilla on erilainen etymologia tai sitten niihin on tarttunut omia sivumerkityksiä, konnotaatioita, joita muiden kielten vastineilla ei ole.

Ajattelen tässä esimerkiksi venäjän sanaa administratsija. Sehän tarkoittaa hallintoa,  hallinnoimista, asioiden järjestelyä. Tuo sana on kirjoitettu lukemattomiin venäläisiin oviin ja hyvin usein sen takana istuva administrator on topakka keski-ikäinen nainen, joka pitää työnantajansa puolta asiakkaita vastaan. Siis normaalia arkista toimintaa.

Kuitenkin, kun Venäjän historiassa puhutaan siitä väkivaltaisuudesta, jolla Stalin hoiti politiikkaansa, tyydytään usein vain luonnehtimaan sitä sanoilla golaja administratsija, alaston hallinnointi, joka jo kertoo kaiken. Asioista ei neuvoteltu, kaikki määrättiin ja pakotettiin tapahtumaan määräysten mukaan, maksoi mitä maksoi.

Toki kyseessä on myös eufemistinen tapa kuvata tuota historian periodia ja sen aikana tehtyjä massamittaisia rikoksia jotka ikään kuin käyvät ymmärrettävämmiksi ja hyväksyttävämmiksi, kun niistä käytetään tuollaista sinänsä neutraalia sanaa. Mutta niin ne sivumerkitykset syntyvät.

Toinen kiinnostava sana on deržava, suurvalta ja siitä juontuva adjektiivi deržavnost. Sehän muistuttaa verbiä deržat, pitää, ylläpitää, joka on aivan jokapäiväinen sana. Muinaisslaavissa sana дрьжава tarkoitti herruutta ja mahtavuutta. Nyt deržava (держава) tarkoittaa erityisesti voimakasta, riippumatonta suurvaltaa ja myös hallitsijoiden regaalioihin kuuluvaa valtakunnanomenaa.

Suurvaltaisuudella, deržavnost, näyttää olevan jonkinlainen päihtymystä muistuttava ominaisuus -taipumus hallita määräilemällä ja uskoa sen kaikkivoipaisuuteen. Gogolin Reviisorissa esiintyy venäläinen poliisimies, jonka nimi on Deržimorda (turpakiinni). Hänellä on taipumus kolhaista varmuuden vuoksi niin syyllisiä kuin syyttömiäkin, lain yleisen kunnioituksen parantamiseksi.

Deržavnost, suurvaltaisuus, sisältää usein juuri noita deržimordalaisia ominaisuuksia. Ellei asia rupea ratkeamaan deržavaa miellyttävällä tavalla, se ratkaistaan voimalla, jota kyllä riittää.

Stalinilla ei ollut mitään halua eikä aikomusta sotia Suomen kanssa vuonna 1939, kun hän määräsi maailman suurimman sotavoiman kaikkein uudenaikaisimpine aseineen tunkeutumaan maahan kaikkialta pitkän rajan takaa. Se oli tarkoitettu Deržimordan nyrkiniskuksi, jonka jälkeen ei enää tarvinnut neuvotella.

Stalin ei pitänyt suomalaisia niin tyhminä, että he ryhtyisivät tosimielessä vastustamaan murskaavaa ylivoimaa. Sellaisesta oli varmana seurauksena vain tarpeeton itsemurha. Antautuminen sen sijaan olisi ollut täysin kunniakasta, kun vielä Suomeen oli nyt liitetty myös tuo Suur-Suomi, josta jotkut oikeistopiirit kantoivat huolta.

Mutta sotahan siitä tuli eikä pelkkä poliisioperaatio tai erikoisoperaatio, kuten nykyään sanotaan. Historian oikusta Suomen ei sittenkään tarvinnut antautua eikä se vuoden 1918 jatko, jota nyt oltiin puna-armeijan voimin toteuttamassa, kuten SKP:n julistus 30.11.1939 selitti, johtanutkaan koko suomalaisen yhteiskunnan suureen puhdistukseen, mistä oli jo päätetty.

