tiistai 19. joulukuuta 2017

Naurettavan ihmisen muistelmat



Menneisyyttä etsimässä

Juhani Aho, Muistatko? Kukkia keväiseltä niityltä. WSOY 1920, 277 s.

Tulin juuri lukeneeksi Juhani Ahon kirjan Muistatko?
Kyseessä on hyvin herkkä tarina, jonka johtolankana on rakkaan puolison kuoleman innoittama muistelma. Sen koulupoikamaisen ujot kohtaukset ja haaveilut kuuluivat kuusikymppisen kirjoittajan kohdalla tuolloin jo menneisyyteen. Ehkä ne ovatkin enimmäkseen allegorisia.
Kirja näki päivänvalon vuonna 1920 eli aikana, jolloin tarinan minän ja hänen puolisonsa oli jo ollut kohdattava unelmiensa luhistuminen, he olivat pettyneet Suomen kansaan, niin sen punaisiin kuin valkoisiin.
Itse asiassa kirjan minä on fiktiivinen. Kirjoittaja itse tosin kuoli jo seuraavana vuonna, mutta vanhan polyamoristin molemmat vaimot olivat kyllä kirjoitushetkellä hyvissä hengissä, Venny tulisi elämään vielä neljännesvuosisadan ja Tillykin vielä hyvän aikaa.
Tosiasiassa kirjailijan nostalgia menneisyyteen ei siis ilmeisesti koskenut kuollutta puolisoa, vaan sitä maata, johon kerran uskottiin ja joka menetettiin.
Kaikki näytti kansalaissodan jälkeen olevan raunioina, mutta eivätkö muistotkin olleet todellisia? Kerran oli uskottu ihanteisiin ja tehty työtä niiden hyväksi. Ne olivat olleet heidän todellisuuttaan silloin kerran. Taisikin olla kovin naiivia?
Kansan valistaminen ja työnsä ja kykyjensä uhraaminen sille oli asia, joka oli kyllä paljonkin esillä 1800-luvun lopulla. Se oli ajan henki, sen ajan älymystön suuri tehtävä.
Kirjoittaja ei oikeastaan kysy, oliko kaikki tuo ollut naurettavaa, mutta lukijallehan se tulee ilman muuta mieleen. Haaveet nyt joka tapauksessa ovat myös osa todellisuutta ja usein hyvin tärkeäkin osa. Tuskin niiden kauneus sinänsä on naurettavaa ja onko myöskään naiivius sitä jollakin objektiivisella mittapuulla?
Mikä sitten on naurettavaa ja mitä se merkitsee? Kunniakulttuurissa ihmisen tuleminen naurunalaiseksi on pahinta, mitä ajatella saattaa. Se on jopa pahempaa kuin kuolema, paljonkin pahempaa.
Meillähän nämä kunnian päivät ovat olleet ja menneet ja etenkin feministipiireissä on paljon viljelty sitä ajatusta, että naurettavuus on vain konventio, naurettavaksi tekeminen vallankäyttöä ja itse koko asia vain  konstruoitu ja rajattomasti muutettavissa.
Vielä Dostojevskin Riivaajissa vanha liberaali, Stepan Trofimovitš, on selvästi perin juurin koominen hahmo ja harva kai voi nauramatta lukea, miten pahansuopa kirjailija häntä kuvaa. Hän ei kuitenkaan ole paha, vaan ainoastaan huono, mikä juuri onkin omalla tavallaan kovin traagista.
