Pettymys kulttuuriin

 

Lullukkaväki ja sydämen alhaisuus

 

     Eilen tuli kirjoitettua Jack Londonin Martin Edenistä, joka löysi kutsumuksekseen nousemisen raakuudesta ylös, inhimillisen kulttuurin aarteiden omistajaksi.

      Hän halusi henkisesti kasvaa samalle tasolle, kuin ihailemansa sivistynyt herrasväki, jonka jalostuneisuus ilmeni kaikkialla, puheesta ja käytöksestä harrastuksiin ja koko henkiseen maailmaan.

     Kuten ”Martin Edenin” toisessa osassa kerrotaan, kuvitelma sivistyneistön erinomaisuudesta olikin sitten pelkkää illuusiota. Nuo sivistyksen aarteet olivat kyllä olemassa, mutta niillä keikaileva ja sen kautta rahvaasta erottautuva väki ei tosiasiassa ymmärtänyt eikä saanut niistä mitään.

     Itse asiassa koko joukko muistutti ajatuksetonta apinalaumaa (ks. Vihavainen: Haun lemurit tulokset ), joka pakonomaisesti teki kaiken samoin kuin muutkin. Martin Eden oli kaiketi kuvitellut mielessään jotakin samaa kuin David Riesman, joka visioi ”itseohjautuvan” ihmistyypin, joka olisi ihmiskunnan kehityttyä hallitsevana ja joka ihan itse ja omilla aivoillaan ratkaisisi sen, mihin uskoo, mitä kunnioittaa ja mitä tavoittelee(ks. Vihavainen: Haun riesman tulokset ).

     Mitään tällaistahan ei todellisuudessa ollut. Martin Edeniä kauhistutti ja loukkasi se ”sydämen alhaisuus”, joka paljastui niin sanotun sivistyneistön pintakiillon alta.

     Itse asiassa ihmiset eivät edes ymmärtäneet yhtään mitään niistä kulttuurin aarteista, joiden nimeen he vannoivat ja vielä vähemmän he välittivät oikeudesta ja totuudesta.

      Se mikä liikutti tätä henkistä roskajoukkoa oli konformismi, toisten heidän kaltaistensa hyväksyntä, joka saavutettiin hankkimalla rahaa ja yrittämällä olla vielä enemmän lauman kaltaisia kuin itse lauma.

     Pettymys kulttuuriin ja sitä kannattavaan sivistysporvaristoon vei Martin Edenin masennuksesn ja ennenaikaiseen hautaan.

      Martin Eden oli tunnetrusti Jack Londonin jonkinlainen alter ego ja ehkäpä kirjailijan raju ryyppääminen oli juuri se itsemurha, johon tarina päättyy.

     Jack London ei ollut mikään masennuksen vallassa hiipuva hissukka, vaan raivokkaasti työskentelevä luova henki, joka lyhyen elämänsä aikana kirjoitti paljon sellaista, jota voi sanoa nerokkaaksi.

     Levoton sielu hän epäilemättä oli ja ilmeisesti myös kovin pettynyt niin sivistyneistöön kuin siihen työväenluokkaan, jota hän kuvaa hyvin pirullisesti esimerkiksi ”Elsinoren kapinassa” (ks. Vihavainen: Haun elsinore tulokset).

     Londonin hahmoissa, kuten parkkilaiva Elsinoren kapteenissa tai kalastusaluksen kapteeni ”Susi Larsenissa”, ”merisudessa” on ilmeisiä nietzscheläisiä piirteitä ja kirjoittaja näyttää kaipaavan korkeampaa ihmistyyppiä, joka olisi nykyisen, surkean höyhenettömän kaksijalkaisen yläpuolella

     Selvää on ainakin se, että hän halveksii hengetöntä poroporvaria, jolla ei ole mitään korkeampaa kutsumustakuin omien tarpeidensa tyydyttäminen eikä edes omia mielipiteitä.

     Mutta kirjat ovat kultaa ja niiden selittely hopeaa, käyttääkseni tällaista tuoretta kieikuvaa. Tässä nyt vielä blogi tuosta ”Martin Edenin” kakkososasta:

 

maanantai 31. tammikuuta 2022

Autodidaktin pettymys

 

Täyttymys

 

Jack London, Martin Eden. Osa 2. Suomentanut Ville Hynynen. Arena-kirja 1970, 243 s.

 

     Martin Eden oli vakaasti päättänyt omaksua kulttuurin korkeimmat huiput ja siis tulla paremmaksi ihmiseksi, niiden ihmisten veroiseksi, joita hän oli tavannut ihastuksensa kotona. Näin hän ajatteli.

     Autodidakti ryhtyi siis suorastaan raivokkaasti omaksumaan kulttuurin aarteita ja opettelemaan hienostuneita tapoja. Samaan aikaan hän kirjoitti kirjoittamasta päästyään, sillä hänellä oli paljon sanottavaa.

     Rahaa hänellä sen sijaan ei ollut lainkaan ja niinpä hän joutui toteuttamaan kirjoittajan intohimoaan suorastaan nälkäkuoleman uhkaamana.

     Hän kuitenkin kirjoitti mielestään hyvin ja oli varma, että julkaisijat maksaisivat joskus siitä tekstistä paljon. Käytännössä käsikirjoitukset tulivat aina säännöllisesti takaisin, joskus kommentein ja joskus ilman. Silloin tällöin sentään tuli vähän rahaakin, jolla sai maksettua edes kirjoituskoneen vuokran (!).

     Sukulaiset ja morsian halusivat miehen menevän oikeisiin töihin ja epäilivät hänen lahjojaan. Oikeat työt pesulassa veivät tekijänsä kuitenkin niin kokonaan, ettei hän kyennyt edes ajattelemaan mitään muuta kuin hallisarvoisen materiaalinsa varjelemista. Kirjailijan kutsumuksen kannalta tilanne oli mahdoton.

     Martin Edeniä kiehtoi filosofia ja sitä hän opetteli vakavasti. Nietzsche ja sosialismi samaan aikaan ja Herbert Spencerin kaikenkattava maailmanselitys tarjosivat aivan uusia ja huimaavia perspektiivejä elämään ja maailmaan.

     Oppiessaan filosofiaa Martin oppi myös ymmärtämään, että tuon hänen tuntemansa ja ihailemansa sivistyneistön sivistys ja hienot tavat eivät olleet mitään muuta kuin tyhjää ulkokuorta.

     Itse asiassa oli hyvin outoa, ettei tuo suuri joukko osannut eikä tahtonut lainkaan ajatella eikä soveltaa oppimiaan asioita. Kaikki, mitä se oli saanut vuosien opiskelulla, oli lopultakin vain joukko tyhjiä sanoja, joiden takana ei ollut mitään. Tuon poroporvarillisen joukon keskustelunaiheetkin kavalsivat sen onttouden.

     Toista sentään oli jossakin työväenkorttelien keskustelukerhossa. Siellä otettiin esille todellisia ongelmia ja käsiteltiin niitä tuoreesti ja kokemuksen antamalla elämän makuisella vakavuudella. Itse asiassa pikkuporvarillisen kulttuurin valheellisuus oli kaikenkattavaa ja koko sen niin sanottu sivistys vain valmiiden sanojen ja sanontojen toistamista. Oppineisuuskin oli papukaijojen oppineisuutta.

     Pikkuporvarillisuuden vastenmielinen ydin oli kuitenkin rahan kunnioittaminen ja siihen liittyi myös aivoton enemmistön perässä juokseminen.

     Martin Edenin kirjoituksia halveksittiin siihen saakka, kunnes hän onnistui menestymään taloudellisesti.

     Kun kymmenien tuhansien painokset sitten tekivät hänestä rikkaan miehen, alkoivat kaikki suhtautua häneen eri tavalla: sukulaiset hyväksyivät ennen hyljeksityn, mutta nyt rakkaaksi havaitun naapurinsa, seurapiiri, josta hänet oli karkotettu, pyysi häntä taas mukaansa kunniapaikalle ja morsian, joka oli hylännyt, tarjoutui taas tulemaan takaisin.

     Sen sijaan, että olisi ajatellut toiveidensa nyt täyttyneen, Eden tunsi suurta pettymystä. Lahjoitettuaan suuren osan uutta omaisuuttaan hyviin tarkoituksiin, hän suuntasi kohti Tahitia, jossa hän oli nuorena merimiehenä käynyt. Tuon maan pilaantumattomat ja primitiiviset asukkaat olisivat kaiketi inhimillisesti paljon arvokkaampia kuin sivilisaation teennäiset ja tyhjänpäiväiset seurapiirit.

     Kuten masentuneet ihmiset usein tekevät, myös Martin Eden riisti hengen itseltään. Hän ei kaiketi enää nähnyt tehtävää maailmassa, jossa hänen kirjoituksensa nyt oli kaikkialla yhtä kritiikittömästi hyväksytty kuin ne aikoinaan oli hylätty. Niinpä kirjoittaminen loppui.

     Silloin kun hänellä oli ollut nälkä, ei kukaan tehnyt elettäkään auttaakseen, nyt kun hänellä oli rahaa kuin roskaa, satoi päivälliskutsuja joka taholta… Itse asiassa sydämen alhaisuus oli koko porvarillisen sivistyksen pohjana. Ilmiötä voi nimittää myös poroporvarillisuudeksi.

     Martin Edenin suuri teema on itse asiassa juuri tuo poroporvarillisuus. Päähenkilö ei voinut mitenkään käsittää, että kaikki nuo ihmiset, jotka olivat lukeneet samoja kirjoja kuin hän, eivät olleet saaneet niistä mitään.

     Hän myös yhtä paljon halveksi kuin ihmetteli sitä sopulilauman tapaista (tätä termiä ei kirjassa käytetä) käytöstä, joka pani ihmiset automaattisesti juoksemaan muiden mukana ja hokemaan samoja sanoja.

     Omilla aivoillaan ajatteleminen näytti suurelle enemmistölle olevan täysin mahdotonta aivan riippumatta siitä, montako kirjaa he olivat lukeneet.

     Samoin määräytyi ihmistä kohtaan tunnettua arvonanto vain ja ainoastaan lauman mielipiteestä. Lauma oli aina yhtä altis mielistelemään kuin raapimaan, eikä sen käytös koskaan perustunut omaan ajatteluun. Journalistit, lauman kätyrit olivat jo lähtökohtaisesti vihattava ryhmä.

