Taantuvan Englannin oireilua

 

Uusi keskiaika ja Jumalan valtakunta

 

     Antiikin Kreikassa ja erityisesti Ateenassa syntyi jo aikoinaan ajatus siitä, että vapaus oli jokaiselle kansalaiselle kuuluva asia ja siitä hän saattoi syystä olla ylpeä.

     Tämä ei suoraan seurannut siitä, että Ateenassa ei valtaa käyttänyt vain yksi henkilö, vaan monet (ks. Vihavainen: Haun muuttuuko jokin? tulokset). Käytännössä vallan keskittyminen harvoille johti kuitenkin aina mielivaltaan. Demokratia ja vapaus kuuluivat yhteen.

      Antiikin kukoistuksen jälkeen seurasi pimeä keskiaika, joka vasta vuosisatojen kuluessa muuttui vähemmän pimeäksi ja kehitti omat käsityksensä hengellisen ja maallisen, hallitsijan ja alamaisen suhteista. Yksilönvapaudelle ja ylpeälle kansalaishengelle ei niissä ollut sijaa.

     Asiaan kuului, että tieteen roolia näytteli aristotelinen logiikka, joka nöyrästi tunnusti olevansa vain teologian palkkapiika: ancilla theologiae. Ajatus konkreettisen todellisuuden tutkimisesta ja jopa kunnioittamisesta oli vieras.

       Tehtävänä ei ollut löytää mitään, vaan osoittaa millä tavalla Jumalan tahto ja Raamatun totuus ilmenivät kussakin tapauksessa. Koska totuus jo oli ilmoitettu, sen etsiminen olisi ollut rienaavaa. Mikäli kaukoputkesta näkyi jotakin kuvaan sopimatonta, sitä oli oltava katsomatta. Paholainen oli viekas ja aktiivinen ja saattoi näyttää mitä halusi.

     Ainahan on ollut lahkolaisia, pilkkaajia ja sielunvihollisen agentteja tavallisista syntisistä puhumatta, mutta ihanteellinen yhteiskunta muistutti mahdollisimman paljon Jumalan valtakuntaa, Civitas Dei, joka viimein voittaisi kaikki vastustajansa, kuten pyhä Augustinus esitti.

     Jumalan valtakunnan rakentaminen oli se päämäärä, joka ihmiselle oli annettu. Kuninkaan tehtävänä oli toteuttaa Jumalan tahtoa valtakunnassa ja sama päämäärä oli oltava myös kaikilla hierarkiassa alemmilla, kullakin omassa valtapiirissään.

      Keskiaikaisessa maailmassa juridiikkaa ymmärrettävästi pidettiin täysiarvoisena tieteenä, se kun toimi samalla tasolla ja samoilla metodeilla teologian ja filosofian kanssa. Se tarjosi myös välineen monien riitojen ratkaisemisessa niin arkipäivän kysymyksissä kuin periaatteellisissa valtiollista valtaa koskevissa ongelmissa.

     Jeanne d’Arcin oikeusprosessi tunnetaan tarkoin ja sitä tarkastellessa saa jokseenkin kaamean ahaa-elämyksen: tässähän liikutaan aivan samanlaisessa todellisuudessa kuin nykyinen postmoderni maailmamme. Tarttumalla kiinni yleiskäsitteisiin ja ignoroimalla asioiden konteksti ja todellinen merkitys, saadaan olemattomista asioista paisutettua kuolemalla rangaistava rikos Jumalan valtakuntaa vastaan (ks. Vihavainen: Haun il processo di condanna tulokset ).

     On itse asiassa hyvin johdonmukaista, että ne yleiskäsitteet, joilla keskiaikainen ajattelu operoi, korotettiin ”todellisiksi” ja jopa varsinaisen todellisuuden ytimeksi. Puhuttiin käsiterealismista, jonka vastapoolina kyllä oli nominalismi, joka katsoi, että yleiskäsitteet eivät itse asiassa olleet muuta kuin äänen törähdys, joka saattoi yhtä hyvin tulla vaikka peräpäästä (flatus vocis). Mutta se kuului oppineiden jäsentenvälisiin kiistoihin.

     Länsimainen vapauden traditio alkoi Englannista ja paradoksaalisesti feodaalilaitoksen piiristä. Merkittävän aseman itselleen kaapanneet feodaaliherrat eivät suostuneet enää olemaan pelkkiä alamaisia, vaan vaativat itselleen oikeuksia, jotka olivat verrattavissa kansalaisen oikeuksiin antiikin Ateenassa.

     Kuninkaan valta tehdä alamaisilleen mitä halusi, kiistettiin. Magna Carta määräsi, ettei aatelismiehiä saanut oikeudettomasti vangita ja että syytteet heitä vastaan oli käsiteltävä nopeasti (vrt. Räsäsen ja Auerin tapaukset). Verojenkin määrän oli pysyttävä kohtuullisena.

     Magna Carta ei toki hylännyt lakia sellaisenaan, vaan nimenomaan vaati sen noudattamista myös kuninkaalta..

     Vuodesta 1215 tähän päivään on toki pitkä matka, mutta sieltä saakka voidaan johtaa se ajatus kansalaisen asemasta vapaana ihmisenä, jota valtiovallan on kunnioitettava. Valtio on erityisesti 1700-luvulta lähtien ymmärretty läntisessä maailmassa kansalaisten palvelijaksi eikä päin vastoin.

      Toki merkityksensä on ollut silläkin traditiolla, joka pitää kansalaista vain valtion palvelijana ja välineenä. Sotien aikana valtiosta kasvaa Moolok, joka vaatii uhrinsa. Valtiossa, jonka missiona on uuden Civitas Dein rakentaminen maan päälle, sama toteutuu myös rauhan aikana.

