perjantai 14. heinäkuuta 2017

Myrkyllisiä suhteita



Myrkyllisiä suhteita

August Strindbergin kaksiosainen novellikokoelma Naimakauppoja (Giftas, 1884, 1886) oli aikanaan skandaali erityisesti siksi, että se poiki tekijää vastaan oikeusjutun jumalanpilkasta.
Tällaiset jututhan ovat taas ajankohtaisia, mutta minusta kirjan tämä puoli on vähiten kiinnostava osa.
Tapainkuvauksena kirjaa pidetään verrattomana ja se kannattaa lukea jo sen takia. Monet novellit kuvaavat harmonista ja idyllistä elämää kaikkine niine puutteineen, joita tuon ajan normaaliin arkipäivään liittyi. Köyhiäkin oltiin, paitsi niissä tietyissä piireissä, jotka yleensä katsoivat olevansa parempaa rotua.
Strindbergin kuuluisa naisviha osoittautuu tämän kirjan valossa aika kummalliseksi. Itse asiassa hän esittää siinä laajan ohjelman naisen vapauttamiseksi ja sukupuolten tasa-arvon saavuttamiseksi.
Nykyajan näkökulmasta tuo aikanaan radikaali ohjelma on yhtä vähän radikaali kuin Suomen sosialidemokraattisen puolueen Forssan ohjelma. Molemmat ovat realistisilta osailtaan toteutuneet jo kauan sitten.
Strindberg kuitenkin herätti kiivasta vastarintaa nimenomaan naisasiaihmisten piireissä, sillä hän ei todella siekaillut kohdella naisia tasa-arvoisesti ja tuoda esille myös miehen roolin epäkohtia.
Tuohon aikaanhan oli normi, että miehen oli elätettävä vaimonsa ja perheensä. Tekopyhä yksiavioisuuden kultti teki tosiasiassa miehistä orjia, jotka useinkin saivat palkakseen pelkkää kiittämättömyyttä.
Strindberg uskalsi jopa käydä Ibsenin kimppuun. Tämän takia johdannon fiktiivinen haastattelija sanoo häntä hyvin rohkeaksi mieheksi, mihin kirjailija tokaisee, ettei hän sentään pelännyt edes Kaarle XII:tta…
Strindberg oli yksi aikansa maanisista todenpuhujista ja muistutti siinä suhteessa Kiantoa. Ibsenin Nukkekodista hän teki silppua suhtautumalla siihen tavallisen, normaalijärkisen kansalaisen tavoin ja saattoi todeta koko jutun olevan aivan falski ja alkeellinen.
Näinhän asia onkin, ainakin minun mielestäni. Ibsen nautti kuitenkin tavatonta arvovaltaa vuosisataisnerona ja siksi keisarin uusien vaatteiden paljastaminen oli niin tavattoman kuohuttavaa. Kyllä siinä rohkeutta tarvittiin, sillä jopa Kaarle XII oli vain ruotsalainen sankari, kun taas Ibsenistä tehtiin koko naissukupuolen suuri puolestapuhuja.
Onkin varsin kiinnostavaa, miksi juuri Nukkekodin tapainen falski ja moraalisesti ala-arvoinen näytelmä saattoi saada sellaisen kulttimaineen kuin se sai. Asia voisi ehkä olla avain koko siihen uuteen aikakauteen, joka oli koittamassa tai ainakin sen huomioiminen edesauttaa sen ymmärtämistä.
Miten oli mahdollista, että Nukkekodin Norasta ennen pitkää tuli kaikkien säädyllisten naisten ja miesten sankaritar, jonka kriittinen arvosteleminen herätti pahennusta?
Perheen, erityisesti 1800-luvun porvarillisen perheen epäkohdat oli laajasti tunnustettu kaikissa edistyksellisissä piireissä jo 1800-luvun puolivälistä saakka. Marx ja Engels julistivat Kommunistisessa manifestissaan vuonna 1848 hävittävänsä koko instituution, joka muuten olikin jo kapitalismin tuhoama.
Sama päämäärä oli kaikilla nimensä arvoisilla radikaaleilla myös 1900-luvun alkupuolella. Kommuuneista uneksivat anarkistit ja Aleksandra Kollontain kaltaiset marxilaisetkin pyrkivät perheen hävittämiseen ja naisen ”humanisoimiseen”.
Nainenhan se heidän mielestään oli, joka joutui marttyyriksi synnytyskoneena. Tälläkin näkökulmalla oli epäilemättä paljon painavia argumentteja takanaan, siihen aikaan.
Sivumennen sanoen, perhe piti hävitettämän antamalla lapset yhteiskunnan kasvatettaviksi ja rationalisoimalla kotityöt suuriin yhteistalouksiin. Neuvostoliitossa puhuttiin paljon myös kotityön koneellistamisesta.
