Ilmestyskirjan aikoja

 

What do you want to do ?

New mail

Saatana saapui Ranskaan

 

Jean Raspail, Pyhien leiri. Suomentanut Mika Keränen. Kiuas 2021, 444 s.

 

Tämän kirjan nimi on saatu Ilmestyskirjasta, jossa kerrotaan, miten saatana päästetään vankilastaan ja kokoaa kansat sotaan ja joukkoja on kuin meren rannalla hiekkaa. Ne nousevat maan tasangolle ja saartavat pyhien leirin ja rakastetun kaupungin.

Kuten aina Ilmestyskirjan kohdalla, houremaisten ennustusten merkityksestä on mahdotonta saada tolkkua, mikä luultavasti johtuu siitä, ettei sitä ole. Joka tapauksessa Ilmestyskirjan maalailemat kuvat ovat hyvin vaikuttavia ja ovat innoittaneet taiteilijoita jo parin vuosituhannen ajan.

Kirjallisuudessa jo Dostojevski, erityisesti teoksessaan Riivaajat, otti myös vaikutteita Ilmestyskirjasta luodessaan modernin vallankumouksellisen kokovartalokuvan. Dostojevskille paholaisen kansaa olivat venäläiset vallankumoukselliset, joiden sielunliikkeitä ja maailmankuvaa hän kirjassaan tutki.

Riivaajissa saatanan seuraaminen johtaa näennäisesti vain pienimuotoisiin rikoksiin, joku murha ja itsemurha, jotkut summittaiset tuhopoltot eivät vielä merkitse paholaisen voittoa laajalla rintamalla. Ilmeisesti se joka tapauksessa on odotettavissa, sillä aikakauden henki on jo saastutettu. Nihilistinen nuoriso on jo meikäläistä.

Raspail’n kirjassa fokus on toisenlainen. Ranska, joka palvelee koko läntisen maailman symbolina, on henkisesti tyhjentynyt ja sen nihilismi on saanut masokistisen oikeaoppisuuden hahmon, jota kukaan ei uskalla vastustaa eikä edes kykenisi selittämään itselleen, miksi niin olisi tehtävä.

Halveksittavinta roolia näyttelee katolinen kirkko, joka on kokonaan menettänyt uskonsa ja vääntänyt siitä jonkinlaisen muka-uskon joka kohdistuu omaan hyväntekeväisyyteen ja sen erinomaisuuteen. Myös isänmaallisuus on muuttunut jonkinlaiseksi postmoderniksi jargongiksi, jonka ylevät tunnukset pelkästään naurattavat kaikkia.

Lyhyesti sanoen, Ranska ja siis länsi on kulttuurisesti kuollut ja vastustuskyvytön ruumis, joka kuitenkin on lihava ja houkuttelee paikalle niitä, jotka ymmärtävät voivansa siitä hyötyä.

Tässä tapauksessa houkutukseen vastaavat ne miljoonaiset kansanjoukot, jotka asuvat Ganges-joen varrella, elämän ja kuoleman rajamailla, enimmäkseen apaattisina ja täysin eläimellisinä. Niiden elämässä omilla sijoillaan ei ole näkyvissä minkäänlaista valopilkkua siihen saakka, kunnes äkkiä syntyy idea muutosta pohjoiseen, sinne, jossa maito ja hunaja virtaavat.

 Kuin keskiaikainen kutsu ristiretkelle, tämä idea tempaa mukaansa miljoona köyhää. Kyseessä ei kuitenkaan ole tällä kertaa Herran tahto, vaan paholaisen johdatus.

Itse paholainen ottaa gangesilaisen paarian, sonnansyöjän hahmon ja tarkemmin sanoen se antaa käskyjään ja ilmaisee tahtoaan sen hirviölapsen kautta, jota sonnansyöjä kantaa harteillaan kuin mikäkin Hristoforos Kristus-lasta.

Miljoonapäinen (!) lauma valtaa sata laivaa ja suuntaa kulkunsa kohti Ranskaa. Laivat ovat kummitusmaisia hylkyjä, joita vain hyvä onni estää tuhoutumasta matkalla. Sekin on tietysti paholaisen aikaansaannosta.

Kauhistuttava saattue seilaa viikkokaupalla Eurooppaan Hyväntoivonniemen kiertäen ja kuin ihmeen kautta ratkaisee logistiset ongelmat, jotka olisivat murskaavia mille tahansa nykyaikaiselle sotakoneistollekin.

