Vipeloiden aika

Vipeloiden aika

Sulkavalla kuuluu muuan mies tässä takavuosina vannoneen olevansa läpejään rehellinen mies. Kaikki oli tehty omalla kustannuksella eikä ollut edes purjeita veneeseensä laittanut hän.

Jutun olen aikoinaan kuullut Kutsetin Huugolta, joten se oli erinomaisesti kerrottu ja uskottavakin.

Vaikka itse olenkin laittanut purjeet veneeseeni useaan otteeseen, edusti tämäkin purkaus mielestäni, olkoonkin että hieman karikatyyrimaisesti, erästä arvostettavaa vanhaa asennetta: ellei rehellisin keinoin ja omin ponnistuksin saa jotakin aikaan, niin sitten ei ollenkaan.

Vipelokonstit eivät kauan lämmitä ja jokuhan ne lounaat aina maksaa. Kunnon ihminen ei elä toisten siivellä. Tätä mieltä oltiin kerran yleisesti. Jokaisen on hoidettava asiansa. Jos joku toinen sen joutuu tekemään, on se häneltä varastamista.

Purjeiden käyttämisen nyt voi vielä uskottavasti selittää teknologian hyödyntämiseksi, joka ei ole keneltäkään pois, mutta muuten tuntuu maailman talous jo aivan yleisesti rakennetun yhä enemmän kepulikonstien varaan.

Pörsseissä pelataan ja paisutetaan omaisuuden spekulaatioarvoa, rahaa luodaan tyhjästä ja tyhjän päälle ja kiiruhdetaan oitis kuluttamaan jo ennen kuin se on hankittu. Mutta joku sen aina maksaa.

Kreikkaan ja muihinkin PIGS –maihin (Portugali, Italia, Kreikka, Espanja) kohdistui tässä jokunen vuosi sitten syvä paheksunta, kun huomattiin niiden valheellinen tilinpito ja EU-varojen väärinkäyttö.

En halua niitä puolustella, mutta kannattaa muistaa, ettei epämääräisiä konsteja ole aina ennenkään kavahdettu, kun valtio, tuo moraaliton Moolok on tarvinnut rahaa. Vastaava käytös yksityisen ihmisen kohdalla olisi todettu oitis rikolliseksi ja syvästi paheksuttavaksi. Olisi voinut jopa henki mennä.

Jo muinaisessa Roomassa valtio huononsi rahaa sekoittamalla kultaan yhä enemmän vähäarvoisempia metalleja. Itse asiassa kyseessä oli, kuten Mika Waltari romaanissaan antoi aikalaisten todeta, kauhistuttava rikos: valtio siis ryhtyi itse lyömään väärää rahaa.

Tästä tosiaan oli kysymys ja rahan todellinen arvokin huononi huononemistaan, kun petos aina ennemmin tai myöhemmin huomattiin. Voitiinhan metallin ominaispaino tuonkin ajan oloissa laskea.

Diocletianuksen kuuluisat rajahinnat, joiden rikkomisesta oli määrätty kuolemanrangaistus, eivät inflaatiota pysäyttäneet. Aikanaan toki sitten tuhannen vuoden kuluttua ryhdyttiin peräti käyttämään assignaatteja, joita myöhemmin seteleiksi nimitettiin, mutta niiden arvo oli aluksi sidottu kultaan tai hopeaan, joten väärentäminen oli periaatteessa mahdotonta.

Rahan arvo perustui luottamukseen ja alkoi huveta sitten yhdessä sen kanssa. Kun hallituksen kohtalo näytti sinetöidyltä, ei kukaan sen rahaa enää huolinut mistään arvosta.

Maailmanlaajuiset lamakaudet näyttivät opettavan ihmiskunnalle keinottelun vaarat. Todella suuret romahdukset ovat jääneet viime aikoina tulematta, vaikka esimerkiksi vuosina 2007-2009 tilanne oli jo sangen hälyttävä. Kun suuria pankkeja, jotka olivat kaiken takana, ei katsottu voitavan päästää tuhoutumaankaan, huudettiin veronmaksaja apuun ja saatiin Amerikan talous taas raiteilleen.

Sen jälkeen ovat superrikkaat edelleen, pienen paheksumisen jälkeen jatkaneet mielettömien omaisuuksien kahmimista, koska niin kuulemma täytyy tapahtua tässä parhaassa mahdollisessa maailmassa.  Nythän lienee julistettu, että vipelot eli vitmakkeetkin pääsevät taivaaseen. Mahdollisesti he ovat jopa eturiveissä.