Kuten nyt voidaan huomata, tämä ohjelma todella myös toteutettiin ja siinä samalla myös toteutui se ohjelma, jonka Strindberg esitti naisen tasa-arvoistamiseksi: samat olosuhteet ja samat vastuut kuin miehille.
Se suuri seksuaalikysymys, joka Strindbergin aikana vallitsi kaikkea arvokeskustelua, on hävinnyt odottamatonta tietä. Masturbaatio, jonka hirveillä seurauksilla poikia peloteltiin vielä 1960-luvulla, on todettu mitättömäksi asiaksi, jolla kenenkään ei kannata päätään vaivata.
Vielä olennaisempaa on, että ehkäisymenetelmät ovat hävittäneet eräät Strindbergin, Tolstoin ja Kiannon maailman keskeisistä ongelmista. Avioliitto on lasten saamista varten, mutta lasten lukumäärä ei enää ole riippuvainen puolisoiden tahdonlujuudesta.
Seksuaalisuuden demonia ei sentään ole kukistettu. Strindberg joutui aikoinaan toteamaan, että se johdatti miehet yhä uudelleen kunniattomaan orjuuteen ja pyrki alati tavalla tai toisella turmelemaan sen totuudellisuuden, joka kirjailijalle oli uskonnon veroinen elämänkatsomus.
Halpamaiset naiset käyttivät seksuaalista resurssiaan hyväksi mielin määrin ja himonsa sokaisemia miehiä vietiin kuin pässiä narussa.
Epäilemättä Strindberg tekee useita koko naissukupuolta koskevia huomautuksia, joita voidaan luonnehtia ilkeiksi. Siinä suhteessa hän muistuttaa Schopenhaueria tai ajan muotikirjoittajaa Max Nordauta, joita hän myös siteeraa.
Näin asia varmaan onkin, mutta entä sitten? Miehistä ja ihmisistä yleensä on aina ollut lupa sanoa kaikkia mahdollisia ilkeyksiä keneltäkään lupaa kysymättä. Miksi naisilta pitäisi sellainen erityisesti kysyä ja kuka sen voisi antaa?
Strindbergin aidosti tasa-arvoinen lähestymistapa on tässäkin kaiken kiitoksen arvoinen. Hän ymmärsi hyvin, että se matkaan saattoi sekä erilaisten tekopyhimysten että myös aidosti pahastuneiden hölmöjen kiivaan vastareaktion.
Merkittävänä ryhmänä tällaisissa tapauksissa olivat ja ovat yhä myös naisten orjuuttamat nuoret miehet, joiden kriittinen ajattelukyky menetettiin jo murrosiässä.
Tuntuu hullunkuriselta kysyä, onko tällainen rienaus enää periaatteessa sallittua? Eikö kaiken pohjalla mahtanekin olla ihmisviha, tuo synkkä alkuvoima, joka uhkaa tuhota koko maailmamme tai ainakin typerän itsetyytyväisyytemme?
Ehkäpä se on niin. Ihmisen arvosteleminen ja etenkin rienaaminen olisi kai kiellettävä ja näyttää siltä, että niin ennen pitkää myös tapahtuu.
Kiellettyjen kirjonen listasta tulee pitkä. Sen tulee alkaa jo antiikista ja siihen tulevat varmasti kuulumaan ainakin Augustinus, La Rochefoucauld, Swift ja monet, monet muut. Heidän teoksiaan kannattaa hankkia nyt, kun vielä ehtii. Strindbergiä, Tolstoita ja Kiantoakaan ei kannata unohtaa.
Tuntuu lähinnä rienaukselta puuttua vielä detaljeihin tällaisessa yhteydessä, mutta minusta olin ainakin hauskaa havaita, että 1880-luvulla kirjoitetussa kirjassa mainitaan myös linja-auto…
Seikka, jolla kai on yleisempääkin mielenkiintoa, on vieraskielisten sitaattien kirjoittaminen usein väärin. Sormituntuman mukaan tällaiseen syyllistyttiin ennen maailmassa useammin kuin nykyään, vaikka lieventävä asianhaara on, että kieliäkin oli useampia.
Ei minua sinänsä häiritse, mikäli huomaan kirjoitettavan venetatis gravida sagittis, mutta par preferance herättää jo huomiota. Ei siksi, että aksentit puuttuvat, toki ranskalaisetkin jättävät ne nykyään usein pois. Mutta miksi on kirjoitettu niin väärin? Onko kyseessä kirjailijan itsensä kömmähdys vai kääntäjän?
Muutamalla merkittävälläkin kirjoittajalla on ollut pahoja oikeinkirjoitusongelmia, esimerkiksi vaikkapa Paavo Rintalalla ja myös Olavi Paavolaisella. Ei sillä nyt mitään suurta merkitystä ole, mutta jotenkin asia tuntuu kiinnostavalta.