Mutta paholaisen joukot ovat kekseliäitä ja käyttävät polttoaineena omaa ulostettaan. Helvetillisen hajun nostattava viimeisen mahdollisuuden armada kauhistuttaa koko läntistä maailmaa, mutta kenelläkään ei ole mahdollisuutta torjua sitä väkivalloin. Se ei yksinkertaisesti käy päinsä.

Niinpä valloittajat saapuvat Ranskaan kenenkään sitä voimatta estää. Heidän ainoa aseensa on heidän lukumääränsä -ja aseettomuutensa- mutta se riittää.

Kysymys nimittäin tosiaan on siitä, että Ranska itse on täysin kyvytön torjumaan tuollaista hyökkäystä. Sen sijaan yhteistoimintamiehiä löytyy sitäkin enemmän. Itse asiassa jopa kansan syvät rivit, jotka normaalisti ovat tervejärkisiä, omaksuvat saman defaitismin.

Ranskan normaali itsetunto ja kyky sotilaalliseen itsepuolustukseen näyttää hävinneen viimeistään jo toisessa maailmansodassa, itse asiassa se kai oli ensimmäisen maailmansodan teurastuksen seuraus. Siirtomaasodissa Ranska osoittautui pehmeäksi ja menetti kaiken. Nyt, aseettoman vihollisen edessä jopa erikoisjoukot heittävät aseensa ja pötkivät pakoon.

Kirjan otsikossa mainittu pyhien leiri mahtanee olla koko Ranska tai sitten vain yksi pieni etelärannikon kylä, jota puolustamaan jää kourallinen vanhan maailman väkeä. Koko episodi vertautuu Konstantinopolin valloitukseen ja sattumoisin puolustajien joukossa onkin samannimisiä henkilöitä, jaloja kreikkalaisia, jotka ymmärtävät kutsumuksenaan olevan edes symbolisesti kuolla menetetyn asian puolesta.

Mutta mitä kauheata nuo miljoona siirtolaista oikeastaan tekevät? Eikö viisikymmentä miljoonaa ranskalaista kykene heidät sulattamaan? Mitä kauheata lopultakin on koko invaasiossa? Me muistamme, miten Merkel, aikansa päätään raavittuaan sai sanotuksi: Wir schaffen das! Nyt harva enää huomaakaan sitä miljoonaa, joka hiljattain saapui Saksaan.

Eikö arvokas gallialainen tervehdys olisi voinut olla: Allez, ça va! tai jopa perinteisemmin: Ah, ça ira, (ça ira, ça ira)! Siinähän suuren kansakunnan kulttuurinen itsetunto olisi lakonisesti ja perinteikkäästi esitetty koko komeudessaan!

Mutta kun tuota itsetuntoa ei ollut, ei yhtään. Kulttuuri ymmärsi vain olevansa sairas ja osasi pelkästään ilottomasti nauraa omille symboleilleen. Se tunsi, että jonkun Frantz Fanonin houremainen ressentimentti ja vaatimukset kostosta olivat oikeutettuja.

Käytännössä joka tapauksessa koko Etelä-Ranska tyhjeni sen inhimillisen mutavyöryn tieltä, jollaisen kirjailija maalaa eteemme.

Koko kauhukuva ryysyläisarmadasta on tietenkin aivan puhtaasti myyttinen eikä pyri sen kummempaan realismiin kuin vaikkapa Rabelais’n teokset. Mitään tuollaista maihinnousua ei todellisuudessa voisi tapahtua, vaikka kirja kuvaa Ranskan tapauksen vain lähtölaukaukseksi, jota pian matkitaan kaikkialla: miljoonat ja kenties jo sadat miljoonat ovat nyt liikkeellä, ei pelkästään Intiasta, vaan myös Afrikasta ja jopa Kiinasta!

Sen sijaan kuvaukset itse Ranskasta ja sen kulttuuripiirien reaktioista ovat yhtä uskottavia kuin herkullisia. Itse asiassa olemme viime vuosina saaneet todistaa juuri sellaisia näytelmiä niin Ranskassa kuin kaikkialla muuallakin lännessä. Jas siinähän se kirjan pihvi onkin. Monessa paikassa on länsimaiden klerkeillä aihetta kiljaista: touché! Mutta karikatyyrejähän ei enää erota malleistaan.

