Ihmettä odottelemassa

 

Ihmeiden pääkaupunki

 

Moni metropoli on joskus ajan mittaan haaveillut maailman keskipisteenä olemisesta, niin Moskova, Lontoo, Pariisi kuin Berliini, Pekingistä en puhukaan.

Kiistattomasti tämä kunnia on kuitenkin läntisellä pallonpuoliskolla kuulunut vain Roomalle ja kuuluu vieläkin, mikäli emme ole kyllin tyhmiä ollaksemme uskomatta ihmeisiin ja niiden merkitykseen. Rooma on ihmeiden pääkaupunki.

Joulun alla kulkija törmää Roomassa lukemattomiin seimiin, joissa on kaikki valmiina, paimenet, härät, aasit ja kolme itämaista tietäjäkuningastakin lahjoineen, kaikkineen. Myös Maria ja Josef istuvat seimen äärellä, kuin odottamassa, että nimenomaan tuo hätävuode eli elukoiden syöttökaukalo pääsisi osalliseksi suurimmasta mahdollisesta kunniasta, ei vähemmästä kuin Jumalan syntymisestä ihmiseksi.

Rooman joulu on yhtä täynnä ihmeen odotusta kuin Moskovan pääsiäinen. Itäinen kirkko korostaa kärsimystä ja kuoleman voittamista, läntinen tarkentaa katseensa kristologiseen kysymykseen: Cur Deus homo? Miksi Jumala tuli ihmiseksi?

Jouluna seimi sitten ehdottomasti saa arvovaltaisen vieraan, joka itse asiassa näyttäisi olevan vain vähäpätöinen ihmislapsi, jonka tekaisee aivan nuori tyttö. Muistelen, että Marian iäksi ajanlaskumme laskennallisessa alkupisteessä on arvioitu vain 13 vuotta. Tätäkin voi halutessaan miettiä.

Miten tahansa, Rooman ilma on sakeana mystiikkaa, järjellä vastaamattomia kysymyksiä, jotka on uskolla omaksuttava tai sitten opiskeltava kirkkoisien pitkäpiimäisiä todisteluita järjettömyyden perimmäisestä järjellisyydestä, mikä saattaa jäädä silti aivan uskomattomaksi. Pyhä Tertullianus sai aikoinaan siitä kai tarpeekseen.

Asian valtava merkitys joka tapauksessa tulee Roomassa vastaansanomattomasti todistetuksi sillä mahtavuudella, joka säteilee jättiläismäisistä kirkoista: Pietarinkirkko (San Pietro), Lateraanin Pyhän Johanneksen kirkko (San Giovanni in Laterano), Suuri Pyhän Marian kirkko (Santa Maria Maggiore) ja niin edelleen, kirkkojen mahtavuus ja määrä ovat murskaavat ja niiden merkitys on tavalla tai toisella niihin kirjoitettu.

Pietarinkirkon kupolissa ovat suurin kultakirjaimin Jeesuksen (tuolloin jo Kristukseksi tunnustetun) sanat Pietarille: Sinä olet kallio (Petrus) ja sille kalliolle minä perustan seurakuntani: Tu es Petrus et super hanc petram edificabo ecclesiam meam. Siinä samalla Jeesus luovutti Pietarille taivaan valtakunnan avaimet, jotka siitä lähtien ovat olleet kaikkialla paavin vallan symboleina: hänellä on valta sitoa tai päästää.

Sanokaapas tuohon nyt sitten vastaan ja olette kerettiläisiä, protestantteja.

Pietarinkirkon kupolin alla olevassa kryptassa lepäävät apostoli Pietarin luut, tai se, mitä nyt on jäänyt tänne, sen jälkeen kun valtava arvokkaaksi noussut pyhä ruumis on puolihullujen uskovaisten toimesta silputtu: pää on Lateraanikirkossa, aivot Genovassa ja muita ruumiinosia mikä missäkin. On siinä Pietaria aivan lähellä muuten myös kuningattaremme Kristiina, suurikin pyhä…

Miksi kuolleen ruumiinosat ovat pyhiä, en tiedä, ihmeitä ne ainakin saavat aikaan. Läntiselle kirkolle on ominaista juuri tuon pyhien ihmisten tomumajan kunnioittaminen, itäinen kirkkohan palvoo ikoneja ja uskoo ihmeiden tulevan niiden kautta.

Itäisen kirkon makaaberit piirteet liittyvät kuolleiden, mutta pilaantumattomien eli muumioituneiden ruumiiden säilyttämiseen ja näytteille panoon, Kiovan luolaluostari on hyvä esimerkki ja Petserin luostari tässä suhteessa yksi vaikuttavimmista.

Pietarinkirkko julistaa pöyhkeän suuriäänisesti Paavin maallista valtaa. Jos hän kerran päättää siitä, kuka pääsee taivaaseen, määrää hän myös ihmisten aseman ja todellisen merkityksen maan päällä, olipa tuo sitten vaikka keisari. 1800-luvun slavofiilit julistivat, että juuri tässä piili katolisuuden turmeltumisen alku, proton pseudos: ei hengellinen valta saa astua sinne, minkä Jumala on määrännyt keisarin paikaksi. Maallisen ja hengellisen on toimittava sopusoinnussa eli sinfoniassa.

Dostojevskin kuuluisa tarina esittää niin sanotun suurinkvisiittorin triadin: ihme, salaisuus ja auktoriteetti. Täydellisen vallan on hallittava nämä asiat, jolloin alamaiselle ei jää mitään asetta, jolla puolustaa itseään. Stalinismista kirjoittanut Mihail Heller sovelsi tätä neuvostoliittolaiseen totalitarismiin ja siitähän se koko asia löytyi yhtä hyvin kuin keskiajan katolisesta kirkosta.

 Miljoonat uskovaiset alistettiin syvimpiä ytimiään myöten, ylin valta ei itse sanan varsinaisessa merkityksessä uskonut julistukseensa, mutta ei se ollut myöskään kyyninen: ihmiset tarvitsivat tätä, elämää suurempaa asiaa, se pelasti heidät mitättömyydeltä. Muistakaamme myös, mitä Putin sanoi -kehtasi sanoa- sotilaiden äideille: kaikkihan me kuolemme, mutta verratkaapas nyt mitätöntä kuolemaa poikienne uhrautumiseen pyhän asian palveluksessa…

Tämä oli hänen sanomansa ydin ja kaikkien totalitarismien perimmäinen sanoma: minä pelastan sinut mitättömyydeltä ja korotan ikuiseen merkitykseen, mutta sen hyväksi sinun on luovuttava kaikesta muusta.

Näinhän sanoi myös Sergei Netšajev saatanallisessa Vallankumouksen katekismuksessaan (ks. Vihavainen: Haun vallankumouksellisen katekismus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja mitä muuta olikaan Ignatius Loyolan opetus: mikään maallinen ei merkitse mitään sille, jonka ainoana intohimona on taivaallinen totuus? Kaikki täällä maan päällä voidaan rikkoa, mikäli se palvelee Kaikkein korkeinta.

Roomassa on myös jesuiittojen emäkirkko ja vielä erikseen pyhälle Ignatius Loyolalle omistettu kirkko. En tiedä, liittyykö niihin erityisiä ihmeitä, varmaankin.

Suurimmat ihmeet ovat tietenkin ne, jotka näemme joka päivä, niille mitään erityistä merkitystä antamatta. Uskonnon eräs keskeinen merkitys on siinä, että se yrittää avata silmämme ihmeelle.

Politiikkaa harjoittaessaan se tarvittaessa keksii uusia ihmeitä, kuten tapahtui esimerkiksi vastauskonpuhdisytksen aikana, jolloin keksittiin Jeesuksen lapsuudenkodin kummallisella tavalla lentäneen ilmojen halki Nasaretista Italian Loretoon. Ettei tuossakin olisi jo kylliksi, lensi toinen saman talon kopio (siis sama talo?) samalla tavalla Prahaan ja moni muu vielä muihin paikkoihin. Olen sen nähnyt ja siitä joskus kirjoittanut, mutta en löydä enää blogia itsekään.

Uskoivatko ihmiset joskus ja jos, niin millä tasolla, Loreton ihmeeseen, pyhäinjäännösten voimaan ja paavin rajattomaan valtaan sitoa tai päästää?

Vastaus on ilman muuta kyllä. Uskoivathan he sittemmin myös leniniläiseen idiotismiin, kommunismin koittoon ja vaikkapa Saksan tulevaan maailmanherruuteen. Uskovathan nykyäänkin monet Venäjän pyhään puolustussotaan Ukrainassa, Donbassin taivaalta pudonneisiin vainajiin ja ties vielä mihin, jota vain vielä kehdataan kertoa.

Nykyaikainen usko kuitenkin yleensä karttaa ihmeen esittämistä konkreettisena, selkeästi luonnonlakeja vastaan tapahtuvana ilmiönä (vrt. Vihavainen: Haun ihme tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Jopa niin epädramaattinen asia kuin partenogeneettinen syntymä aiheuttaa tietävää hihittelyä: eihän se nyt noin voinut olla, tai Joulu on peruttu, Joosef tunnusti. Sen sijaan uskotaan kaiken maailman hihhuleiden esittämiin saarnoihin henkilökohtaisten hiilidioksidipäästöjen karttamisen merkityksestä, sähköautoilun hyödyllisyydestä ja niin edelleen. Ruokavalio on vegaanisilla hihhuleilla paljon rajoitetumpi kuin Israelin lapsilla erämaassa.

Joka tapauksessa Rooman joulusanoma on kaikessa massiivisuudessaan uskomattoman voimallinen. Jumalan syntyminen ihmiseksi on esillä niin kaikkiallisesti (anteeksi Seppo Oikkoselle sanan ontuvasta lainaamisesta!), että siitä tulee jo todellisuutta.

 Samaan syssyyn nousee teinityttö Maria kaiken inhimillisen viattomuuden ja hyvyyden symboliksi. Hänen kulttinsahan ei perustu mihinkään raamatulliseen ajatukseen ja se syntyi samoihin aikoihin, kuin hotellimme Domus Nova Betlehemin vieressä sijaitseva valtava Santa Maria Maggioren basilika rakennettiin eli 400-luvulle.

