Tuhkaa jo Roomakin on

Eikös se ollutkaan rappeutunut?

Kustantajat ja journalistit ovat ennustettavia. Ei niistä kukaan viitsi julkaista sellaista tavaraa, jonka perusaines olisi aivan enemmän tai vähemmän ilmeistä, uskottavaa ja ennustettavaa. Mikäli uuden kirjan johtopäätökset uhkaavat näyttää aivan normaalin järjen mukaisilta, pyöräytetään olkiukko, joka sitten juhlallisesti kaadetaan kumoon ja saatetaanpa vielä hakata pahanpäiväisesti.

Tämä on ymmärrettävää. Kukapa nyt haluaisi kertoa uudelleen sitä, mikä on yleisesti tiedossa tai ainakin helppo uskoa. Mikäli vaikkapa suomalaisesta fasismista ei irtoa uusia sensaatioita, niin otetaan ja väitetään, ettei aikaisemmin edes uskallettu sanoa sitä, mitä sanottiin. Tämä siitä huolimatta, että asioita on puitu yhä uudelleen niissä tutkimuksissa, jotka nyt eivät ehkä olleet peruskoulussa lukulistalla, mutta kyllä erinomaisesti asiantuntijoiden ja jopa asianharrastajien tiedossa.

Tilanne on ilmeisesti sama kuin nykyajan taiteilijoilla, jotka mielipahakseen joskus nöyrtyvät esittämään uudelleen jonkin kuolleen miespuolisen lihansyöjäheteron jo 300-400 vuotta sitten laatiman sävellyksen tai näyttelemään uudelleen antiikin tai 1600-luvun draaman. Missään tapauksessa he eivät halua olla vailla originaalisuutta tai jopa innovatiivisuutta ja niinpä tuloksena saattaa olla ja usein onkin jotakin aivan uutta. Onneksi yleisöä yleensä varoitetaan etukäteen.

Luettuani Maijastina Kahloksen uuden kirjan Rooman viimeiset päivät (Otava 2016, 285 s.) en suinkaan halua leimata sitä keinotekoiseksi journalismiksi. Kyllä kirja edustaa kunnialla maamme perinteikästä antiikin tutkimusta ja sen popularisointia, jossa meillä on ollut suuria nimiä niin historian kuin kaunokirjallisuuden puolella, Linkoimiehestä Waltariin. Jaakko Suolahti aikoinaan saattoi tätä tutkimusta nousuun ja uusimpiin alan helmiin lasken Veikko Litzenin kirjan Tie Nikeaan.

Miksi sitten tulin happamasti narisseeksi tämän kirjoituksen alussa? No siksi, että kirjan mainostekstissä kerrotaan, ettei Rooma ollutkaan rappeutunut antiikin viimeisinä vuosisatoina 200-600 jKr. Missähän välissä se sitten onnistui putoamaan lattian läpi siihen tilaan, jossa sen tuon ajan jälkeen kohtaamme? Mutta mainostus on oma taiteenlajinsa. Ilmeisesti myös sillä on omat kehitysvaiheensa, jotka noudattelevat sivilisaation suurta tarinaa.

Ei tämä siis huono kirja ole, ei alkuunkaan. Se puolustaa hyvin paikkaansa siinä kirjatulvassa, jonka tällä alalla nyt voimme havaita. Nykyään Rooman valtakuntaa käsittelevää kirjallisuutta tulee joka tuutista ja usein se on myös varsin laadukasta. Ajatelkaamme nyt vaikkapa Alberto Angelan teoksia, jotka paljolta keskittyvät arkipäivän historiaan kuten tämäkin kirja. On hienoa, että meillä kyetään tasoa pitämään yllä oman tutkimuksen pohjalta.

Sen jälkeen kun on onnistunut voittamaan mainostekstin aiheuttaman ärtymyksen, kannattaa lukea kirja, jossa kyllä pohditaan myös rappion käsitettä Rooman tuhoutumiseen sovellettuna. Kuten kirjoittaja kertoo, asialle on riittänyt selittäjiä ja selityksiä, niitä on ainakin yli kaksisataa erilaista.