     Olen aina silloin tällöin viitannut Stalinin ajan Neuvostoliittoon, jossa valtiosta nimenomaan tehtiin pyhä ja joka piti oikeutenaan arvostella kansalaisia siitä, etteivät ne olleet sen arvoisia. Osa oli, mutta loput olivat kuka välinpitämätön, kuka omaansa etsivä, kuka pilkkaaja ja kuka peräti vieraan vallan agentti, joka halusi tuhota koko uuden yhteiskunnan.

     Hyvin monet olivat sellaisia ainakin ”objektiivisesti”, kun loogisesti ajateltiin. Sillä, mitä he itse ajattelivat tai tarkoittivat, ei ollut edes väliä.

     Uuden Civitas Dein rakentamisen keskeiseksi välineeksi tuli terrori. Oikeudenkäynneissä ja salaisen poliisin tutkimuksissa paljastui yhä uusia uuden yhteiskuntajärjestyksen ja uuden ajattelun vastaisia ilmiöitä: neuvostovastaista propagandaa ja agitaatiota, tahallaan väärin ladottuja sanoja lehdissä, väärää ajattelua vitseineen ja parjauksineen (”ennen oli paremmin”), yhteydenpitoa ulkomaille (civitas diabolin piiriin) ja niin edelleen. Jopa hakaristejä oli ovelasti sijoitettu painotuotteisiin, mutta ne paljastuivat valoa vasten katsottaessa. Pesukarhuista ei ollut mainintaa.

     Neuvostoliiton suuren terrorin aikana ei vielä tunnettu sanaa ”vihapuhe”, mutta itse käsite oli sitäkin tutumpi. Se merkitsi väärän ajattelun ilmaisemista, yleensä peitetyssä muodossa. Tähän tosiasialliseen sosialistisen järjestelmän sabotointiin käytettiin aluksi vitsejä, jotka tosiasiassa vahingoittivat maailmanhistorian edistyvää kehitystä ja rankaistiin vastaavalla ankaruudella.

     Itse huomasin Neuvostoliiton radiokomitean saapuneista kirjeistä koottujen neuvostovastaisuuksien joukossa myös ylenpalttisen ylistyksen neuvostovallalle: ”Kyllä tämä sosialismi on ihanaa, kuin satua! Sen kuin elät ja iloitset!”

     Oli helppo ymmärtää, ettei kukaan voinut tosissaan kuvitella, että vuonna 1938 joku ihan oikeasti olisi ollut niin riemuissaan olevista oloista. Kiittäähän niitä piti, mutta ei noin tökerösti. Siispä tarjottiin asia ”sinne, minne pitikin”, eli tutkijaviranomaisille.

     Koko tuo uusien arvojen ja normien asettaminen oletukseksi Neuvostoliitolle sosialismiin siirryttyä vuonna 1937 palaa väistämättä mieleen kun katsoo niitä juridiikan saavutuksia, joita olemme viime vuosina saaneet ihailla niin Suomessa kuin muuallakin lännessä.

      Istuva kansanedustaja on saanut rangaistuksen edustajan puheenvirossa esittämästään vitsistä, jonka tulkittiin merkitsevän rikoslaissa tarkoitettua kiihottamista kansanryhmää vastaan. Toki kukaan normaalijärkinen kansalainen ei voinut eikä voi nähdä siinä mitään rikollista, mutta tietyt juristit selittivät asian toisin.

     Kansanedustaja Päivi Räsänen sai tunnetun tuomiosa saman pykälän perusteella, kuten myös jo muutama vuosi sitten Jussi Halla-aho. Myös europarlamentin jäsen Sebastian Tynkkynen koki saman kohtalon.

      Nyt Englannin ja Pohjois-Irlannin Yhdistynyt kuningaskunta on kieltänyt maahan pääsyn sekä Räsäseltä että Tynkkyseltä ja mikäli Halla-aho yrittäisi samaa, kokisi hän varmaan saman kohtalon.

     No, kaikenlaista absurdiahan maailmassa tapahtuu. Miksi kiinnittää huomiota moisiin pikkuasioihin, jotka eivät maailmaa mullista. Moni poliittinen vastustaja on jopa ollut riemuissaan ”rikollisten” saamasta kohtelusta, jonka nämä ovat ”itse aiheuttaneet”. Olisipa pitänyt miettiä,kun tekosensa teki…

Noita elämälle vieraiden keinotekoisten lain tulkintojen periaatteellisia kannattajia näyttää löytyvän todella paljon ja joku hengen jättiläinen on jopa kirjoittanut yhtä säälittävän, kuin kaunopuheisen ylistyksen Räsäsen saamalle tuomiolle. Se on julkaistu keväällä ilmestyneessä Kanava-lehdessä ja näköjään tarkoitettu jonkinlaiseksi ”vastineeksi” aiemmalle kolumnilleni. Totean, etten koe sitä vastaamisen arvoiseksi.

     Mutta koko yhteiskunnan kannalta tärkeää olisi huomata, mihin suuntaan koko läntinen maailma on menossa. Jo kauan on puhuttu uudesta keskiajasta, tarkoittaen sillä juuri ajattelun muuttumista yhä simppelimmäksi. Toki keskiaikaan ja vieläpä englantilaisten saavutuksiin kuuluivat niin Orleans’n neitsyen tuomitseminen, kuin Magna Carta.

     Nyt näyttää siltä, että se henki, joka innoitti tuot edellistä prosessia alkaa päästä voitolle myös eurooppalaisen vapausajattelun synnyinsijoilla. On kiinnostavaa nähdä, millaisen reaktion tuo brännvinsadvokatyrin uusin hedelmä aiheuttaa.