Puhtaan tyhmyyden kritiikkiä

Tyhmennysharjoitusten arvosta ja ongelmista

Muuan vanha ystäväni aina silloin tällöin mainitsee huokaisten eräästä tuttavastaan, joka joskus 70-luvun kultaisina vuosina lausui hänelle sakramentaaliset sanat: ”Suomen suurin onnettomuus oli, ettei sitä valloitettu talvisodassa”.

Ystäväni muistelee asiaa ilmeisen imponoituna, ei suuttumuksella tai ivallisesti nauraen, vaan huvittuneen pohdiskelevasti. Tuohan on jo historiaa ja kaikki me siihen aikaan eläneet kuulimme ja näimme jotakin vastaavaa. Koko Suomen nuorison etummaisin eliittiryhmä julisti silloin suurella paatoksella seuraavansa Otto Ville Kuusisen viitoittamaa tietä ja kulkevansa sitä nimenomaan eteenpäin, maailmanhistorian suuren suunnitelman mukaisesti.

Se narrin osa, joka historiassa oli jäänyt Kuusiselle, oli silloin, puhtaan järjen voimalla ja historiasta välittämättä päätetty muuttaa profeetan ja esitaistelijan rooliksi. Historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata ja tyrannit saa aina palkkansa, lauloivat nuoret ymmärtämättä tuon taivaallista siitä, mitä olivat puuhaamassa ja mitä laulu heillekin oikeastaan tarkoitti.

Nuorten lähtökohtana oli radikalismin ansiokkuus a priori. Kaiken muuttaminen juuriaan (radix) myöten oli ymmärretty kaiken viisauden aluksi ja asioiden oikeaksi ymmärtämiseksi oli aivot ensin tyhjennettävä kaikesta, mitä siellä oli. Tämä tyhjennyshän oli myös 1960-luvulla uudelleen muotiin tulleen itämaisen mystiikan avainkäsitteitä. Mietiskely saavuttaa tarkoituksensa vain silloin, kun järki ja tahto sammutetaan.

Tavallaan tyhjentyminen tietenkin tarkoittaa samalla tyhmentymistä, mutta en halua tässä suinkaan väittää, että mietiskelyn ja valaistumisten tuloksena olisi vain ja ainoastaan tyhmyyden hankkiminen ja vajoaminen eläimelliseen tilaan. Tyhmyydellä on toki arvonsa oikeassa ympäristössään, mutta ei missä tahansa.

Radikaalin poliitikon harrastama mielen vapauttaminen kaikesta ympäröivän maailman sovinnaisesta ja satunnaisesta sisällöstä sen sijaan kyllä muistuttaa metodiltaan mietiskelyä, mutta tässä tapauksessa se todennäköisesti myös vie vahingolliseen tyhmentymiseen ignoroimalla ja leimaamalla painolastiksi kaiken sen, mikä ei loogisesti seuraa uuden, uljaan ajattelun postulaateista.

Venäjän historiaa tuntevat ovat ehkä tutustuneet Bakuninin ja Netšajevin laatimaan Vallankumouksellisen katekismukseen, joka on malliesimerkki radikalismista puhtaimmillaan. Sehän alistaa vallankumoukselliseksi ryhtyneen ihmisen koko maailman yhdelle ainoalle asialle, vallankumoukselle. Kaikki vanhan maailman instituutiot julistetaan siinä arvottomiksi tai vain sikäli arvokkaiksi, kun ne voivat edesauttaa suurta päämäärää: kaiken vanhan tuhoavaa vallankumousta.

Ne, jotka halusivat Suomen kulkevan Otto Ville Kuusisen viitoittamaa tietä ja häviävän talvisotansa vaikkapa sitten viiveellä, eräänlaisen historian uudelleen tulemisen kautta, olivat arvollisia Vallankumouksellisen katekismuksen tunnustajia. Heidän maailmassaan oli tehty täydellisen tyhjennyksen eli siis tässä tapauksessa myös tyhmennyksen operaatio. Se oli turvallinen alusta kaiken mullistavalle muutokselle, jonka tuli tietenkin ensin alkaa kaiken vanhan tuhosta. Olihan tuhoamisen viettikin luova vietti, kuten Bakunin totesi.

Bakuninin ja Netšajevin ja heidän katekismuksensa sijasta sivistyneistöllämme oli tuohon aikaan käytettävissään Moskovan avoimesti typerä ja ehkä juuri siksi niin imponoiva evankeliumi. Postmodernilla kaudella radikaalit sitten saivat tämän Foucault’nsa ja hänen kintereillään viihtyvät Lacanit, Bataillet ja muut radikaalit suuruudet. Taitavat ne yhäkin monelle kelvata?

Tämä joukko tyhmentää adeptinsa lähes samalla metodilla kuin anarkistiset edeltäjänsä, kutenkin sillä erotuksella, ettei avainkäsite enää ole tahto, vaan halu, désir. Toki jo Schiller kerran arvioi, että maailma pyörii nälän ja seksin ympärillä, Der Hunger und die Liebe regieren Das Weltgetriebe. Mutta Schiller ymmärtääkseni viittasi luonnon pakkoon. No, epäilemättä hänen aikalaisensa, joutilas ja kylläinen markiisi de Sade kyllä filosofoi pelkällä halullakin. Tuskinpa olikaan sattuma, että hänet tuohon aikaan pistettiin lukkojen taakse.

