Eksotiikkaa läheltä

 

Melodraama Kannaksella

 

Unto Seppänen, Juhla meren rannalla. Otava 1929, 148 s.

 

     Karjalan kannaksen rajapitäjien irrottaminen suuriruhtinaskunnasta ja liittäminen Venäjään aiheutti Suomessa erityisen paljon katkeruutta. Jopa Eino Kaliman kaltainen russofiilikin sanoi, ettei tässä kai enää muuta voi tehdä kuin opetella ampumaan.

     Alueliitokselle, jota ei ehditty panna täytäntöön, oli emämaalla useitakin syitä. Kannaksen huvilayhteiskuntaan oli pesiytynyt huomattava määrä terroristeja ja muita kapinallisia, jotka toimivat siellä suuriruhtinaskunnan lakien ja enemmän tai vähemmän hyväntahtoisten suomalaisten viranomaisten suojassa.

     Isänmaallisten etujoukkona esiintyvät mustasotnialaiset joutuivat Suomen puolella sen sijaan ankaran lain kouriin, kuten Terijoella tapahtunut juutalaisen poliitikon, Herzensteinin murhajuttu osoitti.

     Sitä paitsi oli loukkaavaa, että aivan Pietarin porteilla oli tulliraja, jolla virkaintoiset suomalaiset syynäsivät huviloitsijoiden tuomat alkoholijuomatkin. Suomen puolelta ei sitä paitsi voinut lähettää edes kirjettä kotiin venäläisellä postimerkillä.

      Tämä oli raivostuttavaa myös niille suurille potentaateille, joita alueella lomaili, ja niitähän riitti, keisarin henkilääkäristä Botknista aina sotaministeriin, kenraali Kuropotakiniin, joka rakennutti oman odotushuoneenkin Terijoen asemalle.

      Sitä paitsi alueen suomalaiset olivat jo myyneet maansa venäläisille. Sen jälkeen, kun rata Pietariin avautui, oli alueelle muuttanut toistasataa tuhatta venäläistä. Alueen suomalaiset hankkivat nyt elatuksensa ajureina ja muina palvelijoina, Tämä suututti myös patrioottisia suomalaisia.

     Sotilaallinenkin tekijä oli olemassa, vaikka naurettava kuva suomalaisista tulittamassa rajalinjalle sijoittamillaan tykeillä Pietaria jätettäisiin omaan arvoonsa. Niin kauan, kun suuriruhtinaskunta oli tosiasiallisesti oma valtakuntansa, ei siihen ollut luottamista.

      Niinpä siis tarvittiin sekä rajanmuutos, että Suomen venäläistäminen, katsoivat suorasukaiset Pietarin mahtiherrat. Suomi oli pantava sellaisiin pihteihin, ettei se pullikoisi.

     Moni ihmettelee yhä uudelleen sitä russofobian määrää, joka Suomessa purkautui vuonna 1918 ja johon liittyi historiamme halpamaisin teko: Viipurin venäläisten joukkomurha.

     Mutta ei ole mitään niin älytöntä, laskematonta ja irrationaalista kuin lauma ja sen psykologia. Lauman psykologiasta on tälläkin palstalla kirjoitettu useasti (vrt. Vihavainen: Haun lauma tulokset), eikä siihen nyt tarvitse palata.

      Mainittakoon kuitenkin, että myös sortovuosien aikana, itse asiassa niiden ollessa huipussaan, venäläisen kulttuurin ihailu nousi maassamme huippuunsa. Se näytti jo syrjäyttävän eurooppalaisen ja V.A. Koskenniemi vuonna 1912 nousi sitä näkyvästi vastustamaan artikkelillaan ”Oriens an occidens?” (ks. Vihavainen: Haun Suomi-neidon lankeemus tulokset).

     Vuoteen 1918 tästä oli vain kuusi vuotta.

      Venäläisiä suuriruhtinaskunnassa oli hämmästyttävän vähän. Vuoden 1897 väestölaskennan mukaan heitä oli vain noin 6000 vakituisesti asuvaa. Toki määrä nousi sitten parinkymmenen vuoden mittaan, mutta silloinkin oltiin vielä hyvin kaukana nykyisistä määristä.

     Suomalaisuuden ja venäläisyyden kohtaamispaikkana oli ennen muuta Kannas, jossa venäläisten huviloitsijoiden määrä nousi sesongin huippuaikoina kuusinumeroiseen lukuun.

     Unto Seppäsen melodraama, joka sijoittuu Kannakselle, on monessa suhteessa kiinnostava, vaikka se onkin mielestäni kirjallisesti varsin avuton ja sen kuvitus, joka on peräisin kirjan filmatisoinnista, edustaa tahatonta komiikkaa hilpeimmillään.

     Joka tapauksessa kirjan aiheena on romanttinen ja mahdollisimman kliseemäinen kuva venäläisistä Kannaksella. Teoksen rakastavaiset ovat nuori ja avioliitossaan pettynyt Tamara ja ylioppilas Anton, jotka kohtaavat kuuman kesän huikeassa merenrantaaisemassa ja sinisessä huvilan tornissa.

     Kirjan konna on Koslov, rakennusurakoitsija, jonka elämä on hurjastelua: hän ajattaa kuoliaaksi hevosia, ryyppää monta päivää putkeen ja pelaa uhkapeliä himoiten sen jännitystä. Siis todellinen hurjapää venäläinen, joka toisaalta muuttuu kuin taikaiskusta helläksi ja itskee kuin lapsi ammuttuaan vaimonsa ja haavoitettuaan tämän rakastajaa.

     Koska rakastavaisten tunne on mittaamattoman syvä, on myös henkiin jääneen rakastajan hukuttauduttava, koska elämä hänen kohdaltaan meni rakastetun kuollessa.

     Juhla meren rannalla, eli huikea kesä sinisessä autereessa, jossa aallot hyväilvät loputonta hiekkarantaa ja Kronstadtin ääriviivat häämöttivät horisontista, loppui syksyyn ja siinä samalla ratkesi myös sivudraama: kahden karjalaisen veljeksen kiista, joka jo uhkasi nousta tappavaksi vihollisuudeksi.

     Nämäkin veljekset ovat henkisesti selviä venäläisiä ja se heijastuu heidän pukeutumisessaankin, joka kyllä näyttää itäkarjalaiselta eikä kannakselaiselta. Hurjapää Jyrki muistuttaa Koslovia rajuudessaan, mutta hän ei sikaile eikä ole yhtä sentimentaalinen. Kuitenkin hän tekee lopuksi itsemurhan hyppäämällä rovioon, mikä ei sekään kuulosta ihan suomalaiselta.

     Itsensäpolttajiahan sen sijaan oli itäisen Karjalan korvissa, joskaan nyt ei Kannaksella ollut aikoinaan paljonkin (ks. Vihavainen: Haun pulkin tulokset ).

     Kun olen itsekin noilla rannoilla lomaillut, tuntuu Seppäsen runollinen kuvaus ihmeellisestä kesästä ja Suomenlahden rannan kumoavasta luonnosta nostalgiselta.

      Kun tuo kirja kirjoitettiin, olivat venäläiset jo paikalta haihtuneet ja jäljellä olivat vain sadat huvilat, joita osittain purettiin ja osittain siirrettiin sisä-Suomeen. Toki Kannaksellekin vielä kesäisin vaelsi paljon lomailijoita, mutta entinen loisto ja venäläinen eksotiikka kuuluivat jo menneisyyteen ja niiden ylle tuli nostalgian hohdetta.

      Seppänen ammensi juuri siitä ja esitti venäläisen lähimenneisyyden ja venäläisen ihmisen nyt jo puhtaasti romanttisina. Vanha Venäjäkin oli hävinnyt bolševikkien diktatuurin myötä ja lakannut ketään uhkaamasta.

Muuan invaasio

 

Testausta ja kauhukuvia

 

      Ceutan valtaus on kovin kiinnostava tapahtuma, ja sen herättämät reaktiot ovat yhtä kiinnostavia kuin itse spektaakkeli, jossa ehkäpä noin 60 000 ihmistä rynnäköi 80 000 asukkaan kaupunkiin ja otti sen haltuunsa yhdessä päivässä.

    Kun ajatellaan operaation logistisia edellytyksiä, on todettava, että tuollaisen ihmismäärän tuominen paikalle oli vaatinut tuhansia ja jopa kymmeniä tuhansia ajoneuvoja, riippuen siitä, missä määrin käytettiin yksityisautoja, mopoja, kameleita tai busseja.

     Tämän joukon ruokkiminen vähänkään pitemmäksi aikaa ei olisi onnistunut edes vallatun kaupungin ruokakauppojen varastoilla ja WC-tiloiksi olisi vaadittu ehkäpä noin tuhat bajamajaa, mikäli tulijat olisivat halunneet hoitaa asiansa ns. sivistyneellä tavalla.

     Suojautuminen helteeltä oli varmastikin yksi pääongelmista ja normaaleja nukkumapaikkoja ei kaupungista olisi riittänyt kaikille, vaikka asukkaat olisivat ottaneet tulijat avosylin koteihinsa, mitä he tuskin tekivät.

     Se, että valtaajat pian marssivat takaisin niihin tukikohtiin, joista heidät oli tuotu, oli epäilemättä suurelta osin pakon sanelema asia. Ei mikään maa eikä kaupunki voi kestää äkillistä invaasiota, jossa hyökkääjiä on suunnilleen saman verran kuin asukkaitakin. Sellaisissa oloissa normaalit palvelut lakkaavat toimimasta.

     Tämä luultavasti ymmärrettiin jo ennen operaation suorittamista. On tietenkin kysyttävä, miksi se kaikesta huolimatta suoritettiin.

     Höpinät siitä, että sellainen tapahtuma nyt vain syntyi, koska tulonjako maailmassa on epätasainen ja koska ilmastonmuutos pakottaa ihmisiä kodeistaan, eivät kuulu normaaliin, tätä tapahtumaa käsittelevään keskusteluun.