Kun kirja on sentään kirjoitettu vuonna 1973, on aihetta pohtia sen sidonnaisuutta aikansa ympäristöön ja käsityksiin.

Muistan mainiosti, miten juuri Intia ja Kiina olivat kehitysmaiden kurjuuden symboleita. Pöhöttyneitä luurankolapsia kuvattiin kaikkialla ja rikkaan pohjoisen ihmisiä kutsuttiin katumukseen sen takia, että he itse voivat paremmin ja saivat joka päivä mahansa täyteen. Vaikka oli keksitty kohtelias nimike kehitysmaa, ei kukaan uskonut, että nuo kuolemanloukot joskus todella kehittyisivät.

Gangesilaisille oli tarjolla vain surkea kuolema, kurjan elämän jälkeen. Kiinassa asiat eivät olleet sen paremmin, vaikka osa länsimaiden älymystöstä uskoikin Maon mielipuoliseen evankeliumiin eikä sen sijaan uskonut Kiinan valtaviin nälänhätiin, joiden olemassaolon sen hallinto kielsi. He kai tunsivat olonsa autuaaksi, mutta se opi petollista.

En tiedä, mitä viime vuonna kuollut kirjoittaja mahtoi ajatella Kiinan noususta maailmantalouden johtoon ja siitä, että Intia on nopeasti tulossa sen rinnalle. Uskon, että tässä oli kyseessä sellainen vallankumous, jonka mahdollisuutta ei viisikymmentä vuotta sitten yksinkertaisesti nähty.

Mitä itse Ranskan ylitsevuotavaan rikkauteen tulee, oli sekin vuonna 1973 varsin paljon vaatimattomampaa kuin nykyään, vaikka sen suhteellinen asema olikin nykyistä korkeampi. Maailmantalouden nousu, jonka siirtomaaherruus pani alulle, on nyttemmin tuottanut lähes kaikkialle sellaisen yltäkylläisyyden, jota ei vielä hiljattain voitu kuvitella minnekään. Niinpä myös käsitykset yhteiskunnan muutosten mahdollisuuksista ja tarpeellisuudesta ovat mullistuneet.

Kun tämä kirja kirjoitettiin, oli öljykriisi vielä tulematta. Sehän sai alkunsa Jom Kippurin sodasta, joka käytiin vuoden 1973 lopulla ja vasta vuonna 1974 alkoivat valot sammua eri puolilla vaurasta pohjoista.

Mutta pian nähtiin, että kepillä on kaksi päätä, eikä ole mahdollista kiristää loputtomia voittoja, mikäli haluaa myydä jotakin. Paljon sen sijaan voitiin heruttaa.

Osa kehitysmaita rikastui pian tolkuttomasti ja muutti osaltaan käsitystämme siitä, mikä on normaali järjestys maailman kansojen keskuudessa.

On totta, että kirjan asetelma on osittain toivottomasti vanhentunut, mutta yhtä totta on, että kansainvaellukset ovat hyvässä vauhdissa ja tuottavat peruuntumattomia muutoksia maailmaan. Länsimaiden vaarana voisi sanoa olevan niiden romahtanut itsetunto ja tyhjentynyt kulttuuri, mutta kysyä tietenkin myös voi, mitä virkaa sellaisella eurooppalaisella sivistyksellä voisi olla, joka ei kunnioita edes itseään?

Dramaattinen kertomus paholaisen -tai Pedon- toiminnasta on laatuunkäypää kirjallisuutta eikä se ole vieläkään vailla ajankohtaisuuttaan. Pidän kuitenkin enemmän Dostojevskista.

Kiuas-kustantamoa voi onnitella siitä, että se on ottanut kustantaakseen tämän järkäleen, joka on käännetty alkukielestä. Siinäpä melkoinen sankariprojekti pienelle yritykselle! Keräsen käännös vaikuttaa erinomaiselta ja kirjan lopussa oleva selventävä essee ja tiedot kirjoittajasta ovat hyvin tarpeellisia.

Luulen, että tämä kirja kaikkine puutteineen ja ansioineen luetaan tulevaisuudessa niihin harvoihin kaunokirjallisiin esityksiin, joita toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta on syytä lukea. Ehkäpä se on aikamme Riivaajat, jota niin sanottu neuvostovalta yritti kaikin voimin pimittää pois kansan saatavilta? Yritetäänköhän tätäkin?

