Suomalaisten puolustus

Suomalaisten puolustus

Daniel Juslenius, Suomalaisten puolustus. Suomentanut ja johdannon kirjoittanut Juhani Sarsila (1703), SKS 1994, 104 s.

Jusleniuksen maisterinväitöskirjan nimi Suomalaisten puolustus/Vindiciae fennorum on koulukurssista kaikille tuttu. Suomalaisten mainetta jouduttiin puolustamaan Suuren Pohjan sodan aikana, kun nälänhädän ja ruton heikentämä maa ei enää entiseen tapaan pystynyt näyttämään taivaan merkkejä itäiselle hyökkääjälle.

Itse asiassa suomalaisten suorituksessa ei ollut mitään vikaa ja vuoden 1703 perspektiivistä se sitä paitsi oli hyvin imponoiva. Narvan maineikkaassa taistelussahan suomalaisten osuus oli suuri, toisin kuin sitten vaikkapa Poltavassa…

Suomalaisten mainetta kuitenkin olivat nakertaneet, paitsi emämaan sopulimainen mielipide vihapuheineen, myös eräät ymmärtämättömät kirjailijat, joukossa sellainen hyvin merkittävä oppinut kuin Jean Bodin, jota yhäkin ahkerasti selaillaan. Bodin oli myös kriittisen ajattelun kehittäjiä, mutta Suomesta hänellä ei ollut mitään empiirisiä tietoja.

Jusleniuksen tehtävänä on väitöskirjassaan torjua vääriä käsityksiä ja osoittaa siinä samalla, paitsi antiikin auktorien tuntemusta, myös kykyä käytellä kaunopuheisuuden aseita, eetosta, paatosta ja logosta.

Tacituksen kuvaus fenneistä ilmeisesti todella tarkoitti lappalaisia sikäli kuin se viittasi mihinkään konkreettiseen eikä kuviteltuun yhteisöön. Benedict Andersonin ”kuviteltuja yhteisöjä” koskevat näkemykset eivät tietenkään vielä tulleet kysymykseen, totean ohimennen ja piruuttani.

Juslenius argumentoi tacituslaista näkemystä vastaan aivan kelvollisesti ja katsoo myös hänen näkemystensä soveltuvan osittain lappalaisiin.

Suomalaisia vastaan oli kuitenkin olemassa väkeviä argumentteja, jotka osittain pohjautuivat käsityksiin humoraalipatologiasta eli neljän nesteen vaikutuksesta ihmisen kykyihin sekä maaperän hengestä, joka taas vaikutti tuohon nestetasapainoon.

Maaperän vuorisuutta oli pidetty kovakalloisuuden syynä, mutta argumentti oli helposti torjuttavissa: vuorisuus keskittyi rannikoille ja sitä paitsi ihmisistä älykkäimmät, eli italialaiset, asuivat myös vuoristoisessa maassa.

Maastamme oli muutenkin löydetty vikoja: tiettömyys, harva asutus, karuus, kylmyys ja niin edelleen. Itse asiassa tämä perustui tietämättömyyteen: meillä kesät olivat hyvin lämpimiä, kaskimaa erittäin hedelmällistä ja vesitiet, jotka talvella jäätyivät, tarjosivat hämmästyttävän hyvät yhteydet.

Kansan ominaisuudet riippuivat myös muun muassa sen nauttimasta ravinnosta. Suomessa se olikin mitä terveellisintä: ruisleipä, maito, voi ja juusto. Ulkomailta tarvittiin meille vain suolaa.

Viiniä ei kotimaassa tuotettu lainkaan, vaikka sitä tuotiin aika lailla. Mutta itse asiassa se olikin aivan tarpeetonta, ehtoolliskäyttöä lukuun ottamatta. Kotimaasta saatiin herkullista, sakeaa olutta ja mitä hienoimpia herkkuja olivat erilaiset linnut, riekoista ja kottaraisista rastaisiin ja varpusiin.

Myös Suomen lukuisat marjat olivat aarre ja katajanmarjoja, jotka esimerkiksi Persiassa olivat erittäin kalliita ja arvokkaita, Suomesta riittäisi vaikka koko maailmalle. Nehän olivat myös lääkkeenä hyvin arvokkaita.

Mitä tulee suomalaisten luonteenominaisuuksiin, he eivät olleet melankolisia, jollaisia muuten pidetään älykkäinä. Melankolisessa temperamentissahan musta sappi oli vallitsevana.

Sen sijaan suomalaiset, kuten yleensä pohjoismaaliset olivatkin sangviinisia eli kosteita ja lämpimiä. Tämä johtui suuresta verevyydestä ja sivumennen sanoen on yleensä ymmärretty vilkkaudeksi.

