Tätäkö muka tilattiin?

Tätäkö me tilattiin?

Kun nykyisiä lehtiä lukee, menee joskus rinta rottingille. Tuntuu siltä, että nyt ollaan viimeinkin lakattu ketään kumartelemasta. Olo on kuin Saksan keisarikunnassa Bismarckin aikana. Mitä sanoikaan rautakansleri: ”Wir Deutschen fürchten Gott, aber sonst nichts in der Welt!”  

Mutta eihän tuo nyt mitään ole, me suomalaiset emme pelkää Jumalaakaan. Jos joskus näyttää siltä, että me jotakin kumarramme, tai suorastaan otsa maassa sen edessä pyllistelemme kuin Allahia palvovat muhamettilaiset, johtuu se vain siitä, että me olemme näin ihan itse päättäneet. Ja se oli ankara valinta.

Matteus ja Luukas muistaakseni kertoivat siitä, miten tämän maailman ruhtinas tai oliko se nyt hänen lähettiläänsä, kiusasi ja koetti kelkkaansa vietellä nasaretilaista nuorta miestä. Lähettiläs näytti hänelle yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, kunhan vain tämä suostuisi häntä kumartamaan eli omaksuisi eli, kuten sanotaan, ostaisi, aidon bisneshenkisen mielenlaadun. Eipähän noista maailmallisista erikoistarjouksista kai muuten olisikaan ollut kiinnostunut?

No, kuten tiedämme, Jeesus ei tehnyt kauppoja, vaan jatkoi elämäänsä aineellisesti köyhänä, mutta, sikäli kuin voimme havaita, sisäisesti rikkaana, eikä liene kauppojaan katunut.

Tässä tietenkin herää ajatus, ettei Jumalan pojalla ollutkaan mitään syytä mennä mammonaa kumartelemaan ja hulluhan hän olisi ollut, mikäli olisi vaihtanut iäisen elämän maailmankaikkeuden kuninkaana vaivaiseen tämän maailman rihkamaan.

Olematta teologi päättelen kuitenkin, ettei Jeesus tuolloin tiennyt jumaluudestaan tuon taivaallista, vaan hän toimi nimenomaan ihmisenä, jolle oli annettu valta valita: dynaamista kehitystä markkinavoimien ehdoilla tai sitten vaivalloista jahnaamista alhaisen BKT:n ja iänikuisen puutteen keskellä.

Mikäli, kuten uskon, juuri siitä oli kyse, herättää nasaretilaisen valinta hieman epäuskoista kunnioitusta tuota ihmistä kohtaan, vaikka se samalla juuri nyt symbolisoi epäajanmukaista takapajuisuutta, jota kuvaamaan konservatismi on oikeastaan liian lievä sana, mutta koska siinä on sopivasti herjaavaa potentiaalia, niin kelvatkoon.

Voisin itse kuvitella Jeesuksen seisomaan temppelin harjalle, vaikkapa Sulkavan kirkon sisäänkäynnin yläpuolelle tai Savonlinnan keskussairaalan asuntolan räystäälle joskus 1960-luvun alussa.

Itse asiassa tämä vertaus on tietenkin anakronistinen eikä paikkakaan ole oikein sopiva, mutta kaikkihan me joudumme ajattelemaan käyttäen niitä eväitä, jotka on matkaan annettu.

Joka tapauksessa voisin siis kuvitella, että tuona köyhänä aikana nasaretilaiselle -joka siis itse asiassa saattoi olla vaikkapa kotoisin jostakin Vekaran lossin takaisesta Vesikansasta- olisi heijastettu silmien eteen jonkinlainen kuva mahdollisesta uljaasta tulevaisuudesta.

