lauantai 16. joulukuuta 2017

Venäjän synnit



Oma maa on aina oma

 My country, right or wrong! on yksi noita niin usein väärinkäytettyjä ja niin usein yhteydestään irrotettuja lainauksia. Se on peräisin amerikkalaiselta meriupseerilta Stephen Decaturilta ja liittyy parisataa vuotta sitten esitettyyn maljapuheeseen.
Itse asiassa puhuja ei pöyhkeästi julistanut, että hänen maansa on aina oikeassa, tekipä mitä tahansa. Sen sijaan hän esitti toivomuksen, että se kanssakäymisissä vieraiden valtojen kanssa aina noudattaisi oikeutta ja tämähän se oli ensisijaista.
 Mikäli näin ei ollut, oli asia tietenkin mitä valitettavin ja aivan erityisesti siitä syystä, että kyseessä oli joka tapauksessa oma maa. Olihan siitä tunnettava vastuuta. Olihan se sittenkin minun maani. Näin sitä ideaa on kommentoitu, mielestäni oikein.
Mitä tällaisesta asenteesta sitten voisi seurata? Ainakin se, ettei omaan maahansa identifioitunut henkilö irtisanoudu siitä aina kun sen käytöksessä näyttäisi olevan jotakin vialla. Tätähän voisi verrata siihen, että isä irtisanoutuisi pojastaan tai poika isästään aina vastaavassa tapauksessa.
Mikäli oma maa on väärässä, on sen kansalaisten velvollisuutena saada väärä oikaistuksi. Asia on tavalla tai toisella moraalisesti, joskaan ei juridisesti sen kansalaisten vastuulla eikä sitä voi paeta aina silloin kun sattuu mieli tekemään. Olisi paitsi alhaista, myös naurettavaa pyrkiä omimaan maansa historiasta vain sen hienot ja ylpeilyn arvoiset asiat ja irtisanoutua kaikesta muusta.
Kuuluminen tiettyyn maahan ja sen kulttuuriin merkitsee normaalitapauksessa myös identifioitumista kansakunnan sukupolvien ketjuun ja niihin kohtaloihin, joita tuo maa on saanut kokea.
Tämä ei toki tarkoita sitä, että olisi ehdottomasti oltava tuossa maassa syntynyt voidakseen omaksua sen identiteetin. Joka tapauksessa se auttaa asiaa ja on todennäköistä, etteivät hiljattain maahan muuttaneet ole voineet täysin kehittää itselleen paikallista identiteettiä. Kuinka olisivatkaan voineet?
Tietyt rajoitukset siinä, missä määrin joku tulokas joitakin asioita voi tai edes haluaa omaksua, ovat tietenkin luonnollisia, eivätkä ne toki kenenkään ihmisarvoon tai muihin vastaaviin perusasioihin vaikuta.
Siitä huolimatta suhde omaan maahan on maan kannalta tärkeä seikka ja se voi vaihdella hyvinkin paljon. Tämä koskee myös syntyperäisiä kansalaisia.
Jostakin syystä asia tuli mieleeni kuunnellessani stalinismi-seminaarin keskustelua pari viikkoa sitten Moskovassa. Stalin loi inhottavan hirviövaltion, joka sitten sai seuraajia ympäri maailmaa.
Stalin oli suuri lurjus, mutta ei hän yksinään kaikkea pahaa tehnyt. Mukaan mobilisoitiin miljoonia ja he menivät, kuka innoissaan, kuka peloissaan, kuka kyynisenä ja kuka joukon jatkona, yrittäen piiloutua.
Kun koko tätä vyyhteä yritetään avata ja selvittää, mistä kaikesta siinä oli kyse, ei riitä viitata johonkin häthätää hatusta nostettuun suureen lukuun uhrien määrästä ja julistaa, että Stalinin nimen saa lausua vain hammasta purren.
