Silloin suurvaltana ollessa

Siihen aikaan kun meilläkin suurvaltaa oltiin

Herman Lindqvist, Kun Suomi oli Ruotsi. Helsinki WSOY 2014, 472 s.

Kun puoli vuosisataa sitten menin historiaa opiskelemaan, muistelen suhtautumisen Ruotsin vallan aikaan olleen yleisestikin varsin mutkattoman. Se nyt yksinkertaisesti oli pisin ja siis ilmeisesti tärkein kausi historiassamme ja sitä oli tietenkin opiskeltava ruotsiksi. Ruotsalaiset oppikirjat olivat myös itsestäänselvyyksiä, vaikka toki suomalaisen näkökulman tärkeys oli sitä myös, kuinkas muuten.

Muistini saattaa olla valikoiva ja kokemusmaailmani rajallinen, mutta käsitykseni on, ettei myöskään suhde ruotsinkieleen ollut millään tavalla ongelmallinen. Sehän oli vanha suomalainen kieli, jota maassamme oli käytetty iät ja ajat ja sen osaaminen oli niin selvästi osa yleissivistystä, ettei siitä mitään kysymyksiä noussut. Sitä paitsi ruotsi oli monessa suhteessa hyödyllinen kieli. Muistan itsekin opiskelleeni alun perin englanniksi ilmestyneitä kirjoja ruotsiksi, kun ne nyt sattuivat olemaan sopivasti saatavilla.

Nyt saattaa olla vaikea muistaa sitäkään, että tuohon aikaan oli maailmalla osattava eri kieliä jos aikoi tulla toimeen. Englanti toimi Englannissa ja Amerikassa, mutta hyvin huonosti Saksassa ja vielä huonommin Ranskassa tai Italiassa saati Venäjällä. Se, että Ruotsissa puhuttiin ja piti puhua ruotsia, oli silloin yhtä selvää kuin nykyään se, että Virossa puhutaan englantia, vaikka selkäpiitä karmisikin.

Kysymys ns. pakkoruotsista on sitten erikseen, mutta nousee nykyään aina välttämättä esille, kun ruotsinkielestä kerran puhutaan. Sehän on meillä uusia asia ja tuli vasta peruskoulun myötä. Ruotsin kielelle se on selvä karhunpalvelus ja historian vääjäämättömän logiikan mukaan se ennen pitkää jää pois aivan riippumatta taantumuksen jälkijoukkotaisteluista.

Mutta ei ruotsin merkitys siitä mihinkään hupene, päinvastoin. Ruotsia osaamattomat muodostavat jo nyt, pakkoruotsista huolimatta uuden ryhmänsä, joka kasvaa melkoista vauhtia siirtolaisuuden myötä. Mikäli nykyinen kehitys jatkuu, vähenee aivan samaan aikaan varsin dramaattisesti tietämys ja ymmärrys maamme vanhemmasta historiasta. Sehän alkaa olla jo varsin surkealla tasolla muutenkin.

Nils Erik Villstrandin kirja Valtakunnanosa ilmestyi pari vuotta sitten ja siitä olen aikanaan myös kirjoittanut. Ruotsalaisen Herman Lindqvistin kirja Kun Suomi oli Ruotsi, käsittelee samaa aihetta toiselta suunnalta nähtynä. Kirjojen aihepiiri on siis jokseenkin sama, Villstrand korostaa suomalaisen identiteetin merkitystä suurvaltakaudella ja Lindqvist avaa lähinnä maanmiehilleen Suomen omaleimaista, suomalaista ruotsalaisuutta ja suomalaisuutta.

Molempien kirjojen anti kouluhistorian varassa olevalle nykylukijalle on merkittävä eivätkä ne siinä määrin toista toisiaan, että jompikumpi kannattaisi jättää lukematta.

Kuten joskus aiemmin totesin, Villstrandin sanomana näyttää olevan ennen muuta sen korostaminen, että Suomi oli nimenomaan valtakunnanosa eikä mikään siirtomaa. Tämä on tarpeellinen tehtävä näinä jälkimarxilaisina aikoina, kun tutkijat harvoin saavat rauhaa ennen kuin ovat löytäneet tutkimuskentästään sortajan ja sorretun, riippumatta siitä, mitä nuo tahot itse itsestään joskus ajattelivat. Loppu onkin sitten jo teknistä suoritusta.