Traagistahan aina on, mikäli siitä, mikä potentiaalisesti ja pohjimmiltaan on jotakin hienoa, käyttäkäämme nyt vaikkapa vertausta Jumalan kuva, vääntyykin vain jonninjoutava muotipelle.
 Joka tapauksessa Stepan Trofimovitšin elämän täydellinen tyhjänpäiväisyys on ulkopuolisesta tarkkailijasta sangen koomista, vaikka hän itse uskoo sen traagisuuteen ja tavallaan syystäkin.
Kirjan lopussa kuitenkin tapahtuu ihme ja Stepan Trofimovitšin elämä todella saa todellisen, vakavan merkityksen, ei siitä, mitä hän aikoinaan niin sanotusti saarnasi, vaan sen hylkäämisestä.
No, tämä nyt oli Dostojevskin kuvausta aikansa ilmiöistä, mutta tuskin sinänsä ajallemme irrelevanttia. Nuo tuon ajan riivaajat (totalitarismin idean ilmaantuminen) ovat toki tänään yhä olemassa ja jopa populaarimpia kuin koskaan, mutta maailma niiden ympärillä on muuttunut.
Naurettavuus ei enää tänään ole koomista samassa mielessä kuin ennen. Entinen naurettava on nyt uusi normaali. Naurettavuus voi olla joko hauskaa (mikäli edistyksellistä) tai vastenmielistä ja tuomittavaa (mikäli poliittisesti epäkorrektia). Joskushan sen olettaminen tai havaitseminen on ihan kuohuttavaa.
Vain vihoviimeinen essentialisti viime vuosisadalta voisi enää nykyään suhtautua niin vakavaan asiaan kuin naurettavuuteen naiivilla tavalla ja ennen pitkää hän jäisi taantumuksellisen ajattelun vangiksi ellei jo sitä ole.
Kukapas pystyisi kenenkään arvoja arvostelemaan ja millä oikeudella niille naureskelemaan? Jos ihminen haluaa olla nykyaikainen noita (artikkeli SK 50/17), intersektionaalinen feministi tai vaikkapa vegaani, niin so what? Kaiken mittana on se, millaisen tyydytyksen juuri hän henkilökohtaisesti asiasta saa. Pitäkää taantumukselliset naurut mahassanne tai…
Kun engelsmannit hiljattain taas filmatisoivat Sodan ja rauhan, pantiin siihen seksikohtauksia, sillä aika vaatii omansa. Lev Nikolajevitš lienee kääntynyt haudassaan, mutta turhapa hänen on tulla tämän ajan asioita sotkemaan. Modernisoidaanhan täällä kaikki muutkin klassikot, koska nykyajan ihminen ei enää niitä muuten ymmärtäisi.
Tokihan seksi onkin nyt avoimesti maailman napa ja itse asiassahan se objektiivisesti on tärkeintä, mitä teemme, ainakin sikäli kuin asia koskee kantamiemme geenien kohtaloa. Mutta ollaanko siitä huolissaan?
Ahon kirjassa seksillä ei, kummallista kyllä ole mitään roolia, vaikka koko kirja kudotaan rakkaustarinan ympärille. Sen sijaan kerrotaan paljon kaipuusta ja kutsumuksesta.
Seksitön taide lieneekin kulttuurimme näkökulmasta juuri yhtä hullunkurista kuin se, että ihminen ilmoittaisi haluavansa kutsumusammattiin.
Kuitenkin puolisen vuosisataa sitten kumpikin asia oli täysin normaaliksi oletettu. Kiimainen sankari/sankaritar ja kyyninen, pelkän leivän perässä juokseva opettaja, sairaanhoitaja tai pappi olisivat sen sijaan olleet sekä naurettavia että paheksuttuja ja olivatkin.
