Kenraalien kirjeenvaihtoa

 

Terveisiä paroni Schoulzilta, Olavinlinnasta

 

Curt von Stedingkin arkistokokoelma, jonka Suomen Kansallisarkisto osti Ruotsista, on ehtymätön aarreaitta. Pelkästään kirjeitä siinä on tuhansia ja lisäksi tulevat erilaiset tilit ja laskelmat, raportit ja suunnitelmat, joita Kustaa III:n sodan (1788-1790) ajaltakin on valtavasti.

Järjestystähän tämäkin rikkaus on vailla eikä tietokonehaku yleensä riitä antamaan käyttökelpoista tietoa. Ehkäpä järjestämisessä olisi tekoälylle sopiva työkenttä?

Suuri määrä saapuneita kirjeitä sentään on lähettäjän mukaisessa järjestyksessä. Lähettäjiä riitti kuninkaallisista henkilöistä Sulkavan kirkkoherraan saakka.

Poikkeuksellisen kiinnostava nimi joukossa oli kuitenkin Wilhelm von Schultz, sama mies, joka kesällä 1789 hyökkäsi Savonlinnasta käsin Sulkavalle ja sieltä Juvalle saartaakseen von Stedingkin komentaman Savon prikaatin, joka oli perääntymässä Mikkelistä.

Pian venäläisten pääosa joutui palaamaan Savosta takaisin Kymenlaaksoon, paitsi Schultz, joka jäi Savoon ja kärsi pian hyökkääville Stedingkin joukoille rökäletappion Parkumäellä. Schultz itse haavoittui taistelussa ja hänen joukkonsa pakenivat Olavinlinnan turviin ja Laitaatsillan taa jättäen jälkeensä suuren määrän vankeja ja aseita.

Kyseessä on useoin mainittu olleen ensimmäinen kerta sitten Kaarle XII:n päivien, kun Ruotsin armeija suoritti voitollisen hyökkäyksen venäläisiä vastaan. Sitä se ei ollut, mutta joka tapauksessa kyseessä oli myös suuri mediatapahtuma ja Te Deumia laulettiin kaikissa Ruotsin kirkoissa.

Kustaa III ei kätkenyt kynttiläänsä vakan alle, vaan asiasta tiedotettiin myös ulkomaille, antoihan se lisää vakuuttavuutta Ruotsille sotilaallisena suurvaltana, kun se oli siihen mennessä jo munannut kaikki mahdollisuutensa, jotka ylivoimatilanne olisi sille edellisenä vuonna tarjonnut. Nyt voimasuhteet olivat muuttuneet.

Journalistien laatimat sotauutiset ovat kautta aikojen olleet epäluotettavia ja usein kovin väritettyjäkin, totta kai. Niiden sävy saattoi ja saattaa myös loukata kulloisenkin vastustajan kunniaa, tahallisesti tai tarkoittamatta. 1700-luvulla tämä oli sangen vakava asia.

 

Kuten muistamme, kenraalimajuri Wilhelm Schultz von Ascheraden, Baltian saksalainen, joka oli palvellut myös niin Kaukasiassa kuin Itävallan joukoissa Euroopassa, joutui haavoittuneena pakenemaan Parkumäeltä, jossa jopa hänen henkilökohtainen omaisuutensa jäi ruotsalaisille.

Schultz oli taistelussa haavoittunut ja ennen pitkää hänet korvasi Savonlinnaan sijoitettujen joukkojen päällikkönä Aleksandr Rimski-Korsakov. Venäjällä Schultzin maine ei kuitenkaan mennyt, vaan hän sai vielä sen jälkeen Pyhän Vladimirin toisen luokan ristin ja ylennyksen kenraaliluutnantiksi. Kunniamerkki tosin myönnettiin vuoden 1789 Sulkavan taistelusta.

Schultz lähetti vielä Parkumäen taistelun jälkeen Stedingkille kolme kirjettä. Postihan kulki tuohon aikaan taistelevien armeijoiden välillä melko luistavasti. Trumpetisti ilmoitti aina posteljoonin saapumisen ja hän vei ja toi kirjeitä molempiin suuntiin.