Joku kaunis päivä otan tästäkin selvää. ehkäpä teen sen jo tänään, sillä netistä löydän myös alkutekstin. Voi kyllä olla, että keksin parempaakin tekemistä.
Sellaista saattaisi olla vaikkapa joidenkin epookkinsa kannalta tärkeiden kaunokirjallisten tuotteiden lukeminen. Jos ne ovat hyviä, niistä voi aina löytää jotakin enemmän kuin mitä aikalaiset tai kirjallisuudentutkijat ovat huomanneet. Elämähän ei koskaan mahdu teoriaan.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kiivailijan kronikka



Kiivailijan kronikka

Ilmari Kianto, Pyhä viha. Toinen painos. Vihtori Kosonen osakeyhtiö, Helsinki 1909, 435 s.

Moni taitaa nykyään kuitata Ilmari Kiannon aika kevyesti eksentriseksi korpikirjailijaksi, joka sitä paitsi kerran sanoi jotakin oikeasti kauheaa. Kyseessä ei muuten ollut tuo n-sana. Toki hän senkin sanoi, mutta ei se kauheaa ollut.
Kianto oli hyvin tuottelias kirjailija, jonka teoksia HELKA-tietokannassakin on pari sataa. Yhdellä lauseella tätä sanan mestaria ei kannata kuitata. Maria-Liisa Nevalan kirjan otsikko Anarkisti ja ihmisyyden puolustaja sanoo jotakin olennaista, mutta onneksi ei aihe siihen tyhjene.
Kiannon aihepiiritkin ovat aika moninaisia. Pintapuolisesti voi näyttää siltä, että puolet noista tuhansista sivuista liittyy seksiin ja toinen puoli sitten viinaan, Vienaan, poroihin, matkailuun, pappilaelämään ja korvenkiroihin. Osittain toki aiheet ovat päällekkäin.
Mutta kirjailijan monipuolisuus lähtee hänen kokemuspiiristään. Kiannon henkilöhistoria on muuan avain hänen suureen kiinnostavuuteensa myös nykyajan kannalta.
”Kolmisataavuotisen pappisheimon” vesa kasvoi Suomussalmella, opiskeli Helsingissä ja Moskovassa, lähti upseerinuralle, mutta palasi maitojunalla, omaksui Tolstoin opin ja muutti korpeen asumaan, innostui heimoaatteesta ja tempautui mukaan suureen kansalaisteurastukseen, vastusti ikänsä esivaltaa ja valhetta, kieltolakia ja tekosiveyttä. Vankilassakin tuli käytyä.
Siinä joitakin aineksia elämästä, joka oli kiihkeä ja vaiheikas, mutta ennen kaikkea kiinnostava sikäli, että sen kautta voimme seurata maamme ja kansamme vaiheita, tekijän armottoman satiirin, mutta myös yhtä armottoman itsetutkistelun kautta.
Kianto ei siis ole vain ”hän joka kerran sanoi sen”, vaan myös korpipitäjän Voltaire ja Augustinus samassa persoonassa, ympäristönsä ja itsensä halveksija, mutta myös säälijä ja rakastaja. Mitä suurimmassa määrin hän on myös radikaali, anarkisti ja kiivailija, joka ei osaa olla sovussa valheen kanssa, vaan käy sitä vastaan ikuista sotaa.
Mikä kiinnostavinta, Kiannon keskeisen tuotannon ajoista on kulunut vain noin sata vuotta eli kyseessä on siis hyvin lyhyt välimatka sille, joka osaa ajatella muutakin kuin omaa sukupolveaan.
Pyhä viha on toisaalta varsin simppeli, joskin sydänverellä kirjoitettu maailmanselitys ”Kurjalan pitäjän” näkökulmasta, mutta toisaalta myös kertomus yhden aikansa radikaalin hyökkäyksestä aikansa instituutioita vastaan.
Kaikki tämä sijoittuu myös Suomen historian suureen draamaan, Bobrikoveineen ja lojaalisuusongelmineen ja sitten Suurlakkoon ja sen laukaisemaan uuteen maailmankatsomukseen, missä vanhat auktoriteetit romahtavat lahouttaan.
Kirjalliselta kannalta opus koostuu monista eriaineksisista pätkistä, joista yksi on pelkkää saarnaa, toinen filosofointia, kolmas tunnelmointia pappilan kamareissa ja neljäs korkeata veisua lihallisen rakkauden ylistykseksi.
Kaikelle on ominaista syvä vakavuus, vaikka lukijaa välillä nauratetaan erilaisilla karikatyyreillä (pastori Möhkönen, opettaja Limaskainen, Moukkalan kaupunki). Kiannon tolstoilaisuus oli ilmeisesti hyvinkin syvästi omaksuttua, kuten myös Maria-Liisa Nevala arvelee, vaikka hän sitten ei pysynytkään sille uskollisena. Pystyikö Tolstoikaan siihen?
