Nuorison kapina

Nuorison kapina

Aikoinaan 1960-luvun lopulla lienevät kaikki järjissään olevat ainakin aluksi hämmästyneet siitä mellakoinnista, joka levisi ympäri Eurooppaa ja vähän muuallekin, mutta kaikkeenhan tottuu pian. Nyt tuo aika on jo patinoitunutta historiaa.

Amerikassa kuohunnalla näytti olevan jonkinlaista asiallista taustaakin, kun vastustettiin sotaa Vietnamissa ja kieltäydyttiin lähtemästä sinne asevelvollisina.

Kun Suomessa matkittiin muka samaa asiaa aina sotilaspassien polttamista myöten, oli kyseessä tietenkin jo parodia ellei pahempaa. Pahempaa todella seurasi. Meikäläinen nuoren älymystön huippukerros alkoi pian hyökätä omaa kansallista historiaamme vastaan ja kilpailla naapurissa olevan totalitaarisen supervallan orjailemisessa. Olisiko mitään mielettömämpää voinut tehdä? Mitä syytä meillä oli esiintyä katuvana imperialistisena suurvaltana?

Mutta ilmiöhän oli laajasti ottaen kansainvälinen. Kussakin maassa keksittiin omat typeryytensä ja etenkin maolainen kulttuurivallankumous sai tavattomasti fanaattisia adepteja aivan erityisesti juuri hyvinvoivista länsimaista. Hyvinvoinnissakin oli ehkä vielä puutteita, mutta juuri samaan aikaan se kasvoi ennen kuulumattomasti. Kyseessä oli ennen muuta hyväosaisten liike keskellä yltäkylläisyyden räjähdystä.

Joka tapauksessa siis suuret ikäluokat kaikkialla hyvinvoivissa demokratioissa joutuivat uuden radikaalin nuorisokulttuurin vaikutuspiiriin. Itse asiassa koko nuorisokulttuuri oli uusi ilmiö, joka syntyi 1950-luvulla Amerikassa ja valloitti parissa kymmenessä vuodessa koko maailman. Uusi sukupolvi nousi sen siivittämänä kapinaan 1960-luvulla. Kapinaan?

Nuorisokulttuuria ja kapinaa ei toki pidä samaistaa, mutta edellinen kaikessa epäpoliittisuudessaan loi pohjaa jälkimmäiselle korostamalla nuorison omaa identiteettiä omana ryhmänään lasten ja aikuisten välillä. Ennen maailmassa vain pieni, valittu osa kansaa oli voinut omistaa nuoruusvuotensa opiskelulle eli siis akateemiselle vapaudelle enemmän tai vähemmän toimeentulon ja perheen elättämisen huolista vapaana.

Muut siirtyivät lapsuudesta aikuisiksi ja työelämään heti rippikoulun käytyään. Nuorilla aikuisilla saattoi olla omia harrastuksiaan, mutta he olivat ja halusivat olla aikuisia, ei nuorisoa. Eipä ollut aikaakaan harrastella mitään erityisiä nuorisoasioita.

Suomessa tämä joutilaan eli siis opiskelevan (vrt. shkole –vapaa-aika) määrä oli sata vuotta sitten vain parituhatta ja hätärumpua ”ylioppilastulvasta” lyötiin, kun määrä 1930-luvulla ylti peräti viiteen tuhanteen  kolmen miljoonan väestöstä.

Vasta sotien jälkeen seurasi sitten todellinen, koko vanhan asetelman mullistava kasvu ja ylioppilaiden määrä vuosittain ylti jo 1960-luvun lopulla pariinkymmeneen tuhanteen. Sen jälkeen ikäluokat pienenivät, mutta opiskelevan nuorison kasvu sen kuin jatkui ja 2000-luvulla ylioppilastutkinnon suoritti enimmillään noin 70000 henkeä vuodessa. Tutkintoa seurasivat normaalisti sitten vielä ne opiskeluvuodet.

Kun ylioppilastutkinnossa ja yleensäkin tutkinnoissa reputtaminen käytännössä ennen pitkää jätettiin pois, syntyi tilanne, jossa jo noin puolet ikäluokasta suoritti korkeakoulututkinnon vuosien opiskelun jälkeen tai katsoi muuten oppineensa tarpeekseen.  Lopuistakin suuri osa opiskeli vuosikausia ammattiin.

 Tämä merkitsi sitä, että normaalitapauksessa valtaosa nousevaa nuorisoa jo 1960-luvulta lähtien altistui opiskelijaelämälle, joka ennen oli ollut harvojen kallis etuoikeus. Vuonna 2014 tutkintoa suorittavien opiskelijoiden määrä Suomessa sitten olikin jo 1,27 miljoonaa.