Esimerkiksi Runebergin Vänrikeistä tuttu J. S. Duncker lähetti vaimolleen Ristiinaan kymmenittäin kirjeitä Suomen sodan rintaman läpi ja myös rahalähetyksiä tehtiin tätä kautta. Järjestely oli molemmille osapuolille edullinen eikä kunnia sallinut vilppiä näissä asioissa.

Schultzin ensimmäinen kirje oli päivätty 30.8.1789. Kirjeenvaihto tapahtui ranskaksi, vaikka molemmat osapuolet olivat saksalaisia, Schultz kotoisin Liivinmaalta ja Stedingk Ruotsin Pommerista.

Ensimmäinen kirje on lyhyt ja se on vain saatteena muutamiin kirjeisiin venäläisille sotavangeille, muun muassa jollekulle Medvedeville, jota Schultz luonnehtii ”minun kelpo Medvedevikseni” (mon bon Medvedew). Kirjoittaja pahoittelee myös sitä, ettei ole sairautensa takia voinut vastata Stedingkin aiempaan kirjeeseen.

Stedingkiä lähettäjä tituleeraa herra parooniksi tai arvostetuksi herra parooniksi Estime Minsieur le Baron ja kirjoittaa oman nimensä ranskalaisittain Guillaume Schultz.

Toinen, 21.8. Nicschlottissa (Nyslott) päivätty kirje on monisanaisempi ja siinä on vakavaa asiaa. Kirjoittaja on saanut käsiinsä Hampurissa ilmestyvän lehden, jossa on häntä syvästi loukkaava uutinen (article le plus outrageant pour moi), joka liittyy Parkumäen taisteluun.

Artikkelin ilmoitettiin perustuvan viralliseen Tukholman tiedonantoon (Bericht), jonka oli antanut herra prikaatin komentaja, parooni Stedingk. Schultz vaati Stedingkiä näkyvästi ja julkisesti korjaamaan tätä häväistyskirjoitusta.

Stedingkin voittajan kunniaa ei asia vähentäisi, eikä Schultz halunnut siihen kajota, mutta tuo häväistys loukkasi ”meidän toisten saksalaisten” kunniaa.

Kirjoittaja ehdotti myös, että ruotsalaiset päästäisivät palaamaan Joroisissa sairaana olevat vangit ja luovuttaisivat hevosia tähän tarkoitukseen. Asia oli toki armeijan ylipäällikön ratkaistava.

Voitaisiin myös vaihtaa ruotsalainen (Porrassalmella haavoittunut ja Mikkelissä hoidettavana ollut ) von Döbeln (”Döblen”) venäläiseen Medvedeviin. Jälkimmäiselle Schultz lähetti 150 ruplaa. Schultz kyseli myös, eikö Stedingk halunnut lähettää terveisiä eräälle Pietarissa vangittuna olevalle ruotsalaiselle.

 Tällä kertaa kirje päättyi edellistä huomaavaisemmin: minulla on kunnia ilmoittaa tunteideni olevan mitä parhaimmat ja kunnioittavimmat. Allekirjoittajaksi mainittiin teidän mitä nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne (Vôtre trés humble et trés obeisant serviteur) Guillaume Schultz.

Samassa postissa Schultz lähetti myös toisen kirjeen, jossa kerrotaan lähetettävän kirje Monsieur Tollille ja mainitaan, että Savonlinnaan oli saatu Pietarista lähetys, jossa oli monenmoista tavaraa ja, että olisi kovin ilahduttavaa, mikäli niillä voisi palvella herra paronia.

Muistamme toki, että myös Kustaa III:n sota oli Ruotsin hyökkäyssota, joka aiheutti tavattomasti kurjuutta ja tappoi rajan tälläkin puolella jopa 50000 henkeä.

Näissä oloissa hallitsevasta yläluokasta tulevat, usein taustaltaan sangen kosmopoliittiset upseerit, jotka tunsivat toisensa ja saattoivat aina silloin tällöin vaihtaa isäntääkin, pyrkivät pitämään välinsä korrekteina. Sehän oli molempien etu.

En tiedä, miten kävi von Schultzin vaatiman oikaisun. Pelkään pahoin, ettei sellaista koskaan ilmestynyt. Sen sijaan voi miettiä, oliko Schultzin ylentäminen ja hänelle myönnetty kunniamerkki Venäjän taholta manööveri, jolla pyrittiin kumoamaan maailmalle levinneen, Venäjän armeijaa loukkaavan tiedon vaikutus.