Roomassa ollaan hyvin konkreettisesti ja suorastaan osoittelevasti ihmeiden äärellä. Sieltä myös hallitaan yhä ainakin symbolisesti läntisen uskon maailmaa, sitä, jonka piirissä on ainoa pelastus (extra ecclesiam nulla spes salutis). Pian taas paavi pitää puheensa kaupungille ja maailmalle, urbi et orbi ja sitä kuunnellaan meilläkin, skismaattisten ja tosiasiassa pakanallisten protestanttien piirissä.  Katolinen kirkko ei ole pelkkää pedofiliaa ja ehkäisyn kieltämistä, vaikka nekin ovat sen suuria syntejä.

Paavilla ei sentäänole divisioonia, kuten jo huumorimiehenä tunnettu Stalin aikoinaan totesi. Mutta hänhän myös naureskeli sille, että suomalaisille neuvottelijoille oli lähtiessä laulettu Lutherin virsi: Jumala ompi linnamme, Ein feste Burg ist unser Gott. Stalin edusti kilpailevaa uskoa, mutta sai kuin saikin pitkän naaman kaikkine divisioonineen.

Naapurimme, nykyinen uusi Herodes vannoo nyt häpeämättömästi itäisen kristillisyyden nimiin, hyödyntäen kirkkonsa myötäsukaisuutta. Joulun sanoma, kuten kaikki muukin uskonnollinen aines voidaan myös prostituoida hyödyttämään maallista valtaa.

 Mitähän korkeat prelaatit nyt tänä jouluna saavat päähänsä sanoa? Jospa sentään edes ehdotuksen taistelujen lopettamisesta? Jopa rauhasta?

Olisihan tämäkin ihme, jos sen sanoisi Moskovan patriarkka. Paavi, koko läntisen maailman turmeluksen edustaja slavofiilien silmissä taas heidän mielestään tietysti tapansa mukaan sanoo sen, mitä perkele hänelle kuiskuttelee ja arvaan kyllä, mitä se on.

Huonon sanoman lähettiläs

 

Apostoli ja hänen epistolansa

 

Uusi testamentti koostuu pitkälti kirjeistä. Evankeliumi((kreikaksi εὐαγγέλιον, euangelion 'hyvä sanoma') on nimenomaan kirje, angelion (vrt. enkeli), jonka määreenä on hyvää ja onnellista merkitsevä eu (vrt. euforia).

Lisäksi sitten on erilaisten toimihenkilöiden kirjeitä eri tahoille, jotka usein käsittelevät tietenkin ajankohtaisia asioita ja tilanteita, mutta sopivasti tulkittuina voivat monen mielestä antaa osviittoja yleisemmälläkin tasolla. Nämä ovat epistoloita, jotka saattavat olla moittiviakin, eivät pelkkää riemusanoman julistamista.

Naapurivaltiomme päämiehellä on ollut tapana julkaista oma epistolansa (ven. poslanije, vrt. posylat, lähettää), jossa kansallista ja kansainvälistä tilannetta ja tehtäviä ruoditaan. Neuvostoaikana vastaavanlainen katsaus kuului aina pääsihteerin tehtäviin.

Silloisen käsityksen mukaan sillä oli aina myös tavattoman suuri tieteellinen merkitys, siinä kun analysoitiin  nykyhetkessä vaikuttavat voimat ja niiden väliset ristiriidat, joiden ymmärtämiselle tieteellinen politiikka perustui.

Nämä tilaisuudet olivat hyvin odotettuja ja niistä sitten erilaiset auguurit tekivät omia johtopäätöksiään (vrt. Vihavainen: Haun poslanije tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Tänä vuonna Putin kuuluu jättävän epistolansa lähettämättä eli puheensa pitämättä. Syytä voi vain arvailla.

Sen puuttuessa voinemme palauttaa mieleen parin vuoden takaisen epistolan joka oli seuraavanlainen:

torstai 21. helmikuuta 2019

Eilisen päivän epistolateksti

 

Putinin epistola

 

Putinin jokavuotinen kirjelmä (poslanije) federaationeuvostolle eli liittokokoukselle (Federalnoje sobranije) eli parlamentille on sitten taas esitetty.

Siitä tehkööt analyysejään ja ennusteitaan ne, jotka tuntevat siihen kutsumusta. Itse haluaisin tehdä asiasta vain pari merkintää pitemmästä perspektiivistä katsoen.

Kieltämättä on huomionarvoista, että poliittiset auguurit ovat taas löytäneet työmaan Venäjän valtionpäämiehen sanojen tulkitsemisesta. Olihan vielä äsken sellainen aika, ettei niistä kukaan erityisemmin välittänyt.

Auguureilla on omat metodinsa. Rooman valtakunnan aikana he ennustivat pyhien kanojen lennosta, niiden ruokahalusta ja vastaavista seikoista. Nykyään voidaan käyttää apuna vaikkapa tietokonetta, mutta tulokset ovat useimmiten yhtä arvaamattomia kuin ennenkin. Inhimillinen tekijä ei ole hallittavissa.

Joka tapauksessa sille, joka on lukenut kommunistipuolueen pääsihteerin raportteja puoluekokouksista, tyyli on tuttu. Sen aloitti mitä ilmeisimmin Stalin, jonka retorisia keinoja, muun muassa katekismustyylisiä retorisia kysymyksiä ja selityksiä myös Putin käyttää.

En toki tarkoita, että Putin on yksi vuoronmukainen (otšerednyi) Stalin kaikessa siinä pahassa, mitä Josif Vissarionovitš sai aikaan. Yhtä kaikki, häntä näyttää hyvin samaan tapaan kiehtovan ajatus Venäjän modernisoimisesta ylhäältä käsin, joskin toisin metodein. Siinä suhteessa Stalin voi hyvinkin olla ihan oikeasti hänen esikuvansa.

Toki Putinin retoriikalla on yhtymäkohtia myös Hitleriin. Hitler sanoi aikoinaan, että Saksan on oltava suurvalta tai lakattava olemasta: Deutschland muß ein Großmacht, oder überhaupt nichts sein!

Putinhan puolestaan sanoi, että Venäjän on oltava suvereeni, tai oltava olematta. Ellei se ole suvereeni, ei se voi edes olla Venäjä.

Tämähän on ilmeisen tyhjä lause, jonka voi täyttää haluamallaan sisällöllä se, jolla on valta se tehdä. Jos suvereenisuus tarkoittaa sitä, ettei mikään valtio tai liittoutuma voi aseella uhatenkaan pakottaa toista valtiota mihinkään, on kyseessä aivan poikkeuksellinen suvereenisuus.

Se tuo mieleen Bismarckin julistuksen: Wir Deutsche fürchten Gott, aber sonst nichts in der Welt! Me saksalaiset emme toisin sanoen pelkää ketään emmekä mitään.

Bismarckin maininta Jumalasta oli kaiketi tarkoitettu pehmentämään sitä retostelua, joka oli aika sopimatonta Euroopan konsertissa, jossa ideana oli, että liittoutumat pitivät toisiaan kurissa, jotta mikään yksittäinen valtio ei pääsisi sooloilemaan ja tulemaan liian mahtavaksi.

Venäjän mahtavuus nykyään ja nähtävissä olevassa tulevaisuudessa on suhteellista. Se pystyy, kuten Bakuninin irvailema Preussi, kerskumaan sillä, että sillä on voimaa tappaa ja orjuuttaa ihmisiä. Tätä tietä ei kuitenkaan synny aitoa arvovaltaa ja kunnioitusta. Ne hankitaan vain kehittämällä valtiota sellaiseksi, että se pystyisi tekemään kansalaisensa onnelliseksi.

No, tokihan Putinin epistolassa tätäkin puolta käsiteltiin ja vieläpä sangen laajasti. Venäjällä on kiistämättä saatu erittäin paljon aikaan myös tällä alalla, mitä lienee lähes mahdoton uskoa, mikäli hankkii tietonsa meikäläisistä laatulehdistä.

Kuitenkin asiat ovat menneet jo jonkin aikaa huonompaan suuntaan, kuten lähes koko maailmassa. Onko tilanne kuitenkaan erityisen huono, lienee vaikea ratkaista. Putinin tulkinta oli rohkaiseva. Hätäkellojen soittaminen ei tunnu olevan ajankohtaista.

Tämä tuntuu uskottavalta myös sikäli, että valtiontalous on yhä velaton, mitä voi verrata muiden suurvaltojen (niiden joukkoonhan Venäjäkin on nyt taas luettava) tilanteeseen. Luonnonvarat huomioiden luottokelpoisuuttakin lienee vaikka muille jakaa.

Epistolan pääpaino oli asepullistelujen ohella nyt kansalaisten taloudellisessa tilanteessa. Väestönkasvu, joka oli jo alkanut, on taas lopahtanut, mutta tämä ei taida olla vain Venäjän ongelma. Sosiaali- ja terveyskysymyksissä (sote) on huolia, mutta missäpä niitä ei olisi.

Nämä asiat ovat kuitenkin hoidettavissa ja ne hoidetaan, vakuutti pääs…  anteeksi, presidentti. Optimismi oli aikoinaan Neuvostoliitossa jokaisen velvollisuus ja hieman samaa asennetta näkyy taas viljeltävän, mikä lieneekin tässä genressä väistämätöntä. Pessimistinen saarna luultavasti järkyttäisi koko seurakunnan suunniltaan.

Moni on ihmetellyt, miten valtio, jonka budjetti perustuu suurimmalta osin hiilivetyjen myyntiin, voi edes tulla toimeen ja ylläpitää normaalia elintasoa. Onhan olemassa riittävästi esimerkkejä sellaisista öljymaista, jotka eivät tähän pysty.

Avainasemassa ovat tietenkin laajat kotimarkkinat ja monipuolinen teollisuus, joka tuottaa hyödykkeitä, usein lisenssillä, kotimaiseen tuotantoon, vaikka ei vientiin.

Helppo raha öljystä ja kaasusta ja niiden varmat markkinat laiskistuttavat varmaankin bisnestä, jolla on taipumus suuntautua sellaisille aloille, jotka kannattavat.

Valtiojohtoinen hi-tech Skolkovon tapaan taas ei näytä tuottavan mitään ihmeitä enempää Venäjällä kuin muuallakaan.

