Kun pyritään parempaan

 

Kansat liikkeessä

 

    Kansainvaelluksia pidetiin antiikin aikana kaikista sodista julmimpina, sillä uuden kansan asettuminen toisen paikalle edellytti entisen isäntäkansan hävittämistä. Eihän sama alue voinut elättää kaksinkertaista määrää asukkaita ainakaan sen aikaisen tuotannon tehokkuudella.

      Mikään kansa ei myöskään voinut vapaahehtoisesti luopua jumalistaan ja esi-isiensä haudoista ja lähteä tuhoisalle korpivaellukselle, jossa suuri osa olisi joka tapauksessa tuhoutunut.

      Vain suhteellisen pieni paimentolaiskansa olisi voinut sellaisessa jotenkin onnistua, mutta niilläkin oli yleensä hyvin rankka historia tuhon tuojina siellä, minne ne väistyivät.

     Joka tapauksessa uusien alueiden valtaaminen kasvavan kansan elintilaksi” on aina ollut normaali ilmiö. Jos entinen alue ei pysty enempää ihmisiä elättämään, niin tuo liikaväestö siirtyy muualle tai kuolee nälkään.

     Amerikoista tuli näin ”siirtomaita” eurooppalaisten kansojen väestöräjähdyksen aikana ja näin tapahtuu nyt  Euroopalle etelän kansojen ollessa suuren kasvun vaiheessaan. On meidän vuoromme joutua kolonisoiduiksi.

     Aikoinaan ei tiedetty, että nykyaikainen demografinen kehitys johtaa lainomaisesti ensin suureen kasvuun, sitten pysähdykseen ja lopulta väestön vähenemiseen, kun tietty yhteiskunnallisen ja aineellisen kehityksen taso on saavutettu.

     Aikoinaan uskottiin, että tietyt kansat, kuten esimerkiksi venäläiset ovat vain luonnostaan hyvin ”sikiäviä” ja niiden tolkuton kasvu tulee jatkumaan hamaan maailman tappiin, tunkien toiset kansat tieltään.

     Nykyinen väestökehitys niin Venäjällä kuin muualla Euroopassa antaa kansojen demografisesta dynamiikasta tyystin toisenlaisen kuvan. Kasvu keskittyy nyt Afrikkaan, jossa holtiton ja Euroopan tukema väestöpolitiikka tulee tuottamaan vielä muutaman lisämiljardin maapalloamme rasittamaan, ennen kuin trendi kääntyy alaspäin.

     Kolonisaatio eli siirtokuntien/siirtomaiden perustaminen on normaali ja jopa väistämätön seuraus ylisuuresta väestönkasvusta eli sellaisesta, joka tuottaa uutta väestöä enemmän kuin sille ehditään valmistaa elinedellytyksiä.

     Liikaväestöä vastaanottavia maita oli ennen tapana nimittää siirtomaiksi ja eurooppalaiset perustivat sellaisia merten taa. Venäjästä sanoi tunnettu historioitsija Kljutševski, että se oli ”itseään kolonisoiva maa”. Viljelykselle vallattavia alueita riitti loputtomasti. Vastaavat olosuhteet vallitsivat Amerikoissa, joissa kantakansallisuudet myös väistyivät tulokkaiden tieltä.

     Väestönvaihdot ovat olleet siis normaali, joskaan ei sen takia kaunis tai idyllinen prosessi, mutta se ei suinkaan ole aina ollut vapaaehtoinen. Roomalaisten muistetaan tuhonneen esimerkiksi kimbrien ja teutonien maahanryntäyksen, joka päättyi lopulta hyökkääjien kollektiiviseen itsemurhaan.

     Vastaavia tarinoita oli paljon, mutta jotkut kansan onnistuivatkin uusien kotimaiden valloituksessa. Juutalaiset saivat Jahvelta käskyn tuhota esimerkiksi amalekilaiset viimeistä myöten (ks. Vihavainen: Haun amalekilaiset tulokset ) ja muita Israelin (Herra sotii) hävittämiä kansaoja muistelen kertyneen kolmisenkymmentä. Korjatkoon joku luvun tarpeen vaatiessa.

