lauantai 19. elokuuta 2017

Tolpat merellä



Tolpat merellä

Kuten kaikki tietävät, Suomen saaristo on ainutlaatuinen ja osa samaa Itämeren piirin luontoa kuin Ruotsin puoleinenkin saaristo.
Jo muutamien tuntien purjehdusmatkan päässä saavumme sitten aivan toisenlaiseen maailmaan. Viron rannikko on lähes saareton, Väinämerta tietenkin lukuun ottamatta ja jyrkät rantapenkereet tietyissä paikoin vielä korostavat maantieteellistä rajaa ja eroa lahden pohjoisrannikkoon. Toki matalaa ja karikkoista aluetta sieltäkin puolelta löytyy.
Kun kuitenkin menee vaikkapa Tanskaan, alkaa toisenlainen maailma. Siellä meren pohjan syvyyskäyrät muuttuvat tasaisesti eikä Suomen rannikolle ominaisia kaukana rannasta sijaitsevia karikoita enää ole.
Sen sijaan saavutaan vuorovesialueelle, jolle ominaisia ovat merivirrat, päivittäiset ja kuukausittaiset syvyyden vaihtelut ja vastaavat riesat, jotka meiltä puuttuvat. Muun muassa suomalaisen amiraali Kraemerin päällikkyydessä ollut fregatti Aleksanteri Nevski haaksirikkoutui Jyllannin rannikolla vuonna 1868 ja sille on kuulemma Thyborönin kaupungissa museokin. Siellä ei tullut käytyä vaikka kaupungin muistan hyvin.
Kraemer ei kuitenkaan joutunut asian johdosta epäsuosioon. Seudun merivirrat nyt vain ovat niin arvaamattomia, ettei entisajan navigaatiovälineillä voinut kaiken kohtuuden mukaan saada oikeaa kuvaa laivan kulusta ja sijainnista, vaikka ohjesääntöä noudatti. Kraemer muun muassa johti vielä Venäjän laivasto-osastoa Kreikan vesillä 1870- ja 80-lukujen vaihteessa ja myöhempi palvelus lienee ollut ansiokasta.
Siinä Jyllannin luoteiskulmassahan sijaitsee paikka, jonka nimi on Jammerbugten, mikä viittaa lukemattomien merenkulkijoiden surulliseen kohtaloon wattimeren matalikoilla. Meillä vastaavia alueita on Saaristomerellä ja Suomenlahdella, jossa on viisainta pysytellä usein hyvin mutkaisilla väylillä. Mikäli kulkee pitkin avomerta, on mentävä hyvin kauas rannikosta eikä se etenkään ennen monia houkutellut.
Koska seutu on niin tavattoman omaleimaista, kehittivät suomalaiset omat systeeminsä merenkulkua turvaamaan. Majakat ja loistot valosektoreineen tuotiin muualta maailmasta ja niitä on yhäkin jossakin määrin merenkulkua palvelemassa, samoin tunnusmajakoita eli pookeja, joiden perusteella voi jo kaukaa määritellä sijaintinsa.
Todellinen helmi maamme saariston ja järvien kulkijoille ovat kuitenkin olleet linjaloistot, jotka antavat täysin tarkan suunnan ja joiden avulla voi myös tarkistaa kompassinsa eksymän. Kompassintarkastuspoijut ovatkin jo ilmeisesti siirtyneet historiaan. Ainakin Tervasaaren tuntumassa sijaitseva näyttää olevan jo viraton. Linjoja voi käyttää niiden sijasta ja nykyään tietysti GPS:ääkin. Yöllä välkkyvät linjat antavat turvallisen olon. GPS:hän sen sijaan saattaa joskus höperöityä.
Linjaviittoja siis meille pystytettiin valtavia määriä ja yhä ne koristavat saaristojamme. Niiden ylläpitäminen tietenkin maksaa ja siltä kannalta ymmärtää, että merenkulkuhallituksessa joskus parikymmentä vuotta sitten kerrottiin, että ne hävitetään.
Asiasta seurasi hirmuinen älämölö, jonka kyllä ymmärrän. Tuolloin oli elektroninen navigaatiokin vielä lapsenkengissään ja monella oli veneessään korkeintaan decca, jolla suunnilleen näki, millä selällä kulloinkin oltiin. Kapeilla väylillä sillä ei ollut mitään merkitystä.