 

Kun pyritään parempaan

 

Kansat liikkeessä

 

    Kansainvaelluksia pidetiin antiikin aikana kaikista sodista julmimpina, sillä uuden kansan asettuminen toisen paikalle edellytti entisen isäntäkansan hävittämistä. Eihän sama alue voinut elättää kaksinkertaista määrää asukkaita ainakaan sen aikaisen tuotannon tehokkuudella.

      Mikään kansa ei myöskään voinut vapaahehtoisesti luopua jumalistaan ja esi-isiensä haudoista ja lähteä tuhoisalle korpivaellukselle, jossa suuri osa olisi joka tapauksessa tuhoutunut.

      Vain suhteellisen pieni paimentolaiskansa olisi voinut sellaisessa jotenkin onnistua, mutta niilläkin oli yleensä hyvin rankka historia tuhon tuojina siellä, minne ne väistyivät.

     Joka tapauksessa uusien alueiden valtaaminen kasvavan kansan elintilaksi” on aina ollut normaali ilmiö. Jos entinen alue ei pysty enempää ihmisiä elättämään, niin tuo liikaväestö siirtyy muualle tai kuolee nälkään.

     Amerikoista tuli näin ”siirtomaita” eurooppalaisten kansojen väestöräjähdyksen aikana ja näin tapahtuu nyt  Euroopalle etelän kansojen ollessa suuren kasvun vaiheessaan. On meidän vuoromme joutua kolonisoiduiksi.

     Aikoinaan ei tiedetty, että nykyaikainen demografinen kehitys johtaa lainomaisesti ensin suureen kasvuun, sitten pysähdykseen ja lopulta väestön vähenemiseen, kun tietty yhteiskunnallisen ja aineellisen kehityksen taso on saavutettu.

     Aikoinaan uskottiin, että tietyt kansat, kuten esimerkiksi venäläiset ovat vain luonnostaan hyvin ”sikiäviä” ja niiden tolkuton kasvu tulee jatkumaan hamaan maailman tappiin, tunkien toiset kansat tieltään.

     Nykyinen väestökehitys niin Venäjällä kuin muualla Euroopassa antaa kansojen demografisesta dynamiikasta tyystin toisenlaisen kuvan. Kasvu keskittyy nyt Afrikkaan, jossa holtiton ja Euroopan tukema väestöpolitiikka tulee tuottamaan vielä muutaman lisämiljardin maapalloamme rasittamaan, ennen kuin trendi kääntyy alaspäin.

     Kolonisaatio eli siirtokuntien/siirtomaiden perustaminen on normaali ja jopa väistämätön seuraus ylisuuresta väestönkasvusta eli sellaisesta, joka tuottaa uutta väestöä enemmän kuin sille ehditään valmistaa elinedellytyksiä.

     Liikaväestöä vastaanottavia maita oli ennen tapana nimittää siirtomaiksi ja eurooppalaiset perustivat sellaisia merten taa. Venäjästä sanoi tunnettu historioitsija Kljutševski, että se oli ”itseään kolonisoiva maa”. Viljelykselle vallattavia alueita riitti loputtomasti. Vastaavat olosuhteet vallitsivat Amerikoissa, joissa kantakansallisuudet myös väistyivät tulokkaiden tieltä.

     Väestönvaihdot ovat olleet siis normaali, joskaan ei sen takia kaunis tai idyllinen prosessi, mutta se ei suinkaan ole aina ollut vapaaehtoinen. Roomalaisten muistetaan tuhonneen esimerkiksi kimbrien ja teutonien maahanryntäyksen, joka päättyi lopulta hyökkääjien kollektiiviseen itsemurhaan.

     Vastaavia tarinoita oli paljon, mutta jotkut kansan onnistuivatkin uusien kotimaiden valloituksessa. Juutalaiset saivat Jahvelta käskyn tuhota esimerkiksi amalekilaiset viimeistä myöten (ks. Vihavainen: Haun amalekilaiset tulokset ) ja muita Israelin (Herra sotii) hävittämiä kansaoja muistelen kertyneen kolmisenkymmentä. Korjatkoon joku luvun tarpeen vaatiessa.

