tiistai 7. heinäkuuta 2026

Totalitaarisen psyyken ilmentymiä

 

Informaation torjunta (fasistinen)

 

    1960-1970-lukujen opiskelijat muistavat varmasti Yrjö Ahmavaaran. Hänellä oli vaikuttava ura erilaisissa metodologiaan liittyvissä akateemisisa tehtävissä ja psykologian ja sosiologian ohella hänen tunnustettu pätevyytensä ulottui myös matemaattiselle ja luonnontieteelliselle puolelle (ks. Yrjö Ahmavaara – Wikipedia).

    1960- ja 1970-lukujen vaihteessa Ahmavaaralta ilmestyi kaksikin teosta, jotka saivat suuren suosion. Toinen oli ”yhteiskuntatieteiden kyberneettinen metodologia” ja toinen oli ”Informaatio” (ks. Vihavainen: Haun ahmavaara tulokset )

     Ensin mainitussa kirjassa tekijä perusteli sosialistisen (vaikka tuskin marxilaisen) lähestymistavan yhteiskunnan tutkimukseen ja politiikkaan sillä, että yhteiskunta oli organismi, jolla oli mahdollisuus paitsi kehittyä yhä paremmaksi ja hienommaksi, mutta myös taipumus kasvaa kieroon, mikäli kehityksen takaisinkytkentä ei toteutunut tarvittavassa määrin.

     Vääränlaiseksi kehittyvä yhteiskunta oli kapitalismissa itse asiassa sisäänrakennettu, kun taas sosialismissa kehitys muuttui rationaaliseksi. Ellen väärin muista, sosialistinen yhteiskunta oli kuin ns. Turingin kone eli itseään tarkkaileva reseptoriensa liikuttaja. Sille kuului tulevaisuus eli se oli edistyksellinen ratkaisu, koska se ymmärsi itseään ja sitä, missä mentiin.

    Kirjassaan ”Informaatio” Ahmavaara, joka oli YLE:n pitkän tähtäimen suunnittelukunnan (PTS) ideologi, esitti teoreettisen mallin siitä, miten oikea, totuudenmukainen informaatio ohjaa koko yhteiskunnan kehitystä ja miten sen torjunta tai jarruttaminen aiheuttaa sille vakavia vaurioita.

     Ylen ohjelmienkin piti tämänmukaisesti olla ”informatiivisia”, eli keskittyä kertomaan sellaisista asioista, jotka todella vaikuttivat kuulijoiden ja katsojien elämään ja edesauttaa näitä kehittämään tieteellistä maailmankuvaansa, joka tietenkin oli sosialistinen.

      En muista, mainitsiko kirjoittaja tässä sosialismia, luultavimmin ei, mutta lukija ymmärsi siihen  aikaan meilläkin paljon asioita ilman erityistä alleviivaamista. Muuten: ajatus informatiivisesta ohjelmapolitiikasta on mielestäni kyllä terve, ellei siihen sekoiteta valmista ideologiaa, minkä välttäminen näyttää kovin vaikeata.

     Ahmavaara oli epäilemättä todellinen huippulahjakkuus ja ymmärsi ennen pitkää, että se sosialismi, jota Suomessa siihen aikaan saarnattiin, oli lyhyesti sanoen pöyhkeää humpuukia puujaloilla. Sen piirissä, kriittinen ajattelu oli kiellettyä ja Neuvostoliitto oli hyvä esimerkki tuosta mainitusta kyberneettisestä virhekytkennästä.

     Niinpä Ahmavaarasta tuli innokas antikommunisti, joka kirjoitti paljon mm. Kanava-lehdessä, joka yhtenä harvoista kantoi Suomessa järjen soihtua noina aikoina, kuten kantaa vieläkin.

      Ahmavaara kirjoitti jo ennen perestroikaa huomattavan määrän ”reaalisosialismia” kritisoivia artikkeleita ja teki esimerkiksi Encounter-lehden edustamia ajatuksia tunnetuiksi Suomessa. Harvallahan täällä oli mitään käsitystä siitä, millaisena Neuvostoliitto ja sen historia nähtiin läntisessä sovjetologiassa, Neuvostoliiton dissidenttipiireissä tai yleensä vakavassa tutkimuksessa.

