Kansallinen santarmikaarti?

Santarmilaitos vai ritarikunta?

Ilmoitus siitä, että Venäjälle perustetaan kansalliskaarti kohautti taannoin kansainvälistä yleisöä. Itse asiassa tällainen organisaatio on tässä maailmassa aivan tavallinen. Yhdysvaltain kansalliskaartista (National Guard) on jokainen kuullut ja se se kyllä vasta erikoinen laitos on, käsittäen jopa ilmavoimien yksiköitä, joita on tainnut näkyä näillä pituusasteilla saakka.

Espanjan Guardia civil on tuttu jokaiselle maassa käyneelle ja kaikki tietänevät senkin, että meidänkin maassamme kerran oli santarmeja. Sana santarmit, gens d’armes eli asemiehet, tarkoittaa oikeastaan sotilaita, mutta venäjällä tuo nimi oli tullut erityisesti merkitsemään keisarillisen kanslian kolmatta osastoa eli ohranaa palvelevia poliisijoukkoja. Näillä oli edustuksensa Suomessakin. Urkintapapereita voi nyt lukea Kansallisarkistossa.

Santarmi-sanaa ei Euroopassa yleisemmin erityisesti pelätä, sehän on käytössä esimerkiksi Ranskassa (gendarmerie) ja moni kunniallinen kansalainen tienaa elantonsa santarmilaitoksen leivissä. Onhan jokaisen maan sisäinen turvallisuus tärkeä asia, josta on kannettava huolta, kuten kaikille viimeistään nyt lienee käynyt selväksi.

Mikseipä siis myös Venäjällä olisi oma santarmistonsa, vaikkapa nyt kansalliskaartin nimellä. Presidentin kotisivulta selviää, että uusi natsionalnaja gvardija on suoraan presidentin alainen ja koostuu sekä sotilaista että siviileistä. Sen tehtävät liittyvät nimenomaan sisäiseen turvallisuuteen ja sillä tulee olemaan ainakin tarvittaessa laajoja valtuuksia, mm. pidätys- ja kotietsintäoikeus. Aseita tietenkin myös on käytettävissä.

Mikä on kaiken tarkoitus? Presidentin kotisivulla kerrotaan sekin: (Законопроект) «О войсках национальной гвардии Российской Федерации» подготовлен в целях защиты прав и свобод человека и гражданина, совершенствования обеспечения государственной и общественной безопасности.

No niin. Helpotuksen huokaus: tehtävänä on siis kansalaisten oikeuksien ja vapauksien turvaaminen ja yhteiskunnan ja valtion turvallisuuden lisääminen. Sitä kai ke vastaavat laitokset muuallakin harrastavat.

Mutta, kuten tiedetään, teoria on teoria ja käytäntö on käytäntö. Ei ole lainkaan ihmeellistä, että on spekuloitu sillä, että presidentille luodaan nyt oma armeija, jota käytännössä komentaa hänen luottomiehensä. Joitakin huolia hänellä näyttää siis olleen, vaikka noita sisäisiä joukkoja pitäisi jo maassa olla vaikka millä mitalla.

 Tällainen uudistus houkuttelee tietenkin historiallisiin vertailuihin. Roomassa oli muinoin pretoriaanikaarti, joka tietyssä vaiheessa alkoi pitää oikeutenaan keisarien vallasta syöksemistä ja uusien nimittämistä. Venäjällä nousivat 1700-luvulla aateliset kaartinrykmentit lähes samaan asemaan. Käytännössä siis instituutio alkoi toimia aivan vastoin alkuperäistä tarkoitustaan. Toki esimerkiksi Napoleonin Garde Impériale tai Ruotsin Livs-drabanter taisivat aina nuhteettomasti pysyä lojaaleina herralleen.

Entä voisiko paralleelia etsiä Saksan uudemmasta historiasta? Sepp Dietrichin, itseoppineen SS-kenraalin komentama Leibstandarte Adolf Hitler oli ilmeinen vastine muille historiallisille henkikaarteille, tosin jokseenkin arkaaisessa hengessä.

Mutta uusi Kansalliskaarti ei ilmeisestikään ole Leibstandarten tapainen divisioona, vaan eri paikkakunnilla toimiva organisaatio, hieman suojeluskuntien tapaan. Varoisin kuitenkin samaistamasta niitä, sillä tässä, kuten niin monessa muussakin tapauksessa venäläinen variantti luodaan ylhäältä käsin ja on mitä ilmeisimmin luonteeltaan hyvin virallinen, valtion ja presidentin käsivarsi.

