Maantieteelle emme ole voineet mitään

 

Kun kapitalismin aave Pohjan perillä kummitteli

 

Markku Kuisma, Kansallinen voitto ja kapitalismin henki. Luonnostelmia maailmantalouden reunoilta. Siltala 2024, 264 s.

 

Globaalin talousjärjestelmän synty on historian kohtalokkaimpia tapahtumaketjuja. Se synnytti viimein modernin valtion ja yhteiskunnan, sosiaalihuoltoineen ja feminismeineen, yltäkylläisine kauppoineen ja terveyskeskuksineen.

Se synnytti myös koko maailman ekologista tasapainoa uhkaavan aikakauden: antroposeenin, joka näyttää pitemmän päälle olevan tuomittu antamaan tilaa taas yksinkertaisempien eliöiden ylivallalle. Torakat ja rotat kukoistavat siellä, missä elämäntapaintiaanitkin menehtyvät.

Mutta kyllä tuo tarina on komea ja sen sankarit ansaitsevat patsaansa. Uusi hyvinvointi ei syntynyt suunnitelman tuloksena, vaan raaka voitontahto ajoi kapitaalia hankkineita ja sitä lisää himoitsevia teollisuuden kapteeneita tempaamaan talonpojankin talviuniltaan uurastamaan metsissä ja soilla. Kärsimystähän se oli, nälkäpalkalla.

 Orjakaupan uhrit käsittivät vain marginaalisen osan riistetyistä ja sorretuista. Kapitalismin pyörät murskasivat kaikkialla ihmisiä kuin Juggernautin vaunut. Uusi toimeliaisuus syntyi vain siellä, missä oli tilaisuus saada kyllin suuria voittoja. Se hyvinvointi keksittiin vasta myöhään.

Maailmantalouden reunalla eli Suomessa maailman markkinoille suuntautuvan tuotannon syntyä ja kasvua rajoittivat arvokkaiden raaka-aineiden puute ja massatavaran korkeat rahtikustannukset. Maailman työpajat ostivat sieltä, mistä sai edullisimmin.

Puutavaraa ja etenkin sahatavaraa sai niin Hollantiin kuin Englantiin edullisimmin Norjasta. Kun Norjan vienti ei riittänyt tyydyttämään tarvetta, tulivat mukaan pohjoiset reservit.

Hollanti oli 1700-luvun puoliväliin saakka Euroopan ja maailman työpaja, jossa tuhannet tyylimyllyt sahasivat puutavaraa laivanrakennuksen tarpeiksi. Se, jolla oli suurin kauppalaivasto, hallitsi markkinoita, mikäli sillä oli myös kyllin suuri sotalaivasto turvaamaan asemansa.

Valtameriä seilaavat laivat tarvitsivat kylkiinsä tervaa ja pohjaansa kuparia. Molempia riitti vientiin Ruotsista, jonka itäiseen osaankin syntyi kukoistava kemian teollisuus, tervanpoltto.

Suomen vientiin suuntautuva metsäteollisuus aloitti siis varsin vaativalla artikkelilla, joka oli myös arvoonsa nähden tarpeeksi kevyt päästäkseen kannattavasti markkinoille pitkän purjehdusmatkan takaa. Vallitsevissa lounaistuulissa Suomeen pääsi nopeasti, mutta luoviminen takaisin Pohjanmerelle oli yhtä tuskaa.

Kuten tekijä lennokkaassa ja mainion oivaltavassa kirjassaan osoittaa, kansainväliset suhdanteet määräsivät aina myös Suomen metsäteollisuuden reunaehdot. Toki niiden päälle tuli sekä merkantilistista säätelyä että eri intressiryhmien keskinäistä kilpailua.

Kaupungit ja ”maalaisporvaristo”, ruukit ja sahamyllyt olivat toisilleen mustasukkaisia ja pyrkivät pitämään kilpailijat kaukana, usein siinä onnistuenkin.

1700-luvun lopulla, Englannin vallattua ykkössijan maailman merenkulkumaana, alkoi kapitalismin henki levitä Suomeenkin ja kaupunkien privilegioita alettiin purkaa samalla kun maataloutta kehitettiin voimakkaasti fysiokratismin hengessä.