Samalla tavalla sai Putin pettyä erikoisoperaatioonsa, jonka kutsumisesta sodaksi sai ainakin vielä hiljattain tuomion oikeudessa. Rankaisijan (karatel) nyrkki iski kiveen ja sitä särkee pahasti vieläkin. Aina ei todellakaan käy, kuten määrätään, ei vaikka takana olisi enemmänkin voimaa.

Venäjä mursi vuoristolaisten vastarinnan Kaukasuksella 1800-luvun jälkipuoliskolla armottomalla terrorilla. Kylät hävitettiin maan tasalle ja asukkaat pakenivat tai tapettiin. Suuresta Tšerkessien kansasta jäi jäljelle tuskin muuta kuin pelkkä nimi. Uhrien määrästä kiistellään, mutta se saattaa olla erittäin suurikin.

Kuitenkaan Neuvostoliitto ei kyennyt sanelemaan Afganistanin kansoille uutta yhteiskuntajärjestystään, eikä se voi kehua saavutuksillaan myöskään Ukrainassa. Väkivallalla on se hankala puoli, että se väistämättä herättää vihaa ja kostonhalua.

 Saksan jättimäiset terroripommituksetkaan eivät saaneet saksalaisten vastarintaa murrettua (ks. Vihavainen: Haun bombenkrieg tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Ukrainalaistenkin halu antautua Venäjän valtaan on väkivallan takia vain vähentynyt.

Yhdysvallat on omissa missioissaan törmännyt samaan asiaan. Eivät etelän ja idän kansat suostu alistumaan saneluun, jonka mukaan heidän olisi noudatettava ajanmukaisimpia amerikkalaisia tulkintoja ihmisoikeuksista ja perhearvoista.

Väkivalta ei ole toiminut myöskään Palestiinassa. Foreign Affairs viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan Hamasin suosio, joka ei palestiinalaisten keskuudessa ole suinkaan ollut jakamaton, on Israelin sotilasoperaation takia noussut huimasti. Samaan aikaan on Yhdysvaltojen suosio arabimaissa laskenut voimakkaasti.

Vanha tarina auringon ja myrskyn kilpailusta siitä, kumpi saisi miehen riisumaan turkkinsa, toimii myös suurpolitiikassa. Jos haluaa toisen kumppanikseen, on parempi tarjota siitä etua kuin uhata väkivallalla. Sitä paitsi täytyy hankkia ensin uskottavuutta.

Kyllä Suomellekin talvisodan alussa tehtiin suurlahjoitus, mutta jokainen ymmärsi, että sen todellinen hinta muodostuisi valtavaksi. Ukrainalle luvattiin halpaa kaasua ja öljyä ja saatiinkin siellä merkittävää kannatusta, mutta sitten naamiot riisuttiin ja päätettiin ratkaista asiat määräämällä, valtavan nyrkiniskun säestyksellä.

Tässä sitä nyt ollaan. Sotahan siitä tuli, eikä missään näy voimia, jotka sen tuomitsisivat. Toki Venäjän hyökkäyksen tuomitsevat kaikki muut kuin deržavnostissaan hautuvat venäläiset, mutta puhun nyt yleisemmällä tasolla.

Toki Ukrainalla on oikeus puolustautua, mutta eikö ihmiskunnan yhteinen intressi ole sodan jyrkkä tuomitseminen politiikan välineenä. Mikäli ihmiskunta toimisi nyt järkevästi, kiirehdittäisiin lopettamaan sotiminen ja vedettäisiin demarkaatiolinjat.

Ukrainankin asiat voidaan ratkaista vain neuvottelupöydässä. Se maa on kärsinyt jo kylliksi, eikä sellaista tilannetta ole näköpiirissä, että asiat voitaisiin ratkaista sanelemalla. Sotatoimien varaan rakentaminen oli naiivia ja vaarallista Moskova taholta ja samaa voidaan sanoa vaatimuksesta niiden jatkamiseksi aina lopulliseen voittoon (Venäjän antautumiseen?) saakka.

Missä lienevät nyt nuo mielenosoittajat, jotka aikoinaan kalkitsivat kasvonsa ja heittäytyivät torille rähmälleen vastustaessaan neutronipommia ja muita aseita, joita ei vielä edes käytetty.

Pitäisikö tässä uskoa, että suurvaltaisuuteen liittyvä sotahulluus on tarttuvaa?