Totalitaarisen psyyken ilmentymiä

 

Informaation torjunta (fasistinen)

 

    1960-1970-lukujen opiskelijat muistavat varmasti Yrjö Ahmavaaran. Hänellä oli vaikuttava ura erilaisissa metodologiaan liittyvissä akateemisisa tehtävissä ja psykologian ja sosiologian ohella hänen tunnustettu pätevyytensä ulottui myös matemaattiselle ja luonnontieteelliselle puolelle (ks. Yrjö Ahmavaara – Wikipedia).

    1960- ja 1970-lukujen vaihteessa Ahmavaaralta ilmestyi kaksikin teosta, jotka saivat suuren suosion. Toinen oli ”yhteiskuntatieteiden kyberneettinen metodologia” ja toinen oli ”Informaatio” (ks. Vihavainen: Haun ahmavaara tulokset )

     Ensin mainitussa kirjassa tekijä perusteli sosialistisen (vaikka tuskin marxilaisen) lähestymistavan yhteiskunnan tutkimukseen ja politiikkaan sillä, että yhteiskunta oli organismi, jolla oli mahdollisuus paitsi kehittyä yhä paremmaksi ja hienommaksi, mutta myös taipumus kasvaa kieroon, mikäli kehityksen takaisinkytkentä ei toteutunut tarvittavassa määrin.

     Vääränlaiseksi kehittyvä yhteiskunta oli kapitalismissa itse asiassa sisäänrakennettu, kun taas sosialismissa kehitys muuttui rationaaliseksi. Ellen väärin muista, sosialistinen yhteiskunta oli kuin ns. Turingin kone eli itseään tarkkaileva reseptoriensa liikuttaja. Sille kuului tulevaisuus eli se oli edistyksellinen ratkaisu, koska se ymmärsi itseään ja sitä, missä mentiin.

    Kirjassaan ”Informaatio” Ahmavaara, joka oli YLE:n pitkän tähtäimen suunnittelukunnan (PTS) ideologi, esitti teoreettisen mallin siitä, miten oikea, totuudenmukainen informaatio ohjaa koko yhteiskunnan kehitystä ja miten sen torjunta tai jarruttaminen aiheuttaa sille vakavia vaurioita.

     Ylen ohjelmienkin piti tämänmukaisesti olla ”informatiivisia”, eli keskittyä kertomaan sellaisista asioista, jotka todella vaikuttivat kuulijoiden ja katsojien elämään ja edesauttaa näitä kehittämään tieteellistä maailmankuvaansa, joka tietenkin oli sosialistinen.

      En muista, mainitsiko kirjoittaja tässä sosialismia, luultavimmin ei, mutta lukija ymmärsi siihen  aikaan meilläkin paljon asioita ilman erityistä alleviivaamista. Muuten: ajatus informatiivisesta ohjelmapolitiikasta on mielestäni kyllä terve, ellei siihen sekoiteta valmista ideologiaa, minkä välttäminen näyttää kovin vaikeata.

     Ahmavaara oli epäilemättä todellinen huippulahjakkuus ja ymmärsi ennen pitkää, että se sosialismi, jota Suomessa siihen aikaan saarnattiin, oli lyhyesti sanoen pöyhkeää humpuukia puujaloilla. Sen piirissä, kriittinen ajattelu oli kiellettyä ja Neuvostoliitto oli hyvä esimerkki tuosta mainitusta kyberneettisestä virhekytkennästä.

     Niinpä Ahmavaarasta tuli innokas antikommunisti, joka kirjoitti paljon mm. Kanava-lehdessä, joka yhtenä harvoista kantoi Suomessa järjen soihtua noina aikoina, kuten kantaa vieläkin.

      Ahmavaara kirjoitti jo ennen perestroikaa huomattavan määrän ”reaalisosialismia” kritisoivia artikkeleita ja teki esimerkiksi Encounter-lehden edustamia ajatuksia tunnetuiksi Suomessa. Harvallahan täällä oli mitään käsitystä siitä, millaisena Neuvostoliitto ja sen historia nähtiin läntisessä sovjetologiassa, Neuvostoliiton dissidenttipiireissä tai yleensä vakavassa tutkimuksessa.

    Siinä siis muuan hyvin kiinnostavan intellektuaalisen kehityksen kaari tai ainakin pari sen etappia. Ahmavaaran ajatuksilla on paljon annettavaa nykyajallekin sekä hänen erehdystensä että saavutustensa kautta.

     Palaan tuohon ”Informaatio”-kirjaan. Siinä kirjoittaja argumentoi, että oikeassa informaatiossa ja sen esteettömässä virtauksessa takaisinsyöttönä päättäjille, on hyvän yhteiskuntakehityksen salaisuus. Itse asiassa nimenomaan ja vain juuri se vie yhteiskuntaa eteeopäin ja pelastaa fasismin kaltaisilta anti-intellektuaalisilta liikkeiltä.

     Perestroikan tultua, kun glasnostista alettiin naapourisa puhua, kirjoittaja lienee kokenut jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Informaation hylkiminen ja estäminen ei ollutkaan vain, tai edes etupäässä kapitalismin, vaan sosialismin todellisuutta.