Taisipa olla samaan aikaan, kun rannikkoväylille ilmaantui myös valkoisen ja punaisen kirjavia tolppia, jotka oitis saivat lempinimen polkagris. Sana viittaa Grännan kaupungissa läntisessä naapurimaassa tehtäviin makeisiin, jotka ovat vaarallisia hampaille. Väritykseltään ne ovat juuri valkean ja punaisen kirjavia keppejä.
Yleinen kiroilu noiden keskelle väylää upotettujen tolppien takia on ollut ymmärrettävää. Nehän, nuo keskiväylän merkit eivät lisää millään tavalla tietojamme siitä, missä ollaan ja missä on vaarallinen alue, mikä etenkin luovivalle purjehtijalle on olennainen tieto. Sen sijaan niiden päälle on vaarassa ajaa, etenkin pimeässä, vaikka olisi muuten selvillä vesillä.
No, tämä innovaatio ilmeisesti tuli meille Euroopasta, jossa kaiken muutenkin arveltiin olevan erityisen hienoa. Euroopan jokireiteillä ei tarvittu linjaviittoja ja keskiväylän merkit osoittivat, missä päin on riittävästi vettä.
Mutta ei meidän saaristomme jokireitiksi muuttunut eikä muutu, vaikka miten viitoitettaisiin. Nämä uudistukset olivat yhtä huuhaata ja onneksi ne taidettiin jättää suurimmaksi osaksi toimeenpanematta.
Mutta muuan epäkohta, jolla näyttää olevan kansalliseen kulttuuriin syvästi ankkuroitu pohjansa, on merimerkkiemme muoto.
Merimerkithän ovat kartalla kaikki varustettu erityisellä tunnuskuviolla, mutta luonnossa eivät. Kaikki ovat samanlaisia tolppia ja toisistaan ne erottaa vain väritys.
Ennen merimerkkeihin kuului oleellisena osana kori, jonka muoto ilmoitti, mistä oli kyse. Muistisäännöt esimerkiksi ruotsiksi kertoivat, että länsi (väst) muistutti kureliiviä, siinä oli kaksi pallon puoliskoa tai kartiota kärjet vastakkain. Kun ne olivat toisin päin, muodostui pallo, jollainen esimerkiksi edam-juusto (ost) oli. Yksi ylöspäin terävää osaansa osoittava kartio taas muistutti kompassin pohjoisneulaa ja vastaavasti alaspäin osoittaessaan se näytti viittaavan etelään.
Miksi korit hävisivät nimenomaan Suomessa ja jäljelle jäi vain väritys? Muistan aikoinaan selitetyn, että hinaajien tukkiniput veivät korit helposti mukanaan ja toiset epäilivät, että jäät tekevät saman tempun.
Kun en ole talvellakaan onnistunut näkemään jään alle jäänyttä merimerkkiä, en oikein usko jälkimmäiseenkään selitykseen, edellisestä puhumatta.
Eiköhän kyseessä ole vain suomalainen uusasiallisuus, joka perustuksia jäytävän syövän tavoin on tuhonnut ympäristöämme jo kohta sadan vuoden ajan.
Venytettyjä Bauhaus-shakkinappuloita muistuttavat reimarit ovat nyt vain mahdollisimman yksinkertaisia ja kaikki epäoleellinen on niistä karsittu. Siitä huolimatta niitä ei voi sekoittaa toisiinsa.
Vai eikö muka voi? Se, joka on joskus merellä saapunut johonkin kapeikkoon voimakkaan auringonkilon kaunistaessa edessä avautuvaa näkymää, on varmasti toivonut, että tunnuskorit olisivat paikallaan. Kukaan ei pysty kertomaan tolppien väritystä ennen kuin korkeintaan kaapelinmitan päässä ja siinä saattaa jo syntyä tarpeettomankin jännittäviä tilanteita.
Entäpä sitten lateraaliviittojen väritys! Punavihervärisokeus on väriaistiongelmien yleisin muoto ja merimerkeissä näiden värien sävykirjo on hämmästyttävän suuri. Ainakin itse olen lukemattomat kerrat joutunut vain päättelemään, minkä värin täytyy olla kysymyksessä, vaikka minulla ei ole mitään ongelmia erottaa punaista ja vihreää normaalissa taulussa tai vaikkapa liikennemerkissä.