Niin se maailma muuttuu. Toisaalta myös radikalismin naurettavuus siinä kuin sen traagisuuskin ymmärrettiin jo Ahon aikana. Itse asiassa se ymmärrettiin jo Dostojevskin Riivaajien aikana.
 Vihainen Fjodor Mihailovitš tosin niputti samaan joukkoon myös naiivit ja hyväntahtoiset liberaalit ja teki muun muassa Turgenevista koomisemman hahmon (Karmazinov) kuin tämä luultavasti ansaitsi.
Mutta kukapa meistä olisi synnitön ja luultavasti kirjailija noin enimmäkseen haukkui aivan oikeata puuta. Riivaajat olivat tulleet maahan ja vetivät mukaansa nyt aluksi sen älymystöä.
Aho kirjoitti kirjansa vähän ennen kuolemaansa. Siinä vaiheessa riivaajien tulo tähänkin maahan ja sen mukaiset bakkanaalit olivat jo tapahtunut tosiasia. Kukapa olisi voinut asiaa kuvitella vielä silloin, kun Dostojevski kirjoitti oman kirjansa? Silloin ne olivat vasta Venäjällä.
Dostojevski oli kyllin profeetallinen ennustaakseen uuden opin maksavan Venäjällä miljoonien hengen ja Riivaajissa esiintyvät nihilistit olivat jo kaamea osoitus siitä, mitä tuleman piti.
Pietarissa oli tosiaan syttynyt myös outoja tulipaloja, joita Riivaajien Šigaljovilaisten kuvattiin sytyttävän. Lyhyttukkaisen kätilö-nihilistin hahmo oli muuan noista ”kansaan menemisenä” ilmenevän uudenlaisen kutsumustyön irvikuvista. Älymystö aloitti uhrautuvan työnsä.
Mutta sekin oli naiiviutta ja sehän sitä vasta olikin, kuten nihilistit saivat nähdä talonpoikien antaessa heidät ilmi. ”Kansan ystävät” kuvittelivat, että kansa voidaan ja pitää pelastaa juuri heidän ikiomalla reseptillään. Se oli huono resepti, vaikka ei sitä juuri haaveellisesta hentomielisyydestä voinut syyttää.
Meillä kaikki meni toisin aina 1900-luvulle saakka. Kirjallisuudessamme on paljon kuvauksia ”kansankynttilöiden” kutsumustyöstä, 1800-luvulta aina 1950-80-luvuille saakka.
Myös tämä tpiminta perustui ainakin aluksi edistysuskoon ja kansaa kohtaan tunnettuun luottamukseen ja jopa romanttiseen ihailuun. Kansakoulun uskottiin jopa lopettavan nuorison kelvottomat tavat kuten yöjuoksut ja juopottelun.
Pettymys oli melkoinen, kun havaittiin, ettei mitään mullistusta tässä suhteessa kyetty saamaan aikaan.
Jälkeenpäin koko tuota epärealistista maailmankuvaa voidaan pitää naiivina ja sitä jopa pilkata. Idealistithan joutuvat yleensä pettymään, härskit kyynikot sen sijaan eivät.
Aika siirappiselta se tuo Ahon kirja nykylukijasta tuntuu. Arvostelijoilta se aikanaan sai suitsutusta. Sen tunnelmallisuutta ja herkkyyttä kehuttiin, mutta  ilmensihän se myös uskoa ”kansaparkaamme” ja monella se usko oli tainnut vuoden 1918 johdosta pahanpäiväisesti järkkyä.