     Joskus valloitukseen ei liittynyt kolonisaation tarvetta ja kantaväestöstä ainakin pääosa jätettiin henkiin, koska se saattoi vain sillä tavalla hyödyntää hyökkääjiä.

      Siitä voitiin tehdä veronalaisia ja rituaalisesti halveksittuja ja sorrettuja dhimmejä, kuten Pohjois-Afrikan kristityistä ja juutalaisista ja esimerkiksi syntinen koronkiskonta voitiin kätevästi  antaa sellaisten ihmisten hoidettavaksi, jotka eivät muutenkaan olleet paratiisiin pääsemässä.

     On merkille pantavaa ja suotta unohdettua, että venäläisten valloittaessa Suomen, ei asiaan liittynyt maahanmuuttoa muuten kuin aivan mikroskooppisessa määrin. Hedelmällistä maata ei venäläisten tarvinnut eikä kannattanut Suomesta etsiä eivätkä venäläiset talonpojatkaan olleet vapaita muuttamaan.

     Heitä siirrettiin parin kyläkunnan verran Kannakselle (Kyyrölä, Raivola) ja sen lisäksi tuli pariin kaupunkiin muutamia kauppiaita. Sotilaat palvelivat aikansa ja lähtivät sitten. Vuoden 1897 väestönlaskennassa oli Suomessa noin 6000 vakituisesti asuvaa venäläistä.

      Kun suuriruhtinaskunnan kansalaisia oli yhteensä 2,7 miljoonaa, oli tuo määrä vain noin puoli prosenttia kaikista. Tämä siis sen jälkeen, kun uuteen emämaahan olli kuukuttu lähes vuosisadan ajan. Voitte verrata tätä mihin tahansa.

     Muualla maailmassa valloittajalla oli toki usein mielessään uuden alueen ryöstäminen ja jopa sen asukkaiden tunkeminen pois tieltä tavalla tai toisella ja vähintäänkin oman hallitsevan kolonian perustaminen.

     Mutta vuoroinhan sitä on vieraissa käyty. Takaisinvalloitus eli reconquista kuuluu Espanjan historian suuriin tapahtumiin. Maurit ajettiin pois Iberian niemimaalta ja espanjalaiset tunkeutuivat myös Gibraltarin eteläpuolelle. Ceuta ja Melilla ovat Espanjan eksklaaveja ja näyttävät olleen jo vuosikymmeniä jonkinlaisen piirityksen kohteena.

     Nyt sitten ovat ihmismassat hyökänneet raja-aitojen yli ja näköjään odottavat, että rieska ja hunaja alkaisivat nyt virrata heille, kuten se on näyttänyt jostakin tulevan espanjalaisille.

     Uuden pääministerin ilmeinen hyväuskoisuus ja vähälahjaisuus (korjatkaa perustellen, jos tarvitaan) lienee nostanut rajan takaisten odotukset huippuunsa ja kun jo vanhastaan tiedetään, että esivalta kantaa miekkaansa turhaan Euroopassa, ei lakien rikkojille ole tullut turhia pelkoja. Riskejä ei yksinkertaisesti ole, toisin kuin kumiveneväellä.

     Armeija on kuulemma hälytetty nyt avuksi. Luulenpa, ettei se saa aseitaan käyttää, joten vaihtoehdoksi jäänee muuttajien avustaminen matkatavaroiden kantamisessa. Sellaisestahan Suomsesakin on jo kokemusta.

      Nykyaikainen väestönvaihto on yleensä ollut aika vähän dramatiikkaa sisältävä prosessi. Se on edistynyt rauhallisesti ja vastaanottajamaan veronmaksajien voimallisesti tukemana. Ceutan tapahtumat tuskin ovat mikään käännekohta.

     Pikemmin ne näyttävät lähinnä pittoreskilta tragikomedialta, jossa enemmän tai vähemmän toteutuvat kirjailijoiden fantasiat (vrt. Vihavainen: Haun pyhien leiri tulokset ).