Myös tässä vastavalo ja lisäksi esimerkiksi lokkien aktiivisuus antavat oman lisänsä sekavuuteen. Jotta asia olisi vielä hullumpi, on päätetty, että ns. erikoismerkit, jotka liittyvät merentutkimukseen, ovat yleensä muodoltaan täsmälleen samanlaisia kuin reimaritkin.
Amerikassa kuulemma lateraalimerkit eroavat toisistaan myös muodoltaan, kuten ne eroavat kartallakin. Punaiset poijut tunnetaan nimellä nuns, koska ne ovat teräväkärkisiä ja antavat assosiaation hupusta, jollaisia jotkut nunnat kai käyttivät. Punaiset poijut taas ovat tasapäisiä ja tunnetaan nimellä cans. Yksinkertaista, mutta tehokasta.
Muissa maissa, esimerkiksi Virossa, näkee sentään vielä käytettävän tunnuskoreja. Niiden lisääminen merimerkkiin ei voi olla edes kustannuskysymys. Tunnuksethan voisivat olla vaikkapa vain itse reimarin paksuisia, mutta muodoltaan tunnistettavissa siis jo kaukaa ja myös vastavalossa.
Jospa nyt edes päätettäisiin, että sitä mukaa kuin uusia merkkejä mereen lasketaan, otettaisiin kansainväliseen tapaan myös huomioon niiden tunnistettavuus muodon perusteella. Nuo polkagrisit sen sijaan voisi vaikka nyppiä pois, ellei sekin olisi yhtä tyhjänpäiväistä työtä kuin aikoinaan niiden paneminen.

Devotio postmoderna



Devotio postmoderna

Tuomas Kempiläisen kirja Kristuksen seuraamisesta on ollut varsinainen bestseller. Se oli sitä jo ennen kvartaalitalouden aikaa. Se liittyy niin sanotun devotio modernan eli uuden hurskauselämän piiriin.
Kuten tiedämme, varsinaisesta modernisaatiosta ei tuolloin, 1400-luvulla paljon kannattanut vielä puhuakaan, mutta ilmeisesti joka tapauksessa ilmassa oli jonkin uuden tuntua. Vanha oli jo silloion vanhanaikaista.
Nyt, postmodernina aikanamme voimme viitata kintaalla sille, mitä kerran oli ja valita itse sen, miten kukin haluaa hurskastella. Vanhurskaiksihan me kaikki kai pyrimme. Olisihan siihen syytä jo sen takia, että ”kurjalle on kaikki kurjaa, mutta vanhurskaalle on elämä kuin ainaiset pidot”, kuten kirjoitettu on.
Mitä tuo vanhurskaus tarkoittaa, lienee nykyään jokaisen itse määriteltävissä. ”Jumalalle otollinen” ei postmodernina aikana ollenkaan sovi meille läntisen ja pohjoisen maailmankolkan asukkaille, vaikka se tietenkin on ihan paikallaan niille alakulttuurien edustajille, jotka ovat syystä tai toisesta vielä uskonnosta kiinnostuneita. Mutta heillä onkin sitten ihan eri aikakauden meiningit.
Jotta tietäisimme, mitä termi oikeastaan tarkoittaa, meidän on katsottava, miten se selitetään todellisella, suurella äidinkielellämme. Netin primitiiviset sanakirjat tarjoavat lähinnä arkaaisia vastineita, mutta luulenpa, että paras käännös voisi olla righteous. Se  ainakin tuntuu komealta. Toki muut vastineet joissakin tapauksissa ovat parempia.
Yhtä kaikki, kukapa siis ei haluaisi olla vanhurskas ja oikeamielinen. Asiastahan käydään nykyään kovaa kilpailua, jota voisi suorastaan nimittää veriseksi, ellei se kuulostaisi joskus irvokkaalta.
Joka tapauksessa on ilmeistä, että vaikka kenkään ihminen ei voi olla paha, on toinen vanhurskaampi toista. Koko Eurooppa itki, kun julkaistiin kuva taaperosta, jonka uusia tekohampaita tarvitseva isä oli raahannut huteraan kumiveneeseen, jollaiset aina rannan tuntumassa syystä tai toisesta kaatuvat.