Tuossa tulevaisuudessa hänellä, köyhällä turpeenpuskijalla, olisi ollut rahaa taskut täynnä, mahdollisuus syödä meetvurstia ja fileetä päivittäin, auto, jolla kaahata niin paljon kuin mieli tekee, mahdollisuus saada lapset koulutetuiksi herrojen töihin, pitkät lomat ja rahaa, ota kylvää ulkomaanmatkoille, vuosittaista loikoilua jossakin aurinkorantojen kuumalla hiekalla kesken talven…

Hullupa olisi se mies ollut, ellei hän olisi kauppoja tehnyt. Mitä sitä paitsi vaadittiin kaiken tuon onnen ehtona? Eipä mitään muuta kuin kyllin suurta kiinnostusta tuota kaikkea hyvää kohtaan. Ja kuka nyt ei olisi ollut kiinnostunut.

Kiinnostuksen suuruus on tietenkin suhteellista. Käytännössä markkinavoimien lähettiläs edellytti, ettei ko. henkilö mistään muusta oikeastaan olisikaan kiinnostunut. Hän tuli myöhemmin suuresti paheksumaan sitä, että moni uusista adepteista kantoi sydämessään petosta ja yritti esimerkiksi fuskata ikuisesta työn tekemistä ja raatamisesta huomisen hyväksi, kun ymmärsi, ettei se huominen koskaan muuttuisi täksi päiväksi.

Mutta Jeesuksen inkarnaatio ei tehnyt kauppoja, sillä hän ymmärsi etukäteen, mikä hinta kaikesta olisi maksettava. ”Saatana”, sanoi lähettiläs ja lehahti matkoihinsa. Vesikansalainen laskeutui varovasti alas katolta ja palasi osastolle, jossa hänen poistumistaan ei edes ollut huomattu.

Mutta tämä mainittu henkilö ei kuulunut tulevaisuuspuolueeseen ja edusti siis vähemmistöä. Toisenlaisia löytyi sitten tulevina vuosina vaikka millä mitalla ja heitä oli helppo höynäyttää. Kukapa ei olisi ostanut niitä loputtomia maailman hyvyyksiä, joita tarjolla oli. Hulluja olisivat olleet.

Niinpä kehitys syöksyi hurjaan lentoon ja kansan suuren enemmistön syvimmät toiveet toteutuivat. Rahaa tuli vaikka lampaiden syödä.

Mutta mikään ei tullut ilmaiseksi, mitä lähettiläs ei piruuttaan tullut maininneeksi. Tuli työtä säästäviä koneita, mutta niiden avullahan vain tehtiin entistä enemmän sitä työtä. Tuli tukuttain rahaa, mutta eihän rahalla mitään todella arvokasta saanut. Elämä piteni, mutta ei se letkuelämä märissä vaipoissa mitään herkkua ollut.

 Naisillekin tuli paljon kaivattu yhteiskunnallinen tasa-arvo, mutta samallapa loppui heidän hyysäämisensä ja paijaamisensa. Lapsille tuli ilmainen päivähoito, mutta niiden tekeminen ja pitäminen oli niin kallista ja vaivalloista, ettei sitä oikein kukaan täysijärkinen halunnut tehdä. Sijaisperheille kyllä sitten löytyi bisnestä uusista huutolaisista.

Jotakin selvää edistystä sentään tapahtui. Ihmiset muuttivat pois maalta ja pääsivät kauan kaivatun sivistyksen piiriin. Esimakua tulevasta saatiin jo televisiosta, joka mullisti täysin ihmisten henkisen maailman. Nyt elettiin Säämingin kaukaisimmassa korvessa jo kuten Dallasissa. Ah onnea! Ah sivistystä! Jo tätä olikin odotettu!

Karl Marx puhui aikoinaan halveksivasti maalaiselämän idiotismista ja samaan sävyyn käsitteli asiaa myös Oswald Spengler, jonka mielestä kehäänsä kiertävä talonpoika oli kuin osa sitä luontoa, jonka mukaan hän joutui elämään, historiaton, ikuinen uurastaja maaemon pinnalla kuin kirppu koiran turkissa, mitä vertausta hän ei käyttänyt.

