tiistai 25. huhtikuuta 2017

Ang-ling-hua. Uusi maailmankieli



Kiinaa puhutaan

Joskus aina hätkähtää, kun huomaa, että ympärillä on asioita, joita ei vielä sukupolvi sitten osannut ollenkaan odottaa.
Instituutissa, jossa minulla nykyään on työpöytä, kuulee jatkuvasti puhuttavan kiinaa. Vasta noin kolmekymmentä vuotta sitten englannista tuli täällä normaali ja jokapäiväinen kieli. Sitä ennen ruotsikin oli yleisempää ja venäjä tuli konserttiin mukaan melko samoihin aikoihin, siis 1990-luvulla.
Nyt siis kiinaa kuulee koko ajan ja myöskin näkee. Tässä ei sinänsä ole mitään kummallista, sillä itse instituutti perustettiin aikoinaan etupäässä juuri Euroopan ulkopuolisten alueiden touhuja seuraamaan. Kauan noiden alueiden spesialistit ja heidän vieraansa kuitenkin toimivat fyysisesti hieman eri paikassa. Nyt he ovat täällä.
Venäjän kieli on nyt sen sijaan näiden seinien sisältä mennyt etupäässä sinne, minne rahatkin, ei kovin kauas tosin. Saksaa ja ranskaa meillä ei kovin paljon koskaan harrastettu, vaikka olisi pitänyt, mutta espanja sen sijaan on nykyään myös paljon esillä ja tilanne on ollut tämä ehkä parikymmentä vuotta.
Tietenkään yhden pikku laitoksen tilanne ei sinänsä kuvaa mitään yleistä trendiä millään tarkkuudella, mutta silti muutos on todellinen ja hätkähdyttäväkin. On se joku oire jostakin.
Englannin normalisoituminen kansainväliseksi lingua francaksi on kai ollut väistämätön ja monessa mielessä hyvin positiivinen asia. Toisaalta sen kaikkinielevä läsnäolo ja tunkeminen kaikkien muiden kielien päälle ja väliin edustaa myös sietämätöntä puolivillaisuutta ja barbariaa.
Kun latinakin on jo unohdettu, alkaa olla täysin normaalia olettaa, että uusin sukupolvi pitää englantia kaikkien kielien äitinä ja luulee, että ne samat sanat, joita löytää niin suomesta kuin englannista on tietenkin jälkimmäisestä lainattu, mistäpäs muualta?
Englannissa oletettiin kuulemma joskus, että Jumalan äidinkieli oli juuri englanti ja tuntuu siltä, että tämä asenne alkaa jo meilläkin olla aivan normaali. Muutos entiseen on suuri.
Kiina ei häiritse minua millään tavalla. Vaikka osaan sitä varsin kehnosti, on hauska joskus käyttää muutamia fraaseja jollakin muullakin kielellä kuin englanniksi tai suomeksi. En kylläkään pidä hölöttämistä millään kielellä itsetarkoituksena.
Anglosakseille olen yrittänyt joskus opettaa edes suomenkielisiä tervehdyksiä, mutta useimmat eivät näytä niitä ymmärtäneen ja jopa pahastuvat luullen varmaan saavansa osakseen herjauksia.
Ehkäpä heillä on sitten huono omatunto tai, kuten sanotaan itsetunto? En tiedä. Toki tunnen monia kelpo ihmisiä, jotka osaavat pelkkää englantia.
Joka tapauksessa minun tuttavapiirissäni on nykyään varsin suuri määrä ihmisiä, joille Kiina ja kiina ovat läheisiä. Jonkun lapsi on Kiinassa naimisissa, toinen työskentelee siellä muuten vain. Kolmannen lapsi opiskelee kiinaa jo ala-asteelta lähtien suomalaisessa koulussa, neljännen poika opiskelee kieltä yliopistossa.