Se, että sotakalujen tuotannossa on kuitenkin päästy maailman eturiviin, on kyllä huomionarvoista. Putin ei lainkaan peitellyt ylpeyttään tästä saavutuksesta, mikä lienee ymmärrettävää.

Ydinaseilla uhkaaminen on kuitenkin asia, joka erityisesti nykyisenä maailmanaikana olisi jo syytä leimata häpeäleimalla.

Onko kyseessä edes ase, jonka käyttäminen missään tilanteessa olisi muuta kuin rikollista? Voidaan sanoa, että mitäpäs rikollista siinä sitten on, jos joku toinen ensin aloittaa, mutta tämä on lievästikin sanoen ontuva puolustus.

Brittien suorittama Dresdenin pommitus leimaa yhä häpeällä suorittajansa, vaikka epäilemättä saksalaiset olivatkin aloittaneet kansainvälisen oikeuden vastaiset terroripommitukset. Jo vanha lakikirja toteaa, ettei rikos siitä parane, että sitä tekevät monet. Tuhansien ja taas tuhansien syyttömien siviilien käristäminen kuoliaaksi on kaikissa olosuhteissa rikos ja tulee aina olemaan sellainen.

Ydinaseilla tehtävän kostoiskun vertaaminen luonnollisen henkilön itsepuolustukseen ei yksinkertaisesti toimi.

Mikäli Suomessa joku ottaa ja sahaa laillisesti hankkimansa haulikon piipun poikki, hän syyllistyy rikokseen. Jos moisen astalon olemassaolo havaitaan, se takavarikoidaan ja tuhotaan.

Syynä on yksinkertaisesti se, ettei katkaistulle haulikolle ole olemassa hyväksyttävää käyttötarkoitusta. Se toimii vain rosvojen aseena.

Ex analogia ydinaseet ovat aivan samanlaisia aseita. Olisi jo aika saattaa kaikki sellaiset kansainvälisen valvonnan alaisiksi ja jokainen maa, joka niitä rakentaa ja kokeilee, ansaitsee kunniallisten ihmisten halveksunnan.

Tilanne on kuitenkin juuri nyt kummallinen. Kylmän sodan aikana rauha oli sana, joka kului jokaisen huulilla. Vilpittömästi ja vilpillisesti kaikki vannoivat sen nimeen ja kansat taputtivat kuka millekin vannojalle.

Nyt ei rauhasta ja takeista ydinsotaa vastaan ole kuulunut maailmalla lainkaan puhuttavan. Putin toki sanoo, ettei käyttäisi ydinasetta ensimmäisenä, mutta korostaa sitäkin mahtavammin, että jos sitä kerran jossakin muodossa käytetään, niin sitten pannaan koko orkesteri soimaan ja isku ulottuu myös Amerikkaan kaikkine seurauksineen.

Mitäpä ne sellaiset seuraukset ovat? Jokainen voi ne mielessään kuvitella ja pohtia, miten olisi arvosteltava henkilöä, joka kehtaa esittää ne joissakin olosuhteissa aiheuttavansa.

Voidaan toki sanoa, että kyse on vain retoriikasta, mutta tällä kertaa liikutaan alueella, jolla vitsit ovat huonoja. Mikäli asiasta vastuullinen taho todellakin avoimesti sanoo voivansa ottaa harteilleen vastuun tällaisesta teosta, on tässä jo aikoihin eletty.

Sitähän se merkitsee, että hän saman tein kertoo olevansa valmis tuhoamaan myös oman kansansa ja kaikki muut siinä kaupanpäällisiksi.

Venäjällä on piirejä, joiden mielestä Putin on saamaton nahjus, joka jättää kaiken puolitiehen. Hänet olisi sen vuoksi korvattava superputinilla, kuten Aleksandr Dugin on hiljattain sanonut.

Tällaisilla aineksilla ei, luojan kiitos, ole Venäjällä määräävää asemaa, mutta nekin ovat olemassa. Tietenkin Putinin on muistettava myös heidät, kun hän sovittelee sanojaan.

Ehkäpä mielipuoliset uhkailut onkin tarkoitettu juuri heidän lepyttelemisekseen?

Oli miten oli, nyt tässä maailmassa olisi kyllä jo aika puhua taas rauhasta ja sen asian takaamisesta, ettei ydinaseita käytetä missään tilanteessa. Sellaisesta vastuulliset henkilöt on syytä rangaista mahdollisimman vaikuttavalla tavalla ja leimata häpeämerkillä ikuisiksi ajoiksi.

Tiedän, että rauhan takaaminen ei toki ole helppo tehtävä, mutta onhan jo pelkkä sen yrittäminen sentään jotakin verrattuna siihen tilanteeseen, että puhutaan keskinäisen tuhon mahdollisuudesta, jollaiseen eivät edes villit elukat voisi koskaan alentua.

Taitaisipa tässä olla aika myös läntisen maailman miettiä sitä, mihin varustelukilvalla voidaan päästä ja mihin ei.

 

Hurskas parin vuoden takainen toiveeni siitä, että rauhasta tulisi taas suuri, kaikille yhteiseksi tunnustettu tavoite, ei toteutunut, kuten valitettavasti huomaamme. Kaikkein rikollisimmatkaan uhkailut eivät ole poistuneet Kremlin diktaattorin sanavarastosta.

Eiköhän tämän diskurssin jo olisi aika muuttua. Olemme tekemisissä sen luokan katastrofin mahdollisuuksien kanssa, että niiden toteutumista ei pidä jättää yhden ihmisen mielivallan alaisiksi.

Natsien kätyri?

 

Ajan sietämätön tytär

 

Knut Hamsun, Ruohottuneilla poluilla. Suomentanut Olli Virtanen. Kiuas 2022, 241 s.

 

Norja oli aikoinaan kirjallisuuden suurvalta. Ibsen kuului koko länsimaisen kirjallisuuden ehdottomaan kärkeen, kuten myös Björnson ja sitten Hamsun. Kaksi viimemainittua saivat Nobelin palkinnonkin. Kun tähän lisätään, että samaan joukkoon saatettiin ulkomailla lukea myös ainakin ruotsalaiset Strindbergeineen kaikkineen, hekin kun kuuluivat samaan valtioon, olikin mahtava joukko jo koossa.

Jopa toisessa kirjallisessa suurvallassa, Venäjällä alkoi todellinen Ruotsi/Skandinaviavillitys. Anton Tšehov kirjoitti kirjeessään Olga Knipperille kuvitelleensa henkilön, joka opiskeli ruotsia voidakseen lukea Ibseniä alkukielellä. No, sitten hän huomasi, että Ibsen oli mitätön kirjailija…

Niin tai näin, myös Ibsen oli historiallisesti tavattoman tärkeä kirjailija ja ainahan ruotsistakin jotakin iloa ja hyötyä ihmiselle on. Sen avulla voi muun muassa oppia ymmärtämään kirjoitettua tanskaa ja norjaa, kuten usein on syystä huomautettu. Itse en kadu lainkaan ruotsin parissa viettämiäni vuosia, vaikka lukemani norjan- ja tanskankieliset kirjat ovat kovin harvassa. Hamsunia olen kuitenkin lukenut käännöksenä.

Kuten voi ymmärtää, nobelisti Hamsun kuului Norjan kansallissankareihin. Sitäkin suurempi oli pahennus, kun hän kääntyi kannattamaan saksalaisia, jotka valloittivat Norjan vuonna 1940 ja perustivat verisen diktatuurin, johon kotimainen Quislingin nukkehallitus nojasi. Verrattuna Tanskan vastaavaan, Norjan vastarintaliike oli todellinen ja vakava vaihtoehto patriooteille ja myös uhka miehittäjälle.

Hamsun ei kuitenkaan kannattanut vastarintaa ja se tulkittiin valloittajan tukemiseksi. Itse asiassa hän ottikin vakavasti saksalaisten puheet siitä, että Norjasta ja nimenomaan itsenäisestä Norjasta tulisi muuan johtava germaaninen valtio uudessa Euroopassa.

Tässä nyt käsillä olevassa, arestissa kirjoittamassaan hajanaisessa kirjassa, joka jäi hänen viimeisekseen, kirjailija esittää muutamia sangen kiinnostavia ja kovia väitteitä.

Ensinnäkään hän ei tuntenut itseään lainkaan höperöksi ja tuskin sitä olikaan, vaikka oli jo vanha ja huonokuuloinen. Hän vakuutti, ettei koskaan ollut tukenut miehittäjää, jonka hirmuteoista koti- ja ulkomailla hän sitä paitsi ei tiennyt yhtään mitään. Tai tiesi hän sen, että kuolemantuomio uhkasi monia norjalaisia, jotka olivat osallistuneet vastarintaliikkeeseen.

Hamsun kertoo viettäneensä miehitysvuodet etupäässä kirjoittelemalla kirjeitä ja sähkeitä, joiden tarkoituksena oli pelastaa viattomien ihmisten henki. Ne oli osoitettu suurimmille potentaateille, aina Hitleriä myöten ja luultavasti ne myös olivat jotakin vaikuttaneet. Sopi siis kaivella arkistoja.

Natsihallinnon vastustaminen sen sijaan oli Hamsunin mielestä pelkkää mielettömyyttä, jolla ei voinut olla muita seurauksia, kuin onnettomuuksia sekä Norjalle että itse noille vastarintamiehille.

Tilanne oli siis analoginen sen kanssa, mitä tapahtui Suomessa sortokausien aikana ja erityisesti maailmansodan aikana. Jääkäriliike oli tietenkin valtiopetoksellista ja oli odotettavissa, että koko Suomi saisi maksaa siitä kalliisti. Niinpä sitä eivät vastustaneet vain Paasikiven ja Ståhlbergin kaltaiset miehet vaan monet muutkin Venäjän ikuiseen mahtiin ja ympärysvaltojen voimaan uskovat.

Jotkut menivät jopa niin pitkälle, että kehottivat suomalaisia nuoria miehiä liittymään vapaaehtoisina Venäjän armeijaan. Tämähän oli myös Mannerheimin kanta ja niitä muutamaa sataa nuorta miestä, jotka tekivät työtä käskettyä, nimitettiinkin Mannerheimin jääkäreiksi.