Näille ihmiselle kyseessä oli minun maani. Omat esi-isät olivat kaikessa tavalla tai toisella mukana.
Tiedämme kaikki, saksalaisetkin, että Saksa toteutti Hitlerin aikana rikollista politiikkaa. Jostakin syystä näyttävät monet lähtevän siitä, ettei sitä saisi edes yrittää ymmärtää, enempää kuin stalinismiakaan.
Tuollainen näkemys merkitsee yksinkertaisesti rationaalisuudesta luopumista ja pelkään pahoin, että se on vaarallisen läheistä sukua itse sille totalitarismille, jota se niin kavahtaa.
Pidän todennäköisenä, että vasta tunnustamalla patrioottinen rakkaus isänmaahan ja ottamalla moraalinen vastuu sen historiasta, voidaan aikaansaada hedelmällinen suhde menneisyyden ja nykyisyyden välille.
Pelkkä ylpeily omasta historiasta on yhtä naiivia kuin sen kauhistelu, jota monet tänäkin päivänä tohkeissaan harrastavat. Näyttää siltä, että he henkisesti sijoittuvat yleensä lähelle totalitaarisia liikkeitä, jotka tänään ovat yhtä suosittuja kuin usein ennenkin, vaikka itse liikkeillä ei olisikaan valtiollista luonnetta. Turha niitä lienee tässä nimetä.
On usein sanottu, että Saksa on tehnyt tilit selväksi menneisyytensä kanssa, mutta Venäjä ei.
Tiedä häntä. Ainakin Saksan kanssa tehtiin aikoinaan tilit selväksi, kuten myös Japanin kanssa. Siinä tarvittiin raakaa voimaa.
Venäjän kanssa sellaista ei ole tapahtunut eikä taida tapahtua.  Kuitenkin myös siellä menneisyyden rikoksista on irtisanouduttu korkeimmalla taholla eikä vain siellä.
Ongelmana onkin, ettei saavutuksista haluta irtisanoutua, vaan niistä samaan aikaan ylpeillään ja niitäkin sentään oli.
Myös imperialistinen valloituspolitiikka ja yhteistyö Hitlerin kanssa vuosina 1939-1941 ja toisen maailmansodan aloittaminen on haluttu kokonaan vierittää pois omilta niskoilta. Ottakoon Hitler kantaakseen nämäkin, hyökkäsihän hän sitten aikanaan.
Historia taitaa olla liian vaikea laji laajojen kansanjoukkojen harrastettavaksi. Taistelujen rekonstruointi ja hylsyjen kerääminen ei vielä mahdollista historian todellisten kysymysten esittämistä, saati niihin vastaamista.
Ehkäpä rautalangasta väännettyjen mustavalkoisten olkiukkojen rakentaminen onkin se korkein taso, jolla kansakunnan muisti voi liikkua tässä maassa.
Älkäämme siis odottako liikoja myöskään Venäjän kansalta, kun se omaa menneisyyttään tarkastelee. Kansa teki parhaansa ja totteli ja ainakin se kärsi aivan suunnattomasti
Sitä paitsi kärsimyksen uskotaan aina vapahtavan kansan sen veriruskeista synneistä. Ajatelkaamme nyt vaikkapa talvisodan aikalaiskirjallisuutta ja romaanikilpailun voittajaa, jonka nimi oli Lunastettu maa.
Vaatii sitten jo aika lailla kapasiteettia, jos kaiken kärsimisen jälkeen tunnustetaan vielä velka kaiken maailman puolalaisille ja balteille ja jopa ukrainalaisille, joilla itse asiassa oli silloin aikanaan sama neuvostoidentiteetti. Kuinka se voisi nyt olla jokin muu? Onko kyseessä kyyninen valehtelu vai puhuvatko jotkut natsimieliset ukrainalaisten suulla?
