Pedokratiaan?

 

Äiti Anarkia ja lapset

 

Tiede-lehden uusimmassa (12/24) numerossa haastatellaan psykologi Keijo Tahkokalliota, joka on keväällä julkaissut kirjan ”Kuka kasvattaisi lapsesi?”

Haastateltavaa on tituleerattu toisinnäkijäksi ja hänellä on aika selkeät sanat sanottavana nykyisistä lastenkasvatuksen trendeistä.

Saksalaiseen lastenpsykiatriin viitaten hän arvelee, että aikuisuuden katoamisesta seuraava lasten kehityksen häiriintyminen on kulttuurimme tuho. Vähän liioiteltu ilmaus, mutta asia on vakava, sanoo kokenut terapeutti.

Lapsi, mikäli sellainen perheessä on, on lian usein saanut siellä johtajan paikan.

Siihen virkaan voi myös ryhtyä koira, mutta tätä ei jutussa käsitellä.

Ongelma on siinä, että ellei lasten käyttäytymistä säädellä, he eivät myöskään itse opi sitä säätelemän. Lapsi tarvitsee turvallisen vastuksen, jota vasten ponnistaa. Lasten pitää päästä onnistumaan ja pätemään, mutta sekin edellyttää tavoitteita ja esteitä.

Lapsi, joka päästetään vain luisumaan pienimmän vastuksen tietä, alkaa pompotella aikuisia ja häneltä jää oppimatta kestävyys ja itsesäätely.

Tietenkin menneiden aikojen lastenkasvatuksessa mentiin usein toiseen äärimmäisyyteen ja ruumiillisella kurituksella pidettiin lasta alituisen pelon vallassa. Kun sitten mentiin toiseen suuntaan, sai moni päähänsä, että mitä kauemmas sinne mennään sitä parempi.

Niinpä itse eettisiä periaatteitakin saatetaan odottaa lapsen itsensä taholta. Kun lapsi ilmiselvästi käyttäytyy ilkeästi toista lasta kohtaan, saatetaan ajatella, että lapsilla nyt on omat käsityksensä oikeudenmukaisuudesta ja niihin ei aikuisten ei sovi sekaantua. Sitä paitsi saattaa olla, ettei aikuisella niistä olekaan mitään selkeitä käsityksiä.

Romanttisessa ajattelussa lapsilla on usein ajateltu olevan jotakin salattua viisautta, joka aikuisilta puuttuu. Tähän viittasi jo Bertrand Russell kuuluisassa pikku kirjassaan Filosofiaa jokamiehelle (Unpopular Essays). Tällaiset oletukset ovat kuitenkin vain tie helppoon vastuuttomuuteen ja ikäviin lopputuloksiin.

On muuten hupaisaa havaita paralleeli ultraliberaalin lasten kasvatuksen ja feminismin joidenkin suuntausten välillä. Molemmissa näkyy enemmän tai vähemmän selvänä, mutta joskus aivan selkeästi julkilausuttuna ajatus, että kaikki hierarkiat ovat pahasta ja yksilön itse on päätettävä kaikista häntä koskevista asioista. Muistelkaamme vain Summerhilliä.

Tämän ajattelun primitiivisyydestä ei kannata sen enempää puhua, se kuuluu anarkisti-utopistien aarteistoon, jossa voi kohdata monenmoisia kummituksia. Proudhon muotoili yhtä itsestään selvän kuin mielipuolisenkin tunnuksen, jonka mukaan anarkia on järjestyksen äiti. Totta kai täysin sietämättömästä olotilasta on pakko pyrkiä johonkin parempaan.

Sivumennen sanottuna Ukrainan maineikas ja äärimmäisen väkivaltainen Nestor Mahnon anarkistiarmeija otti tunnukseen juuri laulun, jonka mukaan Äiti Anarkia rakastaa poikiaaн(Видео Bing

).

No, eihän siitä lapsesta nyt oitis murhaajaa tule, vaikka hän saisikin varttua kuin sika vatukossa. Psyykkisiä ongelmia saattaa kyllä olla luvassa.

Tahkokallio arvioi ilmeisen oikein, että toisen maailmansodan perintö oli juuri se, joka johti eräät psykologit ja sosiologit päättelemään, että kaikki pahuus oli viime kädessä saatu aikaan siksi, että ihmiset tottelivat, eivätkä osanneet siitä kieltäytyä.

Sen vastapainoksi sitten alettiin ihannoida olotilaa, jossa kukaan ei totellut eikä ketään käsketty.

Käskemällä kasvattaminen ei toki ole mikään taikakonsti, Jotta se toimisi, siihen on liityttävä niin sanottua tunneälyä. Mutta silloin asiasta tuleekin usein molemmilla osapuolille vaikeaa ja myös tämä vanhempien sukupolvi alkaa jo olla sellaiseen kyvytöntä ja halutonta. Sen sijaan viedään sallivuus loputtomiin ja ihaillaan omia aikaansaannoksia.

No, tämä on nyt oma tulkintani eikä Tahkokallion. Viimemainittu on joka tapauksessa huolissaan myös siitä, että lasten koskettamisesta on tullut suoranainen tabu. Asia liittynee takavuosien mielettömään pedofilia- ja insestikohuun, joka muistutti jo keskiajan noitahysteriaa. Nythän sekin on jo laantunut.

Lasten kasvatus on vaikeaa siksi, että siinä on pelissä keskeisesti myös itse aikuinen. Mikäli hän on epävakaa ja altis huuhaadoktriineille, saattavat tulokset olla juuri päinvastaisia kuin haluttaisiin.

Tässä ollaan ikuisuusongelman äärellä. Selvää on, että lasten ja vanhempien sukupolvien suhde pitkälti määrää aikakausien luonnetta. Juuri nyt valta on pitkälti siirtynyt niille, joilla ei ole edellytyksiä ymmärtää sen merkitystä ja käyttää sitä mielekkäästi.

Haastattelun perusteella Tahkokallion kirja edustaa juuri sellaista tervettä järkeä, jota hetkellä juuri nyt aivan erityisesti kaivattaisiin.