     Poroporvarillisuuden kriitikkona London tietenkin liittyy osana suureen traditioon. Ranskalaiset kirjailijat ovat olleet tämän alan uranuurtajia 1800-luvun puolivälin jälkeen, samaan aikaan kun ranskalainen sivilisaatio itsekylläisesti nosti omat saavutuksensa koko maailman esikuvaksi ja jopa keikaili erityisesti poroporvarillisuudesta vapaalla liberalismillaan…

     Ranskalaisten ohella myös venäläiset ovat hyvin merkittävästi vaikuttaneet tällä alalla, muun muassa ranskalaisen sivilisaation kriitikkoina, jollaisia olivat jo varhain esimerkiksi Herzen ja Dostojevski ja myöhemmin ennen kaikkea Gorki ja Berdjajev.

     Amerikkalaisuutta on usein pidetty poroporvarillisuuden varsinaisena keskittymänä kaikessa rahan palvonnassaan, mutta ainahan sillä on ollut myös kriitikkonsa, joista myös London ansaitsee tulla muistetuksi.

 

Villit keskuudessamme

 

Hömppää ja villejä poikia

 

Mika Waltari, Ihmeellinen Joosef eli elämä on seikkailua. Vakava ajanvieteromaani. WSOY 1938 (1993), 216 s.

Kalle Väänänen, Junkkarien joukko. Kertomus koulupojista. Kirja 1928, 233 s.

 

      Kalle Väänänen (Viänänen) ansaitsi leipänsä oppikkoulun opettajana Viipurissa, mutta tunnetaan erityisen taitavana savon kielen käyttäjänä. Hänen ”Sanarrieskansa” ei kaivanne esittelyä. Sodan aikana hän kirjoitti muun muassa nimellä ”Korsukolportööri”. Tuotannosta mainittakoon ”Runoruunalla r….ää päin”.  

     Yleensä hänen lajityyppinsä oli lempeä huumori, mutta sota-aikana tyylitaju saattoi pettää. Sellaista se massahysteria on, kuten nykyään taas hyvin tiedämme. Viänänen sanoitti myös erinäisiä sota-ajan lauluja, kuten ”Iso Iita”.

     ”Junkkarien joukko” on aika tyypillinen oman aikansa ajanvieteromaani. Ympäristönä on tuon ajan koulu, poikalyseo, jossa ankaruudella hallitaan, mutta pojat puolestaan kehittävät auktoriteettien vastaisen taistelun oikein taiteeksi.

     Epäoikeudenmukaisuus on se, joka saa uhmaamaan vallanpitäjiä jopa koulusta erottamisen tai karsserirangaistuksen uhalla. Karsseri oli pimeä koppi, johon voitiin sulkea jopa kahdeksi vuorokaudeksi. Virallisesti sellaista rangaistusta ei ollut, mutta halutessaan sen vai valita erottamisen sijasta. Näin kuuluu Savonlinnan lyseossa olleen vielä joskus 1950-luvulla.

     ”Junkkarien” suurin kolttonen oli rehtorin muistikirjan varastaminen. Siihen kirjaan oli merkitty kaikki oppilaiden puutteelliset osaamiset ja laiskanläksyt. Kun se oli hävinnyt, oli ”despootti” tavallaan voimaton.

     Tai eihän hän ollut, sillä aina hän rangaista voi, eikä siitä ollut valitusoikeutta. Syyllisen selville saaminen oli kuitenkin kiven takana ja aluksi rangaistiin väärää poikaa. Sitten joku kavalsi oikean henkilön ja tämän juudaksen selville saamisesta taas tuli poikajoukossa ykkösasia.

     Kirja sijoittuu itsenäistymistä edeltävään aikaan ja siinä esiintyvät myös venäläiset sotilaat ja venäläiset koulupojat eli ”tinaskit”. Nimitys tuli heidän kiiltävänappisesta univormustaan. Yksi tappelukin oli, joskaan ei joukkotappelu.

     Salapoliisitarinan ohella kirja kuvaa orastavaa nuorta lempeä, joka huipentuu parittain kävelyyn saareen tehdyllä huviretkellä. Koko poikajoukon tarina taas huipentuu seitsemännen luokan kevättodistusten jaon jälkeiseen yleiseen mekastukseen ja paikkojen sotkemiseen. Joskus sellaisessa tilaisuudessa oli särjetty pulpetitikin. Kyseessä on ilmeinen villi-ihmisten joukko, jolla kuitenkin on jalon villin sydän.

     Waltarin tarinan keskushenkilö on aikuisuuden kynnyksellä oleva tyttö, joka tulee äkkirikkaasta perheestä ja ajelee joutilaana automobiililla kavereidensa kanssa.

     Koko joukko on ikävystynyttä, muodikasta ja blaseerautunutta ja sen ikävyys johtuu sen omasta tylsyydestä.

     Sitten paikalle tulee nuori, väitöskirjaansa valmisteleva originelli psykologi Joosef ja tytön mielenkiinnon kohde muuttuu oitis, vaikka tyyppi on kovin epämuodikas ja naurettava.

     Psykologi Joosef palkataan tytön perheeseen pojan koriopettajaksi kesän ajakasi ja tässä toimessaan hän ottaa myös lähiseudun poikajoukon johdettavakseen.

     Kyseessä on todellinen villien lauma, mikä ilmenee sekä ulkoisessa olemuksessa että asuissa ja käytöksessä. Kaiken maailman kolttoset ovat tämä porukan erikoisalaa.

     Psykologi saa kuitenkin villit kesytettyä johtamalla heidät urheilun pariin. Urheilulajit ovat jokseenkin omaperäisiä ja esimerkiksi estejupksu kehitetään lajiksi, joka valmistaa omenavarkauksiin.

     Itse asiassa kartanon isäntä tulee leikkiin mukaan ja antaa varkauksiin luvan, kutenkin sillä uhalla, että mikäli hänen haulikolla ampumansa suolapanos osuu, joutuu uhri vielä muidenkin rangaistusten kohteeksi.

     Kiinnostavaaon, että Väänäsen romaanissa venäläispojilla on pienoiskivääri (salonkikivääri), jota uhataan käyttää tappelussa ja samanlaisen aseen saa poikien kisoissa voittaja palkinnokseen.

     Itse asiassa kaliiperin .22 kivääri on tappava ase, mikäli siinä käytetään ns. pitkiä tai edes ns. puolipitkiä panoksia. Tuolloin olivat kuitenkin yleisessä käytössä ns. penniläiset, joissa pyöreän kuulan lähettivät matkaan nallin lisäksi pikkuruinen mustaruutilataus ja lähtönopeus lienee ollut suunnilleen sama kuin nykyisillä ilmakivääreillä. Kuula tosin oli 4,5 millistä nykyistä luotia painavampi. Ja olen kuullut näistä uusista ilmakoista, joilla ammutaan .22 kuulia, mutta ei siitä sen enempää.

     Mitään lupia ei moisen aseen hankkimiseen kuitenkaan ilmeisesti vaadittu ja sellaisen onnellinen omistaja oli jo mies mielestään. Luultavasti kaikenlaiset linnut olivat vaarassa, vaikka kirjassa sitouduttiinkin säästämään muut kuin varikset ja kanahaukat. Villejähän villit ovat.

     Kuten arvata saattaa, kirja loppuu tyttären ja psykologin avioliittoon, joka saadaan kuin saadaankin aikaan tytön sinnikkäiden ponnistelujen ansiosta. Ylkämies on rakastunut, mutta haraa sitkeästi perijätärtä vastaan.

     Hahmot ovat molemmissa kirjoissa varsin arvattavia ja aikakauden kliseistä kyhättyjä, mutta tuskin ihan tyhjästä haettuja. Kovin hyperbolisestihan ne on esitetty, mutta tarjoavat sopivasti harmitonta huumoria. Ja onhan siellä jännitystä ja romantiikkaakin.

Monenlaista viheltäjää

 

Suomen pappistyyppejä

 

Papisto oli vanhassa sääty-yhteiskunnassa lähinnä kansaa oleva sääty, jonka merkitys maamme kulttuurin historiassa on korvaamaton.

   Papit olivat akateemisen tutkinnon suorittaneita ja ”Euroopan sivistyneimpiä pappeja”, kuten Jakov Grot 1800-luvun alkupuolella itäistä Suomea matkatessaan mainitsi. Maassamme matkustaville säätyläisille pappilat tarjosivat säädynmukaisen yösijan ja usein vielä henkevää ja uutisista kiinnostunutta iltaseuraa.

   Pappilat olivat aikansa kulttuurikeskuksia, valvoen ja hoitaen kansanopetusta, tiedottaen kruunun käskyistä ja muista kuulutuksista, lääkiten sairaita ja pitäen väestökirjanpitoa. Papit levittivät tietoa uusista viljelytavoista, harrastivat koskenperkausta ja muuta hyödyllistä toimintaa.

   Pappiloissa myös usein pidettiin punssin ja viinien elähdyttämiä kemuja ja soitettiin ja laulettiin. Niissä myös luettiin ja osattiin vieraita kieliä. Gunnar Suolahden tutkimukset ”Suomen papisto” ja” Suomen pappilat” antavat vakuuttavan kuvan siitä, ettei tuo vanha instituutio ollut 1700-luvullakaan mikään turhanaikainen taakka talonpoikien harteilla eikä palvellut vain kansan tyhmentämistä.

   Koko systeemiä ylläpidettiin tietenkin talonpoikien työn hedelmillä, tässä tapauksessaheidän suoraan papille maksamillaan veroilla. Hyvän ja vauraan seurakunnan kirkkoherrat olivat paikallisia ruhtinaita, kuten Matti Klinge on maalaillut teoksessaan ”Iisalmen ruhtinaskunta”.

   Se, joka on käynyt Mikkelissä Kenkäveron pappilassa vakuuttuu varmasti siitä, että ajan oloissa rovastit saattoivat tosiaan olla melkoisia napamiehiä alueellaan.

   Pappissukujen merkitystä Suomen historiassa ei tarvitse erikseen korostaa. Se oli erityisesti suomenkielisen sivistyksen kannalta varsin keskeinen ja sieltä polveutuvat monet alansa merkkimiehet.

    Koska papit olivat oppinutta säätyä, sijoitettiin muutkin oppineet valtiopäivillä papistoon ja itse asiassa kaikki maisterit olivat suorittaneet ns. pikkuteologi-tutkinnon, eikä ollut harvinaista nähdä muidenkin maisterien, kuin varsinaistenpappien nousevan saarnastuoliin.

   Pappissukujen menestyneimmistä jäsenistä voi mainita Alopaeukset, jotka polveutuivat kerimäkeläisestä Tuomas Kettusesta. Magnus Alopaeus, joka toimi Venäjän puolella Vanhassa Suomessa, palveli diplomaattina kolmea Venäjän hallitsijaa sekä Berliinissä että Lontoossa. Hänen veljensä David oli myös diplomaatti ja korotettiin ansioistaan kreiviksi.

   Yleensähän diplomaatit ja ainakin maidensa lähettiläät olivat aatelisia ja jopa suuraatelisia. Alopaeukset, jotka polveutuivat savolaisesta talonpoikaissuvusta, olivat poikkeus joukossa ja nousivat asemaansa luterilaisen pappistaustan ansiosta.