Tämä kyynelehtivä mielentila oli mielestäni merkittävä osoitus vanhurskaudesta, mutta ainahan voi panna paremmaksi ja mikäli kaikki ovat samalla tasolla, missä silloin on todellisen suuren vanhurskauden mahdollisuus? En tiedä, pukeutuiko silloin kukaan säkkiin tai ripotteli tuhkaa päälleen ihan fyysisesti, mutta henkistä jouhipaitaa ja hengen kahleita tuotiin sitäkin enemmän esille.
Pakolaisten kärsimysten mietiskelystä oli suora tie maahanmuuttopolitiikan uusiin normeihin ja valmius ottaa vastaan kaikki ne, lopultakin vähäiset kärsimykset, joita noiden ihmisten pelastaminen toi mukanaan, oli pian vanhurskauden minimivaatimus.
Länsimaisia, faustisia ihmisiä kun olemme, on välillämme kilpailu kovaa ja oli vain luonnollista ja kenties väistämätöntä, että kristillinen kirkkomme pian nähtiin hurskauden eturintamassa. Tottahan ammattilaiset menestyivät tällaisessa kisassa.
Postmoderni devotio ei kuitenkaan ole ensi sijassa uskonnollinen liike. Itse asiassa se ei ole sitä lainkaan, vaikka tarvittaessa pukeutuisikin uskonnolliseen hahmoon. Kyse on ennen muuta utilitarismista, joka on aikamme todellinen uskonto.
Bertrand Russell, joka ennen muuta oli utilitarismin perillinen, argumentoi joskus, että kaikkein inhottavimpienkin rikosten tekijöiden rankaiseminen on sinänsä väärin, koska se lisää maailman kärsimystä.
Itse asiassa olisi parempi, mikäli heille järjestettäisiin mukavat olot, mikä sen sijaan puolestaan lisää maailmassa olevan mielihyvän määrää. Pelotusvaikutuksen takia olisi kuitenkin tarpeen, että tämä tehtäisiin salaa ja kerrottaisiin sen sijaan suurelle yleisölle, että nämä rikolliset kärsivät parhaillaan kovia tuskia.
Mitäpä sanoakaan, näinhän koko oikeuslaitoksemme on oppinut ajattelemaan. Erona tuohon vanhaan Russellin periaatteeseen on vain se, ettei kenellekään enää valehdella, että vangeilla olisi huonot oltavat. Kaikki tietävät, että ne ovat hyvät ja hyväksyvät asian.
Aikoinaan ihmisen turvana oli suku, joka turvautui verikostoon, mikäli sen jäsentä loukattiin. Tämän instituution jälkiä tavataan yhä ja monilla, etenkin vuoristoseuduilla se on täysin voimissaan. Tästä kertonee esimerkiksi hiljattain Tukholmalaisessa sairaalassa tapahtunut joukkomellakka.
Joka tapauksessa valtio otti meillä rankaisemisen monopolikseen jo keskiajalta lähtien. Valtion käsi olikin raskas ja etenkin voimiltaan ja suvultaan vähäiset saivat sen ansiosta nauttia suurenmoista palvelua, joka toimi pelotteena ja antoi suojaa ja rauhaa arkeen.
Nyt ovat asiat toisin. Valtio ei enää kosta, kenenkään puolesta. Lähtökohtana sitä paitsi on, ettei kostoa tarvitakaan. Uusi vanhurskaus edellyttää myös rikoksentekijän palkitsemista, mikäli mahdollista. Toisen posken kääntäminen on nyt jo puolinaista vanhurskautta ja ilmeisesti alan johtavat toimihenkilöt pohdiskelevat kuumeisesti, miten tällä tiellä voitaisiin edetä vielä pitemmälle.
Ihminen on kuitenkin yhä vain läheistä sukua monille eläinkunnan edustajille. Voidaan väittää, etteivät eläimet ole kostonhaluisia, mutta siihen verrattavaa taitaa sentään olla perhepiirin puolustaminen myös niiden keskuudessa. Menkääpä vain rääkkäämään karhunpentuja emon läsnä ollessa.