On mielestäni helppo ymmärtää, että tällaisia kysymyksiä tulee venäläisten mieleen ja että heidän syyllisyydentuntojaan on vaikea herätellä.
Sitäkin suurempaa arvostusta mielestäni ansaitsevat ne, jotka tasapainoisesti ja oman maansa patriootteina pysyen pyrkivät selvittämään ja analysoimaan menneitä syntejä, myös kansakunnan vastuulla olevia. Se on sentään heidän maansa ja heillä on asioihin väistämättä oma näkökulmansa.
Joskus näyttää siltä, ettei Venäjän politiikan huipulla ymmärretä sitä myönteistä merkitystä, mikä politiikassa ja kulttuurissa on lojaalilla oppositiolla. Sitä pidetään a priori epäilyttävänä ja vihamielisenä. Ikävä kyllä, se usein antaakin perusteita näille epäilyksille.
Tilanne opposition suhteen taitaa olla samanlainen kuin aikoinaan, yli sata vuotta sitten. Itsevaltiuden ollessa voimissaan kaikenlainen oppositio ja yleensä poliittinen toiminta kuuluivat kiellettyihin asioihin.
Niinpä tsarismi hukkasi etsikkoaikansa ja myös duumakauden ohjattu demokratia päätyi katastrofiin. Nikolain aikana Venäjän talous nousi hurjaa vauhtia, mutta samalla repesivät auki myös yhteiskunnalliset ongelmat, joihin ei ehditty tai ymmärretty asianmukaisesti vastata.
Putinin kausi on venäläisille merkinnyt ennen näkemätöntä talouskasvua ja hyvinvointia. Se tosin jakaantuu yhtä epätasaisesti kuin amerikkalaisten hyvinvointi ja se tarkoittaa suurta epätasaisuutta.
Silti on hyvin ymmärrettävää, että presidenttiä kannatetaan hyvin laajoissa piireissä. Suosio lähentelee Kekkosen suosiota sen ollessa suurimmillaan.
Monen mielestä venäläisten pitäisi nyt ehdottomasti hylätä Putin, joka on vienyt maan kansainväliseen paitsioon ja laiminlyönyt talouden kehittämisen nykyistäkin paremmaksi.
Asia nyt kuitenkin on niin, että Venäjä on heidän maansa ja sitä paitsi se useimpien mielestä on kansainvälisissäkin suhteissa menetellyt oikein, kuten tutkimukset osoittavat.
Ehkäpä asia kannattaisi hyväksyä tosiasiana ja ymmärtää sekin, ettei millään värivallankumouksella ole paljon mahdollisuuksia.
Sellainen saattaisi sitä paitsi nostaa pintaan ne, jotka Putinin aikana ovat pysyneet aisoissa. Tarkoitan niitä risupartoja, jotka haluaisivat tuoda oman fundamentalisminsa Venäjän viralliseksi politiikaksi.
On todella sääli, ettei Venäjällä ole vakavana vaihtoehtona maltillista, patrioottista oppositiota. Eihän tässä kyllä mitään uutta ole, valitettavasti.
Siitä huolimatta juuri sellaiset ainekset ovat niitä, joita myös lännessä kannattaisi arvostaa, eivät ne, jotka ovat keinolla millä tahansa Putinia kaatamassa.
Kansan enemmistön mielestä oma maa on aina oikeassa, mutta intelligentsija, kansan aivot, kuten ennen sanottiin, tietää, ettei näin ole. Se kärsii maaparkansa puolesta ja ansaitsee kunnioituksemme silloinkin, kun se näkee maansa edut ja velvollisuudet toisin kuin esimerkiksi me.