      Totta kai tässä on ollut taustalla niin vetovoimaa kuin työntövoimaa, ellei sitten yksinkertaisesti koko tapahtumaa ole hoidettu palkkioilla. Kannustimena on siirtolaisilla kautta historian useimmiten ollut pyrkimys päästä nauttimaan paremmasta elintasosta, kuin se, minkä oma maa on onnistunut luomaan ja kyllähän se ilmastonmuutoskin juuri nyt luo lisää paineita sinne, missä valtiot vain kannustavat suurempaan syntyvyyteen, maapallon riittävyydestä piittaamatta.

     Mutta ilmastoon ilmasto ja operaatio on operaatio. Tässä tapauksessa se oli myös aika suuri ja vaati merkittäviä resursseja. Marokon hallitus ei voi väistää asiassa vastuutaan.

     Espanjaa kohtaan kyseessä oli vihamielinen toimi, jonka  pitempiaikaiset seuraukset onnistuttiin tällä kertaa näköjään hyvin nopeasti torjumaan, julkisuudessa ei ole vielä kerrottu, miten se kävi.

Joka tapauksessa kyseessä oli eräänlainen ”voimannäyttö”, jota parhaiten voisi kuvata termillä ”shit test”: jos ne nielevät tämänkin kakistelematta, on tie auki loputtomalle kiristykselle.

     Muistettakoon, että esimerkiksi miljoonan miehen ja naisen huoltaminen kerralla olisi erittäin vaativa tehtävä siinäkin tapauksessa, että sille turvataan edes ruokahuolto, majoitus ja terveyspalvelut, vaikka aseita ja ammuksia ei enää tarvitakaan.

     Uhkakuvana kaikkinielevät, miljoonan ihmisen invaasiot ovat jääneet fiktioksi ja sellaiseksi jäänevätkin. Kaunokirjallisuudessa niistä on sen sijaan syntynyt jokunen irvokas kauhukuva, ainakin Jean Raspail’n kirjoittamana.

     Toki asteettainen siirtyminen uuteen valtaan on monin verroin todennäköisempi vaihtoehto, jota Michel Houellebecq on kuvannut mestarillisesti ja uskottavasti romaanissaan ”Alistuminen”(ks. Vihavainen: Haun alistuminen tulokset ).

      Se on myös aivan viime aikoihin saakka ollut tulijoille se helpoin tie, Euroopan vetovoimaa ovat suuresti lisänneet ne yksinkertaiset moraaliposeeraajat, jotka ovat avosylin olleet toivottamassa kaikkia tervetulleiksi (ks. Vihavainen: Haun horojen maa tulokset).

      Apokalyptiset kuvitelmat suuresta invaasiosta ovat tähän asti kelvanneet vain kauhufiktion aineksiksi muiden joukossa ja moraaliposeeraajat ovat saattaneet niiden perusteella selittää koko rajattoman maahanmuuton vastustamisen perustuvan naurettaviin kuvitelmiin.

Nyt saatiin havainto-opetusta siitä, etteivät jotkut Euroopan ulkopuoliset tahot häikäile tällaistenkaan operaatioiden edessä. Ceuta oli avoin uhkaus, joka näyttää liittyvän Euroopan maahanmuuttopolitiikan asteettaiseen muuttumiseen.

     Espanja, ehkä se heikoin lenkki osoittautui ainakin olevan yhä helppo saalis, joka epäilemättä saa vielä lisää havainto-opetusta, mikäli yrittää muuttaa linjaansa.

     Mutta tässä vielä vanha blogi sellaisesta kauhuskenaariosta, joka Euroopassa saattoi syntyä vielä sen suuruuden aikoina. Koko tarina on Hieronymus Boschin kuvituksen arvoinen ja, kuten huomataan, on nähnyt tulevaisuuden kehityksen monessa olennaisessa suhteessa väärin.

     Kuitenkin siinä on outoa profeetallisuutta, samassa mielessä kuin aikoinaan Dostojevskillä:

 

Torstai 4. maaliskuuta 2021

Ilmestyskirjan aikoja

 

Saatana saapui Ranskaan

 

Jean Raspail, Pyhien leiri. Suomentanut Mika Keränen. Kiuas 2021, 444 s.

 

     Tämän kirjan nimi on saatu Ilmestyskirjasta, jossa kerrotaan, miten saatana päästetään vankilastaan ja kokoaa kansat sotaan ja joukkoja on kuin meren rannalla hiekkaa. Ne nousevat maan tasangolle ja saartavat pyhien leirin ja rakastetun kaupungin.

     Kuten aina Ilmestyskirjan kohdalla, houremaisten ennustusten merkityksestä on mahdotonta saada tolkkua, mikä luultavasti johtuu siitä, ettei sitä ole. Joka tapauksessa Ilmestyskirjan maalailemat kuvat ovat hyvin vaikuttavia ja ovat innoittaneet taiteilijoita jo parin vuosituhannen ajan.

      Kirjallisuudessa jo Dostojevski, erityisesti teoksessaan Riivaajat, otti myös vaikutteita Ilmestyskirjasta luodessaan modernin vallankumouksellisen kokovartalokuvan. Dostojevskille paholaisen kansaa olivat venäläiset vallankumoukselliset, joiden sielunliikkeitä ja maailmankuvaa hän kirjassaan tutki.

     Riivaajissa saatanan seuraaminen johtaa näennäisesti vain pienimuotoisiin rikoksiin, joku murha ja itsemurha, jotkut summittaiset tuhopoltot eivät vielä merkitse paholaisen voittoa laajalla rintamalla. Ilmeisesti se joka tapauksessa on odotettavissa, sillä aikakauden henki on jo saastutettu. Nihilistinen nuoriso on jo meikäläistä.

     Raspail’n kirjassa fokus on toisenlainen. Ranska, joka palvelee koko läntisen maailman symbolina, on henkisesti tyhjentynyt ja sen nihilismi on saanut masokistisen oikeaoppisuuden hahmon, jota kukaan ei uskalla vastustaa eikä edes kykenisi selittämään itselleen, miksi niin olisi tehtävä.

     Halveksittavinta roolia näyttelee katolinen kirkko, joka on kokonaan menettänyt uskonsa ja vääntänyt siitä jonkinlaisen muka-uskon joka kohdistuu omaan hyväntekeväisyyteen ja sen erinomaisuuteen. Myös isänmaallisuus on muuttunut jonkinlaiseksi postmoderniksi jargongiksi, jonka ylevät tunnukset pelkästään naurattavat kaikkia.

     Lyhyesti sanoen, Ranska ja siis länsi on kulttuurisesti kuollut ja vastustuskyvytön ruumis, joka kuitenkin on lihava ja houkuttelee paikalle niitä, jotka ymmärtävät voivansa siitä hyötyä.

     Tässä tapauksessa houkutukseen vastaavat ne miljoonaiset kansanjoukot, jotka asuvat Ganges-joen varrella, elämän ja kuoleman rajamailla, enimmäkseen apaattisina ja täysin eläimellisinä. Niiden elämässä omilla sijoillaan ei ole näkyvissä minkäänlaista valopilkkua siihen saakka, kunnes äkkiä syntyy idea muutosta pohjoiseen, sinne, jossa maito ja hunaja virtaavat.

      Kuin keskiaikainen kutsu ristiretkelle, tämä idea tempaa mukaansa miljoona köyhää. Kyseessä ei kuitenkaan ole tällä kertaa Herran tahto, vaan paholaisen johdatus.

     Itse paholainen ottaa gangesilaisen paarian, sonnansyöjän hahmon ja tarkemmin sanoen se antaa käskyjään ja ilmaisee tahtoaan sen hirviölapsen kautta, jota sonnansyöjä kantaa harteillaan kuin mikäkin Hristoforos Kristus-lasta.

     Miljoonapäinen (!) lauma valtaa sata laivaa ja suuntaa kulkunsa kohti Ranskaa. Laivat ovat kummitusmaisia hylkyjä, joita vain hyvä onni estää tuhoutumasta matkalla. Sekin on tietysti paholaisen aikaansaannosta.

     Kauhistuttava saattue seilaa viikkokaupalla Eurooppaan Hyväntoivonniemen kiertäen ja kuin ihmeen kautta ratkaisee logistiset ongelmat, jotka olisivat murskaavia mille tahansa nykyaikaiselle sotakoneistollekin.

     Mutta paholaisen joukot ovat kekseliäitä ja käyttävät polttoaineena omaa ulostettaan. Helvetillisen hajun nostattava viimeisen mahdollisuuden armada kauhistuttaa koko läntistä maailmaa, mutta kenelläkään ei ole mahdollisuutta torjua sitä väkivalloin. Se ei yksinkertaisesti käy päinsä.

     Niinpä valloittajat saapuvat Ranskaan kenenkään sitä voimatta estää. Heidän ainoa aseensa on heidän lukumääränsä -ja aseettomuutensa- mutta se riittää.

     Kysymys nimittäin tosiaan on siitä, että Ranska itse on täysin kyvytön torjumaan tuollaista hyökkäystä. Sen sijaan yhteistoimintamiehiä löytyy sitäkin enemmän. Itse asiassa jopa kansan syvät rivit, jotka normaalisti ovat tervejärkisiä, omaksuvat saman defaitismin.

      Ranskan normaali itsetunto ja kyky sotilaalliseen itsepuolustukseen näyttää hävinneen viimeistään jo toisessa maailmansodassa, itse asiassa se kai oli ensimmäisen maailmansodan teurastuksen seuraus. Siirtomaasodissa Ranska osoittautui pehmeäksi ja menetti kaiken. Nyt, aseettoman vihollisen edessä jopa erikoisjoukot heittävät aseensa ja pötkivät pakoon.