Gibbonin järkäleellä on jo sen verran ikää, ettei se enää mitenkään voi täyttää ajanmukaisuuden vaatimuksia ja Spenglerin ja Toynbeen esitykset taas ovat enempi uskon asioita tai ehkä paremminkin vetoavan enemmin taiteelliseen vaistoon kuin kriittiseen tieteentekoon.

Kirjasta myös ilmenee, ettei kirjoittaja vastusta sanan rappio käyttöä, kunhan ensin määritellään, mitä sillä tarkoitetaan. Tässä kohtaa hän kuitenkin näyttää menevän vaaralisen lähelle postmodernistisista lähestymistapaa, jolle historiakin taitaa olla vain siitä kirjoitettua tekstiä ja sen kritiikkiä.

Mutta Shakespearen Prospero sanoi:

Our revels now are ended. These our actors,
As I foretold you, were all spirits, and
Are melted into air, into thin air:
And like the baseless fabric of this vision,
The cloud-capp'd tow'rs, the gorgeous palaces,
The solemn temples, the great globe itself,
Yea, all which it inherit, shall dissolve,
And, like this insubstantial pageant faded,
Leave not a rack behind. We are such stuff
As dreams are made on; and our little life
Is rounded with a sleep.

Mitäpä tässä siis suotta kiistelemään siitä, mikä on pikein oikeasti todellista ja ovatko saappaat jalkoja primäärisempiä vai päinvastoin. Olkoon nyt Rooman muutos sen viimeisinä vuosisatoina, sen mahtava kulkue kohti olemattomuutta todettu ilman etumerkkejä ja arvoväritteisiä sanoja ja sama koskekoon meidän omaa unenomaista olemassaoloamme.

Tutkimus paljastaa yhä enemmän antiikin Rooman todellisuudesta. Ehkä on turha sanoakaan, että kliseet eivät koskaan kerro asioista totta millään tarkkuudella. Antiikin aikana, kuten sitten myöhemminkin, oli olemassa kliseitä myös eri kansojen hyveistä ja paheista. Tässäkin kirjassa niitä on hauskat litaniat.

Niitä voi verrata koulukirjojen lyhyisiin selostuksiin aikakausista, hallitsijoista ja kulttuureista. Joskus ne tavoittavat joitakin olennaisia piirteitä, mutta toki mielenkiintoisimmillaan asioiden merkitys ilmenee, kun tullaan rajoille: vasta siellä näemme, mitä stereotypiat eivät merkinneet.

Kirjassa on paljon arvokasta faktatietoa keskeisistä asioista, jotka tietenkin ovat koulukurssissa jääneet hämäriksi, mikäli niitä on edes mainittu. Hallinto ja sen muuttuminen, talous ja armeija ovat kovia tekijöitä, ja samoin tietenkin historiaa muokanneet luonnonvoimat, siinä luvussa rutto, joka useaan otteeseen ahdisteli valtakuntaa.

Arkipäivän historia, siinä luvussa avioliitto, seksuaalisuus ja naisen asema, ovat nykyään olleet herpaantumattoman mielenkiinnon kohteena. Kuten kirjasta ilmenee, liian pikaiset johtopäätökset vievät näissäkin asioissa heti harhaan. Roomassa ei seksin suhteen oltu erityisen tiukkoja eikä erityisen sallivia. Asiat riippuivat kyseessä olevien osapuolten keskinäisestä asemasta ja siviilisäädystä.

Naisen asema oli monissa tapauksissa huomattavan vapaa myös perheessä, missä hän saattoi vallita omaa omaisuuttaan ja pitää jopa miestä tohvelin alla. Kuvitelmat naisten ja orjien elämästä yhtenä kärsimysnäytelmänä roomalaisen patriarkaatin kahleissa ovat kuvitelmia vain.

Entäpä Lukkari Sepeteuksen teoria siitä, että Rooman tuhon aiheutti naisvalta, kun portot, narssut ja naasikat nousivat hallitsemaan ja mies vapisi vaimonsa edessä?