perjantai 15. joulukuuta 2017

Seksismin kauhistus



Seksismiä häätämässä

Hesarin tämänaamuisessa numerossa kerrotaan uudfissanasta silmäkarkki, jota kuulemma myös käytetään seksistisissä yhteyksissä.
Minusta tämä on kiinnostavaa. Sanahan on selvästi uusi ja lähinnä vastaava lienee Esa Pakarisen aikoinaan 70-luvulla käyttämä silemän herkku. Typerähän se toki on ja sopii kai parhaiten karkki-ikäisille, joille se kertonee jostakin makeasta tai suorastaan imelästä, joka tapauksessa tavoiteltavasta.
Mutta ei tässä ole siitä sanasta kysymys. Avainsana on tuo seksistinen, jota nyt tunkee joka lävestä. Sen sanan ja etenkin sen käyttämisen tarkoitus on asia, jolla näyttää olevan laajempaakin oirearvoa.
1950-luvulla kuulin, tai pikemminkin luin ensi kerran sanaparin sex appeal. En sitä oikein muuten ymmärtänyt kuin että sillä oli jotakin tekemistä pin up-tyttöjen kanssa ja ne taas olivat vähän sellaisia kuin vaikkapa Gina Lollobrigida, joka näyttikin hyvin ihastuttavalta tisseineen, jotka hänen ammatissaan kai kuuluikin panna esille ja pukivat häntä erinomaisesti.
Sitten 1960-luvulla, kun itsekin asioista hieman syvällisemmin kiinnostuin, alettiin käyttää sanaa seksikäs. Sitä sitten käytettiin myös ihan tavallisista suomalaisista tytöistä ja mielestäni ihan syystä. Ennen kai olisi sanottu vain, että ovatpas nättejä tai kauniita tai naisellisia. Seksikkyys oli jotakin uutta.
Erästä venakkoa aikoinaan irvittiin sekä täällä että etenkin hänen omassa kotimaassaan, kun hän eräässä kansainvälisessä TV-ohjelmassa (Telemost), tuli sanoneeksi, ettei hänen maassaan ole ”teidän porvarillista seksiänne” (net vašego buržuaznogo seksa).”
Asia tulkittiin typerästi siten, että rouva olisi halunnut kieltää Neuvostoliitossa lainkaan olevan seksuaalisuutta. Eihän kysymys ollut siitä, vaan kaupallistetun seksin, jota ennen nimitettiin pornografiaksi, markkinoista.
Olihan toki myös Neuvostojen maassa pimeät markkinat jokaisella hyödykkeellä, mutta nyt puhutaan kulttuurista eli hyväksytyn julkisuuden tasosta ja sen ilmiöistä. Ei sitä porvarillista seksiä siellä ollut.
Sivumennen sanoen, myös sana porno tuli kieleemme minun havaintojeni mukaan vasta 1960-luvulla. Sitä ennen oli vain pornografiaa, joka oli rikollinen ilmiö ja suuresti halveksittu sekä kammoksuttu, perversioihin verrattava ja kukaties juurin yksi niistä. Vaikka kyllähän meillä sitä Lady Chatterleyn rakastajaa ahmittiin heti kun se saatiin julkaistua. Luin itsekin ja se oli jotakin uutta.
Porvarillinen seksi tai pikemminkin kai markkinoitu porno tuli sitten yhtenä hyökynä meidänkin maahamme sen suuren kulttuurivallankumouksen yhteydessä. Olihan se hienoa aikaa, kevätvirtojen kohinaa.
Siinä oli taustalla vahva rationaalisuuden eetos: mitä ihmeen syytä oli liittää niin luonnolliseen ja välttämättömään asiaan kuin seksuaalisuuteen kaiken maailman tabuja?
Eikö kyseessä ollut vain porvarillisuuden ja tarkemmin sanoen poroporvarillisuuden ilmentymä? Pakkohan tähän oli vastata myöntävästi.
Ei asialla järkeviä syitä voinut olla. Muistan vielä, miten muuan toimittaja televisiossa joskus pohti erään seksikkään neidin kanssa syitä siihen, etteivät he nyt, tässä paikassa, kävisikin heti toistensa kimppuun hellässä hyväilytarkoituksessa eli siis seksipuuhiin. Kirkko taisi olla sillä kerta se syntipukki.
Se, että todellinen puritanismi löytyikin Neuvostoliitosta ja erityisesti Kiinasta ei aiheuttanut mitään älyllistä ongelmaa. Näin nyt vain oli sattunut käymään  ja asiat olisivat oman maamme tulevassa sosialismissa aivan toisin.
Toki joillakin oli hajua myös siitä, että Neuvostoliitossa oli alkuaikoina vallinnut hyvin suuri seksuaalinen vapaus. Asia tunnettiin meilläkin ja muuan kupletti kuvaili sitä tähän tapaan:

Rakkaus on Venäjällä vapaa,
lempiä saa, tyttöjä kun tapaa,
siell’ on Pietari,
Bolšoi kaupunki,
siellä asui devotška Katinka…