8 kommenttia:

  1. Naurettavaa Menneisyyttä etsimässä. Putinilainen revisionismi.

    ”Dostojevski oli kyllin profeetallinen ennustaakseen uuden opin maksavan Venäjällä miljoonien hengen ja Riivaajissa esiintyvät nihilistit olivat jo kaamea osoitus siitä, mitä tuleman piti.”


    19.12.2017
    Трагедия Великой Октябрьской социалистической революции (Lokakuun Suuren sosialistisen vallankumouksen tragedia)

    Маяковский, Ницше, НЭП и марксизм как первая постметафизическая философия (Majakovski, Nietzshe, NEP ja marxismi ensimmäisenä postmetafyysisenä filosofiana)

    Владимир Миронов (Vladimir Mironov, Moskovan kansainvälisten suhteiden valtion instituutin professori)

    Об авторе: Владимир Николаевич Миронов – профессор МГИМО.

    http://www.ng.ru/zavisimaya/2017-12-19/9_7139_tragedy.html

    "Крупнейшей теоретической проблемой остается вопрос о природе строя, возникшего в СССР и в ряде других стран «реального социализма». Генезис этого строя, рожденного русской революцией, уходит своими корнями в Столыпинскую реформу начала 1900-х годов."

    (Suurimpana teoreettisena ongelmana on edelleenkin kysymys Neuvostoliitossa ja muissa ”reaalisosialismin maissa” muodostuneen yhteiskunnan olemuksesta. Tämän yhteiskunnan syntyhistorian juuret ovat 1900-luvun alun Stolypinin maareformissa.)

    Aloittakaamme nauramisen putinilaisen historiallisen revesionismin väitteestä, että Eesti, Latvia, Liettua, Puola, Tshekkoslovakia, Unkari, Romania, Bulgaria ja Albania sekä Kiina ja Mongolia janosivat kiihkeästi 1900-luvun alun Stolypinin maareformia.

    Hohottaa kannattaa senkin takia, että käsite ”venäläinen vallankumouksellinen liike” on unohdettu kokonaan, puhumattakaan siitä, että venäläisestä vallankumouksellisesta liikkeestä Lenin oli sanonut: ”Alussa olivat aateliset.., Dekabristit herättivät Herzenin...” Jne.

    Hihittää voi senkin johdosta, että Mironov löysi marxilaisuudesta nyt kahdeksan pahaa, yhdeksän huonoa ja kymmenen ilkeätä.

    Ei voi välttyä hörhötykseltä sen johdosta, että Mironov ei tiedä mitään siitä miten marxilaisuus ”saapui” Venäjälle. Mistä johtuu tällainen putinilainen historiallinen opportunismi? Varmaankin siitä, että Venäjän historian tutkimus maailmalla on huonoissa kantimissa. Suomessakin se on taistolaisten professorien käsissä (Aleksanterin instituutti). Eipä ihme että kukaan ei tiedä seuraavista asiosta:

    Marx paljasti kirjeessään Ludwig Kugelmanille 12.10.1868, että venäläiset aristokraatit kantoivat häntä käsillään Pariisissa vuosina 1843-1844 ja olivat aina hänen mesenaatteja. Toisin sanoen, Marx oli venäläisten aristokraattien palkollisena koko elämänsä.

    “It is an irony of fate that the Russians, against whom I have been fighting incessantly for 25 years, not only in German, but also in French and English, have always been my ´patrons´. In 1843-1844 in Paris, the Russian aristocrats there waited on me hand and foot.” (“Marx to Ludwig Kugelmann”. K. Marx, F. Engels. Collected Works, London, Volume 43, pp. 130-131.)

    Marxin ja venäläisten aristokraattien luoma Kommunistisen puolueen manifesti (1848) vaati mm. yksityisomistuksen lopettamista maksimaalisesti ja kansojen kansallisuuserojen hävittämistä lopullisesti. Tämä ei enää naurata.

    Ei naurata myöskään Fjodor Dostojevski, joka jos kuka, tunsi hyvin venäläisen sielun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Ei naurata"

      Ei naurata myöskään Fjodor Dostojevski, joka jos kuka, tunsi hyvin venäläisen sielun. Romaanissaan Peluri hän kirjoitti:

      "-- Mutta minun mielestäni ruletti onkin keksitty yksinomaan venäläisille, sanoin minä, ja kun ranskalainen naurahti halveksivasti, huomautin hänelle, että totuus on tietenkin minun puolellani, koska puhuessani venäläisistä pelureina moitin heitä paljon enemmän kuin kiitän, ja niin ollen minuun voi luottaa.
      -- Entä mihin te perustatte käsityksenne? kysyi ranskalainen.
      -- Siihen, että lännen sivistyneen ihmisen hyveiden ja ansioiden katkismukseen sisältyy historiallisena tosiseikkana ja miltei pääkohtana kehotus pääomien hankkimiseen. Mutta paitsi sitä, että venäläinen on kyvytön hankkimaan pääomia, hän jopa tuhlaakin niitä jollakin tavoin syyttä suotta ja tolkuttomasti. Siitä huolimatta ovat rahat myös meille venäläisille tarpeen, minä lisäsin, -- ja niinpä olemmekin kovin karkkäitä sellaisiin ansaitsemistapoihin kuin esimerkiksi ruletti, jonka avulla voi rikastua äkkiä, parissa tunnissa, vaivaamatta itseään työllä. Se viettelee meitä suuresti, mutta koska me pelaamme umpimähkään, harkitsematta, niin myös häviämme."