Kuten tiedämme, Mannerheim ei missään vaiheessa joutunut syytettyjen penkille epäiltynä yhteistoiminnasta sortajan kanssa. Suomessahan sortovallan kukistuminen meni toisin kuin Norjassa. Suomea sortanut Venäjä lyötiin ja hajosi ensimmäisessä maailmansodassa, mutta muut ympärysvallatsen sijaan eivät. Niihin oli vielä aikanaan pakko tukeutua.

Myös Mannerheimin vihollinen, Saksa, lyötiin, mutta vasta Venäjän jälkeen. Niinpä kenraalimme sai mahdollisuuden siirtyä Venäjän romahdettua aina voittajan puolelle, ensin Suomen valkoisten ja samalla pakostikin myös Saksan ja sen jälkeen ympärysvaltojen. Ympäri käydään, yhteen tullaan. Suomen valtionhoitajaksi päästyään hän yritti päästä taas auttamaan Venäjää ja perustamaan sen kanssa hyviä suhteita.

Hamsunin tarina oli yksinkertaisempi ja vailla noin kirjavia käänteitä. Saksalaismiehitystä hän näköjään piti väliaikaisena, mutta maalleen valoisaa tulevaisuutta lupaavana asiana, jota ei kannattanut sabotoida. Hitleriä hän ihaili suuresti.

Hamsunin puolustuspuhe on osa tätä kirjaa ja onhan se kaunopuheinen patriootin selostus toimistaan. Selvää tietenkin on, etteivät asiat tule kunnolla valaistuiksi, jos niistä esitetään vain yhden asianosaisen näkemys. Myös syyttäjän näkökohdat ja oikeuden päätös olisivat kiinnostavia.

Samalla voi miettiä, millaisia oikeudenkäyntejä Suomessa olisi voitu pitää, mikäli asiat olisivat menneet toisin. Ellei kansalaissotaa olisi ollut, mutta Suomi olisi silti päässyt itsenäiseksi valtioksi, olisivat sankarit ja konnat olleet toiset, kuin ne sitten olivat. Toisenlainen olisi tilanne ollut myös silloin, jos Venäjä olisi voittanut Saksan maailmansodassa, jos punaiset olisivat voittaneet kansalaissodassa, tai jos puna-armeija, Venäjän valkoiset, Saksa tai Britannia olisivat vallannut Suomen ilman kansalaissotaa.

On sanottu, että totuus on ajan tytär, veritas filia temporis. Näinhän se taitaa olla. Myös sellaiset asiat kuin sankaruus ja petos ovat, kuten tunnettua, hyvin suuressa määrin ajoituskysymyksiä.

Mainittakoon, että Norjan kirjailijoiden ja kääntäjien yhdistys, josta en sen enempää tiedä, valitsi vuonna 2017 tämän kirjan parhaaksi toisen maailmansodan jälkeen ilmestyneeksi non-fiktiiviseksi teokseksi.

Timo Hännikäisen johdanto kirjaan on hyödyllinen.

Sodanjälkeisiä vuosia

 

Juopon kehitys

 

Mauri Sariola, Joka tuulen kylvää… K.J. Gummerus, 1962, 302 s.

 

Mauri Sariola oli erittäin tuottelias kirjailija, jonka ensimmäiset teokset olivat tapauksia myös ns. kirjallisissa piireissä.

Minunkaan kotonani ei erityisesti kirjallisuutta harrastettu, vaikka muutama kaunokirja vuosittain aina hankittiin. Muistan hyvin, kun vuorossa oli Sariolan Ei loitsu eikä rukous, joka kuvasi nuoren lääkärin oppivuosia. Sehän ilmestyi vuonna 1959 ja sain se heti lukeakseni. Sen jälkeen rupesi sitten tulemaan Lavean tien lakia, Leivätöntä pöytää, Susikoskea ja yleensäkin lakituvan puolta, joka olikin Sariolan alaa sikäli, että hän oli 1940-luvulla opiskellut lainoppia.

Tässä nyt käsillä olevassa kirjassa kuvataan aivan samanlaista hahmoa kuin Sariola itse: nuori mies joutuu sotaan, toimii siellä viestiupseerina, alkaa sodan jälkeen opiskella lakia ja eksyy ajan juupeliylioppilaiden joukkoon, joille opiskelu on lähinnä välttämätön paha ja usein vielä vältettävissä olevakin ikävyys.

Kotoa on sankarille opiskelua maksettu kolme vuotta ja ajan tavan mukaanhan sitä pidettiin investointina, jonka kautta saatiin maksettua liiat perinnönjakajat pois, jotta tila säilyisi yhdelle sisarukselle kannattavana.

Mitään opintotukea ei tunnettu ja tavalliset maalaisylioppilaat saivat kitkutella opiskeluvuodet hyvin niukoilla rahoilla. Kotoa sentään tuli useinkin eväspaketti postitse ja opiskelijaruokalat olivat edullisia. Domus Academican ruokala oli ainakin 1960-luvulla erityisen hyvänä pidetty, sillä siellä sai perunoita samaan hintaan niin monta kuin halusi ja kyllähän nuoret miehet halusivat.

Sodan käynyt sukupolvi oli toki oma lukunsa. Monelle olivat elämättä jäänyt nuoruus ja sodan järkyttävät muistot sellainen henkinen perintö, jota oli kompensoitava reippaalla ryyppäämisellä. Juomana olivat yleensä väkevät viinat, joiden nauttiminen edesauttaa humalahakuisuutta ja suorastaan tolkutontakin ryyppäämistä. Siihen myös sammuminen eli hengenvaarallinen myrkytystila kuuluu melkeinpä luonnostaan.

Sariolankin ilmeisen löyhästi todellisuuteen liittyvä, mutta selvästi sentään siihen ankkuroitu kuvaus tuo mieleen Turmiolan Tommin hahmon, joka itse asiassa on kaikesta päätellen ollut maassamme mitä todellisin hahmo. Englannissa William Hogarth kuvasi moralistisissa tauluissaan tuollaista nuoren miehen luisua alaspäin sarjassaan A Rake’s Progress (the rake's progress hogarth - Поиск (bing.com) .

Alussa kaikki meni sankarilta hyvin eli rahaa riitti. Sitten rahat loppuivat, kaidalta tieltäkin lipsahdettiin kauas, mutta kavuttiin sentään takaisin normaalielämään. Opinnot olivat aluksi hunningolla, mutta terästäytynyt nuori mies näyttikin taivaan merkit päästyään taas jaloilleen ja saatuaan motivaatiota.

Mutta sitten meni lupaava työpaikka ja mikä pahinta, myös se suuri rakkaus, joka oli nostanut tielle.

Kuvaukset siitä, miten ja miksi kaikki oikein tapahtui, eivät ehkä kaikista tunnu ihan vakuuttavilta, mutta meitähän on joka junaan. Joka tapauksessa siis matto meni jalkojen alta eikä opiskelukaan enää maistunut.

Sitten käytiin rahaa hankkimassa Lapissa, tehtiin kovia ruumiillisia töitä ja myös kokeiltiin kansankynttilän uraa. Kaikki päättyi aikanaan. Kuvauksien uskottavuutta lisää, että noin se kirjoittajakin nuoruudessaan teki.

Mitä tulee ryyppäämisen tapoihin, oli paikalla yleensä aina muutaman hengen porukka opiskelukavereita, joiden opinnot sujuivat hieman nihkeästi, mutta maku oli sitäkin vaativampi: joku suomalainen mukamas gini ei kelvannut mihinkään. Kun kerran juotiin, niin yleensä aina hyvässä ja kalliissa ravintolassa. Joskus joku herkkusuu jopa söikin: wieninleikettä tai peräti kananpoikaa. Tyyriitä ruokia.

Sankarin rakastettu, jonka hän löytää sen jälkeen, kun on rakkauden lihallista puolta jo oppinut aika hyvin harjoittamaan, on ns. perhetyttö, joka aluksi käy vielä koulua. Sitä paitsi hän on työnantajan tytär.

Joka tapauksessa rakastuminen on aidosti romanttista ja suuri rakkaus on ihanteellinen yksilö ja tuore naissukupuolen edustaja, vailla teennäisyyttä ja koketeerausta.

Sen huomaa puheestakin: helsinkiläisnirppanokat sanovat ehtimiseen vieraskielisiä ilmauksia: Schade tai I am sorry. Tämä tyttö sanoo vain: sääli. Vanhempiaankin hän nimittää korrektisti isäksi ja äidiksi, eikä käytä mitään faija tai mutsi -ilmauksia.

Mutta kaikki loppuu sitten äkkiä ja taustalla on tietenkin kuningas alkoholi. Kirjan minä ei kykene hallitsemaan juomistaan ja siinä se elämä sitten menee, kurkusta alas.

Toki Sariola loi itselleen uran varsinaisena kirjoittamisen stahanovilaisena. Arvostusta ei ensi romaaninen jälkeen mistään herunut, mutta lukijoita oli sitäkin enemmän. Paheet vaanivat taustalla, kuten Sariolan päiväkirjakin kertoo.

Ryyppäämisen ohella turmiollinen oli pelihimo, joka tämänkin kirjan sankaria riivasi. Se olikin noiden vuosien sosiaalinen sairaus, ehkäpä perua rintamalta, jonne pelaaminen oli antanut tervetullutta ajankulua.

Viihderomaaneiksihan näitä Sariolan kirjoja alettiin pian luokitella ja kyllähän niillä viihdearvoa olikin, aikoinaan varmaan enemmän kuin nyt, sillä useimmiten ne kuvasivat ns. nousukkaita, joita 1900-luvun loppuvuosikymmeninä oli maa väärällään. Suuri sosiaalinen nousuhan kohdistui miltei kaikkiin.

 

Rakas uusi yleiskielemme

 

Englannin siunaus ja kirous

 

Tässä iässä muistaa vielä hyvin, miten totaalisesti keskiverto suomalainen oli vielä puoli vuosisataa sitten ja ainakin 1950-luvulla eristetty vieraista kielistä, niiden ääntämyksestä, kirjoitustavasta ja merkitysmaailmasta. Vain oppikoulua käyneet, eikä heitä vielä ollut enemmistö, vietiin ainakin jollakin tavalla sisään tuohon vieraaseen maailmaan.