Aikakauden erikoisuuksiin kuului ns. seksuaalikysymys muodossa, jota nykyaika ei enää tunne. Siitä ei ehkä kannata tässä puhua sen enempää, mutta vasta siltä pohjalta voi ymmärtää, että päähenkilö (kirjailijan alter ego) on vielä kolmikymmenvuotiaaksi säilyttänyt ns. puhtautensa. Luoja tietää, millaista taistelua sekin oli vaatinut. Ukko Tolstoiltahan tämäkin idea oli saatu.
Joka tapauksessa, kun se oikea sitten löytyy, mennään siviiliavioliittoon, joka ei onnistu Suomessa eikä naapurimaissa, mutta sentään Englannissa.
Koska asian kirkollinen vahvistaminen on vastoin totuudenetsijän vakaumusta, alkaa pään hakkaaminen seinään ja vihamielinen ympäristö yrittää eri tavoin tehdä selvää anarkistista siihen saakka kunnes Suurlakon pelastava vapaudensanoma saapuu kuin tervehdyttävä kevätmyrsky.
Itsekin siviiliavioliiton joskus solmiessani ei asia ollut sen kummallisempi eikä aiheuttanut ongelmia. Niitä kuitenkin taisi käytännössä, joskaan ei teoriassa aiheuttaa kirkosta eroaminen, joka herätti epäilyksiä, kun opettajan virkaa hain.
Itselleni ei liittyminen takaisin kirkkoon ollut temppu eikä mikään, mutta Kiannolle näillä kysymyksillä oli suuri periaatteellinen merkitys. Hänen mielessään koko kirkollinen järjestelmä oli isästä perkeleestä ja vasta se hävittämällä olisi mahdollisuus päästä jonkinlaiseen maanpäälliseen paratiisiin, jossa ei ilmeisesti olisi ainakaan ns. sukupuolikysymystä eikä paljon muutakaan valhetta.
Suuren vastuun olojen nurinkurisuudesta ja kansan takapajuisuudesta ”kolmisataavuotisen pappisheimon jäsen” sälyttää mustanpuhuvalle luterilaisuudelle. Antakoon joviaali Martti-tohtori tämänkin anteeksi.
Itäpuolellakin, Karjalassa, jossa vallitsee tosiasiallinen pakanuus, ovat Kiannon kuvaamat ihmiset säilyttäneet luonnollisen onnen tilansa ainakin jossakin mielessä. Myös muualla Euroopassa asiat ovat paremmin kuin Suomessa ja Venäjällä. Suomea ja Kurjalaa painaa kirkon ja valheen ies.
Suhde Venäjään on yksi aikakauden valheen ilmentymiä. Syrjäisessä mökissä päähenkilö poltattaa isännällä sekä helvettiä esittävän painokuvan, että keisarin muotokuvan. Kun vastustajat saavat tästä kuulla, he ovat valmiita käyttämään asiaa sankarin pään menoksi.
Venäläisen sortovallan myötäily on ilmeistä sukua sille kirkkouskovaisuudelle ja henkiselle orjuudelle, joka maassa vallitsee. Kaiken pahan ytimessä on tuo iänikuinen ja yhä uudelleen pinnalle nouseva valheessa eläminen, jota on vihattava pyhällä vihalla.
Mitä venäläisyyteen tulee, kirjailija on yllättävän suorasanainen, ottaen huomioon, että elettiin taas aikaa, jolloin vuoden 1905 suojasää oli vaihtumassa toisen sortokauden pakkasiin.
Kirjailija ei toki olisikaan ollut sanansa mittainen, ellei olisi puhunut suutaan puhtaaksi, mutta julkaisijan kannalta majesteettirikoksen kuvaus saattoi olla arkaluontoinen ja niinpä keisarin kuvan polttaminenkin esitetään kiertoilmauksin.
Filosofointi kristinuskon perusteista oli toki jo tuohon aikaan sivistyneen eurooppalaisen kannalta vakiintunutta valtavirtaa ja uskovaisuus sanan varsinaisessa merkityksessä yhä harvinaisempaa. Kuitenkin erityisesti Tolstoi moraalisena opettajana herätti tavatonta huomiota myös Suomessa, jossa hänen pamflettejaan sai estettä julkaista.
Kianto luettelee päähenkilönsä filosofisina oppi-isinä pitkän litanian tunnettuja ja unohdettujakin ajattelijoita, mutta papin poikana häntä taisi sentään eniten koskettaa Tolstoin uusi kristillisyys ja ehdottoman rehellisyyden vaatimus.
Itse asiassa on aika kiinnostavaa huomata, miten merkittäviksi tuohon aikaan saatettiin nostaa asiat, joille nykyään tuskin edes kohautetaan olkapäitä.  Nykyiseen tyhmyyteen kuuluu välinpitämättömyys monia keskeisiä elämän kysymyksiä kohtaan.