    Siinä siis muuan hyvin kiinnostavan intellektuaalisen kehityksen kaari tai ainakin pari sen etappia. Ahmavaaran ajatuksilla on paljon annettavaa nykyajallekin sekä hänen erehdystensä että saavutustensa kautta.

     Palaan tuohon ”Informaatio”-kirjaan. Siinä kirjoittaja argumentoi, että oikeassa informaatiossa ja sen esteettömässä virtauksessa takaisinsyöttönä päättäjille, on hyvän yhteiskuntakehityksen salaisuus. Itse asiassa nimenomaan ja vain juuri se vie yhteiskuntaa eteeopäin ja pelastaa fasismin kaltaisilta anti-intellektuaalisilta liikkeiltä.

     Perestroikan tultua, kun glasnostista alettiin naapourisa puhua, kirjoittaja lienee kokenut jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Informaation hylkiminen ja estäminen ei ollutkaan vain, tai edes etupäässä kapitalismin, vaan sosialismin todellisuutta.

     Joka tapauksessa Ahmavaara nosti yhteiskuntyakehityksen suureksi vaaraksi ”fasistisen” informaation torjunnan. Fasistiselle psykologialle oli ominaista turvautua oikosulkureaktioon ja jop väkivaltaan silloin, kun se kohtasi omien asenteidensa kannalta vastakkaista informaatiota, kirjoitti tuo psykologian(kin) professori.

     Totuudellista informaatiota arvostavat ihmiset sen sijaan saivat siitä kannustusta epäkohtien korvaamiseksi vallankumouksellisten liikkeiden kautta. Niiden ideana oli juuri todella korjata yhteiskunnan vääristymät. Edistyksellinen ihminen ei tarvinnut informaation väkivaltaista vastustamista, vaan otti sitä mielellään vastaan.

     Teoria kuulosti periaatteessa hyvältä, vaikka muistankin, että minun korvaani särähti tuo usko vallankumouksellisuuden ja totuudellisuuden luonnolliseen yhteensopivuuteen eikä ”fasismi” kuulostanut erityisen tieteelliseltä psykologiselta termiltä. Olin vähän ihmeissäni.

     Joka tapauksessa nuo ajatuksenjuoksut edesauttoivat poikkeavan (ei-sosialistisen) ajattelun leimaamista äärimmäisyydeksi, ”fasismiksi”. Näin jälkeen päin ajatellen niissä ilmeni se suuntaus kohti keskiaikaista käsiterealismia, josta Seppo Oikkonen on usein kirjoittanut.

     Maailma tuntui manikealaiselta ja siinä sosialidemokraatit olivat itse asiassa taantumuksen kaikkein katalin ja tuhoisin ase vietellessään pois totuuden piiristä ne, joliden olisi pitänyt olla sitä ensimmäisinä kannattamassa.

     Ei muuten ollut mikään sattuma, että eilisessä blogissa mainittujen Leningradin suomalaisten tuhoamisessa yksi keskeinen peruste oli heidän sosialidemokraattinen menneisyytensä.

     Aika ennen Neuvostoliiton hajoamista oli kuitenkin omalla tavallaan moniarvoista ja intellektuaalisesti vapaampaa kuin nykyaika. Oli olemassa kaksi maailmanjärjestelmää, jotka olivat toisilleen vastakkaisia, mutta molemmat joka tapauksessa toimivat.

     Oli siis mahdollista hahmottaa tämä maailma aivan erilaisten käsitejärjestelmien kautta. Molempia voitiin syyttää vääriksi ja epätieteellisiksi, mutta  niin ne vain olivat olemassa ja toimivat, ei niitä voinut hävittää mahtikäskyllä, kuten Saltykov-Štšedrinin byrokraatti uhkasi tehdä Amerikalle.

     2000-luvulla elimme pitkään sellaista aikaa, jolloin olemassa näytti olevan vain yksi vakavasti otettava poliittinen järjestelmä, eli amerikkalaisittain käsitetty liberalismi. Vailla vastavoimaa siitä pian kehkeytyi hengeltään totalitaarinen ortodoksia.