     Joka tapauksessa Ahmavaara nosti yhteiskuntyakehityksen suureksi vaaraksi ”fasistisen” informaation torjunnan. Fasistiselle psykologialle oli ominaista turvautua oikosulkureaktioon ja jop väkivaltaan silloin, kun se kohtasi omien asenteidensa kannalta vastakkaista informaatiota, kirjoitti tuo psykologian(kin) professori.

     Totuudellista informaatiota arvostavat ihmiset sen sijaan saivat siitä kannustusta epäkohtien korvaamiseksi vallankumouksellisten liikkeiden kautta. Niiden ideana oli juuri todella korjata yhteiskunnan vääristymät. Edistyksellinen ihminen ei tarvinnut informaation väkivaltaista vastustamista, vaan otti sitä mielellään vastaan.

     Teoria kuulosti periaatteessa hyvältä, vaikka muistankin, että minun korvaani särähti tuo usko vallankumouksellisuuden ja totuudellisuuden luonnolliseen yhteensopivuuteen eikä ”fasismi” kuulostanut erityisen tieteelliseltä psykologiselta termiltä. Olin vähän ihmeissäni.

     Joka tapauksessa nuo ajatuksenjuoksut edesauttoivat poikkeavan (ei-sosialistisen) ajattelun leimaamista äärimmäisyydeksi, ”fasismiksi”. Näin jälkeen päin ajatellen niissä ilmeni se suuntaus kohti keskiaikaista käsiterealismia, josta Seppo Oikkonen on usein kirjoittanut.

     Maailma tuntui manikealaiselta ja siinä sosialidemokraatit olivat itse asiassa taantumuksen kaikkein katalin ja tuhoisin ase vietellessään pois totuuden piiristä ne, joliden olisi pitänyt olla sitä ensimmäisinä kannattamassa.

     Ei muuten ollut mikään sattuma, että eilisessä blogissa mainittujen Leningradin suomalaisten tuhoamisessa yksi keskeinen peruste oli heidän sosialidemokraattinen menneisyytensä.

     Aika ennen Neuvostoliiton hajoamista oli kuitenkin omalla tavallaan moniarvoista ja intellektuaalisesti vapaampaa kuin nykyaika. Oli olemassa kaksi maailmanjärjestelmää, jotka olivat toisilleen vastakkaisia, mutta molemmat joka tapauksessa toimivat.

     Oli siis mahdollista hahmottaa tämä maailma aivan erilaisten käsitejärjestelmien kautta. Molempia voitiin syyttää vääriksi ja epätieteellisiksi, mutta  niin ne vain olivat olemassa ja toimivat, ei niitä voinut hävittää mahtikäskyllä, kuten Saltykov-Štšedrinin byrokraatti uhkasi tehdä Amerikalle.

     2000-luvulla elimme pitkään sellaista aikaa, jolloin olemassa näytti olevan vain yksi vakavasti otettava poliittinen järjestelmä, eli amerikkalaisittain käsitetty liberalismi. Vailla vastavoimaa siitä pian kehkeytyi hengeltään totalitaarinen ortodoksia.

     Kilpailijoita ei ollut, ennen kuin trumpilaisuus Amerikassa aiheutti ainakin särön oikeaoppisuuteen ja muodosti jonkinlaisen vastavoiman maan sisällä. Venäjän kansallinen ortodoksia on eräänlaista kansallissosialismia, jota ei voi vielä naapurimaita kauemmas.

     Nyttemmin näyttää siltä, että vaikka median avainasemat ovat tiukasti ortodoksisten piirien käsissä, on ilmaantumassa myös haastajia.

     Hesarin artikkelissa 5.7. muuan antropologi kuvaa informaation torjuntaa aito naiselliseen tapaan omana fyysisenä kokemuksenaan: kuin ”vääriä”mielipiteitä kuuntelee, ”oksettaa”, ”silmät kiehuvat” ja ”korvista ei enää mahdu ääntä sisään”. Hylkimisreaktio tuntuu jopa iholla saunassa… Kumma kyllä, vaihtoehtomediat eivät tämän takia häviä minnekään.

     Tämä on tieyenkin sitä fasistisen psyyken informaationtorjunnan patologiaa, josta psykologi Ahmavaara aikoinaan kirjoitti. Näyttää siltä, että sekä tiettyjen ajatusten omaksuminen että niiden torjunta tapahtuvat joissakin piireissä samalla, lähinnä ruumiillisella tasolla sen sijaan, että asioita punnittaisiin älylliseltä kannalta ja edes yritettäisiin käyttää rationaalista argumentointia.

     Tuossa kirjoituksessa oltiin hyvin huolestuneita siitä, että suuri yleisö suosii yhä enemmän sellaisia podcasteja ja muita vaihtoehtoisen sosiaalisen median piirissä kukoistavia välinetä, kuin sitä ainoaa oikeaa totuutta, jota sille tarjotaan valtion virallisista kanavista ja sen kanssa samanmielisistä lähteistä.
     Mitäpä tuohon sanomaan. Mitä kirjoittaja oikein haluaa. Totaalista informaationhallintaa ilman soraääniä, jotka vain raivostuttavat?