Uskonto ei ole nyt se juttu, jolla kansa antaa pettää itseään. Sen sijaan kätkeydytään toisenlaisen hurskastelun taakse ja kieroillaan farisealaisesti totuudenpuhujien vaientamiseksi ja omaa hyveellisyyden kruunua kirkastaen.
Kyllä Kiannon perusproblematiikka tänäkin päivänä täysin tuttua ja ajankohtaista on. Kukapa ei huomaisi, miten tarkoitushakuisesti valhetta pönkitetään ja totuutta vainotaan nimenomaan farisealaisen puolueen toimesta.
Mies, joka sanoi …-sanan on tänään täysin moderni hahmo, mutatis mutandis.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Aikansa sankari



En hjälte i tiden

Bengt Liljegren, Kaarle XII. Soturikuninkaan elämä. Suomentanut Matti Kettunen. Suomen klassikkokustannus Oy, Helsinki. Copyright 2000.375 s.

Voltaire sanoo tunnetussa Kaarle XII:n elämäkerrassaan, että siinä oli mies, jolla ei ollut mitään heikkouksia. Tämän takia hän vei kaikki sankarien hyveet liiallisuuksiin ja, kuten jo Aristoteles opetti, silloin ne muuttuvat paheiksi.
Lujuus muuttui itsepäisyydeksi, anteliaisuus tuhlaavaisuudeksi, rohkeus huimapäisyydeksi ja oikeamielisyys joskus julmuudeksi. Kun kyseessä oli itsevaltias kuningas, seurasi siitä onnettomuuksia koko maalle ja vielä muillekin, kunnes viimein löytyi se luoti, joka oli tarkoitettu Kaarlelle. Sen ampumisen lienee järjestänyt myöhempi kuningas Fredrik I, päättelee kirjoittaja.
Kauan näytti kuitenkin jopa siltä, että taisteluissa aktiivisesti mukana ollut kuningas oli kuolematon, ellei nyt suorastaan haavoittumaton ja väitettiin, että hän sai aina taistelun jälkeen karistella kiväärinkuulia saappaistaan.
Voltairen Kaarle XII:n elämäkerta on Liljegrenin mukaan kaiketi Raamatun ja John Bunyanin Kristityn vaelluksen jälkeen eniten painettu kirja, jota myös käytettiin paljon ranskan kielen oppikirjana eri puolilla maailmaa.
Koska tuon eniten painetun kirjan tittelin haltijaksi on kovin paljon ehdokkaita, en ota Liljegrenin arvelua ihan vakavasti, mutta toki se osoittaa, miten valtavaa mielenkiintoa koko maailmassa tuo meidänkin kuninkaamme herätti.
Syytä olikin. Olihan varsinainen sensaatio, että pieni Ruotsi kävi pistämässä luun kurkkuun suuremmilleen ja sen sijaan että olisi itse joutunut teuraaksi, alkoikin näyttää pelottavalta mahdilta, jota eivät edes lukuisten suurvaltojen yhtyneet ponnistelut pidätelleet.
Liljegrenin mielenkiinto kohdistuu ennen muuta kuninkaan persoonaan eikä niinkään hänen kansoihinsa tai muihinkaan kansoihin. Suomesta ei kirjassa paljonkaan puhuta eikä edes ”Isoa vihaa” tai Riilahden meritaistelua, jota Pietari I nimitti ”merelliseksi Poltavaksi” mainita.
Venäjästä kirjoittaja tietää ja välittää vieläkin vähemmän, mikä toki on ymmärrettävää sikäli, että kirja keskittyy henkilöön eikä maihin ja kansoihin. Kuitenkin olisi ollut paikallaan puhua myös siitä, miten Pietari arvioi ”veljeään Kaarlea”.
Mutta hyväksytään nyt kirja sellaisena kuin se on. Suomalaiselle siinä on tuoretta juuri keskittyminen Puolan, Turkin, Tanskan ja Norjan kysymyksiin. Suomi jäi kuin jäikin aikoinaan varjoon, eli siis jätettiin oman onnensa nojaan.
Epäilemättä kirjan sankari oli epänormaali, mitä nyt ei tietenkään kannata a priori pitää moitteena saati herjauksena. Sen huomiointi vain auttaa ymmärtämään häntä.
Aspergerin syndroomaahan on ounasteltu ja tietty silmiinpistävä tunteettomuus näyttää kertovan jonkin asteisesta autismista. Kuusituhatta venäläistä sotavankia murhattiin raa’asti Fraustadtin taistelun jälkeen näköjään ilman erityisiä tunteita, mutta lempisisaren kuolema isorokkoon aiheutti lohduttoman surun.