     Kilpailijoita ei ollut, ennen kuin trumpilaisuus Amerikassa aiheutti ainakin särön oikeaoppisuuteen ja muodosti jonkinlaisen vastavoiman maan sisällä. Venäjän kansallinen ortodoksia on eräänlaista kansallissosialismia, jota ei voi vielä naapurimaita kauemmas.

     Nyttemmin näyttää siltä, että vaikka median avainasemat ovat tiukasti ortodoksisten piirien käsissä, on ilmaantumassa myös haastajia.

     Hesarin artikkelissa 5.7. muuan antropologi kuvaa informaation torjuntaa aito naiselliseen tapaan omana fyysisenä kokemuksenaan: kuin ”vääriä”mielipiteitä kuuntelee, ”oksettaa”, ”silmät kiehuvat” ja ”korvista ei enää mahdu ääntä sisään”. Hylkimisreaktio tuntuu jopa iholla saunassa… Kumma kyllä, vaihtoehtomediat eivät tämän takia häviä minnekään.

     Tämä on tieyenkin sitä fasistisen psyyken informaationtorjunnan patologiaa, josta psykologi Ahmavaara aikoinaan kirjoitti. Näyttää siltä, että sekä tiettyjen ajatusten omaksuminen että niiden torjunta tapahtuvat joissakin piireissä samalla, lähinnä ruumiillisella tasolla sen sijaan, että asioita punnittaisiin älylliseltä kannalta ja edes yritettäisiin käyttää rationaalista argumentointia.

     Tuossa kirjoituksessa oltiin hyvin huolestuneita siitä, että suuri yleisö suosii yhä enemmän sellaisia podcasteja ja muita vaihtoehtoisen sosiaalisen median piirissä kukoistavia välinetä, kuin sitä ainoaa oikeaa totuutta, jota sille tarjotaan valtion virallisista kanavista ja sen kanssa samanmielisistä lähteistä.
     Mitäpä tuohon sanomaan. Mitä kirjoittaja oikein haluaa. Totaalista informaationhallintaa ilman soraääniä, jotka vain raivostuttavat?

7 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus, tärkeä muistutus Ahmavaarasta ja ahmavaaroista.
    Nyt kun tässä on lomalla mediaa ollut tv:stä auki niin kyllähän se on täysin selvä että kansalaisia kasvatetaan taas oikean informaation suunnassa nykyäänkin.
    Aiheita on monia. Identiteettipolitiikat, väestömuutosasiat, Venäjä-Ukrainan sota (mielentila että olemme lähes välittömän hyökkäyksen äärellä) päällimmäisenä. Trump.
    Saatan olla hakoteillä mutta perstuntumalla koen että henkilökohtaisesti olisin ollut 70-luvun kommarien vaikutusyritysten kohteena mieluummin. Silloin peli oli jotenkin reilumpaa, selvän poliittista. Kommarit ja ahmavaarat olivat avoimesti sitä mitä olivat ja tunnistettavia.
    Nykyiset paremmat ihmiset ovat ketä tahansa ja heidän lifestyle-ja fiilistiedostamisensa, arvot ja tunteet/arvotunteet, sekoittuvat kaikkeen muuhunkin yhtenä soppana.

    Itse muistan omilta kouluajoilta hyvin YYA-Suomen opettamisen, mutta yhtä hyvin sellaisen koskaan olemassaolemattoman valtion kuin Ruotsi-Suomi painottamisen historian opetuksessa. Mutta se tapahtui aika kliinisesti. Tunteet eivät olleet pinnassa.
    Telkun Neuvostoliittoa propagoivat ohjelmatkin olivat kuivia ja tylsiä.
    Nykyään puhutaan tuolla edellä mainitsemistani asioista kuin hengen hädässä, happi loppuu, tai sitä on veressä liikaa, ajatus että joku ajattelee aivan toisin synnyttää valtavan mielenkuohun.

    VastaaPoista
  2. "se sosialismi, jota Suomessa siihen aikaan saarnattiin, oli lyhyesti sanoen pöyhkeää humpuukia puujaloilla."

    Olisiko Ahmavaaran sosialismin voinut tarkoittaa sen läntistä versiota eli pohjoismaista sosiaalidemokratiaa. Sillähän meni hyvin aina 1980-90-luvuille saakka ja sen periaatteisiin kuului tuo kyberneettinen yhteiskunnallinen suunnittelu.