   Pappistyyppejä mahtui maamme historiaan monenlaisia ja tyypillisen papin hahmo näyttäisi selvästi muuttuvan 1800-luvun mittaan.

   Joskus 1600-luvulla papit saattoivat olla myös pahamaineisia juoppoja ja tappelijoita ja vielä myöhemminkin tapahtui, että he pitivät kapakkaa ja juottivat seurakuntalaisiaan (ks. Vihavainen: Haun mäntylä tulokset ).

   Mutta yleisesti ottaen toki papin piti olla esimerkkinä seurakunnalleen, tosin oman säätynsä mukaisella tavalla. Eihän nyt sentään voinut olettaa, että myös seurakunta joisi punssia ja laulaisi Bellmanin lauluja. Sellainen kuului säätyläisille.

   Niin Ilmari Kianto kuin Juhani Aho piirtävät kotipappilastaan mitä herttaisimman kuvan, vaikka molemmat olivat melkoisia libertiinejä ja ajan aatteiden tuntijoita. Heidän isänsä olivat synoaattisia hahmoja, joiden elämäntavalla oli oma oikeutuksensa.

   Herännäisyys vei pappienkin elämän kansan suurennuslasin alle. Jos papilta puuttui Kristukesn sisällinen tunto, niin mikä pappi se oikeastaan olikaan? Leipäpappi ja kenties susi lammasten vaatteissa?

   Minusta näyttää siltä, että 1900-luvulle tullessa koko papin ideaalityyppi oli muuttunut. Entiset joviaalit maisterit ja opiskeluaikojensa remujamista muistelevat maailmanmiehet olivat korvautuneet synkkäkatseisilla Herran palvelijoilla, joilta ei riittänyt ymmärtämystä edes ruokaryypylle, saati illanistujaisille, Bellmanista puhumatta.

   Ilmari Kianto eräässä tarinassaan piirsi vielä 1900-luvulla kuvan juoposta papista, joka oli varmasti joukossa poikkeus ja siksi kai synkkään Pohjolaan joutunutkin. Zachris Topelius 1800-luvulla peräti kertoi suorastaan goottilaista kauhua Eugene Suen tyyliin huokuvan tarinan papista, joka oli kaikenlaisen mahdollisen synnin pauloissa, juotti seurakuntalaisiaan, piti rakastajatarta ja tappoi aviottomat lapsensa…

Siitä seuraavassa:

Sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Aulangon pastorinvaali

Aulangon pastorinvaali

 

Pakkasen paukkuessa nurkissa tarvitaan iltaisin räiskyvä takkatuli, jonka ääressä sopii kertoilla vaikkapa kauhujuttuja, kuten joskus oli tapana. Takan puuttuessa voi sytyttää pienhiukkasia syöksevän rasvaliekin, jonka ilkeässä loimussa tulee väkisinkin miettineeksi kohtaloaan määrärahoista riisutun sairaalan letkuissa vaipanvaihtoa odottamassa.

   Muuta hauskaahan siellä ei lienekään. Nauttikaamme siis sitä ennen siitä, mitä on tarjolla. Edessä on kauhujen taival, ellei armelias viikatemies osu kunnolla silloin kun tarvitaan. Hui sentään tätä aikaa!

   Mutta osattiin sitä ennenkin. Topeliuksen Talvi-iltain tarinoiden ensimmäinen nide sisältää Kuninkaan hansikkaan ja Linnaisten kartanon vihreän kamarin ohella muun muassa mainion kuvauksen 1800-luvun alkupuolen Helsingistä: Vinsentti Aaallonhalkoja. Sille ei taida olla vertaista sarjassaan ja se pitäisi lukea jokaisen, joka joutuu Helsingissä jostakin syystä oleskelemaan.

   Pitkään sen sijaan kavahdin romaania tai kertomusta nimeltä Aulangon pastorinvaali. Sen nimi vaikutti niin tylsältä. Se oli aivan turhaa. Kyseessä on mitä mainioin goottilainen kauhuromaani Eugene Suen hengessä.

   Se on sijoitettu suomalaiseen pitäjään, jonka nimeksi on otettu Aulanko, jolla ei ole mitään tekemistä oikean Aulangon kanssa, kuten tekijä korostaa. Miksi moinen nimi on valittu, jää lukija ihmettelemään, mutta ehkä kaikella ei ole tarkoitusta, kuten rohkenen joskus ajatella.

   Aulanko on lyhyesti sanoen sielunvihollisen valtaama suomalainen pitäjä, jossa synkkä pahuus lyö vastaan joka lävestä. Kun nuori maisteri saapuu sinne papiksi, hän saa kuulla omituisia, joskin vältteleviä kertomuksia edeltäjästään, joka näyttää olleen todellinen maailmanlapsi, mässääjä ja irstailija, jonka ansiosta viinapaholainen oli saanut koko pitäjän pauloihinsa.

   Koko se saatanallinen pahuus, joka oli pesiytynyt Aulangon pappilaan, ei kuitenkaan ollut mitään tavanomaista periksi antamista viinapirulle, lihan himolle ja silmäin pyynnölle. Sellainenhan oli monen arvostetunkin kirkonmiehen kohdalla kovin tavanomaista noina aikoina, jolloin herätysliikkeet nousivat pappiloiden menoa tuomitsemaan.

   Aulangon pastori Ödmark-vainaan pahuus oli omaksuttu suorastaan itse pääkallonpaikalta, suoraan Tukhomasta, kuninkaan hovista ja välillisesti vielä kauempaa. Salaisessa kirjastossa oli monenlaista teosta, joissa usein luki kannessa pahaenteinen tekijän nimi, Voltaire…

   Ja synkässä pappilassa oli todellakin synkkä salaisuutensa, josta monet tiesivät, mutta kaikki vaikenivat. Kun osasi etsiä, päätyi yllättäen tunkkaiseen ja pimeään huoneeseen, jossa asui lapsia, pastorivainaan lapsia.

   Se oli murhaluola, jonka saastaisessa ilmassa lapset olivat kuolleet toinen toisensa perään. Sinne johdatti pastorin muuan jalo mustalainen Joosua, hieno, joskin hieman villi hahmo, jonka tapaamme monissa aikakauden kirjoissa, myös Runebergilla.

   Kolme lasta kahdeksasta riutui yhä hengissä. alun perin he olivat olleet terveitä ja reippaita, mutta nyt masennettuja ihmisraunioita jo ennen aikuisuuttaan. Kyseessä oli itse asiassa saatanallinen, pitkitetty murha, jonka toimeenpano tapahtui tämän maailman ruhtinasta palvelleen pastorivainaan suostumuksella, mutta viime kädessä pahuus lähti naisesta, mamsellista ja motiivina olivat rahat, prelaatin kokoamat rikkaudet.

   Myöskään mamselli Durin ei toki ollut kaiken pahuuden viimeinen alkusyy, pastori Ödmarkin sybariittinen hillittömyys, tuo kiljuva jalopeura löysi toki muitakin kohteita raivolleen, mutta lasten murhaaminen oli hänen vastuullaan.

   Mutta entä seurakuntalaiset? Topeliaaninen kuva Suomen kansasta täydentyy tässä romaanissa sen irvikuvan kautta, joka syntyy viinan ja paheen pauloissa olevan villin rahvaan kuvauksesta. Sivistystä ja Jumalaa yhtä lailla halveksiva mölisevä lauma käy rohkealle maisteri-pastorille jopa hengenvaaralliseksi, mutta hän vie ”sodan epäjumalia vastaan” voitokkaaseen loppuun.

   Rovasti, tohtori ja tähdistön ritari Wenzel Ödmark oli neljäkymmentä vuotta johdattanut seurakuntaansa ja sen sijaan, että olisi johdattanut sen virvoittavien vetten tykö, oli luovuttanut sen itselleen saatanalle. Itse pastorinvaali, josta kertomus on saanut nimensä, on myös kandidaattien kannalta vähemmän imarteleva.

   Luihut pyrkyrit koettivat parhaansa mukaan mielistellä rahvasta ja vedota sen synteihin ja muihin heikkouksiin. Viekkain ja tunnottomin kaikista kandidaateista oli kuitenkin pastori Idegran, joka oli sekä koronkiskuri että mamselli Durinin rakastaja ja rikostoveri.

   On turha todetakaan, että paha saa lopulta ansaitun palkkansa ja Jumalan sana tulee kunniaan myös Aulangon pitäjässä, joka oli syntiensä tähden viheliäiseksi tullut. Kuten sarjafilmien kohdalla, niin tässäkin on luultavasti väärin kertoa mahdolliselle lukijalle, miten Herran tiet lopulta kulkivat. Yhtä kaikki, kun vt. kirkkoherra Erland Stjernkors lähti Aulangosta, oli satamäärin ihmisiä kokoontunut häntä saattamaan.

   Kieseissä seisoi takana mustalainen Joosua ja viime hetkeen viipyi ajoneuvojen vaiheilla kaksi nuorta naista, jotka Stjernkors oli ensimmäisenä saattanut valon tielle: Allfrida Ödmark ja Loa Åkerström.

   Tällainen oli tarina ja vaikka Hämeenlinnan Aulangolla ei ole mitään tekemistä kirjan tarkoittaman pitäjän kanssa, en voi estää väristysten käymistä syntisen ruumiini läpi, kun joudun ajamaan sen ohi. Ja sentään mieleeni tulee, että olivat ne papitkin ennen aika velikultia. Vertaapa niitä nykyisiin lälläreihin…

 

Liberaalin karikatyyri

 

Liberaali Venäjää muuttamassa

 

Dostojevski oli hyvin etevä aikakautensa ruoskija ja tarvittaessa myös luomiensa hahmojen pilkkaaja. Hän ei ollut suinkaan vailla inhimillisiä heikkouksia ja haukkui kerkeästi kokonaisia kansakuntia, inhosi saksalaisia, ranskalaisia, puolalaisia ja kai hieman suomalaisiakin, mutta asiaankuuluvasti myös niitä venäläisiä, joita ei kunnioittanut.

Sitä paitsi hän ei ollut mikään yksioikoinen jurnuttaja, vaan kajosi kirjoissaan elämän suuriin kysymyksiin ja sitten nostettiin maailman kirjailijoiden keskuudessa kunniapaikalle, kuten kuuluukin.

Kuten muitakin aikakautensa kirjailijoita, myös Dostojevskia voidaan ainakin toissijaisesti tarkastella myös hänen poliittisten mielipideteidensä mukaan. ”Kirjailijan päiväkirja”, jota hän elämänsä loppuvaiheessa julkaisi, on sangen kiinnostavaa tarinaa, jota on luonnehdittu myös naiivin taantumukselliseksi. Toki sellaisetkin tekstit ovat kiinnostavia.