 Oma poikani ja hänen vaimonsa opiskelivat myös kieltä Kiinassa ja oppivatkin varsin kiitettävästi. Vielä 1970-luvulla kiinaa opiskelevia pidettiin friikkeinä, jotka eivät tietenkään koskaan kykenisi oppimaan mitään niin ylijärjellisen vaikeaa kuin tuo kieli, jota kirjoitettiinkin niin käsittämättömillä risuaidoilla.
Nämä käsitykset taitavat vieläkin jatkaa elämistään, vaikka ilmeinen totuushan on, että kiina on helpoin kuviteltavissa oleva kieli sikäli, että siitä puuttuu kokonaan kielioppi. Ei muuta kuin sanoja peräkkäin. Ei taivutuksia eikä väännöksiä. Sellaistahan juuri on pidgin-englanti, jossa kiinan ”kieliopin” mukaisesti käytetään englannin sanoja.
Toki tuo kiinan tonaalisuus saattaa tuottaa todellisia vaikeuksia puheessa ja sen ymmärtämisessä ja etenkin sanojen muistamisessa, mutta käytäntö on paljon helpompaa kuin teoria, ainakin aluksi.
Mutta toki taide on pitkä ja elämä lyhyt jokaisen vieraan kielen kohdalla. Todella hyvää englantia puhuvat vain harvat ei-natiivit. Monet, jotka luulevat sitä puhuvansa, käyttävät vain moukkamaista juppikieltä, jonka kuunteleminen ja lukeminen tuottavat tuskaa patriooteille.
Mutta lingua francalla onkin toiset tehtävät. Englanti on aika surkea vaihtoehto tuohon rooliin, kuten olen useasti väittänyt. Mutta ehkä sitä sentään voisi kehittää?
Kiinaa kirjoitetaan latinalaisilla kirjaimilla muun muassa ns. pinyin-romanisaation avulla. Sen käyttöä hankaloittaa hieman noiden toonimerkkien löytäminen nykyisessä tietokoneesta, jolle tuntuu skandimerkkienkin hyväksyminen olevan ylivoimaista. Niinpä en niitä tässäkään käytä.
Joka tapauksessa itse pinyin-järjestelmän idea on verrattoman hieno, olkoonkin, että se vastaa ääntämystä paljon huonommin kuin vaikkapa suomen tai italian oikeinkirjoitus.
Tehtäköön siis myös englanninkieleen oma pinyin-järjestelmä, joka vapauttaa onnettoman lingua francan käyttäjän niistä keskiajan munkkien typeryyksistä, jotka panivat heidät merkitsemään äänteitä niin epäloogisilla tavoilla.
Kun tämän lisäksi aletaan käyttää lingua francassa pidgin-englannin mukaista ”kiinan kielioppia”, saadaankin kahden suurimman maailmankielen luova synteesi, joka on vapaa molempien suurimmista vioista!
Sanasto on tietenkin vielä aluksi hyvin anglosaksista ja enimmäkseen siis kreikan ja latinan perua, mutta kyllä vapaa kehitys ennen pitkää sijoittaa uuteen kieleen yhä enemmän ja enemmän kiinan sanoja. Niiden suurena etunahan on lyhyys ja voin jo kuvitella, miten hienosti ne täydentävät anglosaksista pohjaa.
Myös kiinalainen tapa toistaa joitakin sanoja edustaa äärimmäistä selkeyttä ja uskon sen saavan paljon käyttöä uudessa kielessä. Ajatelkaamme vaikkapa sellaista ilmausta kuin hao-buhao, (vai mitä?) tai dui-budui tai mikseipä hui-buhui ja niin edelleen. Venäläiset muistakoot, että tuo iänikuinen jokapaikan hui lausutaan hieman toisin kuin he luulevat.
Pitkiä englanninkielen sanoja aletaan ennen pitkää jättää pois käytöstä ja korvata ne kiinalaisilla. Vain muutamat ilmaukset (OK?) kestävät kokeen.