    VastaaPoista
  3. Jo nuorna miehenä pidin Ahmavaaran kybernetiikkaa silmiä avaavana (kyberneettinen metodologia ja metodologisen positivismin kritiikki).
    Tiedollisen itseohjautuvuuden vääristymä, sen politisoituminen on erityisen oleellinen, inhimillinen tekijä.
    Itse jouduin ottamaan itseäni niskasta kiinni, usein, armeija-aikana. (Asevelvollisuuden suoritin rannikkojääkärinä. Kävimme viimeisenä pataljoonamuotoisena Rannikkojääkärikoulun ohjelman läpi).
    Neuvostoliiton provokaatiot olivat yleisiä: olivat kuin omalla tontillaan Suomenlahden ulkosaaristossa. Tämä nostatti inhoa kaikkea neukkulaista kohtaan.
    Mutta otin itseäni niskasta kiinni. Kävimme aseet läpi: Rehellisesti sanoen, ammuin mieluummin Dektarjevilla kuin Lahti Salorannalla. Kalasnikov oli toimiva peli, pistooliradalla Margolin oli tarkka.
    Karkeatekoisia mutta hyvin toimivia.
    Tämä oli tunnustettava, neukkuinhosta riippumatta: asiat tuppaaavat politisoitumaan, eilimme tuolloin punalippujen jälkimaininkeja. Myös, turhan usein, trendit, määräävät "totuuden".
    Tämä siis yhtenä anekdoottina.

    VastaaPoista
  4. "Mitä kirjoittaja oikein haluaa. Totaalista informaationhallintaa ilman soraääniä, jotka vain raivostuttavat?"

    Tämähän on looginen johtopäätös, suorastaan lääketieteellinen toimenpide oikeinajattelevien hyvinvoinnin parantamiseksi. Sijoittuu pitkään jatkumoon erilaisten heresioihin poisjuurimisesta.

    Sinänsä mielenkiintoinen kysymys, miksi erilaiset ryhmät, jotka uskovat omaavansa Totuuden eivät usko sen voimaan, vaan apuun tarvitaan ns hallinnollinen resurssi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi kirjoitti: "Sinänsä mielenkiintoinen kysymys, miksi erilaiset ryhmät, jotka uskovat omaavansa Totuuden eivät usko sen voimaan, vaan apuun tarvitaan ns hallinnollinen resurssi". 👌

      Poista
  5. Vaikka filosofian historian kirjoissa hyvinkin yleisesti ymmärretään keskiajan ja uuden ajan taite yhtenä eurooppalaisen ajatushistorian suurimmista murroksista, esimerkiksi uuden ajan tiedollisen ajattelun erityisen vahvaa "opillista" laatua ei ole oikein noteerattu. Kuitenkin juuri uusien tiedonalojen synty kokonaan uuden tajunnallis-tiedollisen -- jopa keskeisten aistiemme keskinäistä työnjakoa miellemaailmassa ravistelleen -- orientaation pohjalle olisi nykyisen "ideologisten ismien" aikakauden ymmärtämiselle välttämätöntä.

    Voimme kaikki ymmärtää, ettei reaalimaailma "oikeasti" jakaudu esimerkiksi "fysiikkaan" ja "kemiaan" -- tai "sosiologiaan" ja "psykologiaan" -- mutta olemme jättäneet käsittelemättä syyt, miksi kuitenkin otimme uusien tiedonalojen kategoriat niin vahvasti tunnustuksellisina. Aivan kuin ne olisivat olleet jokin raamatullinen ilmoitus -- niin tiedonalojen autonomia muuttui tiedollisen ajattelun rajoitukseksi. Luulen, että juuri tuo taustalla vaikuttanut yleinen kehityksellinen, nimenomaan keskeisten aistien rooli antoi tiedonalojen autonomisoitumiselle sellaisen vahvistuksen että ne muuttuivat järjen työkaluista tieteen pyhäkön taikakaluiksi.