Ja mistä ihmeestä johtui, että kuningas saattoi aina vain olla iloinen ja aktiivinen, vaikka hän inhimillisesti katsoen oli jo menettänyt kaiken? Jonkinlainen kohtalonusko ja vakaumus omasta asemasta herran voideltuna ja oikeuden miekkana näyttää olleen vahvempi kuin järki.
Mutta ei Kaarlelta järkeäkään puuttunut. Hän oli etevä matematiikassa ja kehitteli huvikseen ajatusta kantalukuun 64 perustuvasta järjestelmästä vallitsevan kymmenjärjestelmän sijaan. Hän osasi myös hyvin latinaa, mutta kummallista kyllä, ei ranskaa.
Ilmeisesti Kaarle oli taitava soturi ja hänen häikäilemättömyytensä tuo mieleen Suvorovin. Se, joka käy päälle, saa moraalisen yliotteen ja usein kuningas ryhtyi taisteluun aivan käsittämättömän alivoimaisena. Usein se toimi, mutta aina ei.
Kiinnostava lukunsa on Kaarlen monivuotinen oleskelu Turkissa eli nykyisen Moldavian puolella Benderissä. Näyttää siltä, että kuningas alkoi oikeasti ihailla tiettyjä muhamettilaisen ympäristönsä piirteitä ja pyrki niitä omaksumaan.
 Myös suhteet ukrainalaisiin eli ennen muuta zaporogikasakoihin ja hetmani Mazepaan ovat kiinnostavia ja ajankohtaisia.
Mazepa, jonka Pietari nosti kaikkein kurjimman petturuuden vertauskuvaksi, on nyt Ukrainassa nostettu arvoon arvaamattomaan. Tosin hänen tarinansa on jossakin määrin ongelmallinen ja Kaarlen kannalta hän oli aika vaatimaton liittolainen, joka herätti paljon enemmän toiveita kuin niitä täytti.
Ruotsalais-turkkilais-ukrainalainen ystävyys on joka tapauksessa kiinnostava asia, jota voidaan nostaa aina esille asioiden niin vaatiessa. Moni näyttää jopa luulevan, että Ukrainan sinikeltaiset väritkin on valittu ruotsalaisen esikuvan mukaan.
Vaikka me suomalaiset olimme myös Kaarlen alamaisia, ei meille ole tainnut herua asiasta kunniaa kovin paljon. Toki suomalaisia oli aina kaikkialla mukana Kaarlen joukoissa ja Narvassa heitä oli hyvin huomattavastikin. Poltavassa meikäläisten määrä oli sen sijaan jo niin pieni, että Kaarlen olisi pitänyt jo ennakolta arvata, miten leikissä käy.
No, leikki leikkinä. Liljegrenin kirjan kiintoisin osa on sen lopussa oleva historiografinen katsaus. Se osoittaa, miten tavattoman suhdanneherkkää suhteutuminen Kaarleen on ollut kautta aikojen.
Niin sanottu vanha koulukunta (Voltaire, Geijer, Fryxell ym.) suhtautui sankariin ambivalentisti. Kuninkaalla oli toki ansionsa, mutta hänen toimintansa vei onnettomuuteen.
Tämän vastapainoksi syntyi vuosina 1890-1910 uusi koulukunta, jonka mukaan sankari oli myös poliittisesti suuren luokan lahjakkuus, joka ei pelkästään suojannut Ruotsia, vaan myös Eurooppaa vierailta tunkeutujilta eli Venäjältä.
Kirjoittajan mukaan vuonna 1909, vanha koulukunnan edustajien kuoltua, vallitsi liki täydellinen yksimielisyys Kaarlen kaikinpuolisesta suuruudesta. Tätä symbolisoi myös vuonna 1910 perustettu Karoliiniliitto.
Tunnettu kulttuurihäirikkö Strindberg, joka oli jo aiemmin suhtautunut Kaarleen vihamielisesti, nimitti tätä kuitenkin juuri samaisena vuonna 1910 ”vitsaukseksi ja pahamaineiseksi hävittäjäksi” ja jopa peräti ”Ruotsin pyöveliksi”.
Strindbersistä tuli vasemmiston sankari ja mielipiteet Kaarelsta jakaantuivat sen jälkeen poliittisen vakaumuksen mukaan.
Liljegren kertoo kiintoisasti, että Kaarlea on Ruotsissa sen jälkeen pidetty muun muassa oikeusvaltion symbolina raakaa väkivaltaa vastaan ja natsi-Saksassa taas germaanisen sankarin ruumiillistumana.
Toisen maailmansodan jälkeisistä arvioista mainittakoon Hans Villiuksen näkemys, jonka mukaan Kaarle ei koskaan kypsynyt mieheksi, vaan säilytti murrosiän pueriilit piirteensä. Joka ikinen hänen suurpoliittisista ratkaisuistaan, jotka joskus on kuvattu nerouden ilmauksiksi, on myös leimattu mielettömäksi.