     On mahdollista, että Ceuta jää vain episodiksi, jossa Espanja joutuu ainakin jollakin tasolla luopumaan tuosta eksklaavistaan ja jättämään sen maahantunkeutujille, jotka sitten saavat havainto-opetusta siitä, mitä hyvinvointiyhteiskunnan perustaminen vaatii.

Veri vaatii verta

 

Kosto

 

Mitä välitän minä taivaan ilosta,

ellen saa nähdä Kissalan Aapelin

verta ja rapaa!

(J. Jukola)

 

Kosto näyttää kuuluvan ihmisen perustarpeisiin. On vaikea sanoa, palveleeko se jotakin suvun ja lajin kannalta rationaalista päämäärää. Itse asiassa tuntuu siltä, että asia on päinvastoin. Muilla eläimillä sellaista ei kaiketi ole.

Mahtaisiko siis olla, että kostosta puhuessamme olemmekin tekemisissä jonkin aivan erityisesti ihmisyyteen liittyvän asian kanssa: ”Olin ihminen ja siis myös kostaja” saattaisivat monien ennenaikaisesti kuolleiden haamut sanoa meille menneisyydestä.

Aivan erityisen läheinen suhde kostolla on kunniaan, jonka tahraamista eivät voi mistään hinnasta sallia enempää suurkuninkaat kuin narsistiset yksilöt luokkaa sikopaimen tai kamelinajaja. Keskiajan ritarikulttuuri oli täynnä infantiilia isottelua, johon liittyi ikuinen valmius kostaa aina loukkaukset omaa kuviteltua suuruutta kohtaan. Mitä herkemmin kostettiin, sitä kunniakkaampaa. Kunnian mennessä ritari menetti kaiken.

Mutta toki voi olla olemassa syviä loukkauksia myös ihmisen arvokkuutta vastaan merkityksessä dignitas. Sellainen pakotettu alennustila kokonaiselle ryhmälle näyttäisi aiheuttavan jossakin mielessä vastaavan reaktion kuin kukkoilevan aatelisnuorukaisen tai ylpeilevän vuohipaimenen kunnian loukkaaminen.

On puhuttu siitä alennustilasta, johon esimerkiksi sellaisen laskevan suurvallan kuin Yhdysvaltojen työläisväestö on joutunut. Loukattu etsii yleensä loukkaajaa, syyllistä, jolle voisi kostaa.

Kosto on harvoin kohtuullista. Hammurapi käski maksamaan samalla mitalla ja saman idean löydämme raamatustakin. Kuitenkin kosto esimerkiksi kolminkertaisena tai kymmenkertaisena näyttää palvelevan joitakin tarpeita ja sellaista saatetaan innokkaasti julistaa, mahdollisesti lähinnä pelotustarkoituksessa.

Kun Neuvostoliitto syytti Suomea rajaloukkauksista hieman ennen talvisodan syttymistä, julistivat työläiskokoukset, että työläisten isänmaa vastaisi kolminkertaisella iskulla hävyttömien ja järkensä menettäneiden sotaprovokaattorien haasteeseen. Saksalaiset taas julistivat tappavansa kymmenen (vaiko peräti sata?) viholliskansan jäsentä jokaisesta partisaanien murhaamasta saksalaisesta.

Kohtuus on aina vaikea asia, mutta koston kohdalla se on tavallista vaikeampaa, usein jo siitä syystä, ettei voida kostaa varsinaiselle tekijälle, vaan on käytettävä kohteina muita, ikään kuin heillä olisi jokin valtakirja (nykysuomeksi proxy) ja sitoumus edustaa ryhmäänsä.

Olemme taas valitettavasti siirtyneet mielettömän väkivallan aikaan, jolloin kostoa on paremman puutteessa suoritettu kollektiivisesti.

Unelmat kokonaisten kansojen hävittämisestä tuntuvat taas yhtä ajankohtaisilta kuin ne olivat vanhan Testamentin aikoihin, jolloin Israelin kansa vihki kuolemalle useampia kymmeniä muita kansoja. Sellaisissa tapauksissa yhtään ihmistä eikä eläintä ei saanut jättää henkiin.