    Tukeutuminen matemaattiseen mallinnukseen loi luonnontiteissä edellytykset empirismille, mutta luonnontieteiden eetos siirtyi ihmistieteiden aitauksiin, joissa sillä ei oikeasti olisi totuudellisuutta auktorisoivaa arvoa. Kartesiolaisen rationaalisuuden tajunnallisia perusteita ei matkan varrella analysoitu, koska analyysit itsessään muuttuivat matemaattisilla malleilla toteutuviksi.

    Uudet tiedonalat pirstoutuivat sisäisesti, ja se oli hyvin dynaamista jakautumista. Luonnontieteissä koulukunnat ja oppisuunnat eivät olleet samalla tavalla hajottavia kuin mitä ihmistieteissä tapahtui. Sosiologain ja syvyyspsykologian klassikot jäivät pian riemunkirjavien "ismien" tallattaviksi. Nykyisin Durkheim ja Freud ovat jo kirosanoja. Sen sijaan hyvinkin mustavalkoiset sateenkaari-ideologiat nauttivat akteemisen väen älyllistä arvostusta. Tiedolliset ja aatteelliset ismit ovat saaneet sulaa yhteen, joten jo jonkin, minkä tahansa, ismin ikioma sopillinen avainkäsitteistö riittää antamaan ismitotuuksille totuudellisuuden auktorisointia.

    Naispari Benedictin - Meadin akateemiseen maailmaan lanseeraama "kulttuurirelativismi" vei viimeiset pohjat kaikilta yrityksiltä määritellä ihminen kehitysominaisuuksilla. Samalla se antoi areenan niille jotka ahmavaarojen, hintikoiden, niiniluotojen ja tampesterin sosiologivallankumouksellisten tavoin halusivat määritellä ihmisen materialistisen matemaattisesti. Uuden ajan kartesiolaisen rationaalisuuden aksiomaattisen harharetken täydellistymäksi voidaan nostaa globaali rahatalousajattelu -- se on todellakin puhtaasti uskonnollislaatuista maagista "rahaan" kuuluvaa kakkivoipaisuuskuvitelmaa, sisällötöntä muotorakennetta, jossa ajattelun taustat ja fokukset, teoriat ja mallit, suureet ja mittayksiköt sulavat samaan perususkonnolliseen -- "tunnustukselliseen" -- totuudellisuuteen.

    Rahatalousajattelussa taustakoordinaatistot ja muuttujat on rakennettu samasta aineesta -- ite asiassa raha voi ostaa ja myydä itseään -- ja se vain vahvistaa "materialistista" totuudellisuutta. Valitettavasti samanlainen kartesiolaisen järkijäsennyksen rappio vaivaa kaikkia "ismeiksi" ideologisoituneita ihmistieteitä. Virhe palautuu uuden ajan alkuun -- kyse on aikalaisajattelun alkuperäisestä valuviasta. Meillä ei ole keinoja korjata harhoja. Se on "kuin yrittäisimme korjata rikkinäisen hämähäkinverkon pelkin sormin" (Wittgenstein).

    VastaaPoista
  6. Jos uskoo yhteiskuntatieteiden matematisoinnin mahdollisuuteen, kannattaa kokeilla vaikka tätä: Heikki Mäki-Kulmala: Anti-Ahmavaara (1998).

    Nyt ajatus kuulostaa vielä hullunkurisemmalta kuin silloin kuin Ahmavaara kybernetiikkaansa esitteli.

    Satun kuulumaan niihin jotka kuuntelivat hänen luentojaan ja lukivat kirjojaan, ja jo tuolloin kaikesta tuli vähän surullinen olo. YA ei ainakaan opiskelijan silmin näyttänyt erityisen keskustelevalta persoonalta, joskin häntä ympäröivän "yksinäisyyden auran" saattoi ymmärtääkin.

    Pyrkimys laventaa Ylen ohjelmapolitiikkaa 1960-luvulla oli hyvä, perusteet välttämättä eivät. Sama päti fasismin ja neuvostototalitarismin vastustamiseen. Kritiikin sellainen tieteellistäminen mihin YA ryhtyi, on aivan oma lukunsa.

    Ikuinen teorian ja käytännön ongelma eikä Ahmavaara ole ensimmäinen siihen kompastellut.

    - Ano123-

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.