Kun tässä ajattelee tulevaisuutta, niin alkaahan siinä ihan innostua. Jo suuri kielitieteilijä Stalin sanoi kerran, ettei se tulevaisuuden kieli, jota maailma kerran puhuu, ole mikään nykyisistä kielistä. Sitä vastoin on selvää, että näiden pohjallehan se rakentuu.
Kehittyköön ja kukoistakoon siis uusi maailman kansojen yhteinen lingua franca (putonghua)! Sille varmaan täytyy keksiä uusi nimikin. Jos aivan vaatimattomasti uskaltaisi esittää, niin voisikohan se olla vaikkapa ang-ling-hua?

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Sano ei fasismille



Sano ei fasismille

Hamed Abdel-Samad, Le fascisme islamique. Une analyse. Grasset 2017, 299 s.

Taannoin tuli jo mainittua Abdel-Samadin kiinnostava kirja, jota kannattaa pohtia enemmänkin. Islamismin vertaaminen fasismiin ei ole mitään uutta, vaikka monille sekin tuntuu olevan kynnyksen takana siitä kaikesta huolimatta, mitä tiedotusvälineet päivästä toiseen tuovat eteemme.
Kirjoittaja, entinen kiihkeä muslimi ja yhä ilmeisesti muhamettilaisena itseään pitävä intellektuelli, menee kuitenkin pitemmälle ja puhuu nimenomaan fasismista, islamilaisesta fasismista, jota islamismi on eikä ainoastaan muistuta. Veljesaatteittensa tavoin se syntyi ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa, imperiumin jälkeisessä suuressa murroksessa.
Islamismin ja fasismin yhteiset piirteet ovat niin ilmeisiä, että niiden luetteleminenkin tuntuu tylsältä aapiskirjan kertaukselta. Myöhästyneiden maiden suuri turhautuminen ja reaktio modernisaatioon, tradition palvonta, yhteisöllisyyden kaipuu Gesellschaftin sijaan, salaliittoteoriat ja jopa veren ja maan symboliikka.
Jerusalemin suurmuftin ja Hitlerin yhteistyö perustui ainakin edellisen taholta vilpittömään ihailuun ja Hitlerin kultti islamilaisessa maailmassa synnytti jopa huhuja siitä, että johtaja (jollaiseksi myös suurmufti asettautui) oli itse asiassa salaa kääntynyt muslimiksi ja tehnyt pyhiinvaelluksen Mekkaan ja omaksunut nimen Hajd Muhamed Hitler.
Kuten natsismin, myös islamismin tavoitteena oli ja on ehdoton, totalitaarinen valtio, joka ei tunnusta ihmisille yksityiselämää ideologian ulkopuolella. Myös ajatus ali-ihmisten eli ei-muslimien alistamisesta ja/tai tuhoamisesta on samanlainen molemmilla suuntauksilla. Täydellinen kunnioituksen puute yksilöä ja hänen oikeuksiaan kohtaan ja soturin hahmon ihailu ja naisen halveksunta ovat myös yhteisiä.
Jos kohta natsismi, fasismi ja kommunismi kuin myös Japanin jälkijättöinen bushido-kultti tuhoutuivatkin ennen pitkää omaan tolkuttomuuteensa, jatkaa islamilainen fasismi yhä olemassaoloaan, mitä on syytä prima facie pitää aika kummallisena.
Asiaa selittänee parhaiten se, ettei beduiineja sitten Napoleonin aikojen koskaan katsottu tarpeelliseksi varsinaisesti kukistaa sekä sotilaallisesti että poliittisesti. Kaiketi läntisen kulttuurin ylivoimaisuuden katsottiin sellaisenaan riittävän häivyttämään keskiaikaiset houreet, ennemmin tai myöhemmin.
Muhamettilaisen maailman suuri onnettomuus on, että sen on sallittu jämähtää primitiivisiin uskomuksiinsa. Itse asiassa länsimaiset valtiot ja jopa intellektuellit vain pahentavat tilannetta hyväksymällä keskiaikaiset normit ja jopa osoittamalla niille kunnioitusta.