 Audiomateriaalia ei meidän koulussamme keskikouluasteella ollut lainkaan. Lukioasteella soitettiin sitten pari kertaa yhtä äänilevyä, jolta kuuluivat nykyään epäkorrektiksi tuomittu My Old Kentucky home ja Clementine. Osaanpa nyt sitten ainakin ne vieläkin. Kirjastosta onnistuin löytämään nuottikirjan, jonka aarteistoon kuului muun muassa Old Tom Moore. Sävelmää rimputtelin kitaralla. Ääntämyksen keksin itse.

Mutta olihan se eristyneisyys Suomenkin muista murteista yleensä suurta. Tosin useimmille paikkakunnille tuli karjalaisia siirtolaisia, joiden puheelle sai loputtomasti naureskella, hyväntahtoisesti tai pahantahtoisesti, kukin laatunsa mukaan.

Se normaalisuomi, jota radio -puhun nyt televisiota edeltävästä ajasta- levitti koko maahan, oli aika keinotekoista ja siinä kaikui vahva ruotsalaisuus, jonka kyllä huomasi, jos tarkoin kuunteli. Ruotsin mukainen ääntämys ulotettiin myös kaikkiin ulkomaalaisperäisiin sanoihin, joita niitettiin sivistyssanoiksi. Niiden tuntemista -mikä oli harvinaista- pidettiin hyvin ansiokkaana.

Suomalaisissa elokuvissa oli normina puhua mahdollisimman hyvää kirjakieltä ja mikäli joku puhui murretta, oli kyseessä ilman muuta koominen hahmo. Venäjällä ukrainan kielellä oli vastaavanlainen rooli.

Niin sanottu yleiskieli alkoi ilmeisesti syntyä vasta joskus 1960-luvulta lähtien, jolloin kirjakielen puhumista ja kaikkea muutakin korrektiutta alettiin pitää elitistisenä ja kartettavana asiana. Edistyksellisen henkilön velvollisuudeksi tuli puhua kansanomaisesti, eli siis ei kirjakieltä, mutta ei naurettavasti. Yhtälö oli aika vaikea.

Vuosikymmenten vieriessä mukaan tuli englannin kielen tunkeutuminen kiistattomaksi maailmankieleksi. Ennen pitkää, peruskoulun leviämisen ja populaarikulttuurin voimallisen leviämisen kautta syntyi oletus, että kaikkien on ymmärrettävä englantia. Sen osaaminen mahdollisimman suuresti natiivia muistuttavalla tasolla taas tuli eliitin päämääräksi ja sitten jopa velvollisuudeksi Monella työpaikalla kieli on jopa vaihtunut englantiin…

Tällä kehityksellä, joka on yleismaailmallista, on ollut paljon siunauksellisia vaikutuksia. Kun yhdellä ja jopa petollisen helpolta kuulostavalla kielellä pärjää kaikkialla maailmassa, säästyy opiskelemasta monia muita kieliä, jotka aikoinaan olivat monelle välttämättömiä. Englannista on tullut pakollinen aine kaikissa kouluissa, eikä asiaa kannata valitella. Ilman englannin taitoa ei nykyaailmassa kerta kaikkiaan tule toimeen.

Tietenkin tällä ilmiöllä on myös varjopuolensa, joiden koko ulottuvuutta tuskin vielä edes ymmärrämme. Sellaisessakin instituutiossa kuin wikipedia, ovat artikkelit usein käännetty koneella englannista, käsittelivätpä ne mitä asiaa tahansa. Tässä kohtaamme niin sanotun merkitysten käännöksessä kadottamisen ilmiön. Englanti on toki useamman kielen sekoitus, mutta kuitenkin ennen muuta vain yksi kieli, jolla on omat rajoituksensa.

Koska asian ajankohtaisuus ei ole mihinkään kadonnut, pistän tässä uusintana vanhan blogini:

perjantai 5. marraskuuta 2021

Ying-fen putonghua?

 

Talkin tuhraajat

En katso televisiota joka viikko enkä edes joka kuukausi. Tämä ei ole mitään elvistelyä, syynä on yksinkertaisesti se, että nykyään on hyvin vaikeaa löytää ohjelmia, joiden pariin kannattaisi uppoutua vaikkapa tunniksi, kun tässä elämässä vielä on kiinnostavampaakin tekemistä.

Päivittäin sentään käyn läpi muutamien kanavien tarjonnan. Olihan siellä aikoinaan ihan erityinen aikuisille kelvollisen ohjelman keskittymäkin. Se oli kanavalla nimeltä Teema.

Mutta eihän siellä enää mitään vastaavaa ole. Verovaroilla kustannetut kanavat suoltavat aivan sitä samaa infantiilia roskaa kuin muutkin. Mistähän syystä lieneekin ollut pakko lopettaa älyllisesti vaativien ohjelmien keskittäminen samalle kanavalle ja ripotella ne minne sattuu? Katsojalukujako tässä on metsästetty?

Epäilemätöntä tietenkin on, että TV on tavattomasti vaikuttanut kansamme yleissivistykseen. Nyt meillä tunnetaan samat saippuasarjojen sankarit kuin koko läntisessä maailmassa ja jotkut ovat suorastaan oppineet puhumaan aivan samalla aksentilla kuin sankarinsa, siis englantia.

Tässä pari vuotta sitten muuan nuori nainen nostettiinkin jalustalle sen vuoksi, että hän puhui aivan samanlaista englantia kuin Emmerdalen henkilöt. Tämä lähes tavaton ansio tuntui monen mielestä ehdottomasti pätevöittävän hänet maamme valtioneuvoston jäseneksi, mikä hänestä tulikin.

No, tietenkin vastaavan pätevyyden omaavia tässä maailmassa oli ja on miljoonia, joten nuo ajatellut valmiudet korkeaan virkaan eivät ehkä olleet aivan harvinaisimmasta ja kukaties olennaisimmastakaan päästä. Toisaalta oli mukava ajatella, että jos meille olisi tullut valtiovieras Englannista, etenkin tuolta tietyltä seudulta ja jostakin aika läheisestä menneisyydestä, hän olisi heti tuntenut olonsa kotoiseksi ministerimme seurassa.

Emme me siis mitään metsäläisiä ole, ainakaan kaikki. Lienee mahdollista opettaa vielä koko kansammekin puhumaan englantia, ainakin samassa määrin kuin stadin kundit ja friidut aikoinaan puhuivat ruotsia ja venäjää: ruvetaan ääntämään suomea ulkomaalaisittain ja poimitaan muista kielistä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman epäsuomalaisia sanoja.

TV-ohjelmia selaillessani huomaan, että muutamat asiat eivät lakkaa kiusaamasta. Silloin tällöin on meille esimerkiksi tarjona ohjelma nimeltä A-talk.

Mitä h******ttiä se oikein on tarkoittavinaan? Mitä kieltä se on ja miten se äännetään? Onko sanottava aa-took (kuten luulen kuulleeni), aa-talk, ei-took vai kukaties ei-talk? Ja miksi ohjelmalla on vieraskielinen nimi vai onko se peräti puoliksi vieraskielinen ja lausutaan puolittain suomalaisittain ja puolittain englantilaisittain?

Miksi siis moinen nimi, joka ei missään tapauksessa ole ainakaan suomea? Onko sen omaksuneiden älykääpiöiden suomen kielen taito ollut niin puutteellinen, että heille on ollut mahdotonta löytää saman asian ajavaa suomalaista nimeä? Vai onko heistä tuntunut jotenkin hienommalta sanoa sama asia vieraalla kielellä? Siinähän on yksin tein osoitettu, että hekin sitä ainakin jossakin määrin osaavat.

Miksipä siis keskustelemaan, rupattelemaan tai puhumaan, kun kerran on mahdollista myös tookata…

No, tämä kauhistus nyt vain on istunut TV:n ohjelmistossa jo iät ja ajat. Se osoittaa, ettei ole olemassa mitään niin suurta typeryyttä, etteivät ihmiset siihen ajan mittaan tottuisi.

Mutta vilkaistaanpa muita ohjelmien nimikkeitä. Huomenna meitä onnellistutetaan ohjelmalla, jonka nimi on Some deep story: SDS: Palkalla ei pärjää.

No jopahan virittää moinen otsikko katsojan odotukset korkealle. Syvyyttä on siis luvassa ja oikein tuplaten. SDS kai lienee sitten jokin uusi ohjelmaformaatti, joka istuu töllöttimessä kuin kuppa Töölössä.

Kakkosella on luvassa jokin sarja nimeltä The Bold Type. Yle-veron vähäisyyteenkö mahtaa perustua, ettei moista vaikeaa käsitettä ole yritettykään suomentaa.

Kolmosella taas esiintyy Masked Singer Suomi. Mikäli tätä asiaa hoitavat tolvanat eivät ole kyenneet kääntämään koko nimeä, olisivat he yhtä hyvin voineet kääntää vain alkuosan, sillä suurelle osalle kansaamme tuo Finland on ihan tuttu ja kodikas sana.

Samalla kanavalla on sitten myös American Horror Story, neloselle Rusty Rivets, Lego Star Wars, Angry Birds Blues ja kokonainen komedia nimeltä Holiday. Kyseessä ei tosiaankaan siis ole mikään Loma, vaan ihka oikea Holiday. Myöhemmin illalla tulee Mysteerilaulajat -I Can See Your Voice ja sokerina pohjalla Big Brother Suomi.

Jaa, on siellä myös vielä, joka Polttarittaret alkuperäiseltä nimeltään on Bachelorette. Syytä siihen, että nimi on käännetty, voi vain arvailla.

En ole vertaillut näiden nykyisten ohjelmien nimiä esimerkiksi viidenkymmenen vuoden takaisiin. Mututuntumalla on kuitenkin selvää, että on siirrytty muutaman pykälän verran kohti englanninkielisyyttä. Kuten internetissä ja käännöskoneissa, englanti on oletuskieli, jonka kautta kaikki menee ja muuntuu siinä samalla tietyn kaavan mukaiseksi.

Tässä en nyt sitten ole vielä puhunut mitään laajan englannin osaamisen tai sanoisinko tuntemuksen tuottamista hyödyistä enkä viitsi puhuakaan. Jokaiselle on selvää, että ne ovat suuret ja ilmeiset.