Turun äskeinen ilkityö herättänee luonnostaan aggressiota ja kostonhalua jokaisen normaalin ihmisen mielessä. Sellaiset mielentilat ovat kuitenkin postmodernin devotion vastaisia ja tarvitsee vain pikaisesti katsoa nettikeskusteluja löytääkseen mitä sankarillisimpia vanhurskauden osoituksia.
Myötätunto tekijää kohtaan ei ole lainkaan harvinaista. Onnetonta ihmistä, jonka henkinen pahoinvointi on mennyt niin pitkälle, että hän on tehnyt tuollaisen ratkaisun, säälitään ylitsevuotavasti. Samalla osoitetaan syvää inhoa niitä kohtaan, jotka teon johdosta osoittavat sormella löperöitä päättäjiä. Eikö sellainen ole rietasta onnettomuudesta iloitsemista ja itse asiassa juuri sitä varsinaista pahuutta?
Postmoderni devotio ei ole vain yksilöiden asia, vaan mitä suurimmassa määrin yhteiskunnan. Niinpä on mitä luonnollisinta, että suuri osa poliisikuntaa (oliko todella peräti kaksisataa henkeä?) on valjastettu netissä leviävän vihapuheen torjuntaan. Kaduillahan tämän ammattikunnan edustajia ei ole jalkaantuneina nähtykään vuosikymmeniin.
Oikeat mielentilat ovat ilman muuta yhteiskunnan kannalta keskeisen tärkeä asia, sen moraalinen kivijalka. Niihin ei ihmistä tietenkään voi pakottaa, mutta sosiaalinen paine onkin paljon mahtavampi voima kuin pakotus. Lauma vie mukanaan.
Silti on ihmisiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän aikakauden kelkasta jääneitä. Näyttää siltä, että vain he muodostavat valtion näkökulmasta vaaratekijän ja siksi heidän tarkkailuunsa ja aisoissa pitämiseensä uhrataan niin paljon energiaa.
Entäpä jos muistettaisiin Russellin periaate: hellitään toki rikollista, mutta ei mainosteta tätä, vaan selitetään sen sijaan hänen kärsivän suuresti.
Murhaajaa ammuttiin jonkin kuvauksen mukaan reiteen. Toinen väite oli, että häntä osui alavatsaan ja tämän näyttääkin myös uutiskuva vahvistavan.
Tiedän, että hurskauteni on puutteellista, mutta myönnän, että ajatus alavatsan herkkiin elimiin osumisesta tässä tapauksessa jotenkin miellytti alhaisia vaistojani.
Entäpä jos leviäisi huhu, että Suomen poliisi tähtää tahallaan juuri terroristien sukukalleuksiin, etälamauttimella tai muuten?
En tiedä, voidaanko primitiivisestä kulttuurista tulevia fanaatikkoja estää pyrkimästä paratiisiinsa millään maallisella keinolla, mutta niitä vähiä, joita käytettävissä on, kannattaisi ehkä kokeilla? Vai estääkö tämän se yleinen hurskauskilpailu, joka on jo jättänyt Russellin kaltaiset, aikanaan radikaaleina pidetyt uudistajat kauaksi taakseen?

tiistai 15. elokuuta 2017

Kiukkuinen mies kynän varressa



Kiukkuisen miehen refleksit ja reflektiot

Kuko Rumpunen (toim.), ”Olen tullut jo kovin kiukkuiseksi”. J.K. Paasikiven päiväkirjoja 1914-1934. s.a., Kansallisarkiston ystävät – Riksarkivets vänner ry, 339 s.

Päiväkirjat kuuluivat antoisimpiin menneisyyden jäänteisiin. Meillä niitä on nykyään jo julkaistu koko liuta, Juhani Ahosta, Santeri Alkiosta ja L.K. Relanderista J.K. Paasikiveen ja U.K. Kekkoseen, monesta vähäisemmästä puhumatta. Vielä muutama vuosikymmen sitten tilanne oli aivan toinen.
Paasikiven päiväkirjat sodan jälkeiseltä ajalta tunnetaan hyvin, samoin kuin hänen muistelmansa niin sortokausilta kuin Stalinin ja Molotovin kanssa asioinnista sodan aattona ja sitten itse sotavuosina.