Venäjällä oli jo tuohon aikaan liberaaleja, joita vallanpitäjät tarkkailivat ja pelkäsivät. Heidän aatteensa samaistettiin syystäkin länteen ja Eurooppaan, jossa Herzen ja Turgenev joutuivat asumaan suuren osan elämäänsä.

”Riivaajissaan” Dostojevski esittää liberaalit sellaiseksi sameakasi lähteeksi, jossa sitten sikisivät mielettömät ja suorastaan satanistiset vallankumoukselliset, joilla myös oli ajan todellisuudessa omat, selvät esikuvansa.

Dostojevskin liberaalien ja radikaalien hahmojen merkittävin ero oli, että edelliset olivat pelkästään naurettavia, kun taas jälkimmäiset olivat myös avoimesti paholaisen palveluksessa ja heidän valtaan tulonsa vaatisi vielä Venäjällä miljoonien hengen.

Suomessahan liberaaliksi itseään nimittävä poliittinen suuntaus syntyi 1880-luvun alussa ja herätti pahennusta erityisesti siitä, että se ärsytti venäläisiä ja vaaransi sillä suuriruhtinaskunnan ja emämaan harmonisen rinnakkaiselon

Leo Mechelin ei kuitenkaan ollut mikään Karmazinov/Turgenev ja hänen liberalisminsakin puhkesi kukkaan vasta Dostojevskin kuoleman jälkeen. Ehkäpä juuri siksi meillä ei ole aiheesta Dostojevskin kommentteja.

Mutta tässä nyt hiean venäläisistä liberaaleista mestarin kynällä piirrettyuinä:

Keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Menneen maailman hahmoja

Karmannyi intelligent. Dostojevskin Karmazinov ja muut Riivaajien intellektuellit

 

Kun Dostojevski kirjoitti Riivaajat, hän tunsi aiheensa. Ne intelligentsijan edustajat, jotka olivat laatineet Vallankumouksellisen katekismuksen, murhanneet toverinsa ankaran suunnitelmallisesti ja jotka levittelivät omista yhteyksistään ja taustavoimistaan fantastisia mystifikaatioita, olivat hänelle tuttuja hahmoja. Dostojevski oli itsekin ollut riivaajien villitsemä. Kirjan nimi tulee siitä Luukkaan evankeliumin kohdasta, jossa Jeesus ajoi pahat henget sikoihin.

Edvard Radzinski on huomannut, että Dostojevskin seinänaapureina hänen Kuznetšnyi pereulokin asunnossaan asui tsaarinmurhaajia, narodovoltseja.

Radzinskin spekulaatioita siitä, että kirjailija olisi tuntenut vallankumoukselliset naapurina ja juuri tämän johdosta aikonut korjata suhtautumistaan heihin, ei tarvitse ottaa vakavasti. Joka tapauksessa kirjailijan omat kokemukset Petraševskin piiristä jo tekivät hänestä tämän alan asiantuntijan. Dostojevskin kirjeenvaihdosta käy myös ilmi, että älymystö kannatti kritiikittömästi terroristeja, mikä kauhistutti häntä.

Toki Dostojevskin henkilögallerialle, etenkin Riivaajissa, on myös löydetty vastineensa todellisuudessa, mikä ei tietenkään tarkoita, että kohteet olisi kuvattu tarkoin ja todellisuudelle uskollisina. Kyseessä olivat ideaalityypit. Nerokkaan kirjailijan kynästä lähteneinä ne muodostuivat jo sinänsä todellisiksi. Syyttä ei Nikolai Berdjajev Venäjän historiaa pohtiessaan etsinyt avainta sen hahmojen ymmärtämiseen juuri Dostojevskin teoksista.

Riivaajissa ovat keskushahmoina demoniset vallankumoukselliset. Sellainen oli Pjotr Stepanovitš Verhovenski, joka muistuttaa Mihail Petraševskia tai Sergei Netšajevia. Toinen samanlainen on Nikolai Stavrogin, joka myös kuuluu kyynisten nuorten vallankumouksellisten aateliin. Tätä ryhmää kiehtoo rikos, joka todistaa sen oman ylivertaisuuden.

Vähemmän lahjakkaita älyllisesti olivat Šigaljovilaiset ja itse Šigaljov, jonka lahjakkuutena oli viha kaikkea itseään korkeampaa kohtaan ja kyky hävittävään toimintaan. ”Hän on Fourier, mutta hurjempi kuin Fourier”, lausui hyväksyvästi Pjotr Verhovenski, jonka mielestä tuollainen tyyppi oli tarpeen pitämään kansa aisoissa. Johtamiseen sitä ei tarvittaisi, se tehtävä oli varattu Verhovenskeille.

Lahjakkuutensa puolesta keskinkertainen oli myös Arina Virginskaja, joka omaksui ”kaikkein uusimmat vakaumukset”. Hän oli koulutuksen saanut kätilö eli povituha, nihilisti ja feministi, jonka luotaantyöntävyys oli poliittisesti motivoitua. Siis täysin moderni tyyppi ja tuohon aikaan uusi maailmassa laatuaan.

Kiinnostavia ovat kuitenkin myös Riivaajien vähemmän keskeiset ja vähemmän radikaalit tyypit. Stepan Trofimovitš Verhovenski oli Pjotrin isä. Venäläisittäin olisi luontevaa sanoa, että tämä liberaali oli tuon demonisen radikaalin synnyttäjä, roditel. Hän oli 40-luvun liberaali, jonka mielestä kauneus oli pelastava maailman. Tälle sanomalle nauroivat pilkallisesti niin hänen poikansa kuin tämän aatetoverit.

Stepan Trofimovitš oli hyväntahtoinen, mutta hänen heikkotahtoisuutensa teki hänestä hirviön, joka ei pystynyt olemaan vanhempi ja kasvattaja. Hän oli sentimentaalinen lallus, jonka murheita lapset pakotettiin kantamaan. Eipä ihme että ”lasten” sukupolvi ei voinut kunnioittaa tuollaisia isiä.

Stepan Trofimovitš puhui mielellään ranskaa eikä oikein tuntenut venäläistä rahvasta, jonka puolesta hän kuitenkin kärsi tai ainakin pelkäsi vielä joutuvansa kärsimään, sillä hän oli kyhännyt jonkun salaperäisen vapaamielisen artikkelin ja pelkäsi voivansa koska tahansa joutua sen johdosta kuka ties vaikka Siperiaan karkotetuksi tai peräti ruoskittavaksi... Itse asiassa mikään ”vaarallinen” taho ei liene huomannut koko artikkelia tai mikäli oli huomannut, ei kiinnittänyt siihen erikoisempaa huomiota.

”…liberaali –idealisti.

Ruumiillistuneena syytöksenä

isänmaasi eessä seisoit sa.”

Näin siteeraa kirjailija aikakauden runoilijaa ja asettaa tämän ylevän kielikuvan rinnalle kertomuksen siitä, miten tuo liberaali loputtoman laiskottelun ja mukavuuden lomassa tuhertaa paperille joitakin mitättömyyksiä, joita kukaan ei tule lukemaan. Siitä, että näin on käyvä, hän syyttää isänmaansa sortojärjestelmää: ”Kuka on elämänurani katkaissut ja tehnyt siitä jerelašin? Menköön perikatoon koko Venäjänmaa! –ja arvokkaasti hän löi esille valttinsa –tietenkin hertan.” Jerelaš –sekasotku oli muuan korttipeli ja itse asiassa se saattoi olla Stepan Trofimovitšin merkittävin toimiala.

Epäilemättä Stepan Trofimovitš oli huono luonne, joskaan ei paha ja hän oli turhamainen, vaikka narsistinakin melko keskinkertainen. Machiavellisti tai sadisti hän ei ollut lainkaan. Intelligentsijan joukossa ei tällainen tyyppi ole pahimmasta päästä.

Koominen narsisti sen sijaan oli Karmazinov, jonka hahmon arvellaan heijastavan Ivan Turgenjevia. Myös Karmazinov kuului ”isien” sukupolveen ja oli liberaali. Hän oli oleskellut paljon ulkomailla ja aikoi taaskin jättää Venäjän. Lähtiäisiksi hän oli valmistautunut lukemaan tätä varten kirjoittamansa runon Merci, mistä tosin ensin kursaillen kieltäytyi. Tätä varten järjestettiin kirjallinen matinea. Sen emäntä kertoi aikovansa kiinnittää salin seinään marmoritaulun, jossa kerrottaisiin, mitä suuri eurooppalainen ja venäläinen kirjailija oli täällä aikoinaan tehnyt.

Karmazinovin nimi muistuttaa venäjän sanasta karman –tasku. Mahdollisesti tässä on viittaus ”kesytettyyn” eli venäläisittän ”taskussa pidettävään” (karmannyi) intelligenttiin.

Dostojevskin kertojanääni sanoo, että Karmazinov oli epäilemättä nero, ”mutta minkä vuoksi täytyy meikäläisten herrojen nerojen kunnioitettavan ikänsä lopulla käyttäytyä kuin poikanulikat?”

Karmazinovilla oli saliin astuessaan ”viiden kamariherran ryhti yllään”, kuten Ida Pekarin käännös kertoo. Hänellä oli ”hieman liian rämisevän kimakka ääni, hieman naismainen ja samalla jalosyntyiseen aateliseen tapaan hieman teeskentelevä”.

Teeskentelevä oli myös Karmazinovin puhe, jonka aluksi hän selitti, että runossa oli niin sydämestä laulautuvia säkeitä, ettei niitä voinut mitenkään esittää yleisölle ja että hän aluksi olikin kieltäytynyt. Koska hän kuitenkin oli vannonut, ettei koskaan enää kirjoittaisi mitään, niin hän nyt kuitenkin pitäisi tämän viimeisen esityksensä.

Tämän jälkeen seurasi kaksi painoarkillista ”mitä teeskentelevintä ja hyödyttömintä lörpöttelyä, joka vielä esitettiin niin ylhäisen alentuvasti, että se suorastaan loukkasi yleisöä”.

Aiheesta ei oikein saanut selvää, se oli jonkunlaista tilintekoa, Dostojevskin kertoja toteaa, ”mutta mitä ja mistä –kukapa sen ymmärsi”. Dostojevski kuvasi myrkyllisesti iäkkään ja pullean esitelmöitsijän itsekeskeistä tarinaa ensi suudelmastaan ja syvämietteisyydestä, joka kiteytyi rakastetun ”riemuisaan” huudahdukseen: ”Rikosta ei ole olemassa!!!” Tähän runoilija vastasi, ettei silloin ollut vanhurskauttakaan jolloin molemmat alkoivat ääneen itkeä ja erosivat ainiaaksi.