Ja toden totta, kyllä se ilmapiiri oli aivan uskomattoman vapaa tai ainakin kaikenlaista salliva. Asioista olen itsekin sen verran kirjoittanut, etten niitä tässä rupea toistamaan.
Yksi juttu tulkoon mainituksi. Pietarissa, noin kilometrin verran Znamenskaja-aukiolta Ligovski-prospektia  länteen päin on entinen tehtailija San Gallin talo, jossa olen itsekin pari vuotta työskennellyt.
Sen puisto rajoittuu katuun nimeltä Tšubarovski pereulok, nykyään Transportnyi pereulok. Vuonna 1926 nimi sai valtavaa ja pahaenteistä julkisuutta.
Paikallisten huligaanien tavaksi nimittäin oli tullut juuri tässä paikassa ottaa joukolla kiinni tyttöjä ja sitten raiskata heidät. Samaa tehtiin koko maassa ja tilanne alkoi huolestuttaa viranomaisia.
Eihän tämä tällainen vapaa seksi enää sopinut järjestäytyneeseen yhteiskuntaan ja sitä paitsi naiset olivat se sorretuksi katsottava ryhmä, joiden tukea bolševikkien kannatti itselleen tavoitella. Yllätysseksiä harva toivoi.
Niinpä järjestettiin suuri näytösoikeudenkäynti, josta tiedotettiin jokaisella torvella koko maassa. Moinen vapaa seksi todettiin vakavaksi rikokseksi ja kuusi vai oliko seitsemän, huligaania tuomittiin kuolemaan.
Menetelmähän oli aidosti bolševistinen ja se toimi. Olisikohan siinä mikään muu toiminutkaan, voi kysyä, mutta ei tiedetä, kun ei edes yritetty.
Tämä oli ensimmäinen vakava isku vapaata seksiä vastaan ja lisää tuli. 1920-luvun edistykselliset komsomolit inhosivat kaikista asioista eniten pikkuporvarillisuutta, johon kuului myös ns. pihtailu.
 Sosiaalinen paine lienee pakottanut monet neitoset sellaisiin puuhiin sellaisten tahojen kanssa, jotka eivät oikeastaan olisi heitä lainkaan kiinnostaneet. Ei kuitenkaan sopinut kieltäytyä ja siten osoittaa pikkuporvarillisuuttaan. Se oli hirveä leima.
Tässä uudessa vapaudessa kyse ei missään tapauksessa ollut porvarillisesta seksuaalisuudesta. Jo Kommunistisessa manifestissa oli osoitettu, että porvarithan ne ovat tehneet naisista kauppatavaraa ja hävittäneet perheen. Nyt sen sijaan asiat hoidettiin rationaalisesti, kuin lasi vettä olisi kulautettu, kun jano yllätti.
Kirjailijat ylistivät nyt naista toverina, jota hänen miespuoliset partnerinsa rakastivat uudella tavalla. Joskaan ei varsinaisesti selitetty mitä tämä tarkoittaa, ei siinä ainakaan ollut jäljellä mitään pornografisen kapitalismin iljetyksistä.
Kun koko vallankumouksen haihattelut 1930-luvun puolivälissä lopullisesti haudattiin ja usein muutettiin vastakohdikseen, oli seksuaalikulttuuri yksi eniten muuttuneista. Vuoden 1936 perhelait ottivat valtion intressit prioriteeteiksi, kielsivät abortin ja yleensäkin pyrkivät maksimaaliseen lisääntymiseen.
Samaan aikaan kevytmielinen huvittelu seksillä muodostui kielletyksi ja kirotuksi (porvarilliseksi) asiaksi, jota voitiin harrastaa enää vain suljettujen ovien takana. Uusi normaali muistutti nyt kovasti sitä vanhaa porvarillista kulttuuria.
Ympyrä oli siis sulkeutunut. Niin taitaa olla käymässä meilläkin. 1960-luvun seksuaalivallankumous oli näin jälkikäteen muistellen pelkkää viattomuutta ja liittyi saumattomasti pasifismiin ja itämaiseen filosofiaan ja muihin hienoihin asioihin. Sotien edellistä aikaa varjostaneet sukupuolitaudit ja raskaaksi tulemisen vaara voitiin unohtaa. Olivat pillerit ja antibiootit.
Mutta aika aikaa kutakin. Kaikki seksi ei ole hienoa ja nautittavaa kuten kaikki nesteet eivät ole ravitsevia ja hyviä. Sitä paitsi juuri seksin alueella sijaitsevat myös hyvin suuret vallankäytön mahdollisuudet, mikäli ihmiset ovat kyllin häikäilemättömiä niitä hyödyntääkseen toisten kustannuksella.
Tämä tilanne tietenkin vetää puoleensa erinäisiä aineksia, joita on tässä turha nimetä. Mutta jäljet ja tarkoitus ovat selvät.
Uuskieli on nyt kehittänyt tarvitsemiaan käsitteitä, joista seksismi on yksi tärkeimpiä ja törkeimpiä. Seksuaalinen häirintä on toinen vastaava ja kun näihin vielä lisätään nollatoleranssi, aletaan olla mielettömyyden äärimmäisillä rajoilla.
Uusi normaali näyttää sisältävän epänormaalin yhtälön, jossa maksimaalinen seksuaalisuuden esilläpito yhdistyy maksimaaliseen puritanismiin ja näiden kahden välistä jännitettä yritetään hallita ”edistyksellisellä” mielivallalla.
Mutta joukossa tiivistyy tyhmyys ja pässejä on aina ollut helppo viedä narusta sinne, minne pitääkin. Me eletään uutta aikaa, myös seksuaalikulttuurin alalla. Kyllähän ne asiat siitä vielä tasaantuvat ja seuraava aalto sitten taas vuorollaan tulee.
Naturam expellas furca
tamen usque recurret.