Kaikkein mehevimmin talonpoikaa kuitenkin kuritti Maksim Gorki, joka vyörytti hänen niskoilleen kaiken sen vandalismin, mitä Venäjän vallankumoukset toivat tullessaan. Talonpoika oli Gorkille kaiken kulttuurin vastakohta. Ihmiskunta sivistyisi vasta, kun talonpoika, eli siis hänen pikkuporvarillinen luokkaolemuksensa olisi likvidoitu ja tilalle olisi astunut työläinen, tuo oikean sivistyksen sankari ja kaiken hyyvän luoja.

Niinpä neuvostojen maassa suoritettiin täyskollektivisointi ja rakennettiin siinä jo saman tein uusi ihminen, kuten Gorki suureksi ilokseen sai heti havaita. Siinä vähän lastuja lenteli, mutta lopputulos oli komea, ainakin puheiden tasolla. Entisestä kulakista saattoi kasvatusleirillä, vaikkapa tuolla Stalinin kanavalla, tulla kollektivisti muutamassa kuukaudessa, jos hän hengissä säilyi ja enemmistöhän säilyi, vaikka panettelijat ovat muuta väittäneet.

Mutta kun aikaa hieman kului ja alettiin aikaansaannoksia tarkastella kriittisesti, niin huomattiin, että myös tuo paljon ylistetty kollektiivitalonpoikien luokka oli aivan yhtä kiinnostunut vodkasta ja yhtä vähän kiinnostunut kulttuurista kuin se entinenkin. Eivätkä teollisuustyöläiset olleet sen parempia.  Класс? –Он тоже выпить не дурак!

Mutta tokihan ongelma piili ja sen täytyi piillä maalaisuudessa. Niinpä maalaisuutta likvidoitiin ja sen kasvatteja uudelleen kasvatettiin, kaupunkeihin muutettiin joukolla, mutta se idiotismi vain pysyi. Ehkäpä isä Marx olikin haukkunut väärää puuta?

Venäjän talonpoikien suurta muuttoa kaupunkeihin on paljon pohdiskeltu. Moshe Lewin oli näkevinään siinä kaupunkien ruralisaation. Jotkut uskovaiset marxilaiset näkivät siinä paralleelin Kreikan ja Rooman historiaan: aikoinaan valloitetun Kreikan korkeampi kulttuuri tekikin roomalaisista valloittajista alamaisiaan.

Venäjällä taas saattoi käydä vallan toisin: valtava, barbaarinen maaseutu alisti pienen teollisuusproletariaatin itsensä kaltaiseksi. Siinä siis syy siihen, ettei kommunismin lupaus toteutunutkaan. Etsikää talonpoika, kun kaipaatte syntipukkia! Eihän se edes osaa protestoida, kunhan jatkaa möyrimistään ja elättää hiirestä kuninkaaseen kaikki, jotka kehtaavat tulla osille.

Mutta entäpä miten kävi meillä? Suomessa suuri muutto maaseudulta kaupunkiin oli ainutlaatuisen nopea ja perusteellinen muutos, eikä siinä mitään pakotusta tarvittu. Jokainen ymmärsi oman etunsa, tai melkein jokainen

Nytpä ollaankin sitten Euroopassa eikä missään liki neuvostoliittolaisessa kekkoslovakiassa. Eurooppalainen talonpoika elää tukien varassa. Ruoka kyettäisiin tuottamaan muualla halvempaan hintaan, joten itse asiassa tuo möyrijä kuuluu tuholaisten piiriin ja on vain elätettävä loinen, harmful drudge, kuten tohtori Johnson asian ilmaisisi. Niinpä maajussi saa tehdä tarkan tilin tekosistaan ja kansan suuri enemmistö odottaa vain malttamattomana, milloin hänet lopullisesti likvidoidaan.

Ainahan niitä sopeutumattomia on. Joku näyttää taas hiljattain esittäneen, että koko Suomi olisi pidettävä asuttuna. Jo sanana aluepolitiikka on retroa, huomasin jonkun cityihmisen tähän julistavan. Kysymys on siis sanan retrograde-suomalaistetusta muodosta ja kanta on äidissämme englannissa. Taantumus on kyseessä, pyrkimys takaisin menneeseen aikaan. Vade retro, male spiritus!