Meillekin tuttu Anthony Upton nimitti Kaarlea karismaattiseksi psykopaatiksi ja ainakin nykyajan näkökulmasta tämä luonnehdinta vaikuttaa minusta kohtuulliselta.
Suomennos ei sisällä lähde- eikä kirjallisuusluetteloa, mutta kirja näyttää olevan kirjoitettu ilman alkuperäislähteitä. Kiinnostava se silti on, etenkin ottaen huomioon, että kirjoittaja on entinen punk-muusikko, jollaisilta tuskin odottaisi erityistä älyllistä aktiivisuutta.
Suomennoksesta voi sanoa vain, että se on sujuva, kun ei originaaliin voi verrata. Kuitenkin olisi pitänyt käyttää venäläisissä nimissä suomalaista translitterointia ruotsalaisen asemesta ja painovieheiden suuri määrä on hieman ärsyttävä.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

SM-kisat



S/M-kisat

Kerrotaan, että Matti Kuusi, aikansa oraakkeli ja monien Sulkavan poikien sodanaikainen valistusupseeri oli innostunut kuullessaan Sulkavan souduista: siinä juuri aitoa suomalaista ja paikallista urheilua, joka toimi omilla säännöillään ja elvyttää maaseutua omalta pohjalta.
Tuohon aikaan sodasta oli kulunut vaivaiset parikymmentä vuotta ja vasta nyt vanhempana alkaa ymmärtää, miten vähän se oli. Vanhemmalle polvelle se oli melkeinpä nykypäivää. Nuorisosta se tuntui kaukaiselta historialta.
Muistan hyvin nuo ensimmäiset kisat vuonna 1968, joissa olin itsekin mukana. Venekuntia oli parikymmentä ja veneet oli kerätty mökkirannoista. Ne olivat vakaita ja melko raskaita, mutta veivät kohtuullista vauhtia eteenpäin sitä, joka ei suotta yrittänyt enempää.
Tuon ajan Suomikin oli jotakin aivan muuta kuin tämä nykyinen. Nykyajan mittapuulla elettiin tavattoman köyhästi, mutta kukaan ei keksinyt asiasta valittaa, vaan päinvastoin itse kukin iloitsi uudesta ja ennen tuntemattomasta vauraudesta. Mökin muijakin saattoi reaalisesti unelmoida matkasta suihkukoneella etelään. Eipä ollut moista ennen koettu.
Soutukisat oli aika erikoinen tapahtuma, josta ei yllätyksiä puuttunut. Yksi niistä oli vanhojen ukkojen kova kunto. Me, parikymppiset jolpit, naureskelimme seitsemättäkymmentä käyvälle, yksin soutavalle parturi Natuselle, joka souti meistä ohi: eipä taideta enää tämän kisan aikana nähdäkään… Eikä muuten nähty.
Viisikymmentä vuotta on suhteellisen pitkä aika ihmisen elämässä ja miksei jopa kansakunnan. Noiden ensimmäisten soutujen aikaan itsenäinen Suomikin oli vasta viisikymmenvuotias. Itsenäistymisvaiheen tapahtumat olivat monella vielä kirkkaina mielessä ja itse asiassa vasta nyt alettiin vakavasti puida vuoden 1918 väkivaltaisuuksia, joiden osanottajista monet olivat elossa.
Mutta souduista piti puhua ja tuota kisaa, joka suurimmillaan paisui yli 10000 osanottajan suurtapahtumaksi, leimasi vielä tietty viattomuus. Kuten Matti Kuusi ilmeisesti oli arvioinut, mukaan lähti kyläläisiä, jotka arvelivat kykenevänsä tuon matkan taittamaan. Välineet olivat niitä, mitä kukin sattui löytämään. Toki voitto oli joillekin se kaikkein tärkein asia, mutta suurimmalla osalla se tuskin lienee edes mielessä käynyt. Sen verran epätodennäköisiä voittajaehdokkaita matkaan lähti.
Hyvin pian soudut kuitenkin paisuivat yhä suuremmaksi, valtakunnalliseksi ja jopa vieläkin suuremmaksi tapahtumaksi. Sen mukana alkoi hillitön kilpavarustelu. Kun säännöt aluksi kielsivät liikkuvat penkit, nähtiin kylän raitilla ennen pitkää omituisia asuja: viirahousuja, joiden materiaali salli takapuolen liu’uttamisen pelkillä ilman, että syntyisi kivuliaita rakkoja.
Veneet alkoivat myös muistuttaa päreistä kyhättyjä herneenpalkoja, joissa ei ollut mahdollista käydä kesken matkan seisomaan ja soutajan vaihtokin oli toteutettava jossakin suojaisessa paikassa rannan tuntumassa.