Suomalaiset olivat kovia, kovakalloisia, eikä pehmeys ollutkaan viisauden merkki. Oveluutta suomalaisilta puuttui, mutta sehän ei ollutkaan älyä, vaan älyn luonnotonta käyttöä.

Suomalaiset olivat sen sijaan vilpittömiä ja heidän epäluuloisuutensa johtui katkerista kokemuksista. Heidän rehellisyytensä oli suurta ja ilmeni vaikkapa siinä, että suurina kuolovuosinakin oli talot jätetty lukitsematta.

Urhoollisuutta suomalaisilla riitti, kuten myös oppineita. Käsityöläisiä ja kauppaa oli vähän, mutta sehän todisti vain siitä, ettei niitä paljon tarvittu. Sitä paitsi suomalainen arvosti Ciceron tavoin enemmän maanviljelyä kuin muita ammatteja.

Suomalaisten urhoollisuus oli erinomaista. Itse asiassa he saattoivat jättää pakenematta silloinkin, kuin se olisi ollut ainoa järkevä toimintatapa ja lähellä on ajatus, että tässä hyve oli muuttunut paheeksi, mutta ei nyt kovin suureksi, ei kai spartalaisiakaan halveksittu kaatumisesta viimeiseen mieheen Marathonin kentällä.

Saksalaisiin verrattuna suomalaiset esiintyvät edukseen. Toisin kuin on väitetty, he eivät ole näiden veroisia suuria juoppoja. Saksalaiset ovat kyllä julkaisseet paljon kaikenlaista, mutta hehän kirjoittavat enemmän kuin tietävät. Suomalaisten kanssa mahtaa olla päinvastoin.

Kuten jokainen järkevä ja säädyllinen ihminen, myöskään Juslenius ei tarkoita, että hänen yleisellä tasolla kuvaamansa asiat pätisivät myös yksittäisiin ihmisiin.

Mutta kaiken kaikkiaan, ryhmänä myös suomalaisista on mahdollista antaa yleisiä luonnehdintoja, joilla voi katsoa olevan tieteellistä pätevyyttä. Emmehän me mistään voi mitään ymmärtää, ellemme yleistä.

Suomalaisilla on Jusleniuksen mukaan olemuksessaan edustavaa miehistä arvokkuutta. Ulkonäkö, joka saattaa näyttää karkealta ja karvaiselta, on tarvittaessa hoidettavissa siistiksi.

Iloisuutta ei suomalaisista ensi näkemältä huomaa selvästi, mutta se on suomalaisuuden, kuten yleensä pohjoismaalaisuuden tärkeä osa. Siihen liittyy, että ollaan myös urhoollisia sotureita.

Kuitenkaan urhoollisuuteen ei liity villiä raakuutta, vaan jopa lempeys. Leppyväisyys ei ole kunniattomuuden, vaan ylevyyden merkki. Sitä paitsi suomalaiset ovat taipuvaisia riuskaan työntekoon ja kestävät erinomaisesti kuumaa ja kylmää sekä nälkää ja janoa. Myös luontainen siveys on suomalaisille ominaista.

Kaupungeissa toki voi nähdä ulkomaalaisten turmiollista vaikutusta (Suurin asutuskeskus oli alle 7000 asukkaan Turku), mutta nekin olivat puhtaampia kuin puhtaimmat ulkomaiden kaupungit. Sivumennen sanoen Turussa oli tuohon aikaan 55 kapakkaa.

Anteliaisuus oli suomalaisilla kerrassaan ylenpalttista ja he myös halveksivat rikkautta ja ylellisyyttä. Hienostuneisuuden puutteesta suomalaisia voi toki kritisoida, mutta eihän se kuulunut todellisiin hyveisiin.

Suomalaiset olivat myös hurskaita, toteaa Juslenius –sikäli kuin hurskautta ylipäänsä voi lukea nykyajan ihmisten ansioksi. Niin kataliksi olivat ajat siis menneet ja kukaties kirjoittajan mielessä kangasteli ajatus siitä, että rappion aikaa elettiin.

Tosin vuosi 1703 oli vielä toivoa täynnä ja Ruotsi maineensa huipulla. Kohtuullista siis oli, että Suomikin saisi siitä itselleen kuuluvan osan.

Edellä olen tyytynyt vain poimimaan haarukkapaloja Jusleniuksen esityksestä. Juhani Sarsila on lisännyt tekstiin oppineet ja henkevät kommentit, joihin kannattaa ehdottomasti tutustua, kun tätä kirjaa lukee.

Monet Jusleniuksen luonnehdinnat ja pohdinnat ovat tänäänkin kiinnostavia, etten sanoisi ajankohtaisia. Hienoa, että kansallemme on tämäkin kirja käännetty ja toimitettu!