Mutta tänä aikana meillä on selvät realiteetit, jotka määräävät, mitä me voimme ja saamme tahtoa ja haluta. Puoli vuosisataa sitten meillä asuttiin enimmäkseen maalla ja elettiin sen antimista, sitä paitsi elettiin köyhästi, ainakin mittarilla BKT per capita. Siksipä kiusaajalla oli tuolloin kiitollinen yleisö, kuten alussa mainittiin.

Olisimmepa silloin saaneet puhtaana käteen sen mammonan määrän, mikä meillä nyt sitten on käytettävissä! Jopahan olisi maaseutu kukoistanut ja kaikki olleet tyytyväisiä!

Ei silloinkaan joka suhteessa huonosti eletty, tai niin luultiin, kun ei paremmasta ymmärretty. Töitä riitti melkein kaikille ja monilla sitä oli enemmän kuin koskaan ehti tekemään. Palvelut pelasivat, vaikka monia nykyisiä palveluita puuttui. Eipä ollut maatalouslomittajia eikä myöskään sataa henkeä kunnantalolla byrokratiapalveluita tuottamassa. Posti joka tapauksessa kannettiin kahdesti päivässä ja linjurit sahasivat ympäri pitäjiä ja veivät myös kaupunkiin, jos tarvittiin.

Kun koulutusasiatkin saatiin järjelliseen uomaan ja kirjastoissa oli tarjolla muutakin kuin viimeisten kymmenen vuoden bestsellereitä, tuntui maailma valmiilta ihmisarvoista elämää varten. Oli aika luopua idiotismista.

Mutta tietenkin yleinen elintaso, se oikea mittari näytti matalia magnitudeja BKT:llä mitaten. Missä olivat valintamyymälöiden loputtomat valikoimat? Missä olikaan keskituloisen ja köyhän mahdollisuus matkustaa nyt vaikkapa ensi hätään Espanjaan, tai sitten joskus Thaimaahan? Ei sellaista ollut.

1950-luvulla elettiin maailmassa, joka ei ollut paras mahdollinen. Siitä kuitenkin puuttuivat monet nykyiset ja tulevat ongelmat huumeista ja maahanmuuttajaslummeista pitkäaikaistyöttömyyteen, nuorison vieraantumiseen, näköalattomuuteen ja taparikollisuuteen ja monen monta muuta asiaa. Ei ollut kouluammuntoja (paitsi reserviläisillä), ei ollut yhtä paljon maanisia, perheitään hylkääviä sarjarakastajia, huimasti kasvavaa huostaanottojen määrää, negatiivista väestönkasvua ja niin edelleen.

Jospa siis tuohon melkein idylliseen, joskin niukan toimeentulon tarjoavaan maailmaan olisi saatu vielä hieman enemmän tai mielellään jopa rutkasti rahaa, jotta myös vähäosaisten elämä olisi voitu kunnolla turvata ja saada vielä hiukan lisää mahdollisuuksia koulutukseen ja kaikinpuoliseen sivistykseen! Silloin olisi lähettiläs ollut oikealla asialla!

Ja rahaa näytti olevankin tarjolla, sitä uljas tulevaisuus lupasi, mutta jätettiin kertomatta, ettei se tule ilmaiseksi. Tuo lähettiläs, itse asiassa tuo Iso Kiero, oli kantanut ketunhäntää kainalossaan. Nyt kun on temppelin harjalta hypätty, ei paluuta enää ole. On vain rahaa, joka ei riitä koskaan eikä enää edes mihinkään sellaiseen, mikä ennen oli itsestään selvyys.

 Yritetään nyt sitten saada sillä niukalla rahalla aikaan edes inhimillinen yhteiskunta, onhan se ainakin sallittua. Vai lieneekö?