No, tämä teoria ei oikeastaan kuulu kaikkein vakavimpiin ja kirjoittajakin mainitsee sen vain ohimennen.  Rooman väestöongelmat eivät olleet samanlaisia kuin nykyisen Euroopan, jossa luonnollinen väestönmuutos on voimakkaan negatiivista ja sen syiksi voidaan heti havaita keinotekoinen syntyvyyden rajoittaminen, mikä on yhteydessä naisen aseman muutokseen ja yhteiskunnan rakenteisiin.

Toki Roomalla oli väestöongelmia aina, alusta pitäen. Olihan maailmanmahti syntyessään vain vähäinen kylä ja sen kieltäkin puhuttiin vain pienellä alueella. Maahanmuuttajat otettiin usein vastaan yhtä hövelisti kuin nykyäänkin. Saatiinhan näin paljon kaivattua työvoimaa ja autioituneiden alueiden pellot taas viljelykseen.

Ei barbaarien tulossa ollut kyse vain eläimellisten moukkien väkivaltaisesta hyökkäyksestä. Edes vandaalien suorittamat hävitykset eivät ehkä olleet sen pahempia kuin muidenkaan tekemät, mikä tosin tuskin juuri lohdutti siitä aikoinaan kärsineitä. Mutta jostakin Roomaan saapui se barbaria, joka sammutti sen antiikin sivistyksen, joka sitten vuosituhannen kuluttua löydettiin uudelleen ja väärin käsitettiin, kuten Spengler väittää.

Olisiko kohtalokkaana uutuutena ollut kristinusko, kuten usein on väitetty? Kristinuskon hidasta ja mutkallista syntyvaihetta kirjoittaja kuvaa melko perusteellisesti. Kyseessähän oli varsin erikoislaatuinen kultti sikäli, ettei se lainkaan sietänyt rinnallaan kilpailijoita, vaikka tämä aluksi jäikin lähinnä teoriaksi.

Epäilemättä kristinuskolla oli myös suuri hävittävä roolinsa. Antiikin kulttuuri oli pitkälti rakentunut sen jumaluuksien ympärille eikä myöskään kristinusko toki tuhonnut sitä kertaheitolla.

 Ainakin minulle kyllä jää se käsitys, että kristinusko –ja toisaalla islam- syövyttivät hitaasti mutta varmasti antiikin perinnön ja lopulta sen hävittivät. Se oli toki uuden kulttuurin tai uusien kulttuurien alku, mutta uudenlaiseen maailmaan siirryttiin vasta tuhoamalla vanha, joskaan ei kertarysäyksellä.

Itä-Rooma tunnetusti sinnitteli vielä vuosituhannen Länsi-Rooman tuhouduttua. Aikoinaan sen kulttuuri oli hyvin kurjassa maineessa, mutta tietenkin tutkijat ovat pyrkineet sitä korjaamaan. Nihil est ab omni parte beatum, sanotaan ja sama koskee sen vastakohtaa. Mitään todella mainittavaa Itä-Roomasta ei kuitenkaan tainnut koskaan syntyä sen viimeisinä vuosisatoina. Länsimaisen kristillisen sivilisaation linnakkeena se toki palveli urhoollisesti.

Jo Rooman kukoistuksen päivinä oli joutoväki ottanut tavakseen kuluttaa sille annettua elämää keinotekoisiin tyhjänpäiväisyyksiin, joita esitettiin valtavilla areenoilla. Itä-Roomassa aivan erityiseen rooliin nousivat kilpa-ajot ja niitä fanittavat joukkueet, jotka saivat myös tärkeän valtiollisen aseman.

Itse olisin tarpeeksi röyhkeä sanoakseni, että tämä on tyhjenneen sivilisaation viimeinen aste. Meillä Euroopan cupin (vai mikä se on?) joukkueet eivät vielä ole tainneet ottaa koko EU:n politiikkaa haltuunsa, mutta ehkä sekin on pian edessä?

Joka tapauksessa Kahloksen kirja on hyvin arvokas ja sujuvasti kirjoitettu tietopaketti Rooman vallan viimeisistä vuosisadoista. Hieman jään sen sivuilta kaipaamaan Saksalais-roomalaista keisarikuntaa (Heiliges Römisches Reich Deutscher Nation), jonka inkarnaatiolta tämä nykyinenkin EU tuntuu, mutta menisihän se jo aiheesta toiseen.