Myös poliittinen historia vaikutti joskus määräävästi talouden suuntautumiseen. Vuoden 1721 Uudenkaupungin rauha, jota täydensi vuoden 1743 Turun rauha, teki Savosta umpiperän, maakunnan ilman kaupunkia. Tapulikaupungiksi tuli Viipuria korvaamaan aluksi Hamina ja sitten Loviisa.

Mahdottoman matkan takana sijaitsevalla Loviisalla oli joka tapauksessa suuri merkitys Savolle, ennen kaikkea sen tuoman suolan ansiosta (ks. Vihavainen: Haun loviisan laivasto tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Mustasukkaisesti Loviisa piti kiinni Savoon kohdistuvista tapulioikeuksistaan eli ulkomaankaupan monopolista, mutta joutui antamaan periksi ensin Puumalaan perustetun Miettulan sahan (nyk. Sahanlahti resort) kohdalla ja sitten laajemminkin.

Vähän-Savon kruununvouti J.W. Meinander -Sulkavalla hyvin tunnettua sukua- perusti tuon sahan vuonna 1765, keskellä kuuminta maailmanpolitiikan luomaa huippusuhdannetta. Hän anoi myös oikeutta harjoittaa suoraan vientiä Viipuriin ja Haminaan eli siis oikeutta loukata Loviisan tapuliasemaa.

Tämä asia käsiteltiin Tukholmassa valtiopäivillä ja ”meinanderilaiset” voittivat Loviisalaisen valtiopäivämies Borgströmin, joka yritti sahan perustamista estää vedoten siihenkin, että hyöty asiasta valuisi Venäjän kaupungeille Viipurille ja Haminalle.

Niinhän siinä osin kävikin, mutta olennaista hyötyä koitui myös savolaisille, joiden metsiä oli ollut pakko tyytyä hyödyntämään kaskenpoltolla, kun vienti ulkomaille oli ollut suljettu. Totta puhuen sitä kyllä tapahtui salaa, mutta nyt voitiin alkaa viedä sahatavaraa julkisesti purjelotjilla niin Puumalasta kuin pian monista muistakin Savon osista.

Talonpojat, muun muassa Puumalasta ja Sulkavalta ilmoittivat kannattavansa sahan perustamista ja sen kannattajat saivat riittävästi tukea valtiopäivillä. Uusien sahojen perustajien joukossa oli silmiinpistävän paljon ”Savon aatelia” eli Savon prikaatin upseeristoa, jota tuolle raja-alueelle oli paljon keskittynyt sotilaallisista syistä.

Sivumennen sanoen, Miettulan sahan luona kahakoitiin myös Kustaa III:n sodassa, kun Pirttimäelle leiriytyneet Ruotsin joukot yrittivät karkottaa venäläiset Saimaan Gibraltarista eli Puumalan kirkonkylästä.

Kuisma piirtää laajoja kehityskaaria, joiden vaihtelevissa olosuhteissa yksittäiset teollisuusmiehet joutuivat viemään bisnestään eteenpäin. Loppujen lopuksi maantiede, etten sanoisi geopolitiikka määräsi vuosisadasta toiseen ne rajat, joissa jouduttiin toimimaan.

Suomen metsäteollisuudellakin oli kultakautensa, vieläpä aivan äskettäin. Suomen uusi asema nosti sen kartellien vetoavulla koko maailmankaupassa merkittävään asemaan, mutta hyvin pian korkeaa jalostusastetta edustavan paperiteollisuuden kaatoi digitaalinen vallankumous. Kysyntä romahti.

Nyt ollaan taas sellunkeittäjiä ja muidenkin raaka-aineiden valmistajia, eikä asiasta kannata ainakaan ensi sijassa syyttää teollisuusmiestemme kyvyttömyyttä. Olosuhteet ovat Suomen ulkomaankaupan ehdot historian aikana hyvin pitkälle määränneet. Joskus on menty eteenpäin, esimerkiksi ennen itsenäistymistä Pietarin ja muun Venäjän vedossa, sitten taas taaksepäin.

Asiat voisivat olla hullumminkin ja luultavasti ne pian ovatkin. Tämä ei ole Kuisman johtopäätös, onpahan vain oma hatusta vedetty arvaukseni.

Toivotaan joka tapauksessa parasta. Myös tulevaisuudesta huolehtivien poliitikkojen ja teollisuusmiesten on ainakin syytä lukea Kuisman kirja. Siinä ei mene aika hukkaan ja sitä paitsi se kuluu rattoisasti.