Muistamme varmaan kaikki Samuelin tapauksen, hänhän joutui omakätisesti tappamaan amalekilaisten kuninkaan, jonka Saul oli jättänyt henkiin.

 Saul oli muuten säästänyt myös vuohia ja lampaita. Tuon tottelemattomuuden takia Herra katui, että oli tehnyt Saulista kuninkaan ja Samuel suri Saulia kuin kuollutta, mutta se on jo toinen juttu. (Ks. I Sam. 15:33-35).
Mitä pahaa amalekilaiset siis olivat tehneet? Kostiko Herra heille joistakin rikkomuksista esimerkiksi heille tuntematonta dekalogia vastaan vai muutenko vain vihasi? Näin puhui luotettavimman lähteen mukaan herra Sebaot, sotajoukkojen kuningas: ”Olen päättänyt rangaista amalekilaisia, koska he asettuivat israelilaisten tielle, kun nämä tulivat Egyptistä”.

Tutkimattomat ovat Herran tiet, mutta koston hän joka tapauksessa on pannut ihmisten sydämeen. Mikäli henkiin olisi jäänyt yksikin amalekilainen, olisi hän pyrkinyt tekemään Israelin kansalle pahaa niin paljon kuin olisi voinut.

Viime vuosisadalla herätettiin ihmisten huonoimmat, mutta aina olemasa olevat vaistot pitkästä unestaan ja suoritettiin maailman kulttuurin johtavien maiden toimesta historian siihen mennessä suurin ihmisteurastus. Sen vaikutukset tuntuivat meidänkin maassamme.

Väkivalta synnyttää kostoa, joka taas on kostettava ja niin edelleen, kuten tiedämme. Vasta aika parantaa haavoja, ellei niitä revitä yhä uudelleen auki. Vuonna 1919 meidänkin kansamme oli vielä vereslihalla.

Tässä siihen liittyvä blogi:

 

maanantai 31. joulukuuta 2018

Vihan voimalla

 

Tuhon fantasiat

Konrad Lehtimäki, Inferno (Syvyydestä II). Novelleja. Ahjo 1919, 158 s.

 

20. vuosisadalla voimme todeta kaunokirjallisuudessa jonkinlaista patologista kiinnostusta suurkaupunkien tuhoamiseen, jo kauan ennen kuin se oikeastaan tuli mahdolliseksi.

Suomessa tolstoilaisen pasifistin, Arvid Järnefeltin henkilö haaveili syntisen Pietarin hävittämisestä romaanissa Veneh’ojalaiset. Myöhemmin Aarno Karimo romaanissa Kohtalon kolmas hetki pani asialle ihmeaseen keksineet suomalaiset. Venäläisillä tällainen kirjallisuus muodosti maailmansotien välisenä aikana kokonaisen genren.

Työläiskirjailija Konrad Lehtimäellä oli henkilökohtaista tuntumaa epäoikeudenmukaisuuteen ja terroriin ja niistä kumpuavaan vihaan. Itsekin hän jo joutui kuolemaantuomituksi, mutta pelastui sentään.

Ainakin pari Lehtimäen teosta, mukaan lukien tässä käsitelty, koostuu suoranaisesta väkivaltapornosta, oikeudettoman, saastaisen mielivallan kuvaamisesta, jonka alla kunnon ihmiset näännytettiin hengiltä.

Maailmansodan kauhuja kirjailija esitti äärimmäisen irvokkaina. Eräässä novellissa toimii tehdas, jonka työläiset ovat kaikki erilaisia invalideja, jotka työskentelevät tekojäsenin. Nuo jäsenet ovat tehtaan omaisuutta…

Kiinnostavin on kuitenkin tähän kokoelmaan sisältyvä novelli Kostaja, joka on luettavissa myös kokoelmassa Hävittäjä.

Novelli kuvaa terroristiryhmää, joka nimistään päätellen on venäläinen. Sen johtaja vaatii hylkäämään yksittäisterrorin, koska hänellä on sille vaihtoehto: koko suurkaupungin hävittäminen.