     Kirjan otsikossa mainittu pyhien leiri mahtanee olla koko Ranska tai sitten vain yksi pieni etelärannikon kylä, jota puolustamaan jää kourallinen vanhan maailman väkeä. Koko episodi vertautuu Konstantinopolin valloitukseen ja sattumoisin puolustajien joukossa onkin samannimisiä henkilöitä, jaloja kreikkalaisia, jotka ymmärtävät kutsumuksenaan olevan edes symbolisesti kuolla menetetyn asian puolesta.

     Mutta mitä kauheata nuo miljoona siirtolaista oikeastaan tekevät? Eikö viisikymmentä miljoonaa ranskalaista kykene heidät sulattamaan? Mitä kauheata lopultakin on koko invaasiossa? Me muistamme, miten Merkel, aikansa päätään raavittuaan sai sanotuksi: Wir schaffen das! Nyt harva enää huomaakaan sitä miljoonaa, joka hiljattain saapui Saksaan.

     Eikö arvokas gallialainen tervehdys olisi voinut olla: Allez, ça va! tai jopa perinteisemmin: Ah, ça ira, (ça ira, ça ira)! Siinähän suuren kansakunnan kulttuurinen itsetunto olisi lakonisesti ja perinteikkäästi esitetty koko komeudessaan!

      Mutta kun tuota itsetuntoa ei ollut, ei yhtään. Kulttuuri ymmärsi vain olevansa sairas ja osasi pelkästään ilottomasti nauraa omille symboleilleen. Se tunsi, että jonkun Frantz Fanonin houremainen ressentimentti ja vaatimukset kostosta olivat oikeutettuja.

     Käytännössä joka tapauksessa koko Etelä-Ranska tyhjeni sen inhimillisen mutavyöryn tieltä, jollaisen kirjailija maalaa eteemme.

     Koko kauhukuva ryysyläisarmadasta on tietenkin aivan puhtaasti myyttinen eikä pyri sen kummempaan realismiin kuin vaikkapa Rabelais’n teokset.

     Mitään tuollaista maihinnousua ei todellisuudessa voisi tapahtua, vaikka kirja kuvaa Ranskan tapauksen vain lähtölaukaukseksi, jota pian matkitaan kaikkialla: miljoonat ja kenties jo sadat miljoonat ovat nyt liikkeellä, ei pelkästään Intiasta, vaan myös Afrikasta ja jopa Kiinasta!

     Sen sijaan kuvaukset itse Ranskasta ja sen kulttuuripiirien reaktioista ovat yhtä uskottavia kuin herkullisia. Itse asiassa olemme viime vuosina saaneet todistaa juuri sellaisia näytelmiä niin Ranskassa kuin kaikkialla muuallakin lännessä.

     Ja siinähän se kirjan pihvi onkin. Monessa paikassa on länsimaiden klerkeillä aihetta kiljaista: touché! Mutta karikatyyrejähän ei enää erota malleistaan.

     Kun kirja on sentään kirjoitettu vuonna 1973, on aihetta pohtia sen sidonnaisuutta aikansa ympäristöön ja käsityksiin.

     Muistan mainiosti, miten juuri Intia ja Kiina olivat kehitysmaiden kurjuuden symboleita. Pöhöttyneitä luurankolapsia kuvattiin kaikkialla ja rikkaan pohjoisen ihmisiä kutsuttiin katumukseen sen takia, että he itse voivat paremmin ja saivat joka päivä mahansa täyteen.

     Vaikka oli keksitty kohtelias nimike kehitysmaa, ei kukaan uskonut, että nuo kuolemanloukot joskus todella kehittyisivät.

     Gangesilaisille oli tarjolla vain surkea kuolema, kurjan elämän jälkeen. Kiinassa asiat eivät olleet sen paremmin, vaikka osa länsimaiden älymystöstä uskoikin Maon mielipuoliseen evankeliumiin eikä sen sijaan uskonut Kiinan valtaviin nälänhätiin, joiden olemassaolon sen hallinto kielsi. He kai tunsivat olonsa autuaaksi, mutta se opi petollista.

     En tiedä, mitä viime vuonna kuollut kirjoittaja mahtoi ajatella Kiinan noususta maailmantalouden johtoon ja siitä, että Intia on nopeasti tulossa sen rinnalle. Uskon, että tässä oli kyseessä sellainen vallankumous, jonka mahdollisuutta ei viisikymmentä vuotta sitten yksinkertaisesti nähty.

     Mitä itse Ranskan ylitsevuotavaan rikkauteen tulee, oli sekin vuonna 1973 varsin paljon vaatimattomampaa kuin nykyään, vaikka sen suhteellinen asema olikin nykyistä korkeampi.

      Maailmantalouden nousu, jonka siirtomaaherruus pani alulle, on nyttemmin tuottanut lähes kaikkialle sellaisen yltäkylläisyyden, jota ei vielä hiljattain voitu kuvitella minnekään. Niinpä myös käsitykset yhteiskunnan muutosten mahdollisuuksista ja tarpeellisuudesta ovat mullistuneet.

     Kun tämä kirja kirjoitettiin, oli öljykriisi vielä tulematta. Sehän sai alkunsa Jom Kippurin sodasta, joka käytiin vuoden 1973 lopulla ja vasta vuonna 1974 alkoivat valot sammua eri puolilla vaurasta pohjoista.

     Mutta pian nähtiin, että kepillä on kaksi päätä, eikä ole mahdollista kiristää loputtomia voittoja, mikäli haluaa myydä jotakin. Paljon sen sijaan voitiin heruttaa.

     Osa kehitysmaita rikastui pian tolkuttomasti ja muutti osaltaan käsitystämme siitä, mikä on normaali järjestys maailman kansojen keskuudessa.

     On totta, että kirjan asetelma on osittain toivottomasti vanhentunut, mutta yhtä totta on, että kansainvaellukset ovat hyvässä vauhdissa ja tuottavat peruuntumattomia muutoksia maailmaan.

      Länsimaiden vaarana voisi sanoa olevan niiden romahtanut itsetunto ja tyhjentynyt kulttuuri, mutta kysyä tietenkin myös voi, mitä virkaa sellaisella eurooppalaisella sivistyksellä voisi olla, joka ei kunnioita edes itseään?

     Dramaattinen kertomus paholaisen -tai Pedon- toiminnasta on laatuunkäypää kirjallisuutta eikä se ole vieläkään vailla ajankohtaisuuttaan. Pidän kuitenkin enemmän Dostojevskista.

     Kiuas-kustantamoa voi onnitella siitä, että se on ottanut kustantaakseen tämän järkäleen, joka on käännetty alkukielestä. Siinäpä melkoinen sankariprojekti pienelle yritykselle! Keräsen käännös vaikuttaa erinomaiselta ja kirjan lopussa oleva selventävä essee ja tiedot kirjoittajasta ovat hyvin tarpeellisia.

     Luulen, että tämä kirja kaikkine puutteineen ja ansioineen luetaan tulevaisuudessa niihin harvoihin kaunokirjallisiin esityksiin, joita toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta on syytä lukea. Ehkäpä se on aikamme Riivaajat, jota niin sanottu neuvostovalta yritti kaikin voimin pimittää pois kansan saatavilta? Yritetäänköhän tätäkin?

 

 

Ajatuksissa, sanoissa ja töissä

 

Ilmiantajien kulttuuri

 

     Useimmat tuntevat Pavel (Pavlik) Morozovin tarinan, siis sen tarinan, joka virallisesti sepitettiin. Elleivät tunne, niin kehotan tutustumaan.

Harvempiehkä muistaa, että neuvostokirjailijoiden ensimmäisessä yleisliittolaisesa kongressissa ei sen vähäisempi hahmo kuin Maksim Gorki asetti pikku Pavlikin neuvostoälymystön esikuvaksi.

     Pysähdytään vielä tähän: siis älymystön esikuvaksi! Keskenkasvuisen kantelijan, joka ei hävennyt ilmiantaa omaa isäänsä siitä, että tämä vastusti bolševikkityrannian yritystä estää talonpoikia käyttämästä itse tuottamaansa viljaa….

     Venäläisestä intelligentsijasta on syystä sanottu paljon pahaa ja paljon hyvää ja olen siitä kirjoittanut niin useoin, että jätän tällä kertaa sen vaille sen enempiä esittelyjä (vrt. (ks. Vihavainen: Haun venäläinen paradoksi tulokset ). Joka tapauksessa sen piirissä syntyi aivan erityinen halveksinnan perinne niitä kohtaan, jotka kavalsivat älymystön asioita  sen vihollisille eli sortovallalle.

     Periaatteessahan neuvostojen maassa ei tietenkään ollut mitään sortovaltaa sanan entisessä mielessä, vaan päinvastoin. Toki entisten riistäjäluokkien jäseniä heidän perillisiään kohtaan noudatettiin sortopolitiikkaa, mutta sehän dialektiikan mukaisesti merkitsi vaon ja nimenomaan suurimman mahdollisen vapauden tavoittamista.

     Joka tapauksessa tämän meidän aikakautemme piirteisiin kuuluu nykyään, että älymystöön itsensä lukevat henkilöt toimivat innolla valtion rankaisukoneiston agentteina ja pyrkivät käyttämään sitä mahdollisimman tehokkaasti poliittisia vastustajiaan vastaan.

      Tällä palstalla huomaan puuttuneeni tähän ilmiöön jo blogin aloittamisesta lähtien (ks. Vihavainen: Haun erään blogin johdosta tulokset ) ja se näyttää sen kuin laajenevan.

     Päivi Räsäsen tapaus paljasti taannoin koko someyleisön pikku-pavlik-ilmiön valtavuuden ja sehän on yhä uudelleen voitu havaita milloin minkinlaisten ”nettietsivien” (ks. Vihavainen: Haun nettietsivä tulokset ) touhuissa, esimerkiksi silloin, kun nimimerkki ”riikan” rikollista mieltä pyrittiin todistelemaan kaivamalla netistä esiin hänen sarkastisia keskustelupuheenvuorojaan.