      Poista
  2. "Kun engelsmannit hiljattain taas filmatisoivat Sodan ja rauhan, pantiin siihen seksikohtauksia, sillä aika vaatii omansa. Lev Nikolajevitš lienee kääntynyt haudassaan, mutta turhapa hänen on tulla tämän ajan asioita sotkemaan. Modernisoidaanhan täällä kaikki muutkin klassikot, koska nykyajan ihminen ei enää niitä muuten ymmärtäisi."

    No ei niitä seksikohtauksia siinä muistamani mukaan nyt niin kovinkaan montaa ollut, saati että niitä olisi voinut mitenkään järin pornografisina pitää (vrt esim. Catharina Zeta Jonesin parinkymmenen vuoden takainen tulkinta Katariina Suuresta, tai vaikkapa "Ruusun nimen" filmatisointi, tai tämä Anna Kareninan uusin tulkinta, joka tulikin vasta viime sunnuntaina uusintana). Ja kyllähän tämä Pierre Bezuhovin vaimoke taisi olla aikamoinen "bitch" ihan luonteeltaankin, eikäpä tuollainen tainnut sen aikakauden ylhäisön keskuudessa mitenkään tavattoman harvinaista olla muutenkaan. (Eräs perusongelma taisi sivumennen sanoen olla sama kuin Anna Kareninassakin, eli liian hyvänahkainen aviomies, joka alistui sietämään kohtuuttoman paljon puolisonsa arvotonta käytöstä. Mitähän hienoa esim. feministit osaisivatkaan tällaisesta "protoemansipaatiosta" todeta?)

    Voi toki olla, että ko. klassikot ovat menettäneet jotakin alkuperäisimmästä olemuksestaan näiden viime vuosien uudelleenfilmastisointien myötä, mutta eikös toisaalta ole kuitenkin hyvä, että edes jonkinlaista mielenkiintoa niitä kohtaan saadaan pidettyä yllä myös ns. suuren yleisön keskuudessa? Ikävä juttuhan sekin nyt olisi, jos pääsisivät vallan unholaan vaipumaan... Ja ainakin itselläni tuo "Sodan ja rauhan" engelsmanniversio herätti mielenkiinnon myös itse teosta ja sen aiempia filmatisointeja kohtaan, joten lienee ehkä muutamalla muullakin käynyt hieman samalla viisin, jos tälläisen vaatimattoman yleistyksen nyt rohkenisin tehdä.

    Muuten ihan hyvä kirjoitus taas kertaalleen.

    VastaaPoista
  3. No joo. En ole itse edes filmiä katsonut. Leo oli vain etenkin vanhoilla päivinään niin mahdottoman seksikielteinen.

    VastaaPoista
  4. Sota ja rauha on ollut ongelmallinen sekä neuvostoversiossa että tässä engelsmannien tekeleessä. Nimittäin Platon Karataev. Kirjassa hänellä oli tärkeä osa. Ketä nyt uskonnollinen pohdiskelu kiinnostaa.

    VastaaPoista
  5. Niin Karatajevhan oli "edistyksellisen" porukan silmätikkuna vuosisadan vaihteessa. Väärä kuva kansasta.

    VastaaPoista
  6. "Leo oli vain etenkin vanhoilla päivinään niin mahdottoman seksikielteinen."

    Loppuun asti kaikista naisista mustasukkainen pukki varmaan, eli ei olisi enää itse lerppumunana halunnut päästää ketään muuta panemaan.

    /KK/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jaa. Kyllä hän oli sitä vielä silloinkin kun oli voimissaan. Kreutzer-sonaatti esimerkiksi on aika järkyttävä.

      Poista

Kirjoita nimellä.