Sen sijaan turhan englannin sotkeminen sinne, missä siitä ei ole mitään hyötyä, on vain ja ainoastaan hölmöä. Ajatus englannista yhtenä maamme virallisena kielenä on voinut syntyä vain täydellisen tolvanan aivoissa.

Turhan englannin invaasio köyhdyttää ihmisten ajattelua. Venäläiset veijarikirjailijat Ilf ja Petrov loivat hahmon, joka pärjäsi tässä maailmassa ihan muutamalla sanalla. Tarpeen tullen hän vaihteli sävyjä ja ilmeitä ja pystyi näin kommunikoimaan riittävästi saadakseen kaikki tarpeensa tyydytetyksi. Niitäkään ei loppujen lopuksi ollut sen enempää kuin tavallisella TV-roskan suurkuluttajalla.

Tämän hahmon nimi oli Ellotška-ljudojedka, mikä siis viittasi ihmissyöjään, mutta tarkoitti tässä vain sitä, että Ellotška oli kehittänyt vähäsanaisuuden vielä pidemmälle kuin eräs ihmissyöjäheimo, joka tunsi kolmesataa sanaa. Ellotška pärjäsi kolmellakymmenellä.

Ellotška puhui venäjää, mutta näköjään kyseessä oli jonkinlainen pidgin-venäjä, jossa ei taivutuksia tarvittu. Pidgin-englantihan on englantia kiinalaisella kieliopilla eli siis ilman mitään kielioppia. Kiina on maailman kehittynein eli kulunein ja siis helpoin kieli, jossa ei ole taivutuksia. Käärme paratiisissa ovat sitten loputtomat idiomit, mutta niitähän myös englanti on tulvillaan.

On selvää, että olemme matkalla kohti jonkinlaista pidgin-fingliskaa ja että monelle esimerkiksi juuri julkisen sanan piirissä työskentelevälle se näyttää olevan ilon ja riemun aihe. Taakse jäävät tuskailut siitä, mitkä kieliopilliset muodot ovat oikeita ja mitkä vääriä. Jos ei osaa, niin ottaapa vain englantilaisen sanan ja liittää sen suomalaiseen ja johan tuli komea ilmaus, jolle voi vielä tarvittaessa keksiä uuden merkityksenkin.

Tällaisen neologismin keksijää saatetaan vielä hieman kehua ja kenties kadehtiakin. Onhan meillä ollut noita sanaseppoja ennenkin, Lönnrot yhtenä suurimmista. He kuitenkin vastasivat ajan tarpeisiin: oli parempi ja luontevampi käyttää omaa sanaa kuin sotkea suomen kieleen sille aivan vieraita indoeurooppalaisia käsitteitä.

Tuohon aikaan kansakunta vielä etsi itseään ja koetteli rajojaan. Nyt, kun sen suurimpana kunnianhimona on apinointi, mennään siitä, missä aita on matalin.

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 8.31   

 

Hajoamisen ideologia

 

Dissolute Society

 

Frank Furedi, Rajat merkitsevät. Yhteisö, rajat ja arvottaminen. Suomalaisuuden liitto 2022, 264 s.

 

Kuten Saulus aikoinaan Damaskoksen tiellä muuttui Paulukseksi, ovat radikaalien oppien terävimmät arvostelijat yhä uudelleen olleet entisiä radikaaleja, joiden silmiltä suomukset ovat pudonneet. Näin oli jo 1930- ja 1940-luvuilla ja sama on jatkunut meidän päiviimme saakka. Tämä on luonnollista, sillä vasta menemällä noiden oppien juuriin saakka on mahdollista ymmärtää niiden koko merkitys, joka usein on ollut sangen kauhistuttava.

Frank Furedi on entinen kansainvälisten sosialistien liiton kannattaja ja Vallankumouksellisen kommunistisen puolueen perustaja. Sittemmin hänestä tuli Kentin yliopiston psykologian professori ja tunnettu ja tunnustettu pelon, kasvatuksen tiedonsosiologia tutkija.

Kuten useimmat ovat jo huomanneet, erityisesti yliopistomaailmamme ja sen mukana etujoukoissa häärivät kulttuurin mestarit tai sellaisiksi pyrkivät ovat meilläkin viime vuosikymmeninä välittömästi omaksuneet amerikkalaiset radikaalit muodit, olipa niillä sitten jotakin relevanssia oman maamme oloihin nähden tai ei.

Postkolonialismi, antirasismi, ”turvallisten tilojen” puuhaaminen, gender-ideologia,”metoo-vallankumous” ja vastaavat ilmiöt saapuvat meille nyt yhtä nopeasti kuin internet toimii. Valmiutta niiden vastaanottamiseen on riittävästi siinä kritiikittömässä massassa, joka muodostaa radikaalin eliitin ja hallitsee uuden sukupolven korkeakoulutusta.

Furedin kirja on sangen kiinnostava ja arvokas etenkin sikäli, että se paitsi kumoaa nykyisen radikaalin ideologian perusteesit, myös hahmottelee sen perusteiden historian. Sellaiset avainkäsitteet kuin identiteettikriisi, jonka isä on tunnettu kehityspsykologi Erik H. Erikson tai vaikkapa binäärisen ajattelun käsite ovat huomattavan uusia innovaatioita.

Koko tämä aarteisto on toisen maailmansodan jälkeistä perua, vaikka alan uranuurtajia ja edeltäjiä toki voidaan löytää vaikka antiikista saakka. Esimerkiksi kulttuuriantropologian innoittama kulttuurirelativismi vaikutti voimakkaasti jo ennen sotia ja vaikuttaa yhä.

Tämän hetkinen -ja toivottavasti lyhytaikaiseksi jäävä -kulttuuriradikalismin aalto eli radical chic korostaa ennen muuta paria keskeistä perusasiaa. Niistä yksi on rajattomuus, mikä ymmärretään arvoksi sinänsä ja kaikkialla: niin valtioiden välillä, ihmisyksilön kasvussa ja kasvatuksessa ja koko ajattelussa yleensä.

Kirjoittaja esittää hämmästyttävän kavalkadin esimerkkejä siitä, miten pitkälle tietyissä maissa -lähiinnä joissakin USA:n osavaltioissa- on menty rajojen ja niiden olemassaoloa edellyttävän ajattelun ja käyttäytymisen suoranaisesta kieltämisestä. Luettelo antaa osviittaa niistä periaatteista, jotka ovat hyväksyttäviä ja niiden vastakohdista:

-inklusiivinen eli ei-ulossulkeva

-joustava eli ei-pysyvä

-kosmopoliittinen eli ei-kansallinen

-tunne eli ei-järki

-feminiininen eli ei-maskuliininen

-binäärisesti neutraali eli ei-binäärisesti (joko-tai) määritelty

-hybridinen eli ei-eristäytynyt

-heterogeenisyys eli ei-homogeenisyys

-avoimuus eli ei-arvottavuus

-läpinäkyvyys eli ei-yksityisyys

-sosiaalinen sukupuoli eli ei-biologinen sukupuoli

ja niin edelleen.

Maaniseksi luettava pyrkimys kaikenlaisten rajojen poistamiseen sisältää alkeellisen ajatuksen vapautumisesta. Se on kaikessa simppeliydessään tuhoisa ajatus, joka on saanut suurta vetoapua globalisaation ihannoijilta. Tosin juuri tällä hetkellä voidaan monella suunnalla todeta kasvavaa arvostusta niitä kohtaan, jotka ovat valmiita henkensäkin uhalla puolustamaan maansa rajoja.

Sellainen todistaa vahvasta identiteetistä sitoutumisesta omaan kansakuntaan ja valtioon. Infantiilille persoonallisuudelle, jota radikaali muoti ihannoi, se on mahdotonta. Kirjoittaja, joka on tutkinut vanhemmuutta ja kasvua on huolestunut siitä, että nuorilta puuttuvat rajat ja siirtymäriitit, jotka ohjaavat heidät aikuisuuteen.

Paradoksaalisesti infantiilisuutta ja herkkänahkaisuutta korkeiksi arvoiksi ja auktoriteetiksi nostanut liike on rajoja hävittäessään nostanut arvoon arvaamattomaan uusia rajoja, jotka turvaavat infantiilit marttyyrit arvostelulta ja pahan maailman ikäviltä virikkeiltä. Turvallinen tila kaikessa koomisuudessaan on myös yliopistomaailmassa nyt suurta huutoa.

Aikuisuus onkin pahasti hukassa ja ideologisesti sitä vastaan hyökätään tarmokkaasti. Auktoriteetti on muka pakkovaltaa ja mielivaltaa, joka olisi kaikkialla korvattava kasvavien lasten ja nuorten omalla vallalla. Lasten olisi saatava jo aivan nuorina päättää myös sukupuolestaan, joka sekään ei ole kerralla määrätty, vaan joustava ja neuvoteltavissa oleva asia…

Aikuisten infantilisoituminen näyttäisi olevan suoranainen megatrendi. Tahdon sijasta hallitsevaksi on nostettu halu ja perinteisten yhteisöjen ja niiden normien sijasta tärkeiksi ajatellaan yksilöiden erilaiset tarpeet. Koko normaalin käsite on kiivaasti hylätty, mikä siis merkitsee normien kieltämistä yleensäkin.

Myös ihmisen ja eläimen välinen raja on hämärretty. Minulle tulee tässä esimerkkinä mieleen Houellebecqin romaani Serotoniini, jossa päähenkilön rakastajatar harjoitti seksiä myös lukuisten koirien kanssa. Helsingin Sanomien arvostelijatar, jolle koko kirjan sanoma näyttää olleen aivan saavuttamaton, kuittasi asian nimittämällä tyttöä ”yliviriiliksi”(!).

Kirjoittaja kritisoi rajattomuutta ilmentäviä tolkuttomuuksia terävästi. Mikäli ajatellaan itse normaalisuuden käsitettä, sitäkin vastaan on voimakkaasti hyökätty. Toki sen hylkääminen jättäisi esimerkiksi lääkärit tyhjän päälle. Epänormaalien eli siis normista poikkeavien ilmiöiden määritteleminen ja hoitaminen on heidän tehtävänsä. Normaalissa tilassa oleva ruumis ei parantamista kaipaa.