torstai 14. joulukuuta 2017

Juomalaulut



Juomalaulut

Armas J. Pulla kertoi jossakin kirjassaan jonkun kerran kyselleen ranskalaisilta, miksei heillä ole juomalauluja. -Mais nous ne buvons pas, emmehän me juo, vastasi ranskalainen.
Ja niinhän se onkin. Ranskalaiseen kulttuuriin ei ole perinteisesti kuulunut juominen ryyppäämisen merkityksessä. Humala on olut halveksittavaa ja pikku hiprakka sen sijaan ihailtavaa.
Saksassa kaikki on ollut toisin. Asia oli ihmisten tiedossa jo ammoin ja vaikka rahvaan piirissä toki oli kaikenlaista alkoholin kuluttajaa, Ranskassakin hamaisiin clochard’eihin saakka, oli suuri kuvio selvä: saksalaiset olivat hoilaavia ja ryyppääviä moukkia, Ranskassa riitti nauttiminen. Samppanjan maistelulle oli sievä oma sanansa: sabler.
Heinrich Heine, joka runoelmassaan Deutschland, ein Wintermärchen, teki itse asiassa raakaa pilaa kohteestaan, kertoi usein juoneensa itsensä pöydän alle rakastettavassa Westfalenissa:
Der lieben Westfalen, womit ich so oft
In Göttingen getrunken,
Bis wir gerührt einander ans Herz
Und unter die Tische gesunken!
Tämä ei ole suinkaan ainoa kerta, kun hän matkallaan päihtyi enemmän kuin hiprakkaan. Bremenin raatikellarissa hän oli jo keikahtamassa nurin, kunnes kellarimestari (Herr Ober) tuli ja pelasti tukkaan tarttumalla.
Mutta jos vielä palataan noihin westfalenilaisiin, haluaa Heine erityisesti mainita heidän sentimentaalisuutensa ja totisen hartautensa jopa ylioppilaiden mensura-kaksintaistelun ilmentämän höperyydeen edessä. Melkoisia tammia…:
Sie fechten gut, sie trinken gut,
Und wenn sie die Hand dir reichen
Zum Freundschaftsbündnis, dann weinen sie;
Sind sentimentale Eichen.

Nietzsche, joka oli italialaistunut saksalainen, piruili aina silloin tällöin saksalaisuuteen niin keskeisesti kuuluvalle oluelle. Eihän se nyt oikeastaan mikään intellektuellille sopiva juoma ollut?
Itse suurena oluen ystävänä hieman vieroksun tuota oluen vähättelyä, joka kuitenkin on ollut Euroopan tietyissä piireissä tosiasia satoja vuosia. Sivistyksen ja viininhän katsottiin kuuluvan yhteen ja rajoittuvan samoille alueille. Suomessakin sana olutjuoppo oli vielä puoli vuosisataa sitten vihoviimeinen häväistys. Viinin ja viskin kanssa läträävät olivat eri kastia. Olueen kohdistuva ylenkatse oli tosiasia.
Mutta toki viiniä on aina löytynyt myös Saksasta. Renskaa eli reininviiniä juotiin Suomessakin jo ammoin. Sehän on useimmiten aika mietoa ja hapanta, mutta kyllä hyvä Reinin tai Moselin viini kuuluu alan valioihin. Saksalaisittain myös viinin kanssa voidaan päihdyttäytyä ja samahan koskee Itävaltaa. 
Heurigerviini Grinzingissä auttaa suorastaan näkemään taivaaseen saakka, kuten vanhassa laulussa lauletaan.
I muß wieder a’ mal in Grinzig sein, beim Wein, beim Wein, beim Wein.
Da sieht man ja grad in Himmel ’nein, beim Wein, beim Wein, beim Wein.
Ja myös reininviinille on olemassa ylistyslauluja, jollaisia Ranskassa ei taida edes olla. Mieleen tulee esimerkiksi mainio Viinilaulu operetista Naurava aviomies (Der lachende Ehemann). Itse operetin nimi on mielestäni hykerryttävän hauska ja peittoaa Iloisen lesken mennen tullen.
No, Viinilaulussa on muun muassa seuraavan laisia säkeitä:
Fein fein schmeckt uns der wein
Wenn man dreißig ist und auch die liebe
Wenn man vierzig ist man noch gerne küsst
B'sonders wenn man einst sparsam gewesen ist