     Myös eduskunnan nykyisen puhemiehen ajatuksista yritettiin tehdä järjettömiä tulkintoja, jotta hänen oletetut orwellilaiset ajatusrikoksensa saisivat ansaitun rangaistuksen (ks. Vihavainen: Haun panssarit kaduille tulokset ).

     Kuten noissa lainatuissa blogeissa totean, en pidä mahdollisena, että noiden toimittajien käytös voisi selittyä pelkällä tyhmyydellä, olipa se sitten vaikka normaalia syvempää. Kyseessä on aivan ilmeinen pavlik-reaktio, jossa poliittinen yksisilmäisyys saa olennaista tukea moraalittomuudelta.

     Tuo mainittu typeryys on tietenkin kaiken tämän välttämätön ehto ja siihen näyttää liittyvän paradoksaalinen ylpeys omasta älyllisestä tasosta, joka tekee mahdolliseksi mustan näkemisen valkoisena ja päin vastoin. Epäilemättä voimme tässä kyllä havaita tiettyjä älymystön moni-ilmeiselle historiallekin ominaisia piirteitä.

     Nyt näyttää joku Veitola-niminen mediapersoona, jonka ohjelmia en ole nähnyt, ilmiantaneen jonkin lääkärien keskinäisen keskustelupalstan(!), jolla on esiintynyt ”rasistista” kielenkäyttöä.

    Nyt on siis taas kerran löydetty käyttöä tuolle surullisen kuuluisalle kuminauhapykälälle, jonka avulla ihmisiä voidaan haluttaessa rangaista vaikkapa siitä, että he eivät ole muuttaneet käyttämiään käsitteitä ajoissa virallisten normien mukaisiksi.

     Epäilemättä valtakunnansyyttäjä taas kerran tulee huolehtimaan siitä, että orwellilaista uuspuhetta käyttämättömät henkilöt saavat rikoslain mahdollistaman rangaistuksen aivan riippumatta siitä, ettei tuolla ”rikoksella” ole mitään uhria eikä mikään ”kärsivä” osapuoli ole asiasta valittanut, saati kannetta nostanut.

     Sen sijaan asialla ovat taas kerran henkiset ”pavlikit”, joiden urotöille lauma (vrt. Vihavainen: Haun roskajoukko tulokset ) taputtaa.

     Tämäkin kehityskulku on nykyhistoriaamme ajatellen yksi merkittävimmistä. Kansan kyky ja tahto ajatella itsenäisesti on yhä heikompi.

     Sellaista kansa on helppo johtaa lupaamalla sille yhä uusia ja vastikkeettomia rahallisia panostuksia kaikkiin hyviin asioihin ja ylistämällä sen kykyä varauksettomasti ja ilman pahoja ajatuksia tukea uutta, uljasta maailmaa, jossa vallitsevat totuus ja oikeus aidossa, virallisessa ja kyseenalaistamattomassa muodossaan.

Pettymys kulttuuriin

 

Lullukkaväki ja sydämen alhaisuus

 

     Eilen tuli kirjoitettua Jack Londonin Martin Edenistä, joka löysi kutsumuksekseen nousemisen raakuudesta ylös, inhimillisen kulttuurin aarteiden omistajaksi.

      Hän halusi henkisesti kasvaa samalle tasolle, kuin ihailemansa sivistynyt herrasväki, jonka jalostuneisuus ilmeni kaikkialla, puheesta ja käytöksestä harrastuksiin ja koko henkiseen maailmaan.

     Kuten ”Martin Edenin” toisessa osassa kerrotaan, kuvitelma sivistyneistön erinomaisuudesta olikin sitten pelkkää illuusiota. Nuo sivistyksen aarteet olivat kyllä olemassa, mutta niillä keikaileva ja sen kautta rahvaasta erottautuva väki ei tosiasiassa ymmärtänyt eikä saanut niistä mitään.

     Itse asiassa koko joukko muistutti ajatuksetonta apinalaumaa (ks. Vihavainen: Haun lemurit tulokset ), joka pakonomaisesti teki kaiken samoin kuin muutkin. Martin Eden oli kaiketi kuvitellut mielessään jotakin samaa kuin David Riesman, joka visioi ”itseohjautuvan” ihmistyypin, joka olisi ihmiskunnan kehityttyä hallitsevana ja joka ihan itse ja omilla aivoillaan ratkaisisi sen, mihin uskoo, mitä kunnioittaa ja mitä tavoittelee(ks. Vihavainen: Haun riesman tulokset ).

     Mitään tällaistahan ei todellisuudessa ollut. Martin Edeniä kauhistutti ja loukkasi se ”sydämen alhaisuus”, joka paljastui niin sanotun sivistyneistön pintakiillon alta.

     Itse asiassa ihmiset eivät edes ymmärtäneet yhtään mitään niistä kulttuurin aarteista, joiden nimeen he vannoivat ja vielä vähemmän he välittivät oikeudesta ja totuudesta.

      Se mikä liikutti tätä henkistä roskajoukkoa oli konformismi, toisten heidän kaltaistensa hyväksyntä, joka saavutettiin hankkimalla rahaa ja yrittämällä olla vielä enemmän lauman kaltaisia kuin itse lauma.

     Pettymys kulttuuriin ja sitä kannattavaan sivistysporvaristoon vei Martin Edenin masennuksesn ja ennenaikaiseen hautaan.

      Martin Eden oli tunnetrusti Jack Londonin jonkinlainen alter ego ja ehkäpä kirjailijan raju ryyppääminen oli juuri se itsemurha, johon tarina päättyy.

     Jack London ei ollut mikään masennuksen vallassa hiipuva hissukka, vaan raivokkaasti työskentelevä luova henki, joka lyhyen elämänsä aikana kirjoitti paljon sellaista, jota voi sanoa nerokkaaksi.

     Levoton sielu hän epäilemättä oli ja ilmeisesti myös kovin pettynyt niin sivistyneistöön kuin siihen työväenluokkaan, jota hän kuvaa hyvin pirullisesti esimerkiksi ”Elsinoren kapinassa” (ks. Vihavainen: Haun elsinore tulokset).

     Londonin hahmoissa, kuten parkkilaiva Elsinoren kapteenissa tai kalastusaluksen kapteeni ”Susi Larsenissa”, ”merisudessa” on ilmeisiä nietzscheläisiä piirteitä ja kirjoittaja näyttää kaipaavan korkeampaa ihmistyyppiä, joka olisi nykyisen, surkean höyhenettömän kaksijalkaisen yläpuolella

     Selvää on ainakin se, että hän halveksii hengetöntä poroporvaria, jolla ei ole mitään korkeampaa kutsumustakuin omien tarpeidensa tyydyttäminen eikä edes omia mielipiteitä.

     Mutta kirjat ovat kultaa ja niiden selittely hopeaa, käyttääkseni tällaista tuoretta kieikuvaa. Tässä nyt vielä blogi tuosta ”Martin Edenin” kakkososasta:

 

maanantai 31. tammikuuta 2022

Autodidaktin pettymys

 

Täyttymys

 

Jack London, Martin Eden. Osa 2. Suomentanut Ville Hynynen. Arena-kirja 1970, 243 s.

 

     Martin Eden oli vakaasti päättänyt omaksua kulttuurin korkeimmat huiput ja siis tulla paremmaksi ihmiseksi, niiden ihmisten veroiseksi, joita hän oli tavannut ihastuksensa kotona. Näin hän ajatteli.

     Autodidakti ryhtyi siis suorastaan raivokkaasti omaksumaan kulttuurin aarteita ja opettelemaan hienostuneita tapoja. Samaan aikaan hän kirjoitti kirjoittamasta päästyään, sillä hänellä oli paljon sanottavaa.

     Rahaa hänellä sen sijaan ei ollut lainkaan ja niinpä hän joutui toteuttamaan kirjoittajan intohimoaan suorastaan nälkäkuoleman uhkaamana.

     Hän kuitenkin kirjoitti mielestään hyvin ja oli varma, että julkaisijat maksaisivat joskus siitä tekstistä paljon. Käytännössä käsikirjoitukset tulivat aina säännöllisesti takaisin, joskus kommentein ja joskus ilman. Silloin tällöin sentään tuli vähän rahaakin, jolla sai maksettua edes kirjoituskoneen vuokran (!).

     Sukulaiset ja morsian halusivat miehen menevän oikeisiin töihin ja epäilivät hänen lahjojaan. Oikeat työt pesulassa veivät tekijänsä kuitenkin niin kokonaan, ettei hän kyennyt edes ajattelemaan mitään muuta kuin hallisarvoisen materiaalinsa varjelemista. Kirjailijan kutsumuksen kannalta tilanne oli mahdoton.

     Martin Edeniä kiehtoi filosofia ja sitä hän opetteli vakavasti. Nietzsche ja sosialismi samaan aikaan ja Herbert Spencerin kaikenkattava maailmanselitys tarjosivat aivan uusia ja huimaavia perspektiivejä elämään ja maailmaan.

     Oppiessaan filosofiaa Martin oppi myös ymmärtämään, että tuon hänen tuntemansa ja ihailemansa sivistyneistön sivistys ja hienot tavat eivät olleet mitään muuta kuin tyhjää ulkokuorta.

     Itse asiassa oli hyvin outoa, ettei tuo suuri joukko osannut eikä tahtonut lainkaan ajatella eikä soveltaa oppimiaan asioita. Kaikki, mitä se oli saanut vuosien opiskelulla, oli lopultakin vain joukko tyhjiä sanoja, joiden takana ei ollut mitään. Tuon poroporvarillisen joukon keskustelunaiheetkin kavalsivat sen onttouden.

     Toista sentään oli jossakin työväenkorttelien keskustelukerhossa. Siellä otettiin esille todellisia ongelmia ja käsiteltiin niitä tuoreesti ja kokemuksen antamalla elämän makuisella vakavuudella. Itse asiassa pikkuporvarillisen kulttuurin valheellisuus oli kaikenkattavaa ja koko sen niin sanottu sivistys vain valmiiden sanojen ja sanontojen toistamista. Oppineisuuskin oli papukaijojen oppineisuutta.