Erilaiset suurmoskeijat ovat käytännössä Saudi-Arabian rahoittaman salafismin kasvualusta. Salafismi on saanut vapaasti rehottaa ainakin Saksassa, koska sen todellista merkitystä jihadismille ei ole helppo todistaa. Kuitenkin yhteys on olennainen.
Islamismi ei ole samaa kuin islam, sanotaan. Kirjoittajan mielestä tämä tietenkin on totta, mutta juuri islam tekee islamismin mahdolliseksi ja ilman islamin muuttumista on lähinnä mahdotonta erottaa noita kahta toisistaan. Mikäli islamista tulisi virallinen uskonto jossakin länsimaassa, olisi välttämätöntä alistaa sen opetus tavanomaisten yliopistollisten normien alaisuuteen. Tätä ei tapahdu missään.
Länsimaat, jotka kumartelevat keskiaikaiselle raakuudelle, saavat suuren osan syystä niskoilleen. Sitä paitsi juuri ne ovat itse vaaravyöhykkeessä. Simppeli yhtälö kertoo, miksi työttömistä lännessä asuvista nuorista tulee islamistiterroristeja ja taistelijoita. Sitä on turha kerrata: avainsanat ovat ressentimentti ja voimaannuttaminen.
Miksi islamilla ei ole Lutheria? Kysymys voi olla liian vaikea, vaikka yhtälö näyttää helpolta: siksi, ettei islam anna mitään tilaa älylliselle pohdinnalle. Mutta mikä sitten voisi olla edes askel pois keskiajasta?
Abdel-Samad esittää kiinnostavan ajatuksen: Kristinusko pääsi joskus ulos ummehtuneesta irrationalismistaan satiirin kautta. Ensin oli Erasmus Rotterdamilainen ja muut hänen kaltaisensa. Viimein päädyttiin Voltaireen.
 Muslimit eivät tunnetusti siedä minkäänlaista huumoria profeettansa suhteen. Juuri se voisi kuitenkin olla se alku, josta uskonnon uudistuminen voisi lähteä käyntiin.
Sen sijaan, että lännessä vaadittaisiin valistuksen normien noudattamista, siellä on sallittu fasistisen obskurantismin määrätä valtioiden omaa käytöstä ja suhtautumista islamilaisiin enklaaveihin. Sharia-poliisit käyttävät tänä päivänä valtaa monien Euroopan kaupunkien alueella.
Länsi on kumarrellut islamin vaatimuksille sen sijaan, että olisi pitänyt kiinni valistuksen perinnöstä.  Muhamettilaisen fasismin peruselementtejä on loukkaantuminen, ressentimentti, joka viime kädessä juontaa juurensa oman täysin todellisen kyvyttömyyden ja mitättömyyden tajuamisesta ja heijastetaan sitten toiseen.
Sen sijaan, että kehitettäisiin suunnitelmia uudesta, luovasta tulevaisuudesta, islamilainen fasismi pyrkii vain ja ainoastaan palaamaan vanhaan mahdollisimman täydellisesti. Sen päämäärät ovat vain ja ainoastaan tuhoavia.
Tämän noidankehän murtaminen on mitä suurimmassa määrin myös länsimaiden intresseissä. Niinpä typerä ”suvaitsevaisuus” uskonnon hahmossa ilmenevää fasismia kohtaan on karhunpalvelus sekä muhamettilaisille että länsimaille itselleen.
Kun Jyllands-Posten ja Charlie julkaisivat pilakuvia Muhammedista, ne itse asiassa tarjosivat auttavaa kättä muhamettilaiselle maailmalle, jonka on jo aika oppia nauramaan omille typeryyksilleen ja irtautua keskiaikaisuudestaan.
Ikävä kyllä, terrori-iskut ja niiden uhka saivat lännen vastuuttomat piirit lähinnä vain lisäämään itsesensuuria, joka muutenkin on paljastanut toinen toistaan arvottomampien hurskastelijoiden todellisen olemuksen.
