Suomi luikertelee

Suomi luikertelee korvat vaarallisesti heiluen

Takavuosina Suomessa oli tapana naureskella neuvostoliittolaisille uutisille, joissa itse uutisaines ja kommentit olivat suloisesti sekaisin, Neuvostolehdistössä uutinen kuin uutinen oli samalla jyhkeä korkeamman totuuden julistus ja moralistinen vuodatus, jonka merkitystä ei enemmän tai vähemmän vajaakykyiseksi arvioidun lukijan tarvinnut itse yrittää.

Koko paketti annettiin neuvostoliittolaiselle kuluttajalle ja muillekin halukkaille keskuskomitean asettamien suuntaviivojen mukaisesti ja toimittajat lisäsivät siihen vielä suuttumuksen tuimuutta makunsa mukaan. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, missä oli totuus. Varmemmaksi vakuudeksi neuvostojen maan päälehden nimenäkin oli Totuus (Pravda).

Koko Neuvostoliiton uutisvälitys oli yhtä suuri vitsi kuin maan demokratia, mutta kansakunnan tyhmempi puolisko uskoi siihen ainakin jollakin tasolla ja loput yleensä yrittivät esittää siihen uskovansa, mikäli heiltä asiaa kysyttiin. Kummallista kyllä, ilmeisesti myös toimittajista suuri osa todella uskoi siihen, mitä kirjoitti. Muuten elämä olisi mennyt liian hankalaksi.

Vanha ylemmyydentunto totalitaariseen tiedonvälitykseen nähden ei taida tämän maan valtamediassa enää olla perusteltua. Toimittajakunta näyttää omaksuneen korkeimman tuomarin asenteen siihen aineistoon nähden, jota se kansalle välittää. Se ei ole uutta, mutta uutta on, ettei se edes viitsi kätkeä ylimielisyyttään, vaan päinvastoin sillä briljeeraa.

Pohjanoteerauksena voitaneen pitää iltalehtijournalismia, jonka taso on maassamme romahtanut sen jälkeen kuin internetistä tuli lehdistön vakava kilpailija. Toisin kuin voisi kuvitella, lehdistö ei reagoinut haasteeseen panostamalla laatuun, vaan laskeutumalla yhä syvemmälle sensaatiojournalismiin.

Lehdistön suureksi voimannäytöksi oli ilmeisesti suunniteltu pääministeri Vanhasen erottamista. Syyksi kehitettiin vaalirahoitus, jota alettiin johdonmukaisesti esittää lähes tai täysin rikollisena toimintana. ”Ylihintaisten” taulujen ostaminen tai seminaareihin osallistuminen yritettiin saada näyttämään epärehellisyydeltä eikä normaalilta poliittisen toiminnan tukemiselta. Lausumattomana oletuksena näyttää olleen, ettei aito ja rehellinen politiikka mitään rahaa tarvitse.

Koska tyhmyyden rautainen laki sanoo, että puolet kansasta oin keskimääräistä tyhmempiä, näytti toimittajien menestys olevan melkoinen. Tätä edesauttoi se, ettei poliittisilla vastustajilla ollut tarpeeksi selkärankaa, jotta he olisivat voineet jättää herkullisen tilaisuuden käyttämättä ja puhaltaa pelin poikki. Vasta lapsellinen lipsahdus ”tuppeen sahatusta” lautakasasta palautti kansan todellisuudentajun ainakin osittain.

Mutta eipä sankarijournalistien into tähän lopahtanut. Medioidensa kuihtuvaa suosiota uhmaten niin verovaroilla pyörivä YLE kuin tavalliset markkinavetoiset lehdetkin hamuavat yhä kansakunnan opettajan manttelia vanhaan, karttakeppiä heiluttavaan tyyliin.

Lukijan ei tarvitse vaivata päätään ymmärtääkseen, minkälaista ohjelmaa maamme suurin päivälehti ajaa niissä kohtalonkysymyksissä, jotka maamme tällä hetkellä joutuu kohtaamaan. Homma hoidetaan sekä niin sanotulla läpäisyperiaatteella että erikoisartikkeleilla, joista viimeinenkin lukija lopulta ymmärtää, mikä on oikea mielipide ja millaiset näkemykset taas ovat aivan sallimattomia.

Sen sijaan, että vaikkapa Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa julkaistaisiin parhaiden koti- ja ulkomaisten asiantuntijoiden analyysejä ja teemoista, joista on olemassa perusteltuja erimielisyyksiä, se uhraa palstatilansa täysin yhdentekevien musiikkikappaleiden ja tietokonepelien selostamiseen ja jättää usein tärkeimmätkin maan ja kulttuurin kohtalonkysymyksiä luotaavat kirjat vaille huomiota.

Jonkin uskomattoman lapsellisen teini-idolin päätös lähteä vuodeksi pois Suomesta saa osakseen monen sivun artikkelin samaan aikaan kun kansakunnan historian syväluotauksille omistetaan korkeintaan lyhyt litania vuosikymmenien takaisia latteuksia.

Alamme olla tilanteessa, jossa journalistien kunnianhimo ilmenee lähinnä mahdollisimman kekseliäiden kielellisten koristeiden liimaamisessa sellaisiin uutisiin, joiden arvon ja merkityksen toimittaja jo on valmiiksi ratkaissut lukijan puolesta.

Mitäpä kirjoittikaan Iltalehti Suomen ja Venäjän rajajärjestelystä 12.4.: Suomi luikertelee korvat vaarallisesti heiluen. Lukijan vaivaksi jää vain sen pohtiminen, mikä otus tämä Suomi oikein mahtaa ollakaan. Käärmeellä ei ole korvia, joten se tuskin on kyseessä. Onkohan Suomella myös häntä?