     Pikkuporvarillisuuden vastenmielinen ydin oli kuitenkin rahan kunnioittaminen ja siihen liittyi myös aivoton enemmistön perässä juokseminen.

     Martin Edenin kirjoituksia halveksittiin siihen saakka, kunnes hän onnistui menestymään taloudellisesti.

     Kun kymmenien tuhansien painokset sitten tekivät hänestä rikkaan miehen, alkoivat kaikki suhtautua häneen eri tavalla: sukulaiset hyväksyivät ennen hyljeksityn, mutta nyt rakkaaksi havaitun naapurinsa, seurapiiri, josta hänet oli karkotettu, pyysi häntä taas mukaansa kunniapaikalle ja morsian, joka oli hylännyt, tarjoutui taas tulemaan takaisin.

     Sen sijaan, että olisi ajatellut toiveidensa nyt täyttyneen, Eden tunsi suurta pettymystä. Lahjoitettuaan suuren osan uutta omaisuuttaan hyviin tarkoituksiin, hän suuntasi kohti Tahitia, jossa hän oli nuorena merimiehenä käynyt. Tuon maan pilaantumattomat ja primitiiviset asukkaat olisivat kaiketi inhimillisesti paljon arvokkaampia kuin sivilisaation teennäiset ja tyhjänpäiväiset seurapiirit.

     Kuten masentuneet ihmiset usein tekevät, myös Martin Eden riisti hengen itseltään. Hän ei kaiketi enää nähnyt tehtävää maailmassa, jossa hänen kirjoituksensa nyt oli kaikkialla yhtä kritiikittömästi hyväksytty kuin ne aikoinaan oli hylätty. Niinpä kirjoittaminen loppui.

     Silloin kun hänellä oli ollut nälkä, ei kukaan tehnyt elettäkään auttaakseen, nyt kun hänellä oli rahaa kuin roskaa, satoi päivälliskutsuja joka taholta… Itse asiassa sydämen alhaisuus oli koko porvarillisen sivistyksen pohjana. Ilmiötä voi nimittää myös poroporvarillisuudeksi.

     Martin Edenin suuri teema on itse asiassa juuri tuo poroporvarillisuus. Päähenkilö ei voinut mitenkään käsittää, että kaikki nuo ihmiset, jotka olivat lukeneet samoja kirjoja kuin hän, eivät olleet saaneet niistä mitään.

     Hän myös yhtä paljon halveksi kuin ihmetteli sitä sopulilauman tapaista (tätä termiä ei kirjassa käytetä) käytöstä, joka pani ihmiset automaattisesti juoksemaan muiden mukana ja hokemaan samoja sanoja.

     Omilla aivoillaan ajatteleminen näytti suurelle enemmistölle olevan täysin mahdotonta aivan riippumatta siitä, montako kirjaa he olivat lukeneet.

     Samoin määräytyi ihmistä kohtaan tunnettua arvonanto vain ja ainoastaan lauman mielipiteestä. Lauma oli aina yhtä altis mielistelemään kuin raapimaan, eikä sen käytös koskaan perustunut omaan ajatteluun. Journalistit, lauman kätyrit olivat jo lähtökohtaisesti vihattava ryhmä.

     Poroporvarillisuuden kriitikkona London tietenkin liittyy osana suureen traditioon. Ranskalaiset kirjailijat ovat olleet tämän alan uranuurtajia 1800-luvun puolivälin jälkeen, samaan aikaan kun ranskalainen sivilisaatio itsekylläisesti nosti omat saavutuksensa koko maailman esikuvaksi ja jopa keikaili erityisesti poroporvarillisuudesta vapaalla liberalismillaan…

     Ranskalaisten ohella myös venäläiset ovat hyvin merkittävästi vaikuttaneet tällä alalla, muun muassa ranskalaisen sivilisaation kriitikkoina, jollaisia olivat jo varhain esimerkiksi Herzen ja Dostojevski ja myöhemmin ennen kaikkea Gorki ja Berdjajev.

     Amerikkalaisuutta on usein pidetty poroporvarillisuuden varsinaisena keskittymänä kaikessa rahan palvonnassaan, mutta ainahan sillä on ollut myös kriitikkonsa, joista myös London ansaitsee tulla muistetuksi.

 

Villit keskuudessamme

 

Hömppää ja villejä poikia

 

Mika Waltari, Ihmeellinen Joosef eli elämä on seikkailua. Vakava ajanvieteromaani. WSOY 1938 (1993), 216 s.

Kalle Väänänen, Junkkarien joukko. Kertomus koulupojista. Kirja 1928, 233 s.

 

      Kalle Väänänen (Viänänen) ansaitsi leipänsä oppikkoulun opettajana Viipurissa, mutta tunnetaan erityisen taitavana savon kielen käyttäjänä. Hänen ”Sanarrieskansa” ei kaivanne esittelyä. Sodan aikana hän kirjoitti muun muassa nimellä ”Korsukolportööri”. Tuotannosta mainittakoon ”Runoruunalla r….ää päin”.  

     Yleensä hänen lajityyppinsä oli lempeä huumori, mutta sota-aikana tyylitaju saattoi pettää. Sellaista se massahysteria on, kuten nykyään taas hyvin tiedämme. Viänänen sanoitti myös erinäisiä sota-ajan lauluja, kuten ”Iso Iita”.

     ”Junkkarien joukko” on aika tyypillinen oman aikansa ajanvieteromaani. Ympäristönä on tuon ajan koulu, poikalyseo, jossa ankaruudella hallitaan, mutta pojat puolestaan kehittävät auktoriteettien vastaisen taistelun oikein taiteeksi.

     Epäoikeudenmukaisuus on se, joka saa uhmaamaan vallanpitäjiä jopa koulusta erottamisen tai karsserirangaistuksen uhalla. Karsseri oli pimeä koppi, johon voitiin sulkea jopa kahdeksi vuorokaudeksi. Virallisesti sellaista rangaistusta ei ollut, mutta halutessaan sen vai valita erottamisen sijasta. Näin kuuluu Savonlinnan lyseossa olleen vielä joskus 1950-luvulla.

     ”Junkkarien” suurin kolttonen oli rehtorin muistikirjan varastaminen. Siihen kirjaan oli merkitty kaikki oppilaiden puutteelliset osaamiset ja laiskanläksyt. Kun se oli hävinnyt, oli ”despootti” tavallaan voimaton.

     Tai eihän hän ollut, sillä aina hän rangaista voi, eikä siitä ollut valitusoikeutta. Syyllisen selville saaminen oli kuitenkin kiven takana ja aluksi rangaistiin väärää poikaa. Sitten joku kavalsi oikean henkilön ja tämän juudaksen selville saamisesta taas tuli poikajoukossa ykkösasia.

     Kirja sijoittuu itsenäistymistä edeltävään aikaan ja siinä esiintyvät myös venäläiset sotilaat ja venäläiset koulupojat eli ”tinaskit”. Nimitys tuli heidän kiiltävänappisesta univormustaan. Yksi tappelukin oli, joskaan ei joukkotappelu.

     Salapoliisitarinan ohella kirja kuvaa orastavaa nuorta lempeä, joka huipentuu parittain kävelyyn saareen tehdyllä huviretkellä. Koko poikajoukon tarina taas huipentuu seitsemännen luokan kevättodistusten jaon jälkeiseen yleiseen mekastukseen ja paikkojen sotkemiseen. Joskus sellaisessa tilaisuudessa oli särjetty pulpetitikin. Kyseessä on ilmeinen villi-ihmisten joukko, jolla kuitenkin on jalon villin sydän.

     Waltarin tarinan keskushenkilö on aikuisuuden kynnyksellä oleva tyttö, joka tulee äkkirikkaasta perheestä ja ajelee joutilaana automobiililla kavereidensa kanssa.

     Koko joukko on ikävystynyttä, muodikasta ja blaseerautunutta ja sen ikävyys johtuu sen omasta tylsyydestä.

     Sitten paikalle tulee nuori, väitöskirjaansa valmisteleva originelli psykologi Joosef ja tytön mielenkiinnon kohde muuttuu oitis, vaikka tyyppi on kovin epämuodikas ja naurettava.

     Psykologi Joosef palkataan tytön perheeseen pojan koriopettajaksi kesän ajakasi ja tässä toimessaan hän ottaa myös lähiseudun poikajoukon johdettavakseen.

     Kyseessä on todellinen villien lauma, mikä ilmenee sekä ulkoisessa olemuksessa että asuissa ja käytöksessä. Kaiken maailman kolttoset ovat tämä porukan erikoisalaa.

     Psykologi saa kuitenkin villit kesytettyä johtamalla heidät urheilun pariin. Urheilulajit ovat jokseenkin omaperäisiä ja esimerkiksi estejupksu kehitetään lajiksi, joka valmistaa omenavarkauksiin.

     Itse asiassa kartanon isäntä tulee leikkiin mukaan ja antaa varkauksiin luvan, kutenkin sillä uhalla, että mikäli hänen haulikolla ampumansa suolapanos osuu, joutuu uhri vielä muidenkin rangaistusten kohteeksi.

     Kiinnostavaaon, että Väänäsen romaanissa venäläispojilla on pienoiskivääri (salonkikivääri), jota uhataan käyttää tappelussa ja samanlaisen aseen saa poikien kisoissa voittaja palkinnokseen.

     Itse asiassa kaliiperin .22 kivääri on tappava ase, mikäli siinä käytetään ns. pitkiä tai edes ns. puolipitkiä panoksia. Tuolloin olivat kuitenkin yleisessä käytössä ns. penniläiset, joissa pyöreän kuulan lähettivät matkaan nallin lisäksi pikkuruinen mustaruutilataus ja lähtönopeus lienee ollut suunnilleen sama kuin nykyisillä ilmakivääreillä. Kuula tosin oli 4,5 millistä nykyistä luotia painavampi. Ja olen kuullut näistä uusista ilmakoista, joilla ammutaan .22 kuulia, mutta ei siitä sen enempää.