Kirjoittaja tietää, mistä puhuu. Myös hän on saanut fatwan, joka määrää kuolemantuomion profeetan halventamisesta ja joutunut suuriin vaikeuksiin yrittäessään julkaista käsillä olevaa teosta muuttamattomana.
Abdel-Samad ei kuitenkaan ole menettänyt toivoaan. Vielä ei ole liian myöhäistä toimia. Toimiakseen on kuitenkin ymmärrettävä, mistä on kysymys.
Voimme siis todeta, että ne, jotka puuhaavat tähän maahan suurmoskeijaa, suosivat fasismia. Ne, jotka harjoittavat sensuuria ja itsesensuuria islamiin ja islamismiin nähden, rakentavat alustaa fasismille, joka ennenkin on noussut kukoistukseen hyväntahtoisten typerysten avulla.
On sekä maailman valtavan islamilaisen väestön että muiden kannalta välttämätöntä, että lakataan liehittelemästä sitä ihmisvihan ja raakuuden ideologiaa, jota islamismi edustaa. Islamilaisen väestön on tultava tähän mukaan ja saatava tässä myös tukea niiltä, jotka ovat omaksuneet valistuksen aatteet ja ymmärtävät asioita laajemmin.
Näin siis julistaa rohkea intellektuelli, joka muistuttaa Solženitsynin sankarihahmoa niinä vuosina, kun häntä tämän maan älymystön keskuudessa pilkattiin, herjattiin ja haluttiin sensuroida.
Tulikin muuten mieleeni, mahtaisiko meiltä nyt löytyä kustantajaa, joka haluaisi julkaista Abdel-Samadin kirjan suomeksi? Siihen olisi paljonkin syytä. Esimerkiksi sen sisältämät tiedot muslimiveljeskunnan ja muidenkin muhamettilaisten instituutioiden historiasta olisivat sangen tarpeen myös meikäläisessä keskustelussa.



Armeliaisuuden muodot



Armeliaisuuden velvoitukset ja rettelöinnin harha

Toinen toistaan merkittävämpi hahmo on nyt noussut moraalista säteilyään levittämään kertoen koko maailmalle, että viranomaistemme tekemät käännytyspäätökset ovat vääriä. Ei siis panna  niitä toimeen  ja tehdään uudet ja kivemmat .
Jos joku tähän maahan kutsumatta tullut asuu pari viikkoa torilla, niin tokihan hänen pitää saada tahtonsa läpi, vai miten se Soini asian ilmaisikaan? Vai oliko kyseessä sittenkin se pappi, joka meni kaavussaan viranomaisia vastaan hulinoimaan? Vai oliko jokin muu tarkoitus?
Pääsiäisen johdosta tietenkin huomattiin vielä kirkon levittämässä sanassa todeta, että viittaaminen viranomaisten lainvoimaisiin ratkaisuihin on verrattavissa Pilatuksen käsienpesuun. Niinhän se Jeesuskin kerran lainvoimaisella päätöksellä ristiinnaulittiin. Olisikohan tuo ollut parempi jättää tekemättä vai mitä tässä ajatellaan?
Joka tapauksessa kansankirkkomme asettuminen tällaisessa asiassa selvästi politiikan välikappaleeksi ja viranomaisten vastustajaksi asettaa sen jonnekin muualle kuin mihin asema uskonnollisena yhteisönä velvoittaisi. Luterilainen maamme ei ole teokratia eikä sen pidä sellaiseksi tullakaan.
Mahtoiko Jeesus kerran koota ympärilleen joukkoja taistellakseen viranomaispäätöksiä vastaan, vaikka varmasti ymmärsi, etteivät ne aina oikeita olleet, mukaan lukien hänen oma tuomionsa?