Esitelmöitsijän jaaritus jatkui. Sen mukaan Venäjä oli tehnyt henkisen vararikon, paitsi kirjailija itse, joka oli sen yläpuolella, siellä olivat ateismit, darwinismit, moskovalaiset kirkonkellot, byronilaista maailmantuskaa ja niin edelleen. Tarpeeksi kestettyään yleisö alkoi äännellä ja joku jopa sanoi kovalla äänellä ”Herra Jumala millaista roskaa!”

Karmazinov arveli tämän johdosta retorisen pilkallisesti, että yleisö oli varmaankin häneen jo perin kyllästynyt. Se pitikin paikkansa. Vastoin odotuksia suurin osa yleisöä alkoi karkean venäläiseen tapaan rahvaanomaisesti kommentoida esitelmää, mikä hämmästytti ja loukkasi eurooppalaistunutta kirjailijaa.

Koska eräät suurmieheen ihastuneet naiset joka tapauksessa vaativat kirjailijaa jatkamaan, tämä luki vielä loppurivit, joissa torjui lukijan pyynnöt vielä kerran kirjoittaa jotakin. Sitä suurmies ei enää aikonut tehdä, vaikka lukija sitä polvillaan pyytäisi. Esitys loppui kiitokseen: ”Merci, merci, merci!”. Hullunkurisempaa päätöstä suurmiehen uralle ei olisi voinut keksiä. Karmazinov ei enää ollut pelkästään naurettava.

Dostojevski halveksii Karmazinovin kyynisyyttä. Ivan Verhovenskin hän antaa sanoa, että maaorjakin kunnioitti itseään enemmän kuin tämä, joka ”oli kieltänyt Jumalansa”. Vallankumous, jota hän oli valmistellut nimittäin pelotti häntä ja hän valmistautui sitä pakenemaan ja ehkä myös ilmiantamaan. Tämä siitä huolimatta, että hän oli itse siitä moraalisessa vastuussa. Karmazinov oli intelligentti sen roolin takia, jonka se hänelle tarjosi ja jota hänen narsisminsa kaipasi. Moraalisena tyyppinä hän oli vielä vanhempaa Verhovenskiäkin kurjempi.

1840-luvun liberaalit, jotka Venäjän historiassa tunnetaan ”isien” sukupolven nimellä, ovat Riivaajissa kuitenkin lähinnä koomisia. ”Poikien”, Verhovenskin ja Stavroginin hahmot ovat myös traagisia, mutta näitä seuraileva intelligentsijan lauma pelkästään vastenmielinen. Riivaajat ovat menneet sikoihin. ”Nuo tuollaiset ne ensimmäisinä tuntisivat olevansa hirvittävän onnettomia, jos Venäjä yhtäkkiä todella muuttuisi perustuksiaan myöten, vaikkapa erimerkiksi juuri heidän mielensä mukaiseksi, sekä tulisi äkkiä rikkaaksi ja onnelliseksi…”

Joka tapauksessa, kaiken takana on syvä intellektuaalinen murros. Uskonto on menettänyt merkityksensä. Ellei Jumalaa ole, onko kaikki luvallista? Entä voisiko ihminen itse luoda Jumalan, olla Jumala? Miksi sitten ei?

Kuten voi odottaakin, nämä kysymykset ovat alati Dostojevskin intelligenttien mielessä, niin Riivaajissa kuin muissakin teoksissa. Ne olivat eurooppalaisen älymystön piirissä olleet ajankohtaisia jo Ranskan vallankumouksesta lähtien ja vaivaisivat nykyään myös suomalaista älymystöä, mikäli sen henkinen liikkumavara ulottuisi niin syvälle.

 

Suomen valoisa tulevaisuus

 

Tulevaisuuden kasvot

 

Arto Luukkanen, Oblast Finljandija. Atrain & Nord 20205, 289 s.

 

Venäjän tutkija ja poliitikko Arto Luukkanen on myös ahkera kaunokirjailija (ks. esim. Vihavainen: Haun kalvi-suomi tulokset ).

Luukkasen kaunokirjat edustavat ihan omaa lajityyppiään. Niissä pilkataan tämän aikakauden hullutuksia ja samalla kehitellään monimutkaisia juonia ja välillä räjäytetään koko peli tuhannen päreiksi.

Mukana on hahmoja, jotka luulee selvästi tunnistavansa nykypoliitikoiksi, mutta tosiasiassa heidän roolinsa tuossa maailmassa poikkeavat selvästi kaikesta tai ainakin suurimmasta osasta siitä, mitä he puuhaavat tässä meidän omassa ja oikeassa todellisuudessamme.

Luku sinänsä ovat Luukkasen hahmoilleen antamat nimet. Siellä on sellaisia kuin Tikkurilan piispa Anaksios Hovi-tohveli, Syvä-Espoon piispa Hintriikka Tulppana, joukko-opillisen eksegetiikan professori Jarpas Mullio, pohjanmaalaisen vastarintaliikkeen johtaja Torttu Hannikainen ja vaikkapa arkkipiispa Turvald Lauma. Viimeksi mainittu muuten on poistattanut ristit kirkkojen katolta, koska ne ärsyttivät ihmisiä.

Tämä kirja tapahtuu vasta lähitulevaisuudessa, jossa siis edistykselliset aatteet ovat jo ehtineet kypsyä edistyksellisiksi teoiksi.

Vihapuhujia on häkitetty laumoittain ja Hatwall-areenalle koottiin taantumusväkeä suuri määrä silloin, kun Suomi jouduttiin pelastamaan omalta itseltään. YK:n rauhanturvaajina toimivat venäläiset joukot olivat palauttaneet järjestyksen Ison vihan ajalta tunnetuilla keinoilla ja muodon vuoksi hirttäneet myös muutamia kymmeniä omia ryöstelijöitään.

Suomi oli jakaantunut kahtia ihan oman intonsa ilossa ja kahtia se oli vielä rauhanturvaajien tultua maahan. Rauhanturvaajien päämaja sijaitsi Juvalla ja hallitsi koko ruuhka-Suomea, mutta Pohjanmaa oli yhä miehityksen ulkopuolella ja siellä pitivät todellista valtaa ihan oikeat oikeistoradikaalit titsut, jo mainitun johtajansa Torttu Hannikaisen johdolla.

Suomen valtion virallinen nimi oli Sensitiivinen Suomen Tasavalta, joka kutsui rauhanturvaajat eduskunnan päätöksellä puhemies Kammo Kaljusen esityksestä. Päätös tehtiin yksinkertaisella enemmistöllä, mikä oikeuskansleri Urpo Kukkelin mukaan oli oikein ja laillista.

Käytännössä oltiin tilanteessa, jossa rauhanturvaajat pitivät tarkastuspisteitä siellä täällä ja käytännössä puristivat Suomea hyppysissään. Nuorien oli liityttävä järjestöön päästäkseen elämässä eteenpäin ja käytävä leirillä jossakin Petroskoissa tai Viipurissa.

Kuitenkin myös eduskunta toimi yhä ja sen edistyspiireissä vihatuin hahmo, joka muistuttaa kovasti erästä nykyistä kansanedustajaa ja eduskunnan puhemiestä, murhattiin uudella ja jännittävällä tavalla, jossa suurvaltojen tiedemiehet saivat näyttää yhdistettyjä taitojaan.

Murhan saa selvitettäväkseen Luukkasen dekkareiden lukijoille tuttu hahmo, komisario Merja Virkki-Hujanen, joka nyt on viisikymppinen, mutta jos mahdollista, vain entistä hehkeämpi.

Merjan suosiota tavoittelevat vähän kaikki urokset, mutta aidon klassisen naaraan tavoin, hän on hyvin kranttu, kunnes lopulta löytää innostavan kollegan ja tekee sumeilemattoman aloitteen.

Merja on muutenkin kovin sähäkkä mimmi, joka näyttää tihkuvan testosteronia, sehän on naisissakin kova aine. Nyrkit puhuvat herkästi ja droonin alas ampuminen käy rutiinilla. Tympeä kollega saa litsarin ja alkaa itkeä tuhertaa.

Suurta ystävällistä naapurimaata hallitsee nimellisesti keisari. Todellisuudessa keisarin sijasta hallitsee tuttu salaisen poliisin päällikkö, joka käyttää puhuvina päinä kaksoisolentoja. Kiina on toinen suuri ystävä ja nuo kaksi suurvaltaa ovat näennäisesti hyvissä väleissä, mutta todellisuudessa kehittelevät pirullista keinoa harventaa toisen väestöä oikein roppakaupalla.

Pitemmälle tuskin kannattaa paljastaa yllättävää juonta. Selviääkö Merja jälleen hurjasta loppukohtauksesta, jääköön lukijan itsensä löydettäväksi. En yleensä lue dekkareita, joten en osaa sanoa, onko kirja tässä suhteessa erityisen ansiokas vai ei. Erikoislaatuinen se ainakin on.

Luukkasen kirjoissa on aina paljon ansiokasta ja kiinnostavaa ainesta eikä niitä pysty lukemaan ilman naurukohtauksia. Asiassa on kuitenkin myös omat ongelmansa.

Kiinnostavia ja hupaisia ovat hyperboliset kuvaukset orwellilaisen totalitarismin toteutumisesta Suomessa ja henkilöhahmot ovat sopivan groteskeja tuohon ympäristöön. Kirja kuitenkin irtoaa hyvin kauas nykytodellisuudesta ja muuan sen ongelma on juuri tuo suhde todellisuuteen.

Toki kirjoittaja heti aluksi varoittaa, ettei kirjan henkilöillä ole edes mitään vertauskohtaa todellisuudessa ja aina silloin tällöin käy selväksi, että niin todellakin on. Kuitenkin jää hieman kaihertamaan joidenkin nimien ja hahmojen samankaltaisuus olemassa olevien kanssa.

Hyperbola on joskus hieman liian yliampuvaa kuten esimerkiksi maininta venäläisestä divisioonasta, joka on nimetty Haloselle.

Kuten yleensäkin Luukkasen kirjoissa, tässä olisi myös toimittajalla ollut töitä. Pienellä vaivalla olisi voitu välttää tarpeettomia virheitä.

Rattoisastihan aika tämän parissa kuluu, mutta pieni pettymys on, ettei se ainakaan maallikolle tarjoa mitään vakavasti otettavaa näkökulmaa siihen politiikan maailmaan, jonka kirjoittaja hyvin tuntee. Suomen ”1984” on vielä kirjoittamatta.

Täällä Pohjantähden alla

 

Suomen idea

 

Edesmennyt presidenttimme Mauno Koivisto kirjoitti hänkin lukemattomien muden tavoin kirjan Venäjän ideasta ja tislasi koko keitoksen äärimmäisen pelkistettyyn muotoon: olla suuri.