     Mitään lupia ei moisen aseen hankkimiseen kuitenkaan ilmeisesti vaadittu ja sellaisen onnellinen omistaja oli jo mies mielestään. Luultavasti kaikenlaiset linnut olivat vaarassa, vaikka kirjassa sitouduttiinkin säästämään muut kuin varikset ja kanahaukat. Villejähän villit ovat.

     Kuten arvata saattaa, kirja loppuu tyttären ja psykologin avioliittoon, joka saadaan kuin saadaankin aikaan tytön sinnikkäiden ponnistelujen ansiosta. Ylkämies on rakastunut, mutta haraa sitkeästi perijätärtä vastaan.

     Hahmot ovat molemmissa kirjoissa varsin arvattavia ja aikakauden kliseistä kyhättyjä, mutta tuskin ihan tyhjästä haettuja. Kovin hyperbolisestihan ne on esitetty, mutta tarjoavat sopivasti harmitonta huumoria. Ja onhan siellä jännitystä ja romantiikkaakin.

Monenlaista viheltäjää

 

Suomen pappistyyppejä

 

Papisto oli vanhassa sääty-yhteiskunnassa lähinnä kansaa oleva sääty, jonka merkitys maamme kulttuurin historiassa on korvaamaton.

   Papit olivat akateemisen tutkinnon suorittaneita ja ”Euroopan sivistyneimpiä pappeja”, kuten Jakov Grot 1800-luvun alkupuolella itäistä Suomea matkatessaan mainitsi. Maassamme matkustaville säätyläisille pappilat tarjosivat säädynmukaisen yösijan ja usein vielä henkevää ja uutisista kiinnostunutta iltaseuraa.

   Pappilat olivat aikansa kulttuurikeskuksia, valvoen ja hoitaen kansanopetusta, tiedottaen kruunun käskyistä ja muista kuulutuksista, lääkiten sairaita ja pitäen väestökirjanpitoa. Papit levittivät tietoa uusista viljelytavoista, harrastivat koskenperkausta ja muuta hyödyllistä toimintaa.

   Pappiloissa myös usein pidettiin punssin ja viinien elähdyttämiä kemuja ja soitettiin ja laulettiin. Niissä myös luettiin ja osattiin vieraita kieliä. Gunnar Suolahden tutkimukset ”Suomen papisto” ja” Suomen pappilat” antavat vakuuttavan kuvan siitä, ettei tuo vanha instituutio ollut 1700-luvullakaan mikään turhanaikainen taakka talonpoikien harteilla eikä palvellut vain kansan tyhmentämistä.

   Koko systeemiä ylläpidettiin tietenkin talonpoikien työn hedelmillä, tässä tapauksessaheidän suoraan papille maksamillaan veroilla. Hyvän ja vauraan seurakunnan kirkkoherrat olivat paikallisia ruhtinaita, kuten Matti Klinge on maalaillut teoksessaan ”Iisalmen ruhtinaskunta”.

   Se, joka on käynyt Mikkelissä Kenkäveron pappilassa vakuuttuu varmasti siitä, että ajan oloissa rovastit saattoivat tosiaan olla melkoisia napamiehiä alueellaan.

   Pappissukujen merkitystä Suomen historiassa ei tarvitse erikseen korostaa. Se oli erityisesti suomenkielisen sivistyksen kannalta varsin keskeinen ja sieltä polveutuvat monet alansa merkkimiehet.

    Koska papit olivat oppinutta säätyä, sijoitettiin muutkin oppineet valtiopäivillä papistoon ja itse asiassa kaikki maisterit olivat suorittaneet ns. pikkuteologi-tutkinnon, eikä ollut harvinaista nähdä muidenkin maisterien, kuin varsinaistenpappien nousevan saarnastuoliin.

   Pappissukujen menestyneimmistä jäsenistä voi mainita Alopaeukset, jotka polveutuivat kerimäkeläisestä Tuomas Kettusesta. Magnus Alopaeus, joka toimi Venäjän puolella Vanhassa Suomessa, palveli diplomaattina kolmea Venäjän hallitsijaa sekä Berliinissä että Lontoossa. Hänen veljensä David oli myös diplomaatti ja korotettiin ansioistaan kreiviksi.

   Yleensähän diplomaatit ja ainakin maidensa lähettiläät olivat aatelisia ja jopa suuraatelisia. Alopaeukset, jotka polveutuivat savolaisesta talonpoikaissuvusta, olivat poikkeus joukossa ja nousivat asemaansa luterilaisen pappistaustan ansiosta.

   Pappistyyppejä mahtui maamme historiaan monenlaisia ja tyypillisen papin hahmo näyttäisi selvästi muuttuvan 1800-luvun mittaan.

   Joskus 1600-luvulla papit saattoivat olla myös pahamaineisia juoppoja ja tappelijoita ja vielä myöhemminkin tapahtui, että he pitivät kapakkaa ja juottivat seurakuntalaisiaan (ks. Vihavainen: Haun mäntylä tulokset ).

   Mutta yleisesti ottaen toki papin piti olla esimerkkinä seurakunnalleen, tosin oman säätynsä mukaisella tavalla. Eihän nyt sentään voinut olettaa, että myös seurakunta joisi punssia ja laulaisi Bellmanin lauluja. Sellainen kuului säätyläisille.

   Niin Ilmari Kianto kuin Juhani Aho piirtävät kotipappilastaan mitä herttaisimman kuvan, vaikka molemmat olivat melkoisia libertiinejä ja ajan aatteiden tuntijoita. Heidän isänsä olivat synoaattisia hahmoja, joiden elämäntavalla oli oma oikeutuksensa.

   Herännäisyys vei pappienkin elämän kansan suurennuslasin alle. Jos papilta puuttui Kristukesn sisällinen tunto, niin mikä pappi se oikeastaan olikaan? Leipäpappi ja kenties susi lammasten vaatteissa?

   Minusta näyttää siltä, että 1900-luvulle tullessa koko papin ideaalityyppi oli muuttunut. Entiset joviaalit maisterit ja opiskeluaikojensa remujamista muistelevat maailmanmiehet olivat korvautuneet synkkäkatseisilla Herran palvelijoilla, joilta ei riittänyt ymmärtämystä edes ruokaryypylle, saati illanistujaisille, Bellmanista puhumatta.

   Ilmari Kianto eräässä tarinassaan piirsi vielä 1900-luvulla kuvan juoposta papista, joka oli varmasti joukossa poikkeus ja siksi kai synkkään Pohjolaan joutunutkin. Zachris Topelius 1800-luvulla peräti kertoi suorastaan goottilaista kauhua Eugene Suen tyyliin huokuvan tarinan papista, joka oli kaikenlaisen mahdollisen synnin pauloissa, juotti seurakuntalaisiaan, piti rakastajatarta ja tappoi aviottomat lapsensa…

Siitä seuraavassa:

Sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Aulangon pastorinvaali

Aulangon pastorinvaali

 

Pakkasen paukkuessa nurkissa tarvitaan iltaisin räiskyvä takkatuli, jonka ääressä sopii kertoilla vaikkapa kauhujuttuja, kuten joskus oli tapana. Takan puuttuessa voi sytyttää pienhiukkasia syöksevän rasvaliekin, jonka ilkeässä loimussa tulee väkisinkin miettineeksi kohtaloaan määrärahoista riisutun sairaalan letkuissa vaipanvaihtoa odottamassa.

   Muuta hauskaahan siellä ei lienekään. Nauttikaamme siis sitä ennen siitä, mitä on tarjolla. Edessä on kauhujen taival, ellei armelias viikatemies osu kunnolla silloin kun tarvitaan. Hui sentään tätä aikaa!

   Mutta osattiin sitä ennenkin. Topeliuksen Talvi-iltain tarinoiden ensimmäinen nide sisältää Kuninkaan hansikkaan ja Linnaisten kartanon vihreän kamarin ohella muun muassa mainion kuvauksen 1800-luvun alkupuolen Helsingistä: Vinsentti Aaallonhalkoja. Sille ei taida olla vertaista sarjassaan ja se pitäisi lukea jokaisen, joka joutuu Helsingissä jostakin syystä oleskelemaan.

   Pitkään sen sijaan kavahdin romaania tai kertomusta nimeltä Aulangon pastorinvaali. Sen nimi vaikutti niin tylsältä. Se oli aivan turhaa. Kyseessä on mitä mainioin goottilainen kauhuromaani Eugene Suen hengessä.

   Se on sijoitettu suomalaiseen pitäjään, jonka nimeksi on otettu Aulanko, jolla ei ole mitään tekemistä oikean Aulangon kanssa, kuten tekijä korostaa. Miksi moinen nimi on valittu, jää lukija ihmettelemään, mutta ehkä kaikella ei ole tarkoitusta, kuten rohkenen joskus ajatella.

   Aulanko on lyhyesti sanoen sielunvihollisen valtaama suomalainen pitäjä, jossa synkkä pahuus lyö vastaan joka lävestä. Kun nuori maisteri saapuu sinne papiksi, hän saa kuulla omituisia, joskin vältteleviä kertomuksia edeltäjästään, joka näyttää olleen todellinen maailmanlapsi, mässääjä ja irstailija, jonka ansiosta viinapaholainen oli saanut koko pitäjän pauloihinsa.

   Koko se saatanallinen pahuus, joka oli pesiytynyt Aulangon pappilaan, ei kuitenkaan ollut mitään tavanomaista periksi antamista viinapirulle, lihan himolle ja silmäin pyynnölle. Sellainenhan oli monen arvostetunkin kirkonmiehen kohdalla kovin tavanomaista noina aikoina, jolloin herätysliikkeet nousivat pappiloiden menoa tuomitsemaan.