Hänellä on käytössään aivan uudenlaista ja äärimmäisen tehokasta räjähdettä ja hän ostaa myös rikkaan lahjoittajan varoilla toistakymmentä lentokonetta. Niiden avulla on tarkoitus kokonaan tuhota kaupunki, joka kovasti vaikuttaa Pietarilta.

Kuvitelmia Pietarin tuhosta ja häviämisestä toki olikin kirjallisuudessa ollut jo pian sen syntymästä saakka. Kyseessähän oli Jumalaa vastaan kapinoivan, ylpeän tsaarin tahdosta mahdottomaan paikkaan rakennettu keinotekoinen kaupunki, jonka kohtalona oli hävitä.

Lehtimäellä hävittämisen motiivit eivät ole toki uskonnollisia. Kyseessä on viha.

Sitä todella tarvitaan ja paljon, mikäli halutaan oikeuttaa suurkaupungin kaikkien ihmisten, niin aikuisten kuin lasten, syntisten kuin viattomien tuhoaminen tulella ja väkivallalla.

Vihaa joka tapauksessa on riittävästi. Terroristeista jokainen janoaa äärettömästi kostoa ja he myös uskovat, että koko työväenluokka mielellään itse tuhoutuu, mikäli voi tyydyttää kostontarpeensa, oikeutetun koston.

Rakkaudesta ja sen voimasta puhutaan paljon ja löysiä, mutta viha on todellinen voima, joka tekee mahdolliseksi sen holokaustin, jonka terroristien johtaja järjestää.

Surmanlentokoneet todella tekevät työnsä ja kirjailija kuvittelee, miten tuho kohtaa jokaisen kaupungissa oleskelevan, omissa puuhissaan. Kaikki tuhoutuu, bulevardeja ja yliopistoa myöten.

Suuren tuhon järjestäjä itse tuhoaa itsensä kaikkein suurimmassa räjähdyksessä ja terroristit, jotka ovat koneineen laskeutuneet jonnekin jään reunalle, pohtivat, kuka tuo kuoleman enkeli oikein oli. Oliko hän ihminen?

Mitä sinä sanot, huudahti Aleksei kiivaasti. Hän oli suurempi ihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies. Mutta häntä kohdeltiin kuin orjaa ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen kostonsa oli suurin maailmassa ja samoin hänen kuolemansa –hän oli suuri loppuun asti.

Kaiken kadotessa sen hävittäjät kuitenkin itkevät, sillä samalla tuhoutuu koko menneisyys. Mutta katuvatko he? Ei siitä ole merkkejä.

Kai tätäkin kirjallista tuotetta voi jonkinlaisena moraliteettina pitää. Mässäily erilaisilla kaameuksilla tuo mieleen Jack Londonin, johon kirjoittajaa onkin verrattu.

Mutta amerikkalainen alan mies ei sentään itse joutunut siihen sisällissodan infernoon, jossa Lehtimäen kokemusmaailma karttui. Lienee lähdettävä siitä, että tätäkin kirjaa voi ymmärtää vain sen syntyhetken taustaa vasten.

Oli se sellainen vuosisata.

 

Viime vuosisadan tähtihetkiä

 

Tuhon ytimessä

 

Peter Englund, Kirjeitä nollapisteestä. Historiallisia esseitä. WSOY 1998, 287 s.

 

Englund aloittaa kirjansa muistelemalla Kabulin piiritystä, jota hän oli todistamassa. Sota oli arkipäiväistä ja alkoi pian jälkeenpäin tuntua epätodelliselta. Siihen palaaminen vaati ponnisteluja. Menneisyyden työntäminen pois luotaan oli sen sijaan helppoa ja luontevaa

Nollapiste tässä yhteydessä viittaa Nagasakin atomipommiin eikä kaksistorneihin, jotka tuhottiin vasta viiden vuoden kuluttua kirjan kirjoittamisesta, mikäli nyt copyright-vuotta on uskominen. Symbolisesti se näyttää viittaavan siihen tuhoavuuden ytimeen, joka on koko ajan olemassa, mutta tuppaa jäämään ymmärryksen ja kokemuksen ulkopuolelle.