Kaikki on hyvin lukukelpoista ja kiinnostavaa tekstiä, mistä arvatenkin suuri ansio lankeaa toimittajille. Toki myös itse päähenkilön resoneeraava ja usein räiskähtelevä ote näkyy päiväkirjoissa hyvin. Muistelmissa koleerisuuden ilmaukset on asianmukaisesti häivytetty tyynen, mutta murhaavan logiikan alle.
Paasikivellä oli maamme kohtaloissa suuri rooli ja hän on saanut ansionsa mukaisen elämäkerran, kirjoittajina Tuomo Polvinen ja hänen työryhmänsä, kuten tiedetään.
Mutta millaiset olivatkaan lopulta Paasikiven ansiot ja toisaalta puutteet ja virheet? Eikö hän myöntyvyysmiehenä ja sittemmin Saksa-suuntauksen edustajana toiminut oikeastaan maamme etuja vastaan? Vähintäänkin hän kai veikkasi väärää hevosta?
Entäpä sodanjälkeinen aika? Ehkä reipas länsisuuntaus olisi myös silloin voinut pelastaa maan siltä kauhealta kohtalolta, joka suomettuminen joidenkin mielikuvissa näyttää olevan?
Näiden kysymysten suhteen on syytä tässä tyytyä viittaamaan Polvisen etc. kirjoittamaan elämäkertaan. Sankarin omat reflektiot ovat joka tapauksessa myös kiinnostavia, vaikka tietenkin puolueellisia. Kauko Rumpusen toimittama teos, joka valitettavasti on bibliofiilinen harvinaisuus, tarjoaa siihen tilaisuuden sortokausien osalta.
Muistelmissaan Paasikivi tekee selvää Stolypinistä ja erinäisistä muistakin mielestään sen ansaitsevista henkilöistä. Toisaalta arvoa saattavat saada myös hänen kanssaan kilpailevaa suuntausta edustaneet. Myöntyvyys ja vastarinta eivät olleet toistensa vastakohtia vaan kaksi eri taktiikkaa samassa toiminnassa, jonka tarkoituksena oli isänmaan pelastaminen sille hyvin vaarallisissa vaiheissa.
Mutta miten nopeasti ihmisten tapa hahmottaa asioita saattoikaan muuttua! Jo pian 1920-luvulla nuoriso ymmärsi tai luuli ymmärtävänsä vain maan itsenäistyneen urhoollisen aseellisen taistelunsa ansiosta. Sortokausien tai vuoden 1917 realiteeteista ei ymmärretty enää yhtään mitään.
Ylioppilaskunnan puheenjohtaja ei vuonna 1924 sen vertaa tuntenut lähihistoriaa että olisi tiennyt Ståhlbergin vastustaneen jääkäriliikettä eikä kuuluneen itsenäisyysmiehiin. Ylioppilaat eivät myöskään noteeranneet Svinhufvudia, jolle hänen ystävänsä, muun muassa Paasikivi sentään tarjosivat pienet päivälliset.
Ylioppilaita vaivasi myös kansalliskiihko, joka, ”kuten kaikki kiihko on välinpitämätön järjellisyydestä ja vie turmioon”. Nuoret olivat myös röyhkeitä ja uhkailivat uutta Suomea, mikäli K.N. Rantakari, vanha myöntyväisyysmies, kirjoittaisi siinä. ”Suomen nuoriso on mätä. Siltä puuttuu käsitys oikeasta ja väärästä (oikeudentunto), minkä pitäisi olla nuorison tärkein ominaisuus.”
Juho Kusti oli epäilemättä oikeassa. Radikalismi ryssänvihaoppeineen oli tyhmyydelle rakentuvaa emotionaalista toimintaa, mutta mitä muuta nuorilta olisi oikeastaan saattanut odottaa? Tulevaisuus sodan jälkeenkin sitten osoitti, että tämän tien kulkijoilla oli aina menestystä luvassa. Historia on kerta kaikkiaan niin vaativa laji, etteivät massat, myöskään ylioppilaiden massat, kykene sitä koskaan varsinaisesti ymmärtämään. En puhu tässä yksilöistä.
Sitä paitsi Suomen historia on aivan erityisen vaativa kohde. Sortovuosien ja itsenäistymisen historia eivät olleet yhtä jatkumoa, jonka saattaa ottaa haltuun tarkastelemalla sitä vuoden 1917 joulukuun kuudennen päivän tirkistysaukosta. Vielä hölmömpää on fokusoida saman vuoden viimeiseen päivään ja ”suuren Leninin” ikimuistoiseen valtiotekoon.