Edellä esitetyt luvut riittänevät havainnollistamaan sitä, että vasta toisen maailmansodan jälkeen syntyi merkittävä yhteiskunnallinen ryhmä nimeltä nuoriso sanan nykyisessä merkityksessä. Sangen luontevasti tämä ryhmä myös kaikkialla saavutti oman itsetietoisuutensa ja omaksui nuorisokulttuurin, jota sille myös aktiivisesti tarjottiin alan paisuvan bisneksen taholta.

Nouseva nuoriso, tuo toisen maailmansodan jälkeisen ajan luomus kehittyi myös uudeksi poliittiseksi ja kulttuuriseksi voimaksi. Aluksi saatiin havaita niin sanottu nuorison kapina, jota esitettiin heti valkokankaalla, mikä lienee sitä myös ruokkinut edelleen.  Jossakin vaiheessa kapinalle saatiin keksittyä syitäkin.

 Tuosta kapinasta, sellaisena kuin se ilmeni Saksan Halbstarke-, Englannin Teddy boys-, Suomen lättähattu- ym. jengeinä, ei kai kukaan ensi alkuun saanut muuta tolkkua kuin sen, että nuoret briljeerasivat sopeutumattomuudellaan. He eivät enää halunneet totella kuten olivat lapsena joutuneet tekemään, mutta ei heillä mitään omiakaan aatteita saati poliittisia päämääriä ollut vielä 1950-luvulla eikä 1960-luvun alussa, rock and rollia ja hulinointia ei voinut sellaisina pitää.

 1960-luvulta lähtien, etenkin vuosikymmenen lopulla, alettiin kuitenkin havaita myös poliittista tai ainakin politisoitunutta nuorison aktiivisuutta, joka useimmiten ilmeni perinteisten puolueiden ulkopuolella ainakin muualla kuin Suomessa, joka oli erikoistapaus.

 Vuonna 1968 joka tapauksessa nähtiin jotakin aivan uskomatonta. Koko Ranska oli kaaoksessa, kun Pariisi, jonne kaikki langat johtivat, oli joutunut sekaisin muutaman tuhannen opiskelijan lähdettyä kaduille mellakoimaan. Vielä kymmenen vuotta aiemmin, jopa Algerian sodan kiihkeinä ja kohtalokkaina aikoina, moinen olisi suorastaan ylittänyt mielikuvituksen rajat. Elettiin uutta aikaa.

Myös Ranskassa opiskelijamäärä oli sodan jälkeen moninkertaistunut ja ylitti 1960-luvun lopulla puoli miljoonaa. Toki kaikki eivät olleet radikaaleja eikä opiskelijoiden mellakoinnilla saati lakkoilulla perinteisesti voinut katsoa olevan mitään yleisempää merkitystä.

Opiskelijat saivat kuitenkin avukseen työläisten tukilakkoja ja hallitus ja jopa presidentti, itse kansallissankari de Gaulle joutui ottamaan mellakoinnin hyvin vakavasti. Hän hajotti kansalliskokouksen ja nimitti uuden hallituksen. Eivät mitkään Cavaignacin konstit tulleet kysymykseen omien kullannuppujen ja kansakunnan toivojen kanssa.

Mellakoitsijoiden vaatimukset eivät tietenkään toteutuneet. Nehän olivat, arkipäivän opiskeluun ja pariutumiseen liittyviä lukuun ottamatta, aivan epämääräisiä ja jopa mielettömiä. Tämä ei kuitenkaan vallankumousten traditiota pyhänä pitävässä Ranskassa ollut erityisen paha puute.

Suuri osa mellakoijista ihaili ja kannatti tulisesti Kiinan kulttuurivallankumousta, josta heillä oli mitä lapsellisimpia käsityksiä. Yleinen mielipide oli, ettei mahdottoman vaatimisessa ollut mitään vikaa, kuten tuon ajan kuuluisa tunnus yhtä komeasti kuin typerästi ilmoitti.

Pariisi oli päästänyt vapaaksi pullon hengen ja ennen pitkää vastaavaa hulinointia nähtiin koko Euroopassa. Se oli yksinkertaisesti muotia, uutta nuorisomuotia. Vuosi 1968 oli uusi Euroopan hullu vuosi, kuten sellainen oli kerran ollut 1848, täynnä katteettomia toiveita ja perusteetonta hyväuskoisuutta.