Kyseessä ei ole triviaali asia. Valtiolla voisi olla myös aivan toisenlainen idea, vaikkapa oikeudenmukaisuuden toteuttaminen maailmassa tai kansalaistensa onnen toteuttaminen. Mikseipä yksin tein maailmanvallankumous. Onhan se nähty sellainenkin päämäärä.

Pyrkimys valtion suuruuteen merkitsee sen sijaan sen kansalaisten alistamista välineiksi ja sen korollaarina väkivaltaa naapureihin nähden. Voihan se yrittää edistää parempiakin asioita, mutta jos korkein arvo ja tarkoitus on todellakin tuo suuruus, ne muut asiat ovat toisarvoisia ja alisteisia sille.

Suomen ideaksi Koivisto taas mainitse pelkän hengissä säilymisen, vyživanije, joka on sinänsä varmasti oikea havainto, mutta ei sisällä mitään sellaista, jota ei jo olisi kaikilla muillakin.

Venäjälläkin on yritetty useampaan otteeseen kehitellä uutta valtion ideologiaa, mutta se näyttää olevan vähän saman luontoista touhua kuin veden kantaminen kaivoon. Valtion tarkoitus on se, mitä se käytännössä toteuttaa ja tulokset sen mukaisia.

Ehkäpä Suomen ideana onkin kansalaistensa onni? Mikäli niin on asia, on sen toteuttamisessa ainakin varsin hyvin onnistuttu. Ei nyt täydelliseesti, mutta sentään paremmin kuin missään muualla maalimassa, kuten kansainväliset mittaukset todistavat.

Mitä se onni sitten on? Vanhassa kupletissa onnellinen August on se, joka menestyy kaikessa, mihin ryhtyy, mutta tämähän on aika köykäinen mittari niin vakavalle asialle. Voihan ihminen yritellä kaikenlaista joutavaa ja jopa pahaakin.

Onnellisuus sen sijaan on vakava asia, jota filosofit antiikista saakka ovat pitäneet yhtenä tärkeimmistä ja yksilön kannalta jopa ainoana todella tärkeänä asiana.

Lyydian kuningas Kroisos menestyi kaikessa ylivertaisesti ja kyseli viisaalta Solonilta, eikö hän nyt ollut onnellinen? Solon totesi, että kuninkaalla kyllä oli kaikkea, mutta että hän saattoi myös vielä kaiken menettääkin. Ennen kuolemaa oli liian aikaista tehdä kokonaisarviota hänen elämästään (ks. Vihavainen: Haun kroisos tulokset).

Onnellisuus ei merkitse pelkkää aistinautintoa, jolla saattaakin olla kokonaisuudessa varsin vähäinen merkitys ja vielä vähemmän se tarkoittaa lähimmäisten tekemistä kateelliseksi oman rikkauden, kauneuden, ruumiin ja hengen voimien tai muun vastaavan suhteen.

Aristotelisessa mielessä onnellinen on ihminen, joka on tullut sellaiseksi, kuin hän on, tarkoittaen hänessä piilevien mahdollisuuksien täyttä kehittämistä kukoistukseensa.

Ulkoiset seikat saattavat tuoda onnettomuutta eikä niiden torjuminen pelkällä hengen voimalla ole yleensä realistista. Psykologit ovat tutkineet avioeron, läheisten kuoleman ja vammautumisen vaikutusta onnellisuuteen. Onnellisuuden vastakohta ei kuitenkaan vanhan viisauden mukaan ole suru, vaan masennus.

Onnellisuus edellyttää joka tapauksessa enemmän tai vähemmän henkistä itsenäisyyttä. Lauma taas puolestaan tarjoaa sellaista autuutta, joka syntyy omasta järjestä ja vastuusta luopumisesta, mutta se ei ole tie onnellisuuteen, arvioi Dion Prusalainen, jonka voimme ottaa vakavasti (ks. Vihavainen: Haun prusalainen tulokset).

Ihmisellä lajina on tiettyä taipumusta juuri tuollaiseen laumakäyttäytymiseen ja epäilemättä sen piirissä on monien mielestä mahdollista kokea juuri suurinta onnea, joka ainakin näennäisesti kumpuaa altruistisista lähteistä ja on siis normaalia, rauhallista perheonnea arvokkaampaa.

Venäläisessä traditiossa nimenomaan tuo pikkuporvarillinen onni, johon kuuluu kukoistava avioelämä, terveet lapset ja riittävä toimeentulo, itse asiassa demonisoitiin kapinallisen intelligentsijan piirissä. Intelligentsija maalasi myös koko Venäjän kansasta kuvan pikkuporvarllisen onnen halveksijana ja vihollisena.

Sen sijaan todellista venäläistä veti puoleensa aina äärimmäisyys: jos iloittiin ja kaveerattiin, niin ylenpalttisesti, jos taas tapeltiin ja vihattiin, niin sitten kuolemaan saakka! Länsimaista, pikkuporvarillista onnen tavoittelua halveksivat yksimielisesti niin Herzen kuin Dostojevski, niin Leontjev kuin Berdjajev. Sanomattakin on selvää, että myös Lenin kuului tähän joukkoon.

Suuri onnellisuuden ja sen tavoittelun vihollinen oli myös Nietzsche ja hänen mukanaan myös kaikkien maiden postpuberteettinen älymystö. Nietzschen mukaan koko onnen olivat keksineet viimeiset ihmiset, nuo kaikkein kurjimmat, joiden jälkeen oli koittava uusien korkeampien ihmisten aika (ks. Vihavainen: Haun ollaanko jo perillä tulokset ).

A propos, tuo (nykyistä) ihmistä korkeamman olennon luominenhan tosiaan voisi olla kansojen ja ihmiskunnan päämäärä. Natsien tragikoomisen yrityksen tällä alalla tunnemme ja moni on myös kuullut sen bolševistisesta versiosta (ks. Vihavainen: Haun yli-ihmisen kasvot tulokset).

Izborskin klubi-niminen höyrypäiden yhdistys on sekin kantanut kortensa kekoon sekä Venäjän idean toteuttamisessa että yli-ihmisen suunnittelussa (ks. Vihavainen: Haun kalašnikov tulokset). Ehkäpä siitä tulee venäläisen fasismin uusi tavoite?

Putinin Venäjä ei vielä ole ihan suoraan julistanut viis veisaavansa kenenkään onnesta ja panostavansa sen sijaan ja sen kustannuksella vain oman imperiumin suuruuteen. Käytännön toimissahan asia joka tapauksessa näkyy ja onpa se vain hiukan peitetysti sanottukin myös korkeimmalta taholta (ks. Vihavainen: Haun pois, paha henki! tulokset).

Pikkuporvarillinen onni ei tyydytä monia taiteellisia sieluja. He halveksivat sitä, eivätkä soisi sellaista muillekaan. Kuten Tolstoi runoili: kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan (omalla, tylsällä tavallaan), mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Koska jälkimmäinen on kiinnostavampaa, haluaa suuri venäläinen katusälli, josta on tehty presidentti, pakottaa kaikki kokemaan juuri sellaista elämää. Sitä se valtion suuruuden palvonta nimenomaan edellyttää.

Suomen tehtäväksi jää tässä tilanteessa yrittää todellakin nyt ainakin säilyä hengissä tavalla tai toisella. Tulkoon sitten itse kukin täällä onnelliseksi omalla tavallaan. Se on pragmaattinen lähtökohta eikä meillä ole varaa julistella kovin korkealla äänellä sen suurempia päämääriä ainakaan nyt muille. Onnellisuus omassa maassa on meiltä sentään onnistunut poikkeuksellisen hyvin.

Kansa on noussut

 

Törkimysten aika

 

Dmitri Merežkovski, suotta unohdettu kirjailijanero, toi venäläisen älymystön keskusteluun vuonna 1906 uuden ja hätkähdyttävän käsitteen: tulevaisuuden törkimys (graduštši ham).

Olen asiasta silloin tällöin kirjoittanutkin (ks. Vihavainen: Haun moukkien aika tulokset ), mutta kertaus on opintojen äiti. Venäjän intelligentsija palvoi ja rakasti kansaa yhtä kuumasti kuin omaa hyvettään. Juuri kansan ja vain kansan hyväksi se janosi antaa kaikkensa.

Kun se sitten vuosien 1905-1906 tapahtumien pyörteissä sai oppia tuntemaan esimakua kansan vallasta, ei kokemus ollutkaan pelkästään ylentävä.

Tuo Puškinin kauhistelema venäläinen kapina, älytön ja säälimätön russki bunt, joka aikoinaan riehui Pugatšovin johdolla, oli taas noussut kuolleista pitkän talvehtimisen jälkeen. Kartanoiden polttaminen ja vandalismi, väkivalta ja vääryys kukoistivat. Olivatpa syyt mitä tahansa, jälki oli rumaa katseltavaa.

Merežkovski kuvaa tuota ajan uutta antisankaria verrattoman hienosti ja venäjäksi hänet esitellään näin:

Мироправитель тьмы века сего и есть грядущий на царство мещанин, Грядущий Хам.

У этого Хама в России - три лица. Первое, настоящее - над нами, лицо самодержавия, мёртвый позитивизм казёнщины, китайская стена табели о рангах, отделяющая русский народ от русской интеллигенции и русской церкви.

Второе лицо прошлое - рядом с нами, лицо православия, воздающего кесарю Божие, той церкви, о которой Достоевский сказал, что она в «параличе». «Архиереи наши так взнузданы, что куда хошь поведи», жаловался один русский архипастырь XVIII века, и то же самое с ещё большим правом могли бы сказать современные архипастыри. Духовное рабство - в самом источнике всякой свободы; духовное мещанство - в самом источнике всякого благородства. Мёртвый позитивизм православной казёнщины, служащий позитивизму казёнщины самодержавной.

Третье лицо будущее - под нами, лицо хамства, идущего снизу - хулиганства, босячества, чёрной сотни - самое страшное из всех трёх лиц.

Источник: https://vikent.ru/enc/4709/

Tekoäly on kökköillyt tästä seuraavan suomennoksen:

Tämän ajan pimeyden maailman hallitsija on tuleva porvarivalta, tuleva Hami. Tällä Hamilla Venäjällä on kolme kasvot.

 Ensimmäinen, todellinen - yllämme, itsevaltiuden kasvot, kuollut positivismi virastokulttuurista, Kiinan muuri arvojärjestyksestä, joka erottaa venäläiset kansasta venäläisestä älymystöstä ja venäläisestä kirkosta.