Oireellinen esimerkki lapsuuden ja aikuisuuden rajojen häviämisestä on se lasten ristiretki, jonka keulahahmoksi on tullut Greta Thunberg ja jonka merkeissä on kuultu lasten suusta toinen toistaan ylimielisempiä ja typerämpiä syytöksiä koko vanhempien sukupolvea vastaan.

Kirjoittaja ei termiä käytä, mutta tulipa mieleeni, että suuren ylimmän äidinkielemme sana dissolute sopii yleiskäsitteeksi, joka ehkä parhaiten luonnehtii aikamme radikaaleja pyrkimyksiä. Sehän viittaa etymologisesti hajoamiseen, liukenemiseen ja löyhyyteen ja siirtomerkityksenä irstaaseen moraalittomuuteen. Mikäli rajoja aineen ja ympäristön välillä ei ole, on väistämättömänä päämääränä juuri dissoluutio, mikä johtaa yhtymiseen ja ennen pitkää häviämiseen ympäristöön.

Yleisemmällä tasolla voidaan puhua kaiken järjestyneen ja rakentuneen luonnollisesta taipumuksesta kehittymisen ja yhä monimutkaisemman rakentamisen sijasta taantua, purkautua ja palata viimein järjestymättömään alkutilaan, lämpökuolemaan, jossa vallitsee ikuinen lepotila ja samalla myös absoluuttinen kylmyys. Luonnontieteissä sitä sanotaan entropiaksi. Nykyistä läntistä kulttuuria voitaisiin nimittää myös entropian kulttuuriksi.

Toki sana ”kulttuuri” on tässä sikäli väärä, että aito kulttuuri, muokkaus ja viljely kaikessa ympäristöön kohdistuvassa väkivaltaisuudessaan on juuri se, mikä on vienyt ihmiskuntaa kauas poispäin entropiasta.

Tämän kirjan on alun perin kustantanut Englannissa Routledge, jota voi pitää laadun takeena. Pelkään pahoin ja toivottavasti olen väärässä, kun luulen, että nykyisessä ilmastossa suuret kirjakaupat eivät pidä arviolleen sopivana nostaa esille Suomalaisuuden liiton kustantamaa kirjaa. Ovathan nekin tetoisia radikaaleista muodeista…

 

Kun Juppiter haluaa tuhota.

 

Suuressa voiman tunnossa

 

Olen parhaillaan lukemassa Tatu Vaaskiven kirjaa Rooman tie (Gummerus 1940, 335 s.). Siinä kirjoittaja harvinaisella tavalla kuvaa Saksan ja etenkin Italian perspektiivistä sitä hetkeä ennen toisen maailmansodan syttymistä, jolloin kaikki oli valmista Euroopan tyytymättömien valtioiden eli Berliinin-Rooman akselin aloittamaa sotaa varten, mutta vain harva ymmärsi, mitä oli tulossa. Moni kyllä uskoi sotaan, mutta ei sellaiseen, joka oli jo aivan ovella.

Kirja syntyi pääosin jo vuonna 1938, mutta meni painoon vasta syksyllä 1940, joten siinä ovat läsnä sekä akselivaltojen sodanedellinen uho että ajankohdan propaganda ja henkinen sotavalmistelu, johon kuuluivat huhut akselivaltoja ja niiden edustajia, nimenomaan Saksaa ja saksalaisia vastaan suuntautuvan aggression valmistelusta, terroriteoista ja ylimielisyydestä.

 Saksa ja Italia olivat voimansa tunnossa. Saavuttuaan neljän tunnin pituisen, kuoppaisen lennon jälkeen Königsbergiin ja jatkettuaan sieltä mahtailevaan, viisimiljoonaiseen Berliiniin ja sitten Baijeriin kirjoittaja vakuuttuu siitä, että uusi Saksa on todellakin Hitlerin Saksa. Loputtomat erilaiset univormut, puoluetervehdys (oikeastaan roomalainen tervehdys) ja kantapäiden kapse todistaa maan henkisestä mobilisaatiosta.

On syntynyt sotilaallisen yhdenmukaisuuden maailma, joka haluaa yksinkertaistaa kaiken. Se on kvantiteetin voittoa kvaliteetista, nykyaikainen sivilisaatio pakene elähtäneenä  yksinkertaisuuteen. Uhma on se perustunne, joka kuvastuu uuden nuorison kasvoilta. Työleireille vyöryvistä kuorma-autoista kuuluva nauru ja marssinsävelet kumpuavat syvältä nykysaksalaisesta yhteistunnosta, mutta niiden iloisuus on persoonatonta, vapautumatonta…

Uhma kohdistuu nimenomaan onnellisiin omistaviin, ensimmäisen maailmansodan voittajiin, jotka ovat pahoinpidelleet ja väärin syyttäneet Saksaa kaikin tavoin. Hitler-Jugendin jäseniä kuhisevat kadut näyttävät virtaavan jotakin kaukaista putousta kohti, jonka kumea kohina on soinut korviini sotilasautojen jyrinästä ja kiväärien kalahtelusta. Mihin tämä maa valmistautuu?

Kysymys oli tietenkin retorinen. Kun kirja jätettiin painoon, olivat akselivallat jo riemuvoittojensa tiellä. Saksa oli marssinut Puolaan ja Ranskaan, Italia oli liittänyt itseensä Albanian. Mutta matkan aikana tätä ei vielä voitu tietää eikä liioin sitä, mitä tästä kaikesta vielä seuraisi.

 Vaaskiven ollessa Italiassa, siellä paheksuttiin sitä, että Ranska ja Englanti hallitsivat ansiotta sellaisia siirtomaita, jotka oikeastaan kuuluvat Italian uudelle roomalaiselle imperiumille. Italialaiset uhkuivat voimantuntoa ja voitonvarmuutta. Lakkaamattomat sotilasjunat kuljettivat materiaalia, redillä makasi mahtava laivasto…

Italia näytti aivan erityisen vakuuttuneelta sotilaallisesta mahdistaan ja kahvilassa joku rouvakin suhtautui väsyneen ironisesti Ranskan ja Englannin mahdollisuuksiin uutta Rooman valtakuntaa vastaan. Menneisyyden esikuvat olivat uudessa Italiassa heränneet henkiin. Vielä 1800-luvulla maa oli ollut tuskin muuta kuin ulkomuseo.

 Il Ducen johdolla maa oli jo ennen maailmansotaa näyttänyt leijonankyntensä ja vallannut Etiopian Kansainliiton pakotteista huolimatta. Nyt Englanti ja etenkin Ranska olivat rakentuvan imperiumin tiellä. Se tarvitsi turvatun yhteyden Afrikan sarveen ja kuka voi estää, jos se ottaa sen? Olivatko muut suurvallat kyselleet, oliko heillä oikeutta hallita muita?

Vaaskiven kirja muistuttaa mieleen, millainen tilanne Venäjällä oli vielä hetki sitten. Putin oli nostanut Venäjän polviltaan, kuten propaganda ahkerasti muistutti. Sotilaallisesti Venäjä oli kaikkia muita vahvempi ja taloudellisesti se oli haavoittumaton.

Kuka uskaltaisikaan nousta vastustamaan Putinin marssia historiaan, Venäjän maiden keräilyä, joka ajasta aikaan tulee suurten hallitsijoiden tehtäväksi sekasorron ja alennuksen vuosien jälkeen. Kuten Il Duce, Putin esiintyi ylimielisen voimantuntoisena.

Salajuoniin erikoistuneen pikkumiehen esiintyminen ei tietysti sellaisenaan läheskään tavoittanut Mussolinin mahtailevaa retoriikkaa, mutta propagandahan onnistui tekemään jopa Leninistä, sekavasti kimittävästä äijänkäppyrästä suuren oraattorin.

Oli vain osattava kuunnella, mitä puhuja edusti ja pianhan siihen opittiin. Putinin tapauksessa kyseessä oli sen luokan sotilaallinen voima, joka riittäisi tappamaan ja orjuuttamaan kaikki sitä vastustavat ja tietenkin myös ne, jotka eivät vastustaneet. Putin puhui rauhallisesti, mutta hänellä oli hallussaan vastustamaton voima – asiat sanottiin voimakkaan äänellä: s pozitsii sily.

Mussolini, jota myös Hitler suuresti ihaili, oli vähän aikaa aikansa napa ( ks. Vihavainen: Haun mussolini tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Hänen sortumisensa, kun totuuden hetki sitten koitti, oli sitäkin täydellisempi. Nykyään hänen hahmonsa muistetaan lähinnä koomisen Tartuffen tapaisena. Kontrasti toista maailmansotaa edeltävään aikaan ei voisi olla suurempi.

Mitä Putiniin tulee, hänellä, kuten Mussolinillakin on ollut suuri hetkensä. Nyt se on jo auttamattomasti takana päin, selviääpä h-n sodastaan hengissä tai ei.

Mutta vielä muutama vuosi sitten kaikki oli mahdollista:

maanantai 5. marraskuuta 2018

Näin naapurissa

 

Johtaja-ainesta

 

Mainio, mainio mies on Karjalan uhkea poika!

(Runeberg, Hirvenhiihtäjät)

 

Sattuipa hiljattain Moskovassa käteen kirja, jolla oli hieman kummallinen nimi: Путин наши ценности eli siis Putin meidän arvomme, ilman pilkkuja tai konjunktioita.

Se toi heti mieleen Aleksandr Zinovjevin kirjan Сталин, нашей юности полет, jossa siis Stalin otetaan oman nuoruuden innoittuneen työn symboliksi.

Kuten aina venäläisissä kirjoissa, tässäkin on lyhyt lööppi (engl. blurb) kirjan alussa, jossa sen perusideat selostetaan muutamalla rivillä.

Tässä tapauksessa kirjan sankarin kerrotaan olevan itse Venäjän kansa ja se on omistettu sille luonteenomaisten arvojen käsittelemiselle. Kysymyksinä ovat toisin sanoen: keitä ”me” olemme ja mikä on paikkamme maailmassa? Miksei lännen kanssa vain synny yhteisymmärrystä? Ja miksi juuri Vladimir Putin on arvojemme tärkein puolustaja ja ilmentäjä?