Veren maku suussa soutaminen oli kuin olikin sitä, mitä kansa halusi ja hurja harjoittelu alkoi ympäri Suomen. Päreveneet liukuivat pitkin salmia ja selkiä koko alkukesän ja vähän kauemminkin. Taistelu senteistä ja sekunneista oli armotonta ja kotoperäiset soutusankarit saivat pian tehdä tilaa henkilöille, jotka vaikuttivat puoliammattilaisilta.
Järjestäjät olivat helisemässä eri tahoilta tulevien paineiden alla. Viimein oli otettava lusikka kauniiseen käteen. Soudun muuttuminen välineurheiluksi oli tosiasia. Enää ei keräilty veneitä soutajille ympäri pitäjää mökkirannoista ja hinattu pitkänä letkana lähtöpaikalle.
Jokainen soutaja sai ennen pitkää alleen äärimmäisen kevyen, epämukavan ja vaarallisen herneenpalkoa muistuttavan veneen, jossa oli liikkuvat penkit ja jolla ei ollut mitään asiaa verkkoja kokemaan tai edes virvelöimään. Reilun kokoinen hauki olisi jo voinut potkaista nurin moisen aluksen.
Mutta maailmassa, jossa oli varaa kaikkiin mahdollisiin hullutuksiin, oli varaa myös hankkia sadoittain veneitä, joiden tarkoituksena oli vain ja ainoastaan osallistuminen Partalansaaren ympärisoutuun eli Sulkavan suuriin soutukisoihin, kuten virallinen termi alkoi kuulua.
Ja onko urheilu niinkään hullua? Soutu kuuluu terveellisimpiin liikunnan lajeihin. Haetannooko tuo, jos joillakin on siinä erilaiset tavoitteen kuin toisilla?
Eipä kai. Kuitenkin on vähän sääli, että vanha oikea savolaisvene on syrjäytynyt päreveneiden tieltä. Onhan se matka nyt kevyempi soutaa, mutta nuo veneet ovat kyllä varsinaisia itsensä kiusaajan rakkineita. Saattaahan niissä kyllä erojakin olla.
Sulkava-seura, joka kisat aloitti, taisteli aikansa epätoivoisesti perinteisen savolaisveneen puolesta, mutta hävisi. Kauko Miettinen, joka oli idean isä sikäli, että lahjoitti ensimmäisiin soutuihin palkinnoksi tekemänsä veneen, ei tiettävästi suostunut valmistamaankaan noita puikkareita, joilla sitten alettiin ennätyksiä murskata.
Mutta olipa aika suoritus pikkuruiselta Sulkava-seuralta polkaista suurtapahtuma, joka yhäkin enemmän kuin tuplaa kunnan asukasluvun kerran vuodessa. Kaikki kävi aluksi talkoovoimin ja omavelkaista takaustakin lienee joskus tarvittu.
Kun ei ole muualla julkisuudessa näkynyt, niin nostanpa edes tässä esille Väinö Vihavaisen nimen. Hän oli setäni, jonka panos suursoutujen syntyyn oli keskeinen ja välttämätön ja niinpä uskallan kutsua häntä niiden isäksi.
Tulipa taas soudettua ja kyseessä oli yhdestoista kerta. Tiimi oli sama kuin ensimmäisissä souduissa eli serkkuni ja minä, molemmat seitsemänkymppisiä.
Vielä kymmenen vuotta sitten sama matka samalla veneellä meni oikein mukavasti ja kaljakin maistui vielä samana iltana.
Mutta aika vaatii veronsa. Nyt ei maistunut oikein unikaan ja aluksi syntyi vielä kummallinen horkkakohtaus, joka tosin meni pian ohi. Sen sijaan suonenvedolta vältyttiin, vaikka uhkaa oli ilmassa. Kymmenen ja viisi vuotta sitten tuli hieman sitäkin.
Mutta rakkoja ei tullut kummallekaan minkäänlaisia. Viisikymmentä vuotta sitten niitä oli joka paikassa. Uusi ongelma oli myös, ettei pää millään kääntynyt taaksepäin, joten yli kuudenkymmenen kilometrin peruutus oli pitkälti tuurin peliä eikä onnistunut ilman paria pientä törmäystä.
Pieni pettymys oli, ettei SM-mitalia herunutkaan, vaikka voitimme sarjamme ylivoimaisesti. Muita kilpailijoita ei ollut. Olisi kuulemma pitänyt olla lisenssi… Saman pikkumaisuuden kohtasimme myös kymmenen vuotta sitten. Pitäkööt mitalinsa.
Mutta aikansa kutakin. Seuraavan kymmenen vuoden kuluttua olen poissa kilparadalta ja sama koskee viidenkymmenen vuoden kuluttua pidettäviä soutuja. Mutta nuoremmille voin tapahtumaa suositella, mikäli vene on kunnollinen ja pelastusliivit mukana.