Mutta kansa tarvitsee lyhyen ja selkeän tarinan, jonka koululaiset voivat viidentoista ikäisinä omaksua. Sen jälkeen se vielä unohtaa siitä suurimman osan ja jäljelle jäävät sellaiset fragmentit, joilla on enemmän tai vähemmän raflaavuutta. Niitä sitten iltalehtien lööpit aikanaan täydentävät.
Ei siis vaadita liikoja, eihän mopollakaan mahottomiin pystytä. Juho Kustin koleerinen temperamentti ei kuitenkaan voinut hiljaa hyväksyä tätä asiaa ja aina silloin tällöin häneltä purkautui epätoivoinen kiljaisu Suomen kansan lahjattomuudesta ja tyhmänylpeydestä. Eihän meillä itse asiassa ollut mitään ylpeyden aiheita paitsi urheilijat, joille nyt ei paljon voinut rakentaa.
Myöntyvyyslinja ei tarkoittanut lain rikkomista. Paasikivi pohti, ettei itse koskaan ollut rikkonut lakia, kieltolakia lukuun ottamatta. Fyysinen rohkeuskaan ei ollut sitä suurinta rohkeutta. Siinä riskeerasi vain henkensä, mutta ”jos uskaltaa kansan menestyksen vuoksi poiketa laillisesta järjestyksestä, siinä riskeeraa sielunsa”.
Mitäpä Suomessa olisikaan tapahtunut, jos kaikki olisivat olleet passiivisen vastarinnan kannalla? Jonkin piti hoitaa kansakunnan etuja myös silloin, kun siitä ei saanut aplodeja.
Olisiko pitänyt mennä vielä pidemmällekin? Kuten tunnettua, meillä saatiin sitten aikanaan eronneiden senaattoreiden tilalle sellaisia suomalaisia kuin Vladimir Markov, Transbaikalin kasakkakunnan hetmani, joka kyllä osasi sekä ruotsia että suomea, mutta tuskin tunsi hyvin paikallisia oloja.
Paitsi Suomen historiaa, resoneeraa Paasikivi myös Venäjän historiaa. Vuonna 1932 hän pohdiskelee sitä, että Suomessa luotettiin kadetteihin ja Miljukoviin vielä vuonna 1917.
 ”Heillä oli oikeat ”länsimaiset” ideat, parlamentarismi, demokratia jne.” Kuitenkin ”kadettien toiminta oli esimerkki siitä, miten teoreettisesti oikeat ideatkin ovat turmiollisia, kun eivät sovi reaalisiin oloihin. Kadetit täysin epäonnistuneita jo 1905-1905. Jos olisimme olleet kokeneempia ja tarkkanäköisempiä, olisimme jo silloin voineet nähdä, miten kykenemättömiä ja epäonnistuneita poliitikkoja kadetit ja Miljukoff oli…”
Paasikivi ei ole ainut analyytikko, joka on tehnyt saman johtopäätöksen. Itse asiassa Putin et consortes näyttävät nyt kannattavan samaa näkemystä, mihin liittyy myös ajatus vallankumouksen, myös helmikuun vallankumouksen turmiollisuudesta.
Mutta selvää on, että ilman vallankumousta Suomen itsenäisyys olisi ollut mahdoton asia. Se olisi ollut myös mahdoton, ellei Venäjän valtion hajoaminen olisi loppuvuodesta 1917halvaannuttanut koko Venäjää. Väliaikaisen hallituksen kanssa kyllä päästiin juuri ennen bolševikkikaappausta sopimukseen kahden valtion, Suomen ja Venäjän suhteista, mutta se ei vielä olut itsenäisyyttä, vaan kuulumista eräänlaiseen kansainyhteisöön.
On mielestäni epäilemätöntä, että Paasikivellä oli suuret ansionsa myös Suomen itsenäistymisessä huolimatta siitä, että hän, kuten muutkin vastuunalaiset tahot pitivät sitä mahdottomana niin kauan kuin asialle ei ollut sellaista reaalista tukea, jollainen oli Saksan armeija.
Jostakin syytä sitäkin on tullut tavaksi vähätellä.