Kirjoittaja on Aleksei Tšadajev, jonka kerrotaan olevan myös bestsellerin Putin ja hänen ideologiansa, kirjoittaja.

Hän on wikipedian poistettavaksi ehdotetun(!) artikkelin perusteella arvioiden sangen monipuuhainen nuori mies, journalisti, joka on uransa varrella ollut sekä Boris Nemtsovin hommissa, että jonkinlaista uusoikeistoa puuhaamassa.

No, putinisti kirjoittaja nyt ainakin on. Tämän kaltaisella kirjalla on ainakin se etu puolellaan, että se voi ikään kuin ulkopuolelta käsin esittää Putinin ja Venäjän kansan yhteisiksi arvoiksi kaikkia arvostettuja ja miellyttäviä asioita olematta samalla Kremlin virallinen ääni, jolla on jonkinlainen vastuu sanomisistaan.

Kirjoittajan tarkoittamat arvot, joille kullekin on omistettu yksi kappale, ovat avoimuus, vastuullisuus, jatkuvuus (преемственность), elämä, hyvinvointi, riippumattomuus, traditio, usko, kunnioitus ja moninaisuus.

Sellaisinaan nämä käsitteet ovat toki niin abstrakteja, että ne voitaisiin liittää mihin tahansa, joten kirjoittaja avaa niistä kutakin konkreettisissa yhteyksissä, joissa Putin (ja Venäjän kansa) ovat erityisesti kunnostautuneet niiden edistämisessä.

Hieman yllättävästi nuo mainitut arvot formuloidaan asianomaisissa kappaleissa vielä uudestaan ja kiteytetään inserteissä muutamalla lauseella.

Siten ensimmäinen kappale, jonka aiheena on avoimuus, onkin nimeltään Uudet mediat ja uusi Venäjä ja sen motossa kerrotaan aiheena olevan dialogi.

Avoimuus ja internet sopivat mainiosti Putinille, kerrotaan tässä, siis vastoin yleistä luuloa. Internetin tulo venäläisten elämään nimittäin sattui samaan aikaan kuin Putinin suosion kasvu: mitä enemmän internet levisi, sitä enemmän kasvoi myös Putinin suosio!

Sivumennen sanoen: zapadnikkien ja slavofiilien riita on yhtä tyhjän kanssa, ratkaisee kirjoittaja vanha dilemman. Venäjä on osa eurooppalaista sivilisaatiota, vaikka onkin samalla omaperäinen ja itsenäinen.

Toisen luvun nimi on Keskiluokka, millainen siitä olisi voinut tulla, mutta ei tullut. Ja arvo on vastuullisuus.

Ongelma on, että toisin kuin Putin visioi, ei syntynyt vastuullista keskiluokkaa, vaan rituaalis-demonstratiivisesti kuluttava yhteiskuntakerrostuma (прослойка).

Vjatšeslav Surkov väitti jo kymmenen vuotta sitten, että 2000-luvun alkuvuosien suurin saavutus oli Venäjällä laaja keskiluokka, joka otti itselleen sosiaalisen hegemonian ja poliittisen vallan: heidän patriotisminsa ja arvonsa määräsivät venäläisen elämänmuodon ja demokratian. He olivat maan suola, kultainen keskitie ja yhteiskunnan silmäterä…

Mutta ei tästä joukosta tullutkaan poliittista subjektia, valittaa kirjoittaja, sen sijaan se alkoi järjestää kaikenkarvaisia suoaukion (Bolotnaja ploštšad) mielenosoituksia sen sijaan, että olisi vaalinut enemmän isänmaan etua ja kunniaa kuin omaa lompakkoaan.

Siitä seurasi rangaistus: keskiluokan vaalimiseen ajateltuja varoja alettiinkin nyt suunnata muille aloille. Mutta kansa (se oikea ja varsinainen) ryhmittyi nyt Yleisvenäläisen kansanrintaman taakse valvoakseen sieltä käsin maan etuja, vastustaen byrokratiaa ja korruptiota.

Krimin palauttaminen (Krimin kevät) puolestaan edustaa jatkuvuuden arvoa ja tunnuslause Krim on meidän, kertoo jotakin siitä, keitä nuo ”me” olemme.

Lyhyesti sanoen Krimin palautus johtui kirjoittajan formuloinnin mukaan välttämättömyydestä vastustaa aluetta laittomalta, paljolti uusnatsilaiselta vallalta. Näin syntyi Putinin rauhantekijän hahmo, joka läheisesti liittyy monarkian ideaan…

No, näitä ajatuskulkuja taitaa harva läntinen lukija hyväksyä tai edes pystyä seuraamaan ja taitaapa siinä vaikeuksia olla monilla venäläisilläkin. Mielestäni tiettyä mielenkiintoa joka tapauksessa on sillä, että niitä esitetään ilmeisen vakavassa mielessä, joskaan nyt ei ihan Kremlin nimissä.

Kremlin ideologiasta kiinnostuneille oin tarjolla vaikkapa Vladimir Putin, Patriotizm -natsionanaja ideja Rossii, Knižnyj mir 2017, 510 s. Siihen on koottu Putinin esiintymisiä. Niistä tosin puuttuvat Putinin vuoden 2012 ”toukokuun ukaasit” (майские указы), joita Tšadajev pitää suurena historiallisena käännekohtana. Niissähän hahmoteltiin Venäjän kehityksen tehtävät vuoteen 2024 saakka.

No, tämähän on propagandakirja, joten ylistykset Putinille hänen nerokkaasta ja aina käsittämättömän onnistuneesta politiikastaan kuuluvat asiaan. Toisaalta täytyy kyllä myöntää, etteivät kiitokset tyhjän päällä lepää, mikä saattaa tuntua epäreilulta ja vastenmieliseltä, mutta, kuten sanotaan: elämä on.

Kyllä niitä kehuja on tullut läntisiltäkin asiantuntijoilta, vaikka yleensä aina muistetaan tähdentää, ettei talouden rakenteita ole uudistettu ja monen mielestä romahdus on aina ollut tulossa viimeistään kahden vuoden kuluttua.

Joka tapauksessa Putin ja venäläiset arvot ovat tämän kirjoittajan mielestä niin läheisiä, ettei niitä sovi erottaa toisistaan edes välimerkillä. Niinpä presidentin persoonassa täytyykin olla jotakin erityisen venäläistä (vaikka meillä taidetaankin arvella merkittäväksi tuota (Tverin)karjalaista komponenttia).

Viimeinen luku onkin sitten omistettu Putinin persoonalle: miksi juuri hän? Mitkä ominaisuudet ovat tehneet Putinista Putinin? Onhan ihmeellistä, että Putin aina ilmestyy sinne, missä näyttävät olevan mahdottomat tehtävät ja sitten ratkaisee ne.

Näin kävi Venäjän syntyvyyden kohdalla, näin kävi liberaalin globalismin väitetyn vaihtoehdottomuuden kohdalla, näin kävi sille väitteelle, että Venäjä on korkeintaan alueellinen suurvalta. Myös Tšetšenian kriisin ratkaisemista pidettiin mahdottomana ja niin edelleen.

Putinista on kirjoittajan mukaan nyt tullut maailmanpolitiikan ratkaisujen symboli ja samalla syntipukki. Vastustajat syyttävät häntä, kun Ukraina ei pidä Minskin sopimuksia tai kykene vastustamaan korruptiota, kun ”väärä” henkilö voittaa USA:n presidentinvaalit tai Englanti eroaa EU:sta… Onhan miehellä ainakin vaikutusvaltaa myös läntisten auktoriteettien mielestä.

No, sitä paitsi Putin on myös manööverien mestari ja osaa aina kiertää sääntöjä, tunnustaa ihaileva kirjoittaja, mutta täytyyhän systeemiä osata hyödyntää. Mikäs mies se hölmönä jokaista sääntöä totteleva presidentti oikein olisikaan.

Joka tapauksessa Putin edustaa rauhaa eikä sotaa ja Venäjä on stabilisoiva tekijä maailmassa, julistaa kirja. Presidentti on konservatiivien ensimmäinen ja kannatta legitiimejä hallintoja kaikkialla maailmassa. Putin välttää riskejä, kuten liikenteessä: ohittaa saa vasta, kun on selvää, että tie on vapaa…

Ja lopuksi, mutta ei vähäisempänä: Putin on ja pysyy tiedustelijana Stirlitzinä, huudahtaa kirjoittaja viitaten aikoinaan huippusuosittuun TV-sarjaan Kevään seitsemäntoista hetkeä, jonka sankarina oli vihollisen joukkoihin soluttautunut neuvostotiedustelija Stirlitz. Putin oli sitä paitsi ensimmäinen Venäjän johtaja, joka ymmärsi jotakin aivan olennaista: sen, ettei Venäjän ongelma ollut maassa, vaan siinä viivottimessa (mittakepissä), jota siihen oli yritetty soveltaa jo pian kaksi vuosisataa.

Tämä keppi heitettiin pois ja alettiin keskustella maailman kanssa sillä kielellä, jota ymmärrettiin maapallon joka kulmalla…

Tämä hagiografia päättyy siis hieman verhottuun, mutta melko ymmärrettävään teesiin, jonka mukaan Venäjä on ja sen pitääkin olla erilainen kuin länsi, vaikka kuuluukin eurooppalaiseen kulttuuripiiriin. Lännen kanssa joka tapauksessa joudutaan keskustelemaan suurta keppiä heiluttaen, mikä ei millään tavoin tee tyhjäksi Venäjän rauhanomaista missiota.

Siinähän sitä oli sananselitystä Venäjän kansalle ja olihan kirjassa yhtä ja toista muutakin, esimerkiksi konservatiivisista arvoista, joita Venäjä edustaa läntisen radikalismin vastapainona.

Tuskinpa tätä hyvää sanomaa Venäjän ulkopuolella on kovinkaan helppo myydä ja tietyissä naapurimaissa saatetaan olla jopa huolestuneita viittauksista Putinin etevyyteen sopimusten ja niiden porsaanreikien tulkitsemissa ja vaikkapa hänen filosofiastaan ohittajana.

Onhan se toki ilman muuta tärkeää, että varmistetaan tien olevan selvä, mutta mitäpä kaikkea muuta tuo ohittaminen mahtaakaan sisältää…?