Doch wenn man älter wird
Ein wenig kälter wird
Bleibt allein nur der wein

Nelikymppisenä maistuu siis vielä lempikin, mutta kun siitä vähän vanhenee, niin jää vain viini…
Jaajaa. Mutta vielä senkin jälkeen on alalla mahdollisuuksia, mikäli on nuorena ollut säästäväinen!
Tässähän toki kuuluu läpi aikansa lääketieteellinen doktriini, jolle tietenkin voi asianmukaisesti hymähtää. Aikanaan se oli kunnioitettua tiedettä.
Ryyppäämisen ja laulamisen yhteys, josta nyt se puhe oli, on joka tapauksessa väkevä. Venäjälläkin juomalauluja on, vaikka ymmärtääkseni niitä ei sanan varsinaisessa merkityksessä käytetä. Toki humaltuva ihminen aina haluaa laulaa ja Venäjällä jos missä halutaan humaltua. Mitäpä sanoikaan Vladimir Pyhä: ilo Venäjällä tarkoittaa ryyppäämistä.
Kuitenkin, Venäjällä ja Ukrainassa lauletaan silloin, kun viina ohimoissa kohisee, noita oikeita lauluja: noita kauniita ja usein sentimentaalisia, hieman sellaisia kiihdytetyn virren tapaisia melodioita, ei sen sijaan noita saksalaistyyppisiä lauluja itse viinan juomisesta ja sen ihanuudesta…
Suomalaisen humalahakuisen juomisen sivistäminen on nuorison keskuudessa ymmärtääkseni jo kehittynyt pitkälle. Näyttää suorastaan siltä, että on tapahtunut konvergenssia englantilaisen, ranskalaisen, saksalaisen ja myös esimerkiksi suomalaisen, ruotsalaisen ja venäläisen nuorison välillä. Italialaisesta ja espanjalaisesta en olisi varma.
Tarkoitan sitä, että koko tämä porukka näyttää aika lailla samaan tapaan omaksuneen anglosaksisen, ehkäpä erityisesti Englannin alaluokkaisen ryyppäyskulttuurin.
Siihen kulttuuriin eivät näyttäsi kuuluvan juomalaulut, vaan jokin epämääräinen notkuminen koneellisesti tuotetun musiikin tahdissa.
Jos ajatellaan sitä, melkoisessa määrin saksalaisvaikutteista opiskelijakulttuuria, joka puoli vuosisataa sitten oli suomalaisissa yliopistoissa vielä vallitsevana, näyttäisi muutos nyt olevan kohti anglosaksista yhtenäiskulttuuria.
Ehkä suomalainen ryyppäyskulttuuri, jossa humaltuminen ja hoilaus olivat tärkeällä sijalla, on pikkuhiljaa muuttumassa kohti yleiseurooppalaisia muotoja.
Toki ylioppilaat menevät edellä ja muu yhteiskunta sitten perässä?
Mutta, korostan, että tässä olen vain heittänyt esille joitakin vaikutelmia, joilla ei ole sen kummempaa faktapohjaa.
Juuri tällä hetkellä nuoriso on vähentänyt ryyppäämisen volyymia, mitä voi pitää hienona uutisena, mutta eihän se sellaisenaan vielä paljoa merkitse. Miksi juodaan, miten, millä tarkoituksella ja millä tuloksella ovat ne kirotut kysymykset.
Lauletaanko, on sittenkin sivuseikka, mutta kiinnostava. Muistan hyvin sen ajan, kun tässä maassa veisattiin virsiä. Sitä teki koko kansa ja siitä syntyi jonkinlainen yhteisyyden tunne. Juomalauluilla oli sitten myöhemmin aika lailla samanlainen funktio.
Kun meiltä nekin nyt sitten kai menevät, niin mitä jää jäljelle? Ehkäpä meistä tulee ranskalaisia, jotka eivät juo? Tai ehkäpä me jäämme suomalaisiksi, jotka kyllä juovat, mutta eivät laula?