1900-luvun alkukatastrofi, maailmansota oli tunnetusti asia, jolla etukäteen hekumoitiin yhä uudelleen jo vuosia ennen sen syttymistä. Odotettiin, että suuri onnettomuus polttaisi ihmisistä ja yhteiskunnasta pois kuonan: suuri yhteinen uhri ja tuska hävittäisivät pikkusieluisen mitättömyyden ja jäljelle jäisi puhdistunut ja ylevä isänmaallisuus.

Sitä paitsi yhteiskunnalliset vääryydet odottivat oikaisuaan. Taiteelliset sielut uskoivat siihen, että sota ja veriset vaatteet loisivat korkeamman, syvähenkisen taiteen. Suuret kansanjoukot uskoivat, että kansan antama uhri ja uskollisuus palkittaisiin hyvinvoinnilla ja oikeudenmukaisuudella. Tie onnelliseen tulevaisuuden kulkisi taistelukentän kautta.

Englund keskittyy kuvaamaan taiteilijoita ja intellektuelleja, jotka innostuivat sodasta ja niitähän riitti. Pelkästään Itävalta-Unkarissa koko älymystön kerma Oskar Kokoschkasta ja Robert Musilista Ludwig Wittgensteiniin ja Alban Bergiin hinkuivat vapaaehtoisiksi rintamalle.

Tilanne oli muissa maissa tietenkin vastaava ja lähtö rintamalle muodostui kansanjuhlaksi niin Venäjällä kuin Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Yleisesti pelättiin, että sota loppuisi liian nopeasti.

Ensimmäisen maailmansodan todellisuus oli sitten mitä oli ja Englund kuvailee, miten pettymystään siihen kuvasi englantilainen Paul Nash, joka myös oli aluksi innostunut. Vastaavia tapauksia oli paljon.

Mutta eihän se todellisuuden kohtaaminen estänyt sitten pian pyrkimästä uuteen sotaan, revanssiin. Tämä on mysteeri, jota kirjoittaja ei oikein taida pystyä ratkaisemaan. Tietenkin tuo muistamisen vaikeus ja muistin valikoivuus näyttelivät tärkeää osaa, mutta sen ohella myös varmasti ainakin turhautuminen ja kostonhimo. Ja miten suuri merkitys mahtoikaan olla yleisellä barbarisoitumisella?

Tuskinpa natsienkaan nekrofilia noin vain suoraan ihmisen sisimmästä kumpusi? Kyllähän sen nousulla oli oma historiansa ja etologiansa, monessa suhteessa yhtä ainutkertainen kuin ainutlaatuinen.

 Ovathan nykyiset saksalaiset kuitenkin sen sijaan tunnettuja erityisen suuresta hellämielisyydestään ja sievistelystään, mikä hyvinkin tekee heistä tässä suhteessa ruotsalaisten, tuon entisen soturikansan veroisia.

Englund vertailee kirjassa myös Hitlerin aikaista arkkitehtuuria neuvostoliittolaiseen esittäen hyvin tunnetut esimerkit Pariisin vuoden 1939 maailmannäyttelystä ja megalomaanisista palatsisuunnitelmista.

 Yhteisistä piirteistä on tietenkin puhuttu jo 30-luvulta lähtien ja ne ovatkin usein suorastaan hätkähdyttäviä. Venäjällähän niistä on jo kauan paljon kirjoitettu, mahtaneeko tämä näkökulma miellyttää uutta medinskiläistä näkemystä, jää nähtäväksi, tosiasioihin se ainakin perustuu.

Voisi ajatella, että molemmissa tapauksissa diktaattoria sokaisi ajatus omasta roolista historian luojana. Kun tehdään tuhatvuotista valtakuntaa, ei enää panna merkitystä sille, mitä jokin sukupolvi saa kärsiä ja kestää, eipä edes sille, miten moni kuolee. Tuhannen vuoden näkökulmasta jokainen on aivan yhtä kuollut ja merkitystä on vain sillä, millaisen jäljen tuo tai tämä sukupolvi -historiaa luovan diktaattorin työkaluna- on jättänyt jälkeensä.