Itse asiassa on aina väistämätöntä, että suuressa valtakunnassa joku osa hyötyy keskinäisestä yhteydestä enemmän kuin toinen. Keskuksen ja periferian välinen ristiriita ei ole minnekään huvennut tänäänkään. Lappalaiset ja lappilaiset ruikuttavat Helsingin ja ruuhka-Suomen riistävän heitä, Ruotsillakin on yhä kehitysalueensa, kuten jokaisella muullakin maalla ja niin edelleen.

Mihinkään perustumattomat vulgaaritulkinnat siitä, että Ruotsin suurvaltasodat käytiin nimenomaan suomalaisten kustannuksella voisi varmaan jättää omaan arvoonsa ellei niihin yhä uudelleen törmäisi myös aivan valistuneen oloisessa seurassa.

Mitä tulee suomen kielen heikkoon asemaan, on se tietenkin sinänsä tosiasia, vaikka sitäkään ei kannata liioitella.  Vastaava ilmiö tapahtui poikkeuksetta kaikissa valtioissa. Ei historia mitään poliittisen korrektiuden mukaan rakennettua tarinaa ole ollut eikä tule olemaan.

Yhä uudelleen törmää nykyään myös sellaiseen käsitykseen, ettei mitään Suomea ollut ennen vuonna 1809. Tämänhän muka todistaa jo se, ettei Haminan rauhansopimuksessa mainittu Suomen liittämistä osaksi Venäjän valtakuntaa, vaan puhuttiin sen sijaan tietyistä lääneistä. Argumentti on tietenkin aivan lapsellinen ja etenkin Villstrandin kirjan lukeminen auttaa ymmärtämään, mistä Suomen identiteetissä ennen Ruotsista eroamista oli kyse.

Mutta ei kirjojen anti tietenkään rajoitu vain näihin suuriin näkökulmakysymyksiin. Ruotsin historia ja siis meidän historiamme on ollut tarina aivan uskomattomasta menestyksestä, jos kohta myös suurista uhrauksista ja kärsimyksistä. Kustaa II Aadolf ei suotta saanut saksalaisilta lisänimeä ”Suuri” ja myös Kaarle XII kaikessa vastuuttomassa hurjapäisyydessään kuuluu historian suuriin nimiin.

Mutta loistavia ja myös kurjia hahmoja on kovin paljon muitakin. On syytä ymmärtää, ettei Suomen kansan osana ollut vain käydä kerran nuijin ja keihäin sortajia vastaan ja luovuttaa rekryyttejä sodan moolokille. Suurvalta oli myös meidän.

Kerran maailmassa Topelius avasi meille myös, osittain toki kuvitteellisen, näköalan niihin Euroopan ja siis maailman historian suuriin hetkiin, jolloin myös suomalaiset astuivat maailmannäyttämölle, ei ehkä historian sanelijoina, mutta sentään yhtenä sen tekijöistä, ei vain statisteina.

Sekä Lindqvistin että myös Villstrandin kirjat kuvaavat Suomen vaiheita laajasti Ruotsin yleisen kehityksen ja ongelmien taustaa vasten. Yleiseurooppalainen politiikka ja hovien juonittelut, keskinäiset riidat ja jännitteet näkyivät aina jollakin tavalla myös täällä Suomessa, näillä tutuilla tanhuvilla, jonne myös saapui yhä uudelleen ulkomaalaisia, aseineen tai ilman.

Sen, joka haluaa ymmärtää, mitä tässä maassa satoja vuosia sitten tapahtui ja miksi, kannattaa lukea nämä erinomaisesti kirjoitetut kirjat, jotka auttavat tarkentamaan käsityksiämme siitä, miksi maastamme on tullut sellainen kuin on.

Ne luettuaan saattaa myös katsoa uusin silmin niitä Suomen seutuja, jotka joskus olivat näyttämönä sellaisille spektaakkeleille, joista massaviihteemme ei ainakaan vielä ole keksinyt kertoa yhtään mitään. Sama koskee vaikkapa Tukholmaa, joka on täynnä Shakespearen arvoisiin draamoihin liittyviä muistoja. Joka askeleella sieltä myös löytää omaan historiaamme liittyviä paikkoja ja muistomerkkejä.

Runsaat pisteet Lindqvistille vanhan kunnon kiinnostavan suurvaltahistorian herättelystä uudelleen henkiin. Lahden takanahan ei tunnetusti nykyään juuri ymmärretä näitä asioita tai niistä mitään tiedetä. Sama kyllä koskee oman maamme tietämystä Ruotsin historiasta, edes siitä yhteisestä ajasta, saatikka nyt ajasta jälkeen vuoden 1809.