 Toinen kasvot menneisyydestä - vieressämme, ortodoksisuuden kasvot, joka antaa Ceasarille Jumalan, se kirkko, josta Dostojevski sanoi, että se on 'halvaantunut'. 'Arkkipiispojamme on niin ohjattu, että minne vain haluat, voit viedä', valitti yksi venäläinen arkkipiispa 1700-luvulla, ja samaa voisivat nykyiset arkkipiispat sanoa vielä suuremmalla syyllä. Hengellinen orjuus - on vapauden lähde; hengellinen porvarillisuus - on jalouden lähde. Kuollut ortodoksinen positivismi, joka palvelee itsevaltiaan virastokulttuurin positivismia.

Kolmas kasvot tulevaisuudesta - alapuolellamme, häpeä ja hulluus, kulkurit, musta sato - pelottavin kaikista kolmesta kasvosta.

Käännös on tietenkin hirveä, mutta sellainen kuuluu aikaamme, jos mikä. En puutu siis siihen muuten, kuin huomauttamalla, että ”musta sato” tarkoittaa tietenkin mustasotnialaisia (vrt. Vihavainen: Haun mustasotnialaisuus tulokset). Myöskään kirjailija ei puhu ”porvarivallasta”, vaan poroporvarien/pikkuporvarien vallasta.

Merežkovski oli rohkea mies, eikä siekaillut käydä yksin tein koko virallista kolmiyhteyttä vastaan: niin ortodoksia, itsevaltius kuin kansakin olivat kukin tuottaneet oman röyhkeän moukkamaisuutensa. Kaksi ensimmäistä olivatkin jo intelligentsijan perinteinen maalitaulu, mutta uusinta uutta oli, että mukana oli myös kansa ja se jopa kaikkein kauheimpana (strašnoje).

Huomattakoon, että kyseessä ei ole sen vähempää kuin tämän pimeyden ajan maailmanhallitsija. Huikealta voi kuulostaa, että hänen myös mainitaan olevan pikkuporvari, meštšanin (vrt. Vihavainen: Haun älymystö ja muut tulokset ). Venäläisen intelligentsijan keskustelussa (diskurssissa) tässä ei kuitenkaan ollut mitään kovin erityistä, itse asiassa päinvastoin. Uusi käsite tuotiin perille jo tunnetun avulla.

Pikkuporvarista (poroporvarista) ja sen paheista ei tässä sen enempää, mutta hirmuista oli ajatella, että kun tuo jalo ”kansa” nousisi valtaan, se koostuisikin juuri tästä kaikkein kelvottomimmasta ihmisaineksesta. Jos kansaa lakattaisiin sortamasta, ei siitä tulisikaan joukko herran enkeleitä, vaan lauma moukkia.

Niinhän siinä sitten kävi ja asia on pantu merkille meilläkin (vrt. Vihavainen: Haun kontula tulokset ). Amerikassa, missä kaikki on suurempaa, myös moukkamaisuus on paisunut jättimäiseksi.

Venäjällä, jossa sillä myös on vanhat perinteet, se toimii klassiseen tapaan kaikkien noiden kanaviensa kautta:  itsevaltiuden, ortodoksian ja kansanomaisuuden. Itse asiassa juuri nyt se näyttää viettävän suurta juhlaansa, säikkymättömien idioottien (vrt. Vihavainen: Haun petturin osa tulokset ) kantaessa kaikkensa uusimman isänmaallisen sodan hyväksi ja kiittäessä Putinia siitä.

Mutta ei häpeämättömyyden valta vain USA:han ja Venäjään rajoitu. Omakin maamme kaikessa vähäpätöisyydessään tarjoaa aivan verrattomia esimerkkejä. Meidän valiomediamme, jotka ylpeilevät laadullaan, luovat kaiken maailman hihamerkkitarinoita ja yrittävät kaataa hallitusta läpikotaisin falskeilla natsitarinoilla. Lyhyesti sanoen, mikään temppu ei ole liian alhainen, kun halutaan valtaa.

Wokesta ei tässä tarvinne monta sanaa sanoa, se on jo tehty useaan kertaan (ks. Vihavainen: Haun woke tulokset). Wokella on paljon yhteistä vanhaa venäläistä intelligentsijaa vaivanneen katuvan aatelismiehen syndrooman kanssa, mitä on turha todetakaan. Mutta miten se voisi liittyä tuohon ”tulevaan törkimykseen”, josta Merežkovski puhui?

Kuten jo Aristoteles ymmärsi, asioilla on taipumus muuttua vastakohdikseen, kun ne viedään äärimmäisyyksiin eli liian pitkälle ja siinähän se on koko woken idea. Ei se kannata mitään oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa, vaan äärimmäistä roolien vaihtamista: väärän väristen (valkoisten) ja siis etuoikeutettujen on nyt etuoikeutettava nuo muut (paitsi aasialaisia).

Mutta vieläkään emme ole kohdanneet tuota grobiaania, hamia eli röyhkimystä, joka on tullut sorretun jalon kansan tilalle. Missä se piileksii?

No, eihän se missään piileksi, kun se saa edes jonkinlaisen tekosyyn, se lähtee kadulle ryöstelemään kauppoja ja polttamaan taloja. Asioiden välisen yhteyden älymystö ymmärtää heti: eiväthän ne muutakaan enää voi. Näin tapahtuu Amerikassa ja hieman Ranskassakin, mutta ei Suomessa eikä Venäjällä. Mutta olemmeko me vain jäljessä kehityksestä?

Röyhkimys juhlii myös omissa slummeissaan, jotka ovat Amerikassa entisiä kaupunkien hienoja keskustoja. Se elää rikoksella ja noudattaa kunniakoodejaan, jotka muistuttavat primitiivisistä kulttuureista aina kunniamurhia myöten. Niiden arvosteleminen on älymystölle tabu. Meillä niitä ei vielä ole, mutta etummaisimmat kulttuuripiirit toimivat jo ihan kuin ne olisivat.

Mutta entäs ne poroporvarit? Siinä Merežkovskin visio taisi mennä aivan harhaan?

Niin se menikin, mikäli ymmärrämme poro/pikkuporvarillisuuden sen normaalissa länsimaisessa merkityksessä. Venäjällä sille oli kehittynyt kokonainen oma mytologiansa, joka kantoi mukanaan syntisen ihmisen kaikkia kehnoimpia ominaisuuksia. Venäjän klassikot Herzenistä lähtien olivat sitä kehittäneet ja erityisen panoksensa sille antoi Maksim Gorki.

Mutta tämä on jo portti pitkään keskusteluun eri teemasta. Tarkoitukseni oli kirjoittaa johdantoa esseelle idiotismin ja hölmöyden roolista ajassamme. Olen hankkinut aiheesta parikin tuoretta kirjaa.

Ehkäpä voimme tässä nyt yhtä kaikki hyväksyä Merežkovskin profetian toteutuneeksi. Se törkeä moukka (ham) on nykyään yleensä joko vallassa tai ainakin hengittää vallanpitäjien niskaan kaikkialla. Sen henki ja sen yhteiskunnallinen asema ovat muuan olennainen aikamme luomus.

Devotio modernaa

 

Pyhä nautinto

 

Kuten tiedämme, jo muinaiset kreikkalaiset filosofit huomasivat, ettei ihmisen onni voi lopultakaan olla aistillisissa nautinnoissa, jotka nopeasti katoavat ja ylenmääräisinä matkaan saattavat pelkän kirouksen, krapulan ja morkkiksen.

Oman vastauksensa antoivat epikurolaiset, joiden suhde nautintoon oli hyvin pidättyväinen, mutta myönteinen.

Ei siitä sen enempää. Onni ajateltiin joksikin yleväksi ihmisen jaloimmaksi päämääräksi, sellaiseksi, joka on vain ihmiselle mahdollinen ja jossa toteutuvat hänen korkeimmat mahdollisuutensa. Hyvehän oli sellainen. Se oli vain ihmisen saavutettavissa ja vain itseä kehittämällä ja taistelemalla halpahintaisia, eläimellisen tason kiusauksia vastaan.

”Vilius argentum est auro, virtutibus aurum”, kiteytti joku roomalainen hyveen arvon suurimpana kaikesta. Tähän oppiin sosiaalistettiin myös lapset ja vanhemmatkin, jotka saivat lukea esimerkiksi Cornelius Nepoksen, Suetoniuksen tai Plutarkhoksen elämäkertoja.

Toki itse kullakin elämäkertojen sankarilla oli heikkoutensa ja paheensa ja tuskin kukaan oli täydellinen, mutta siihen tietenkin pyrittiin. Pahetta joka tapauksessa pelättiin ja kartettiin, vaikka nimenomaan se lupasi helppoa elämää ja nautintoja. Joskus se saikin ihmisessä vallan ja tuotti turmiota ympäristölleen ja häpeää harjoittajalleen.

Kristilliset pyhimykset ja marttyyrit veivät sitten tolkuttomuuksiin sen, mitä roomalainen oli tavoitellut ja kunnioittanut hyveenä. Ihanteena ei enää ollut Sokrates, joka osasi olla pidättyväinen ja hallita himojaan, mutta kykeni kyllä myös nauttimaan symposiumien miellyttävistäkin puolista.

Kun filosofisen tyyneyden korvaavat toisaalta irstaus ja toisaalta fanaattisuus, ilmestyvät maailmaan irvokkaat fakiirityypit kammottavasti revittyine naamoineen, värjättyine nahkoineen ja halkaistuine kielineen.

 Toisaalta nousevat esille rehentelevät irstailijat, jotka kilpailevat sillä, kuka pystyy tästä maailmasta repimään eniten aistillista nautintoa. Valitettavasti heidänkään saavutuksiaan ei voi luotettavasti mitata.

Voinee pitää kiistämättömänä sitä, että 1700- luvulta periytyvä utilitarismi on nykyisen länsimaisen sivilisaation läpäisevä filosofia, jonka löydämme myös niin sanotun ihmisoikeusajattelun taustalta. Tämä siitä huolimatta, että utilitarismin perustaja Jeremy Bantham tokaisi, että koko ajatus synnynnäisistä ja luovuttamattomista ihisoikeusista on humpuukia puujaloilla (”on stilts”, ks. Vihavainen: Haun stilts tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Siltä varalta, että asiaa nyt tarvitsee erityisesti selittää, kerron, ettei Bentham ollut tyytymätön siihen ajatukseen, että ihmisillä on tiettyjä myönteisiä mahdollisuuksia, vaan siihen, miten asian välttämättömyyttä perusteltiin.

Ihmisen arvo selittyy ja määräytyy nykyään ensisijaisesti sillä perusteella, että hän on olento, joka kykenee nauttimaan. Mitä enemmän, sitä parempi. Tästä lähti myös Bentham.

Tässä suhteessa kyltymättömyys on erityisen suuri hyve, kuten jokainen markkinoija ymmärtää. Vielä 1970-luvulla varoiteltiin kuluttajaa hankkimasta itselleen tarpeettomia hyödykkeitä ja säästäväisyyden edistäminen kirjattiin jopa koulun yhteiskuntaopin tehtäviin.