Suuren terrorin tutkija Robert Conquest ihmetteli kerran jollekin bolševismin tuntijalle, miksi Stalin tappoi niin paljon ihmisiä, joiden valtaosa varmasti ymmärrettiin viattomiksi. Hänelle vastattiin vastakysymyksellä: Miksi ei olisi tappanut?

 Poroporvarillinen logiikka ei kykene ymmärtämään suurten, historiallisten hahmojen ajattelua. Jo Napoleon sanoi, ettei miljoona ihmishenkeä merkinnyt hänelle mitään. Hän työskenteli suurempien ja pysyvämpien arvojen parissa.

Myös Englundia vaivaa kysymys miksi? Miksi ihmeessä Hitlerin piti toimeenpanna Shoah, joka oli absoluuttisen mieletön kaikkien kannalta, ei vähiten Saksan ja sen sotaponnistelujen. Joukkomurhaaminen jonkin asian takia olisi vielä voinut olla ymmärrettävää, mutta tässähän tappamisesta oli tehty itsetarkoitus. Se teki asiasta ainutlaatuisen ja erotti sen esimerkiksi bolševikkien terrorista.

Tähän voidaan vastata, että kyllähän se tosiaan erotti näitä kahta diktaattoria, mutta ei asia kuitenkaan ollut ainutlaatuinen historiassa. Kysymys on siitä, että kansojen täydellistä tuhoamista on yhä uudelleen tapahtunut uskonnollisista syistä. Esimerkiksi ensimmäisessä Samuelin kirjassa mainitaan, että herra Sebaotin käskyn mukaan amalekilaiset oli tapettava jokaista naista ja lasta myöten (15:3) ja niiden lisäksi vielä heidän eläimensäkin.

Hitlerin suhde viholliseksi tekemänsä juutalaisuuteen oli siis ilmeisen uskonnollinen ja sama koski hänen maanista haluaan hävittää kaupunkeja, Leningrad ja Moskova olivat tunnetusti listalla, mutta aluksi ainakin myös Pariisi, jonka tuhoamista hän vaati uudelleen myös sodan lopulla.

Stalin oli historiallisesta merkityksestään hyvin tietoinen hahmo, joka rankaisi kokonaisia kansoja siirrättämällä niitä mielipuolisesti keskellä sotaa uusille asuinsijoille ja joka teki paljon muutakin megalomaanista ja epäonnistuneeksi tuomittua.

Silti Stalinin suhde voitettuun viholliseen oli aivan muuta kuin hitleriläinen raakuus, jonka esikuvia saa etsiä muinaisuudesta. Se, että Stalinin hallinto onnistuttiin myymään suurille joukoille taistelevana humanismina, on jo toinen tarina.

Mutta hitleriläinen pahuus oli niin suurta, etteivät normaalit ihmiset edes kyenneet tietämään sitä, edes juutalaiset eivät yleensä sitä uskoneet. Miksi olisivat? Koko asiahan oli Hitlerin omaltakin kannalta aivan järjetön.

Niinpä ne tiedot, joita yhä uudelleen lähetettiin Saksan valtaamilta alueilta liittoutuneille, jäivät aina jonnekin mappeihin pölyttymään. Eivät liittoutuneet halunneet pilata uskottavuuttaan levittämällä aivan uskomatonta tietoa.

Vasta sitten, kun tuhoamisleirit vallattiin, olivat todisteet vastaansanomattomia ja niitä alettiin levittää myös saksalaisten eteen. Hyvin usein niihin kieltäydyttiin uskomasta.

Kuitenkin itse se pirullinen arkipäivän työ, jota tuhoajat tekivät, jäi ja jää useimmiten ihmisiltä ymmärtämättä. Se nollapiste on niin saastainen paikka, ettei kukaan normaali ihminen yleensä tunne halua tuppautua sinne katsomaan, mitä tapahtuu.

Englund kyllä tekee parhaansa valmistaakseen lukijalle tähän mahdollisuuden lainaamalla autenttisia kuvaksia viime vuosisadan tappotantereilta.