Tuohon aikaan oli näet kaikkea muuta kuin sopivaa olettaa, että ihmiset alentuisivat olemaan pelkkiä halujensa ja mielitekojensa tyydyttäjiä. Keskeinen tekijä, jolla ihmisen arvo mitattiin ei ollut hänen halunsa ja kykynsä nautintoon, vaan hänen hyveensä eli nimenomaan hänen tahtonsa ja kykynsä voittaa ne toimia animaalisista ja itsekkäistä impulsseistaan välittämättä. Sitähän hyve, virtus, vertu on aina tarkoittanut. Se on kykyä ja sen käyttämistä hyvään.

Yhtä kaikki, nimenomaan radikalismin mekanismina eli tyhmentämisen välikappaleena Foucault’n näkemys ihmisestä viettiolentona toimii aivan erinomaisesti. Toki idea periytyy jo Freudilta: epäviihtymys kulttuurissa Unbehagen im Kultur, oli väistämätön seuraus siitä, ettei kulttuuri-ihminen voinut estoitta tyydyttää kaikkia animaalisia halujaan. Näin siis Freud, jonka ihanteena väikkyi irrationaalisuutensa voittanut ihminen, ainakin mikäli uskomme Erich Frommin tulkintaa.

Vasta Freudin epigonit tekivät tästä viettiolennoksi ymmärretyn ihmisen ja häntä ahdistavan kulttuurin ristiriidasta aseen itse kulttuuria vastaan samaan tapaan kuin Bakunin ja Netšajev asettuivat yhteiskuntaa ja valtion poliittista mahtia vastaan, totaalisesti ja kompromisseitta.

Jälkimmäisille yhteiskunnan normit olivat este poliittiselle vapautumiselle, edellisille eläimellisten viettien vapauttaminen on kiistaton ja kaiken pyhittävä päämäärä. Vapaus on ja voi olla vain viettien täyttä vapaata toteuttamista. Nyyaikaisen radikalismin metodina on sorron eli siis halun ja viettien tyydytyksen tiellä olevan repression paljastaminen. Rationalisaatio, järjellistäminen on pahuuden ytimessä.

Naiivi realisti voisi luulla, ettei järjellistämisessä mitään pahaa ole, vaan päinvastoin. Tämä ei pidä toki paikkaansa. Järki, ratio, ei ole se  primäärinen asia, johon ihmisen tulisi pyrkiä vaan valhe, joka estää näkemästä totuutta ja pitää viettien Sisyfosta vankilassaan.

 Rationalisaatio on nimenomaan vapauden ja sitä mukaa myös järjen este ja sen totaalinen voittaminen on kaiken a ja o. Paras tapa viisauteen pääsemiseksi on tässäkin tapauksessa kaiken järjen eli historiallisen painolastin pyyhkiminen pois tieltä ja mielen tyhjentäminen, mitä voi kaikin mokomin nimittää myös tyhmentämiseksi. Etenkin tässä asiassa tuo termi sopii erinomaisesti.

Metodi on nykyään aivan yleisesti käytössä myös politisoituneiden ideologioiden piirissä, kuten voimme joka päivä huomata. Esimerkiksi feministinen ajattelu pyrkii ja pääsee haluamiinsa päämääriin vain ja ainoastaan pyyhkimällä pois näköpiiristään instituutioiden rationalisaatiot eli sen mielekkyyden, joka asioilla on omissa yhteyksissään joko ollut tai yhä säilynyt. Niiden tilalle on luontevaa asettaa erilaisia haluttuja ja tarkoituksenmukaisia selityksiä, kuten ”sorto”, ”naisviha”, ”patriarkaatti” ja niin edelleen.

Kaikessa simppeliydessään tällainen metodi on ainakin toimintavarma, koska järjestä luopunutta ei mikään voi horjuttaa edes silloin kun hän tarkastelee historiaa, jossa instituutioiden mielekkyys periaatteessa tunkee kaikkialta näkyviin.

Historiassa, ja tämä tarkoittaa yhtä lailla nykypäivää kuin tuhannen vuoden takaista aikaa, toimii vajavainen ihminen vain harvoin parhaalla mahdollisella tavalla ja vielä harvemmin hän on onnistunut tekemään maailmastaan täydellisen, saati täysin järkevän. Tämänhän havaitsivat jo Rummukaisen veljekset.

Syynä maailman vajavaisuuteen ovat todennäköisemmin kykyjen kuin tahdon ongerlmat. Tämän seikan tunnustaminen ei ehkä anna suuttumukselle niin paljon sytykkeitä, kuin kaipaisimme, mutta auttaa meitä pysymään tolkullisuuden rajoissa. Tyhmennysharjoituksilla voi olla heuristinen arvonsa, mutta, paradoksaalisesti, on vain tyhmää olettaa puhtaan rationaalisuuden vallitsevan siellä, missä ihmiset kohtaavat toisiaan.

Terävä Wilhelm Occamilainen luultavasti ymmärsi saman asian lausuessaan Entia non sunt multiplicanda praeter necessitatem. Liika monimutkaisuus vie todennäköisesti harhaan. Toisaalta, silloin kun asia koskee ihmisiä ja yhteiskuntaa, myös ylenmääräinen ja järkeä kohtuuttomasti korostava simppeliys vie sinne varmasti, sillä sekin perustuu keinotekoiseen tyhmennykseen.