Nyt asiat ovat toisin, aivan toisin. Kaikkea sellaista, mikä ylittää ajatuksen nautinnosta ihmisen tärkeimpänä tavoitteena, pidetään joko humpuukina tai suorastaan loukkaavana, mikä on asioista pahin ja josta ei valitusoikeutta ole.

 Itse asiassa koko asian epäileminen tai vähättely oin verrattavissa pyhäinhäväistykseen. Ajatelkaapa nyt vaikka sellaista mahdollisuutta, että koko Pride-aatetta häpäistäisiin vertaamalla sitä vaikkapa kapisen koiran pakonomaiseen itsensä raapimiseen.

 Totean, etten itse tee sitä, mutta mikäli joku olisi kiinnostunut poliittisesta itsemurhasta, siinä olisi mahdollisuus. Ehkäpä joku muistaa, miten muuan kansanedustaja heitti leikillään ajatuksen siitä, että joku haluaisi mennä naimisiin koiransa kanssa. Vain nopea perääntyminen pelasti miehen julkiselta teilaukselta.

Aikoinaan lähes ihmisen rinnalle saatettiin nostaa eläimiä, joilla näytti olevan inhimillisiä hyveitä: rakkautta, uskollisuutta ja jopa viisautta. Korkealla hierarkiassa olivat myös eläimet, jotka kykenivät selvästi tuntemaan tuskaa, ihmisten tavoin.

Mitättöminä ja vihattavina sen sijaan pidettiin hulluja, vihaisia koiria, maan matosia ja hyönteisiä, joiden tappaminen kuului asiaan. Edes kalojen kärsimyksiä ei otettu vakavasti.

Turgenjevin ”Metsämiehen muistelmien” talonpoika selitti asiaa sillä, että nisäkkäiden veri oli kuumaa ja kalojen taas kylmää. Eivät jälkimmäiset osanneet kärsiä, joten niiden rääkkääminen ei ollut synti. Tosin hänkin olisi varmasi kavahtanut ajatusta nappaa ja päästä”-kalastamisesta.

Kyky kärsiä onkin ilmeisesti nauttimisen ohella olennon tärkeimpiä kykyjä, kun se sijoitetaan oikeaan pakkaansa benthamilaisittain ymmärretyn mielihyväkalkyylin maailmassa, jossa mielihyvän ja kärsimyksen summat ovat ratkaisevia kriteereitä (ks. Vihavainen: Haun utilitarismi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Tämä on normaaleissa rajoissa ymmärrettävää ja hyväksyttävää, vaikka suhtautuisi skeptisesti utilitarismiin. Mutta, kuten kaikki uskonnot, myös utilitarismi on kehittänyt omat versionsa pyhyydestä, kuten myös rienauksesta ja synnistä.

Kärsimyksen välttäminen ja siitä pelastuminen on itämaisten uskontojen perimmäisiä aatteita. Pyhyys on siellä pidättyvyyttä ja halun ja jopa tahdon kuolettamista.

Utilitaristisen uususkonnon piirissä pyhyys sen sijaan liittyy nautintoon, jonka tavoitteleminen ja korostaminen kuuluu jokaisen velvollisuuksiin. Mutta missä ovat esikuvamme, pyhimyksemme?

Nuo kuuluisat maailman rikkaimmat miehet eivät uutisten perusteella arvioiden vaikuta ikein hyviltä kandidaateilta nautinnon apostoleiksi.

Sellaisia on sen sijaan yritetty tehdä elokuvatähtösistä ja laulajista, mutta falskius paistaa yhä uudelleen sellaisen yrityksen läpi, kuten jo Hemigway kuvasi ”Kirjavasa satamassaan”, jota en nyt tässä enempää referoi.

Mutta entäpä Jean Genet? Pikkurikollinen ja homoseksuaalisuuden ylistäjä, josta Sartre kirjoitti kirjan Saint Genet? Sartren mukaan hän oli marttyyri, mutta eikö myös sopiva kandidaatti autuaan pyhimyksen rooliin? Joka tapauksessa hän oli alan uranuurtajia ja Sartren kirjoittama hagiografiakin ilmestyi jo vuonna 1951.

Joka tapauksessa emme enää ainoastaan usko, vaan jo tiedämme, että tässä kyseessä on hyve nautintona.

Tämän uskonnon pyhimyksiin ja jopa sen tavallisiin pappeihin ja papittariin kuuluu henkilöitä joissa on jotakin pyhää. Eikö nyt ainakin se, että uskaltaa panna kaikki peliin muuttaakseen sukupuoltaan, jota nautinnon lisääminen edellyttää, ole jonkinlainen kunnioitettava uskon teko?

Tie autuuteen saattaa yhäkin käydä tuskien kautta, mutta kunniahan siitä lisääntyy.

Totean varmuuden vuoksi, etten ole kirjoittanut tätä rienatakseni. Totean vain se, miten kauas on tultu siitä, kun onnen ajateltiin olevan saavutettavissa sitkeällä työllä ja kieltäymyksellä, jonka tuloksena häämötti hartiapankkitalo ja lauma leikkiviä lapsia, joilla oli kaikki elämän perusedellytykset turvattuna.

Sukupolveni kokemassa historiassa on moni asia perusteellisesti muuttunut. Jälkeläistemme kannattaisi perehtyä siihen, mitä oli ennen heitä ymmärtääkseen, mistä he ovat tulossa ja minne menossa.

Joukon maine

 

Lemurit

 

Lemurit eli rengashäntämakit ovat eläimiä, jotka jokseenkin varmasti saavat totisimmankin ihmisen nauramaan tempuillaan.

Kyse ei ole yksittäisistä hypyistä ja roikkumisista, vaan siitä, että ne tekevät kaiken kollektiivina (vt. Поиск). Mieleen tulee ruotsinkirjassamme ollut runo, joka kuvasi paikallisten neitojen käyttäytymistä Pietarsaaressa, tuolla mainiolla ruotsinkielisellä Pohjanmaallamme:

Flickorna i Jakobstad äro tusenskönor,

Bleka, blyga täcka, små,

annars såsom hönor:

Skratta en, så skratta två,

skratta allihopa,

kackla en, så kackla två,

kackla allihopa….

 

Se, joka on käynyt esimeriksi Tukholman Skansenin eläintarhassa ja kulkenut lemurihuoneen läpi, tunnistaa oitis tässäkin näkyvän laumakäytöksen korkeimmassa potenssissaan.

Se on täysin tuttua myös ihmisyhteiskunnassa. Joskus poliitikot puhuivat sopuleista. Osuvampaa olisi puhua lemureista, eikä asia tarkoita vain journalisteja, vaikka toki heitäkin.

Jotkut ovat halunneet tehdä tuosta laumasieluisuudesta hyveen. Meillähän on ollut varisverkostoa, silakkaparvia ja ties mitä. Tuohon kuvastoon turvautuminen on aina ihmetyttänyt minua, mutta ihanteensa kullakin.

Ellette pysty olemaan tai halua olla ihmisiä, niin olkaa sitten variksia, tai vaikka lemureita. Rookas pillit, sanos ruotsalainen Aleksis Kiven mukaan.

Niissä maissa, joita me eniten ihailemme, näyttää olevan tapana aina sopivan tilaisuuden tullen lähteä kadulle ja ryöstää ja polttaa kaikkea eteen sattuvaa. Mikä on merkille pantavaa, tällaista käytöstä ei suinkaan paheksuta, Moinenhan osoittaisi vain taantumuksellista luonteenlaatua. Luulen, ettei älymystö yksinkertaisesti uskalla paheksua sitä.

Oikea tapa lähestyä asiaa on sen sijaan yrittää analysoida, millaisia virheitä valtion ja yhteiskunnan taholla taas tehtiin, kun kansan syvät rivit joutuivat jälleen lähtemään kaduille etsimään oikeutta, tuota ylevää ja jaloa asiaa.

Suuri esimerkkimaamme Ruotsi on kyllä tässäkin asiassa omaleimainen. Toisin kuin Ranskassa, siellä ei syöksytä kaduille hallitusta vastustamaan ja toisin kuin USA:ssa, siellä ei mennä protestoimaan valamiehistön jossakin oikeusjutussa tekemän väärän päätöksen takia.

Sen sijaan näyttää siltä, että ruotsalaista autonpolttoinstituutiota, johon on sittemmin liittynyt kranaatinheitto ja tappajalasten käyttäminen, innoittaisi ennen muuta kaksi asiaa: toisaalta se huvi, joka syntyy sitä hässäkkää katsellessa, jonka yhteiskunnan sohaiseminen aiheuttaa ja toisaalta status- ja reviiritaistelu, jota aina käydään eri rikollisjengien välillä.

Näitä kahta näyttäisi yhdistävän erityinen slummipsykologia ja sosiologia, jossa on irtauduttu ympäröivän yhteiskunnan arvoista ja ruvettu elämään loiselämää sen liepeillä. Tuon yhteiskunnan arvot herättävät silloin pelkkää ylenkatsetta.

Harvalle lienee yllätys, että tällaisia jengejä on nyt löydetty Suomestakin ja että samat tekijät, jotka synnyttivät ne Ruotsissa, synnyttävät niitä meilläkin. Onhan noudatettu politiikkakin samanlaista.

Lauman käytöksestä on tullut kirjoitettua jo niin usein, etten viitsi enää palata LeBonin, Frommin ja kumppaneiden analyyseihin niitä voi lukea uudelleen, jos henki siihen kehottaa (vrt. Vihavainen: Haun lauma tulokset).

Silmiinpistävää joka tapauksessa on, että laumapsykologia toimii niin hämmästyttävän primitiivisesti yhä meidänkin päivinämme eikä osoita mitään merkkejä heikentymisestä. Laumoja ovat jengit, joiden koko arvomaailma on toinen kuin valtaväestön (ks. Vihavainen: Haun dalrymple tulokset).

Lauman tavoin käyttäytyy myös valtaväestö ja erityisesti se eräänlainen älymystön korvike, jonka pitäisi juuri luoda esikuvia, joihin slummiväestönkin olisi pyrittävä.

Sen sijaan se itse asiassa ottaa esikuvansa juuri slummeista, joista kai luulee löytävänsä jonkinlaisia uusia jaloja villejä.

Kun tilanne on nyt jatkunut jo muutaman vuosikymmenen, on vaikea kuvitella, että mitään merkittävää muutosta tässä suhteessa tapahtuu ennen katastrofia.

Lemureille niiden käytös lienee vuosituhantisen sopeutumisen myötä syntynyt toimivaksi eloonjäämisstrategiaksi. Ihmisten keskuudessa monikulttuurinen massayhteiskunta on sen sijaan aivan uusi ilmiö, eikä sen tulevaisuus näytä lupaavalta.