Vuonna 1969 Suomessa ilmestyi kirja Nuorison kapina ja aikamme suunnanmuutos. Kirjoittaja oli Reijo Wilenius, filosofian professori, jonka seminaarissa itsekin vähän myöhemmin istuin.

Wilenius oli filosofina Suomessa harvinainen lintu, sillä hänellä oli läheiset suhteet Rudolf Steinerin ns. hengentieteeseen, jolle suomalaiset kollegat kiristelivät hampaitaan. Olihan maassamme vahvasti vallalla ns. analyyttisen filosofian virtaus, joka erityisesti sodan jälkeen oli keskittynyt toimintaan, jolle voisi antaa lyhyen yleisnimityksen Entzauberung. Kaikenkarvainen epämääräinen mystiikka oli kerta kaikkiaan hävitettävä rationaalisen ajattelun tieltä ja se oli filosofian tehtävä eikä sillä muuta ollutkaan.

Analyyttinen filosofia oli äärimmäisen tylsää ja todisteli kaikki kiinnostavat filosofian klassiset ongelmat näennäiskysymyksiksi, joiden parissa vain tuhlasi aikaansa. Wileniuksen ilmaantuminen tähän seuraan taisi olla merkki laajemmastakin muutoksesta. Ainakin se taisi merkitä siihen saakka kovin esoteerisena pidetyn filosofian popularisoitumista. Ehkä häntä voidaan verrata Johannes Kastajaan, joka raivasi tietä Esa Saariselle ja Pekka Himaselle.

Joka tapauksessa Wilenius uskoi nuorison kapinasta hyvää. Oli totta, että vuonna 1968 mellakat muuttuivat usein väkivaltaisiksi eikä nuorisolla ollut kunnon konkreettisia päämääriä mellakointia lukuun ottamatta. Silti oli rohkaisevaa, että uusi sukupolvi oli parempi kuin sen vanhemmat, nuo sodan käyneet, jotka vaikuttivat kovin tyytyväisiltä vallitsevaan menoon ja itse asiassa taisivat kantaa vielä sodastakin vastuuta ainakin jollakin tasolla.

Yhtä kaikki, nyt näytti koittaneen uuden ja uljaan humanismin aika. Sekin oli rohkaisevaa, jos nuoriso keskittyi seksiin, sillä se liittyi rakkauteen laajemminkin. Yleinen rakkauden sanoma oli jotakin toista kuin kansojen ja luokkien välisen vihamielisyyden lietsominen. Nuoriso ilmoitti myös pitävänsä kaikkia tasa-arvoisina ja halveksivansa rahan ja omaisuuden haalimista.

Yhteistyön ja rakkauden yhteiskunta, jollainen näytti toteutuneen Kiinassa, oli kuin olikin uusi ja korkeampi tavoite ihmiskunnalle. Mikäli suuri osa uuttaa sukupolvea ja ilmeisesti sen etummainen osa, sen sydän ja aivot, omistautuivat tällaisille aisoille, antoi se toivoa koko maailmalle.

Entäpä Wileniuksen kirja? Miten siinä nähtiin ajan ”suunnanmuutos”?

Kulttuurivallankumous, hierarkioiden voittaminen Kiinan oletetun esimerkin mukaan oli yksi asia. Suurena taustamuuttujana tai liikkeellepanevana tekijänä oli ihmisen vieraantuminen itsestään ja tarkoituksestaan, jonka vallitseva yhteiskunnallinen järjestelmä aiheutti. Sitä oli muutettava radikaalisti. Tämä ajatushan periytyi nuorelta Marxilta.

Wileniuksen mielestä suuri tapahtumassa oleva muutos oli ihmiskuvan muuttuminen. Vanhassa koululaitoksessa painottuivat älyllisyys, epäitsenäisyys ja kilpailuasenne. Nuorison vallankumous vastusti niitä. Itse asiassa koulu, mukaan lukien yliopisto oli koko yhteiskunnallisen muutoksen ajan suunnanmuutoksen avain.

Wilenius elätteli visioita siitä, miten nuoriso saataisiin kiinnostumaan jopa paikallishallinnosta, siitä, miten yhteiskunnallinen valta lujasti tempaistaisiin tavallisen kansalaisen ulottuville. Vapauden tasa-arvoisuuden ja solidaarisuuden tuli läpäistä niin kansalliset kuin kansainväliset suhteet.