Eipä tietenkään. Turvapaikanhakijoiden maahan ottaminen tai ottamatta jättäminen  kuuluu maallisen regimentin alaan ja se on mitä suurimmassa määrin poliittinen kysymys, jossa pelataan yhteisillä rahoilla. Järjestäytyneessä yhteiskunnassa sellaiset kysymykset täytyy hoitaa normaalin proseduurin puitteissa eikä paikalle sattuneiden aktivistien mielen mukaan.
Sen sijaan, että olisivat ryhtyneet toteuttamaan armeliaisuutta kristittyinä, henkilökohtaisesti ja omilla varoillaan, nuo tietyt henkilöt alkoivatkin avoimesti osoittaa halveksivansa valtion pelisääntöjä ja vaativat veronmaksajien rahojen käyttämistä heidän omien, sinänsä varmaankin ihmisystävällisten mieltymystensä mukaisesti.
Tässä maailmassa nyt kuitenkin sattuu olemaan loputtomasti erilaisia mahdollisuuksia käyttää rahoja ja kaikkea muutakin, niin henkilökohtaista kuin valtiollista panostusta, myös jalosti ja hurskaasti. Kenttä on siis vapaa. Ei muuta kuin kristillistä rakkautta harjoittamaan ihan omin voimin tai sitten pyrkimään valtiolliseen vaikuttamiseen jonkin poliittisen puolueen kautta.
Koska nuo politikoimalla ja rettelöimällä kunnostautuvat ja kristillisyyden nimissä pelaavat filantroopit eivät näytä ymmärtävän ihan aikuisten oikeasti, mitä myötätunnon ja armeliaisuuden teot oikein voisivat olla, katsokoot mallia vaikkapa katolisen kirkon traditiosta, jonka viisaus seuraavassa linkissä on lapsille sovitettu. Valitettavasti teksti on italiaksi, mutta kuvistakin voi jotakin oppia.
Joka tapauksessa siis noista neljästätoista seitsemän työtä on ruumiillista ja seitsemän hengellistä. Tässä ei ole esitetty mitään löysää löpinää, vaan hyvin konkreettisia esimerkkejä sellaisista teoista, jotka arvatenkin antaisivat myös Jeesukselle hyvän mielen. Jeesustelijoista en osaa sanoa.
En linkkaa tätä pilkatakseni. Esitys on todellakin aivan valloittava ja myös velvoittava. Jotakin tästä hengestä soisi niillekin kristillisyyden kaavussa komeileville, jotka ovat valinneet hulinan ja joukkohysterian kristillisen rakkauden sijasta ja muka juuri sitä edistämään.
Yksi lohdutuksen muoto muuten on syntisten moittiminen. On myös sanottu, joskaan ei tässä luettelossa, että rangaistus on rikollisten oikeus. Asiat ovat sentään sukua toisilleen. Jospa nyt siis muistettaisiin tämäkin.
Paperittomuus on muuan rikos muiden joukossa, ehkä hyvinkin ymmärrettävä, kuten niin moni muukin rikos, vähänkö niitä on kiusauksia. Mutta jospa nyt ei totuutta unohdettaisi, silloin on vaara sortua varsinaiseenkin valehteluun. Mikäli rikollinen pannaan vankilaan, velvoittaa armeiliaisuus käymään häntä katsomassa. Vapauttamisesta ei puhuta mitään.
Toki tätä herttaista luetteloa lukiessa on mielestäni syytä pitää mielessä, että vaikka pyhiinvaeltajille kehotetaan antamaan majoitus, ei tämä tarkoita hidzran tai edes hajjin suorittajia. Mikäli tässä erehdyn, erehdyn vilpittömästi.
Ehkäpä pienet bambinot, kaikessa herttaisuudessaan, auttavat isoja setiä ja tätejäkin ymmärtämään, mikä ero asioilla ja toisilla asioilla on? Politiikka on politiikkaa ja hyväntekeväisyys on hyväntekeväisyyttä. Mikäli joku ei italiaa osaa, mahtanee nykyinen käännöskone tehdä tehtävänsä ainakin näin simppelin tekstin kohdalla.