   Aulangon pastori Ödmark-vainaan pahuus oli omaksuttu suorastaan itse pääkallonpaikalta, suoraan Tukhomasta, kuninkaan hovista ja välillisesti vielä kauempaa. Salaisessa kirjastossa oli monenlaista teosta, joissa usein luki kannessa pahaenteinen tekijän nimi, Voltaire…

   Ja synkässä pappilassa oli todellakin synkkä salaisuutensa, josta monet tiesivät, mutta kaikki vaikenivat. Kun osasi etsiä, päätyi yllättäen tunkkaiseen ja pimeään huoneeseen, jossa asui lapsia, pastorivainaan lapsia.

   Se oli murhaluola, jonka saastaisessa ilmassa lapset olivat kuolleet toinen toisensa perään. Sinne johdatti pastorin muuan jalo mustalainen Joosua, hieno, joskin hieman villi hahmo, jonka tapaamme monissa aikakauden kirjoissa, myös Runebergilla.

   Kolme lasta kahdeksasta riutui yhä hengissä. alun perin he olivat olleet terveitä ja reippaita, mutta nyt masennettuja ihmisraunioita jo ennen aikuisuuttaan. Kyseessä oli itse asiassa saatanallinen, pitkitetty murha, jonka toimeenpano tapahtui tämän maailman ruhtinasta palvelleen pastorivainaan suostumuksella, mutta viime kädessä pahuus lähti naisesta, mamsellista ja motiivina olivat rahat, prelaatin kokoamat rikkaudet.

   Myöskään mamselli Durin ei toki ollut kaiken pahuuden viimeinen alkusyy, pastori Ödmarkin sybariittinen hillittömyys, tuo kiljuva jalopeura löysi toki muitakin kohteita raivolleen, mutta lasten murhaaminen oli hänen vastuullaan.

   Mutta entä seurakuntalaiset? Topeliaaninen kuva Suomen kansasta täydentyy tässä romaanissa sen irvikuvan kautta, joka syntyy viinan ja paheen pauloissa olevan villin rahvaan kuvauksesta. Sivistystä ja Jumalaa yhtä lailla halveksiva mölisevä lauma käy rohkealle maisteri-pastorille jopa hengenvaaralliseksi, mutta hän vie ”sodan epäjumalia vastaan” voitokkaaseen loppuun.

   Rovasti, tohtori ja tähdistön ritari Wenzel Ödmark oli neljäkymmentä vuotta johdattanut seurakuntaansa ja sen sijaan, että olisi johdattanut sen virvoittavien vetten tykö, oli luovuttanut sen itselleen saatanalle. Itse pastorinvaali, josta kertomus on saanut nimensä, on myös kandidaattien kannalta vähemmän imarteleva.

   Luihut pyrkyrit koettivat parhaansa mukaan mielistellä rahvasta ja vedota sen synteihin ja muihin heikkouksiin. Viekkain ja tunnottomin kaikista kandidaateista oli kuitenkin pastori Idegran, joka oli sekä koronkiskuri että mamselli Durinin rakastaja ja rikostoveri.

   On turha todetakaan, että paha saa lopulta ansaitun palkkansa ja Jumalan sana tulee kunniaan myös Aulangon pitäjässä, joka oli syntiensä tähden viheliäiseksi tullut. Kuten sarjafilmien kohdalla, niin tässäkin on luultavasti väärin kertoa mahdolliselle lukijalle, miten Herran tiet lopulta kulkivat. Yhtä kaikki, kun vt. kirkkoherra Erland Stjernkors lähti Aulangosta, oli satamäärin ihmisiä kokoontunut häntä saattamaan.

   Kieseissä seisoi takana mustalainen Joosua ja viime hetkeen viipyi ajoneuvojen vaiheilla kaksi nuorta naista, jotka Stjernkors oli ensimmäisenä saattanut valon tielle: Allfrida Ödmark ja Loa Åkerström.

   Tällainen oli tarina ja vaikka Hämeenlinnan Aulangolla ei ole mitään tekemistä kirjan tarkoittaman pitäjän kanssa, en voi estää väristysten käymistä syntisen ruumiini läpi, kun joudun ajamaan sen ohi. Ja sentään mieleeni tulee, että olivat ne papitkin ennen aika velikultia. Vertaapa niitä nykyisiin lälläreihin…

 

Liberaalin karikatyyri

 

Liberaali Venäjää muuttamassa

 

Dostojevski oli hyvin etevä aikakautensa ruoskija ja tarvittaessa myös luomiensa hahmojen pilkkaaja. Hän ei ollut suinkaan vailla inhimillisiä heikkouksia ja haukkui kerkeästi kokonaisia kansakuntia, inhosi saksalaisia, ranskalaisia, puolalaisia ja kai hieman suomalaisiakin, mutta asiaankuuluvasti myös niitä venäläisiä, joita ei kunnioittanut.

Sitä paitsi hän ei ollut mikään yksioikoinen jurnuttaja, vaan kajosi kirjoissaan elämän suuriin kysymyksiin ja sitten nostettiin maailman kirjailijoiden keskuudessa kunniapaikalle, kuten kuuluukin.

Kuten muitakin aikakautensa kirjailijoita, myös Dostojevskia voidaan ainakin toissijaisesti tarkastella myös hänen poliittisten mielipideteidensä mukaan. ”Kirjailijan päiväkirja”, jota hän elämänsä loppuvaiheessa julkaisi, on sangen kiinnostavaa tarinaa, jota on luonnehdittu myös naiivin taantumukselliseksi. Toki sellaisetkin tekstit ovat kiinnostavia.

Venäjällä oli jo tuohon aikaan liberaaleja, joita vallanpitäjät tarkkailivat ja pelkäsivät. Heidän aatteensa samaistettiin syystäkin länteen ja Eurooppaan, jossa Herzen ja Turgenev joutuivat asumaan suuren osan elämäänsä.

”Riivaajissaan” Dostojevski esittää liberaalit sellaiseksi sameakasi lähteeksi, jossa sitten sikisivät mielettömät ja suorastaan satanistiset vallankumoukselliset, joilla myös oli ajan todellisuudessa omat, selvät esikuvansa.

Dostojevskin liberaalien ja radikaalien hahmojen merkittävin ero oli, että edelliset olivat pelkästään naurettavia, kun taas jälkimmäiset olivat myös avoimesti paholaisen palveluksessa ja heidän valtaan tulonsa vaatisi vielä Venäjällä miljoonien hengen.

Suomessahan liberaaliksi itseään nimittävä poliittinen suuntaus syntyi 1880-luvun alussa ja herätti pahennusta erityisesti siitä, että se ärsytti venäläisiä ja vaaransi sillä suuriruhtinaskunnan ja emämaan harmonisen rinnakkaiselon

Leo Mechelin ei kuitenkaan ollut mikään Karmazinov/Turgenev ja hänen liberalisminsakin puhkesi kukkaan vasta Dostojevskin kuoleman jälkeen. Ehkäpä juuri siksi meillä ei ole aiheesta Dostojevskin kommentteja.

Mutta tässä nyt hiean venäläisistä liberaaleista mestarin kynällä piirrettyuinä:

Keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Menneen maailman hahmoja

Karmannyi intelligent. Dostojevskin Karmazinov ja muut Riivaajien intellektuellit

 

Kun Dostojevski kirjoitti Riivaajat, hän tunsi aiheensa. Ne intelligentsijan edustajat, jotka olivat laatineet Vallankumouksellisen katekismuksen, murhanneet toverinsa ankaran suunnitelmallisesti ja jotka levittelivät omista yhteyksistään ja taustavoimistaan fantastisia mystifikaatioita, olivat hänelle tuttuja hahmoja. Dostojevski oli itsekin ollut riivaajien villitsemä. Kirjan nimi tulee siitä Luukkaan evankeliumin kohdasta, jossa Jeesus ajoi pahat henget sikoihin.

Edvard Radzinski on huomannut, että Dostojevskin seinänaapureina hänen Kuznetšnyi pereulokin asunnossaan asui tsaarinmurhaajia, narodovoltseja.

Radzinskin spekulaatioita siitä, että kirjailija olisi tuntenut vallankumoukselliset naapurina ja juuri tämän johdosta aikonut korjata suhtautumistaan heihin, ei tarvitse ottaa vakavasti. Joka tapauksessa kirjailijan omat kokemukset Petraševskin piiristä jo tekivät hänestä tämän alan asiantuntijan. Dostojevskin kirjeenvaihdosta käy myös ilmi, että älymystö kannatti kritiikittömästi terroristeja, mikä kauhistutti häntä.

Toki Dostojevskin henkilögallerialle, etenkin Riivaajissa, on myös löydetty vastineensa todellisuudessa, mikä ei tietenkään tarkoita, että kohteet olisi kuvattu tarkoin ja todellisuudelle uskollisina. Kyseessä olivat ideaalityypit. Nerokkaan kirjailijan kynästä lähteneinä ne muodostuivat jo sinänsä todellisiksi. Syyttä ei Nikolai Berdjajev Venäjän historiaa pohtiessaan etsinyt avainta sen hahmojen ymmärtämiseen juuri Dostojevskin teoksista.

Riivaajissa ovat keskushahmoina demoniset vallankumoukselliset. Sellainen oli Pjotr Stepanovitš Verhovenski, joka muistuttaa Mihail Petraševskia tai Sergei Netšajevia. Toinen samanlainen on Nikolai Stavrogin, joka myös kuuluu kyynisten nuorten vallankumouksellisten aateliin. Tätä ryhmää kiehtoo rikos, joka todistaa sen oman ylivertaisuuden.

Vähemmän lahjakkaita älyllisesti olivat Šigaljovilaiset ja itse Šigaljov, jonka lahjakkuutena oli viha kaikkea itseään korkeampaa kohtaan ja kyky hävittävään toimintaan. ”Hän on Fourier, mutta hurjempi kuin Fourier”, lausui hyväksyvästi Pjotr Verhovenski, jonka mielestä tuollainen tyyppi oli tarpeen pitämään kansa aisoissa. Johtamiseen sitä ei tarvittaisi, se tehtävä oli varattu Verhovenskeille.