Kaikkivaltiaasta kansallisvaltiostakin oli siirryttävä ihmiskunnalliseen yhteisvastuuseen ja tähän liittyi olennaisesti se, että meillä pohjoisessa kulutettiin ylenmääräisesti, kun taas etelässä nähtiin nälkää. Kulutusyhteiskuntaa vastustettiinkin jo nyt monissa maissa, Suomessakin oli vaadittu sekä yritysdemokratiaa että kulutusdemokratiaa. Työ ja toimeentulo oli erotettava toisistaan. Työn ei pitänyt olla ihmisen orjuuttaja, vaan vapauttaja.

Myös ihmisen tietoisuutta oli avarrettava ja tähän pyrkivät myös sellaiset ajan gurut kuin LSD-kokeistaan tunnettu Timothy Leary. Tämä sopi yhteen uuden ihmiskuvan kanssa. Ihmisen tuli lähteä löytöretkelle myös omaan sisimpäänsä.  Buddhismi ja Rudolf Steiner tarjosivat oppaita matkalle.

Voimme siis panna merkille, että vuonna 1968, kun Suomen bruttokansantuote oli vain noin kolmanneksen siitä, mitä se oli viitisenkymmentä vuotta myöhemmin, alettiin yltäkylläisyyttä pitää tympäisevänä. Asian panemiseksi yhteyksiinsä kannattaa muistaa, että 1950-luvulla BKT/capita vaivoin kiipesi noin viidestätuhannesta (laskennallisesta) eurosta noin seitsemään tuhanteen. 1960-luvulla rikastuminen jatkui ja vuosikymmenen lopulla saavutettiin 10000 euroa /hlö.

Nykyisten standardien mukaan 1960-luvun lopulla ei siis vielä vietetty mitään kulutusjuhlia. Koko sanaakaan ei ollut vielä keksitty. Itse asiassa elettiin melko lailla kädestä suuhun, ahtaissa ja vanhanaikaisissa asunnoissa, ilman autoja tai edes valintamyymälöitä tai ulkomaanmatkoja. Ne olivat kyllä juuri tulossa. Mutta verrattuna vain kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen rikkaus tuntui monesta todella merkittävältä ja kaiketi ansaitsemattomaltakin.

Vuonna 1968 kapinan tunnukset olivat uusia, vaikka periytyivätkin kaukaa historiasta, esimerkiksi nuoren Marxin ajattelusta. Nyt, puoli vuosisataa myöhemmin samat tunnukset ovat yhä tuttuja, joskin aika banaaleja ja kuluneita. Tuskin kukaan jaksaa niistä enää innostua vähäisten alakulttuurien ulkopuolella.

Joka tapauksessa jotakin tuli jäädäkseen, ehkä paljonkin. Sellaisia asioita olivat poikkeavien alakulttuurien nostaminen valtakulttuurin haastajiksi, egalitarismi, kulutusyhteiskunnan vastustaminen, kolmasmaailmalaisuus ja myös tajunnan laajentamisen ja valaistuksen kultti.

Uutta oli ehkä ennen kaikkea se, etteivät ihmisten normaaliin arkielämään ja sen parantamiseen liittyvät asiat enää olleetkaan itsestään selvästi politiikan ainoita päämääriä. Toki joskus ennen sotia nuoriso oli myös yrittänyt nostaa politiikan eturiviin sellaisia ”kuudennen luokan kysymyksiä” kuin yliopiston suomalaistamisen tai Suur-Suomiaatteen, jolla oli juurensa ajan yleisissä riennoissa, mutta ei niistä koskaan tullut todella vakavasti otettuja kysymyksiä.

Vuoden 1968 perintöön liittyivät luontevasti monet enemmän tai vähemmän sekopäisetkin aatteet radikaalifeminismistä lähtien. Tunnus ”henkilökohtainen on poliittista” ei olisi herättänyt mitään huomiota ennen vuotta 1968, nyt näytti vähän aikaa siltä, että koko maailma on poliittinen ja ettei mitään siinä voida muuttaa, ellei kaikkea muuteta perusteitaan myöten.

Paradoksaalisesti tämä idea tuli suosituksi juuri aikana, jolloin kaikki oli joka tapauksessa nopeasti muuttumassa ja vieläpä tavallisen rivikansalaisen kannalta mitä parhaaseen suuntaan. Eipä ihme, että vanhemman polven poliitikot suhtautuivat uusiin aatteisiin vähemmän vakavasti. Tähän aikakauteen kuuluu Mauno Koiviston lausahdus siitä, että liiallinen yltäkylläisyyden kasvu näyttää tuottaneen joillekin ilmavaivoja. Mutta nekin tulivat jäädäkseen ja löydämme ne tänään poliittisen spektrin vihreästä ja punaisesta päästä.