     Joskus valloitukseen ei liittynyt kolonisaation tarvetta ja kantaväestöstä ainakin pääosa jätettiin henkiin, koska se saattoi vain sillä tavalla hyödyntää hyökkääjiä.

      Siitä voitiin tehdä veronalaisia ja rituaalisesti halveksittuja ja sorrettuja dhimmejä, kuten Pohjois-Afrikan kristityistä ja juutalaisista ja esimerkiksi syntinen koronkiskonta voitiin kätevästi  antaa sellaisten ihmisten hoidettavaksi, jotka eivät muutenkaan olleet paratiisiin pääsemässä.

     On merkille pantavaa ja suotta unohdettua, että venäläisten valloittaessa Suomen, ei asiaan liittynyt maahanmuuttoa muuten kuin aivan mikroskooppisessa määrin. Hedelmällistä maata ei venäläisten tarvinnut eikä kannattanut Suomesta etsiä eivätkä venäläiset talonpojatkaan olleet vapaita muuttamaan.

     Heitä siirrettiin parin kyläkunnan verran Kannakselle (Kyyrölä, Raivola) ja sen lisäksi tuli pariin kaupunkiin muutamia kauppiaita. Sotilaat palvelivat aikansa ja lähtivät sitten. Vuoden 1897 väestönlaskennassa oli Suomessa noin 6000 vakituisesti asuvaa venäläistä.

      Kun suuriruhtinaskunnan kansalaisia oli yhteensä 2,7 miljoonaa, oli tuo määrä vain noin puoli prosenttia kaikista. Tämä siis sen jälkeen, kun uuteen emämaahan olli kuukuttu lähes vuosisadan ajan. Voitte verrata tätä mihin tahansa.

     Muualla maailmassa valloittajalla oli toki usein mielessään uuden alueen ryöstäminen ja jopa sen asukkaiden tunkeminen pois tieltä tavalla tai toisella ja vähintäänkin oman hallitsevan kolonian perustaminen.

     Mutta vuoroinhan sitä on vieraissa käyty. Takaisinvalloitus eli reconquista kuuluu Espanjan historian suuriin tapahtumiin. Maurit ajettiin pois Iberian niemimaalta ja espanjalaiset tunkeutuivat myös Gibraltarin eteläpuolelle. Ceuta ja Melilla ovat Espanjan eksklaaveja ja näyttävät olleen jo vuosikymmeniä jonkinlaisen piirityksen kohteena.

     Nyt sitten ovat ihmismassat hyökänneet raja-aitojen yli ja näköjään odottavat, että rieska ja hunaja alkaisivat nyt virrata heille, kuten se on näyttänyt jostakin tulevan espanjalaisille.

     Uuden pääministerin ilmeinen hyväuskoisuus ja vähälahjaisuus (korjatkaa perustellen, jos tarvitaan) lienee nostanut rajan takaisten odotukset huippuunsa ja kun jo vanhastaan tiedetään, että esivalta kantaa miekkaansa turhaan Euroopassa, ei lakien rikkojille ole tullut turhia pelkoja. Riskejä ei yksinkertaisesti ole, toisin kuin kumiveneväellä.

     Armeija on kuulemma hälytetty nyt avuksi. Luulenpa, ettei se saa aseitaan käyttää, joten vaihtoehdoksi jäänee muuttajien avustaminen matkatavaroiden kantamisessa. Sellaisestahan Suomsesakin on jo kokemusta.

      Nykyaikainen väestönvaihto on yleensä ollut aika vähän dramatiikkaa sisältävä prosessi. Se on edistynyt rauhallisesti ja vastaanottajamaan veronmaksajien voimallisesti tukemana. Ceutan tapahtumat tuskin ovat mikään käännekohta.

     Pikemmin ne näyttävät lähinnä pittoreskilta tragikomedialta, jossa enemmän tai vähemmän toteutuvat kirjailijoiden fantasiat (vrt. Vihavainen: Haun pyhien leiri tulokset ).

     On mahdollista, että Ceuta jää vain episodiksi, jossa Espanja joutuu ainakin jollakin tasolla luopumaan tuosta eksklaavistaan ja jättämään sen maahantunkeutujille, jotka sitten saavat havainto-opetusta siitä, mitä hyvinvointiyhteiskunnan perustaminen vaatii.