Lahjakkuutensa puolesta keskinkertainen oli myös Arina Virginskaja, joka omaksui ”kaikkein uusimmat vakaumukset”. Hän oli koulutuksen saanut kätilö eli povituha, nihilisti ja feministi, jonka luotaantyöntävyys oli poliittisesti motivoitua. Siis täysin moderni tyyppi ja tuohon aikaan uusi maailmassa laatuaan.

Kiinnostavia ovat kuitenkin myös Riivaajien vähemmän keskeiset ja vähemmän radikaalit tyypit. Stepan Trofimovitš Verhovenski oli Pjotrin isä. Venäläisittäin olisi luontevaa sanoa, että tämä liberaali oli tuon demonisen radikaalin synnyttäjä, roditel. Hän oli 40-luvun liberaali, jonka mielestä kauneus oli pelastava maailman. Tälle sanomalle nauroivat pilkallisesti niin hänen poikansa kuin tämän aatetoverit.

Stepan Trofimovitš oli hyväntahtoinen, mutta hänen heikkotahtoisuutensa teki hänestä hirviön, joka ei pystynyt olemaan vanhempi ja kasvattaja. Hän oli sentimentaalinen lallus, jonka murheita lapset pakotettiin kantamaan. Eipä ihme että ”lasten” sukupolvi ei voinut kunnioittaa tuollaisia isiä.

Stepan Trofimovitš puhui mielellään ranskaa eikä oikein tuntenut venäläistä rahvasta, jonka puolesta hän kuitenkin kärsi tai ainakin pelkäsi vielä joutuvansa kärsimään, sillä hän oli kyhännyt jonkun salaperäisen vapaamielisen artikkelin ja pelkäsi voivansa koska tahansa joutua sen johdosta kuka ties vaikka Siperiaan karkotetuksi tai peräti ruoskittavaksi... Itse asiassa mikään ”vaarallinen” taho ei liene huomannut koko artikkelia tai mikäli oli huomannut, ei kiinnittänyt siihen erikoisempaa huomiota.

”…liberaali –idealisti.

Ruumiillistuneena syytöksenä

isänmaasi eessä seisoit sa.”

Näin siteeraa kirjailija aikakauden runoilijaa ja asettaa tämän ylevän kielikuvan rinnalle kertomuksen siitä, miten tuo liberaali loputtoman laiskottelun ja mukavuuden lomassa tuhertaa paperille joitakin mitättömyyksiä, joita kukaan ei tule lukemaan. Siitä, että näin on käyvä, hän syyttää isänmaansa sortojärjestelmää: ”Kuka on elämänurani katkaissut ja tehnyt siitä jerelašin? Menköön perikatoon koko Venäjänmaa! –ja arvokkaasti hän löi esille valttinsa –tietenkin hertan.” Jerelaš –sekasotku oli muuan korttipeli ja itse asiassa se saattoi olla Stepan Trofimovitšin merkittävin toimiala.

Epäilemättä Stepan Trofimovitš oli huono luonne, joskaan ei paha ja hän oli turhamainen, vaikka narsistinakin melko keskinkertainen. Machiavellisti tai sadisti hän ei ollut lainkaan. Intelligentsijan joukossa ei tällainen tyyppi ole pahimmasta päästä.

Koominen narsisti sen sijaan oli Karmazinov, jonka hahmon arvellaan heijastavan Ivan Turgenjevia. Myös Karmazinov kuului ”isien” sukupolveen ja oli liberaali. Hän oli oleskellut paljon ulkomailla ja aikoi taaskin jättää Venäjän. Lähtiäisiksi hän oli valmistautunut lukemaan tätä varten kirjoittamansa runon Merci, mistä tosin ensin kursaillen kieltäytyi. Tätä varten järjestettiin kirjallinen matinea. Sen emäntä kertoi aikovansa kiinnittää salin seinään marmoritaulun, jossa kerrottaisiin, mitä suuri eurooppalainen ja venäläinen kirjailija oli täällä aikoinaan tehnyt.

Karmazinovin nimi muistuttaa venäjän sanasta karman –tasku. Mahdollisesti tässä on viittaus ”kesytettyyn” eli venäläisittän ”taskussa pidettävään” (karmannyi) intelligenttiin.

Dostojevskin kertojanääni sanoo, että Karmazinov oli epäilemättä nero, ”mutta minkä vuoksi täytyy meikäläisten herrojen nerojen kunnioitettavan ikänsä lopulla käyttäytyä kuin poikanulikat?”

Karmazinovilla oli saliin astuessaan ”viiden kamariherran ryhti yllään”, kuten Ida Pekarin käännös kertoo. Hänellä oli ”hieman liian rämisevän kimakka ääni, hieman naismainen ja samalla jalosyntyiseen aateliseen tapaan hieman teeskentelevä”.

Teeskentelevä oli myös Karmazinovin puhe, jonka aluksi hän selitti, että runossa oli niin sydämestä laulautuvia säkeitä, ettei niitä voinut mitenkään esittää yleisölle ja että hän aluksi olikin kieltäytynyt. Koska hän kuitenkin oli vannonut, ettei koskaan enää kirjoittaisi mitään, niin hän nyt kuitenkin pitäisi tämän viimeisen esityksensä.

Tämän jälkeen seurasi kaksi painoarkillista ”mitä teeskentelevintä ja hyödyttömintä lörpöttelyä, joka vielä esitettiin niin ylhäisen alentuvasti, että se suorastaan loukkasi yleisöä”.

Aiheesta ei oikein saanut selvää, se oli jonkunlaista tilintekoa, Dostojevskin kertoja toteaa, ”mutta mitä ja mistä –kukapa sen ymmärsi”. Dostojevski kuvasi myrkyllisesti iäkkään ja pullean esitelmöitsijän itsekeskeistä tarinaa ensi suudelmastaan ja syvämietteisyydestä, joka kiteytyi rakastetun ”riemuisaan” huudahdukseen: ”Rikosta ei ole olemassa!!!” Tähän runoilija vastasi, ettei silloin ollut vanhurskauttakaan jolloin molemmat alkoivat ääneen itkeä ja erosivat ainiaaksi.

Esitelmöitsijän jaaritus jatkui. Sen mukaan Venäjä oli tehnyt henkisen vararikon, paitsi kirjailija itse, joka oli sen yläpuolella, siellä olivat ateismit, darwinismit, moskovalaiset kirkonkellot, byronilaista maailmantuskaa ja niin edelleen. Tarpeeksi kestettyään yleisö alkoi äännellä ja joku jopa sanoi kovalla äänellä ”Herra Jumala millaista roskaa!”

Karmazinov arveli tämän johdosta retorisen pilkallisesti, että yleisö oli varmaankin häneen jo perin kyllästynyt. Se pitikin paikkansa. Vastoin odotuksia suurin osa yleisöä alkoi karkean venäläiseen tapaan rahvaanomaisesti kommentoida esitelmää, mikä hämmästytti ja loukkasi eurooppalaistunutta kirjailijaa.

Koska eräät suurmieheen ihastuneet naiset joka tapauksessa vaativat kirjailijaa jatkamaan, tämä luki vielä loppurivit, joissa torjui lukijan pyynnöt vielä kerran kirjoittaa jotakin. Sitä suurmies ei enää aikonut tehdä, vaikka lukija sitä polvillaan pyytäisi. Esitys loppui kiitokseen: ”Merci, merci, merci!”. Hullunkurisempaa päätöstä suurmiehen uralle ei olisi voinut keksiä. Karmazinov ei enää ollut pelkästään naurettava.

Dostojevski halveksii Karmazinovin kyynisyyttä. Ivan Verhovenskin hän antaa sanoa, että maaorjakin kunnioitti itseään enemmän kuin tämä, joka ”oli kieltänyt Jumalansa”. Vallankumous, jota hän oli valmistellut nimittäin pelotti häntä ja hän valmistautui sitä pakenemaan ja ehkä myös ilmiantamaan. Tämä siitä huolimatta, että hän oli itse siitä moraalisessa vastuussa. Karmazinov oli intelligentti sen roolin takia, jonka se hänelle tarjosi ja jota hänen narsisminsa kaipasi. Moraalisena tyyppinä hän oli vielä vanhempaa Verhovenskiäkin kurjempi.

1840-luvun liberaalit, jotka Venäjän historiassa tunnetaan ”isien” sukupolven nimellä, ovat Riivaajissa kuitenkin lähinnä koomisia. ”Poikien”, Verhovenskin ja Stavroginin hahmot ovat myös traagisia, mutta näitä seuraileva intelligentsijan lauma pelkästään vastenmielinen. Riivaajat ovat menneet sikoihin. ”Nuo tuollaiset ne ensimmäisinä tuntisivat olevansa hirvittävän onnettomia, jos Venäjä yhtäkkiä todella muuttuisi perustuksiaan myöten, vaikkapa erimerkiksi juuri heidän mielensä mukaiseksi, sekä tulisi äkkiä rikkaaksi ja onnelliseksi…”

Joka tapauksessa, kaiken takana on syvä intellektuaalinen murros. Uskonto on menettänyt merkityksensä. Ellei Jumalaa ole, onko kaikki luvallista? Entä voisiko ihminen itse luoda Jumalan, olla Jumala? Miksi sitten ei?

Kuten voi odottaakin, nämä kysymykset ovat alati Dostojevskin intelligenttien mielessä, niin Riivaajissa kuin muissakin teoksissa. Ne olivat eurooppalaisen älymystön piirissä olleet ajankohtaisia jo Ranskan vallankumouksesta lähtien ja vaivaisivat nykyään myös suomalaista älymystöä, mikäli sen henkinen liikkumavara ulottuisi niin syvälle.