Entä mitä sanovat uudesta organisaatiosta lunatic fringen edustajat? Izborskin klubin kotisivulla asiasta on kirjoittanut Aleksandr Dugin, jota ei tarvitse enempää esitellä. Otsikkona on ”Kansalliskaarti venäläisenä ideana”.

Kiinnostavaa on, ettei Dugin vielä ota lopullista kantaa kaartin arvoon ja merkitykseen. Kaikki näet hänen mielestään riippuu siitä, palveleeko kaarti tuota hänen ja hänen taustaryhmänsä ”venäläistä ideaa” vai ei. Jos se palvelee vain ja pelkästään presidenttiä, jota sivumennen sanoen izborskilaiset ovat aina pitäneet puolinaisen politiikan ja poroporvarillisuuden edustajana, ei sillä ole myönteistä merkitystä. Mikäli käy kuten aina, on kyseessä pelkkä parodia.

Mutta kansalliskaartista voisi tulla myös ritarikunta (orden). Silloin se ei ainoastaan suojelisi ja palvelisi henkilöä tai instituutiota, vaan aatetta, ideaa. Olisi tärkeää, että kansalliskaartista tulisi todellinen eliitti. Sen yläpuolella olisi vain hengellinen eliitti.

Näin kiteyttää tämä herra näkemyksensä: Национальная Гвардия должна быть своего рода орденом русских идеалистов, верных Русской Идее, Святой Руси и великой континентальной державе.

Mitäpä tuohon lisäämään? Itse asiassa siihen voi vielä lisätä yhtä ja toista.  Tässä on kyseessä hyvin selkeä irtiotto demokratian arvoista, mikä ei tietenkään ole kenellekään yllätys. Kiinnostavampaa on se, että suuntaus on kohti eräänlaista aristokratiaa aivan tietyillä keinoilla

Duginin havittelema kaarti mitä ilmeisimmin olisi riippumaton presidentin henkilöstä ja muodostaisi jonkinlaisen uuden pretoriaanikaartin. Silloin ei patrioottien tarvitsisi olla riippuvaisia kansansuosiota kalastelevan presidentin mielivallasta vaan se voisi toteuttaa omaa agendaansa.

¨Ritarikunnasta” tulee väistämättä mieleen SS, jota myös on enemmän tai vähemmän osuvasti sillä nimellä kutsuttikin (vrt. Heinz Höhne. SS – Der Orden unter dem Totenkopf). SS oli puolueen armeija, aatteen soturien yhteenliittymä, jonka alkuperäinen tehtävä oli nimenomaan suojelu (Schutz).

Izborskilaisten joukkoa ei kannata kuitata pelkiksi älypääpiöiksi. Kuuluuhan joukkoon nykyään myös Venäjän ainoa elävä nobelisti Alferov. Länsimaisesta näkökulmasta joukko joka tapauksessa koostuu friikeistä, joille esimerkiksi natsien kehittämien instituutioiden ihailu on mitä luonnollisinta.

Niinpä tunnettu nimimerkki Maksim Kalašnikov  (Kutšerenko) on kunnostautunut raivokkaana elitistinä, joka sättii tavallista kansaa nelijalkaiseksi karjaksi, jolle ei kannata antaa mitään arvoa. Vallan pitäisi Kalašnikovin mielestä olla pienen ja asialle omistautuneen eliitin käsissä. Johtajat tulisi kouluttaa napola-laitoksissa natsien esimerkin mukaisesti.

Olisiko tässä nyt siis mahdollisuus uuden SS:n syntymiselle Venäjälle ja maan avoimelle siirtymiselle oligarkkiseen järjestelmään, jossa politiikan sanelevat fanaattiset ideologian soturit, demokratialle syvästi vihamieliset friikit?

Se olisi suuri irtiotto nykyisestä tilanteesta, jossa demokraattisia arvoille ja muodoille yhä osoitetaan rituaalista kunnioitusta. Joka tapauksessa se ainakin toistaiseksi on olemassa vain Duginin ja hänen kaltaistensa toiveunissa.

Tuskinpa se toteutuukaan. Todennäköisempää lienee, että vallastaan kiinni pitävä presidentti huolehtii siitä, etteivät nämä friikit pääse valtaan.

Ja Putinille taitaa aina olemassa huonompia vaihtoehtoja, mikä kaikkialla kannattaisi muistaa. Siellä ne kärkkyvät aivan hänen kintereillään.