Ja hallitukset vain lykkäävät pökköä pesään. Mikäli vanha tuotanto lopetetaan kalliissa pohjoisessa ja suuri osa kansaa pistetään maantielle, on kyseessä vain terve kehitys, ellei suorastaan luova tuho. Reilua meininkiä: etelän poika saa töitä ja painaa niitä hurjalla innolla. Tätä on jopa nimitetty Jumalan työksi. Meillä voidaan panna jalat seitsemännelle seinähirrelle ja syljeskellä kattoon. Halpaa tavaraa saadaan tuutin täydeltä.

Vain sallimalla pääoman liikkeiden ja muidenkin tuotannontekijöiden maksimaalinen vapaus, voidaan maailman tuotantoa kasvattaa maksimaalisen tehokkaasti, kerrotaan. Niinpä nykyään pyritään siihen. Ellei töitä ole täällä, on niitä jossakin muualla ja sehän meitä vain hyödyttää, kun ne tekevät halvalla.

Koska talouskasvun ajatellaan olevan käytännössä ikuista, on keksitty, että voidaan kaikin mokomin elää ikuisesti velaksi ja siis pitääkin. Kasvun oloissa myös niukkojen voimavarojen ja hyödykkeiden hintoihin syntyy ilmaa, josta on hyvä haalia jättivoittoja.

Tämä on vanhan kansan mittareilla arvioiden silkkaa vipelonkonstia ja ansiotonta arvonnousua. Muistan hyvin, miten nuoriso 1960-70luvuilla syvästi inhosi tällaista rahan hankkimisen tapaa. Mutta kun uljas 1980-luku saapui, muuttui ääni kellossa. Uusia sankareita olivat nyt kaikenkarvaiset pörssihuijarit ja pokerinpelaajat.

Sellaisia oli Sulkavalla ennen muinoin tapana nimittää tuolla vipelon nimikkeellä, joka ei ollut kunniakas. Olihan siellä toki muuan Suomen kuulu korttihuijari, josta myös Mauri Sariola päiväkirjassaan usein puhuu. Hän kyllä suorastaan ylpeili sillä, ettei ollut koskaan joutunut työssä hikoilemaan, vaan pärjäsi tyhmempiensä rahoilla. Nehän olivat tarjolla, se kuin kävi nyppimässä pois. Se oli jo sitä aikaa, kun purjeiden käyttämistä oli lakattu paheksumasta.

Kun kasvu hiipuu ja julma lama koittaa, pyrkivät kaikki kilvan pääsemään eroon ylihintaisista sijoituksistaan. Se onnistuu vain laskemalla hintoja, mistä seuraa halpenemiskierre. Yleinen oletus on, että aina löytyy joku suurempi hölmö, joka maksaa enemmän kuin myyjä oli maksanut. Vipelot menestyvät, mutta eivät kaikki.

Jossakin vaiheessa sitä suurempaa hölmöä ei enää löydy eikä voi löytyä ja jonkun sijoittajan kouraan jää Musta Pekka, på svenska Svarta Petter tuo musta ja kiharapäinen fetsistä päätellen Turkin valtakunnan nuorehko alamainen, joka tupruttaa paksua sikaria eikä muutenkaan vaikuta erityisen intelligentiltä. Hän kuitenkin näyttää iloiselta: kaikenhan piti käydä juuri näin. Musta Pekka jää aina jonkun kouraan, ei siinä mitään kummallista tai salattua viisautta enempää kuin pahuuttakaan ole.

Laman tullen kaikkien bisneksillä menee huonosti. Erona menestyneiden ja Mustan Pekan saaneiden välillä on vain se, että edellisille jäivät kouraan voitot ja jälkimmäisille se maksaminen. Tuskin kukaan pitää omituisena sitä, että maksajan osa näyttää aina jäävän myös tavallisille veronmaksajille, jotka eivät koskaan, ainakaan tietääkseen, osallistuneet keinotteluun. Vaikka olemmehan me siinä mukana olleet, sekä purjehtijoina että soutajina.

Ymmärrettävästi maksaminen ei kiinnostaisi oikein ketään ja kaikkein vähiten sitä tarkoittavia sitoumuksia haluaa allekirjoittaa ay-liike, jonka tehtävä suorastaan on päinvastainen. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan ja moni on jo autuaasti unohtanut, että kyllähän siitä kasvusta ja niistä ennakoista jo taidettiin nauttiakin.

Nykyinen vyön kiristämisen aika saattaa kuitenkin olla vain lasten leikkiä siihen verrattuna, mikä tilanne tulee olemaan, kun talouskasvu koko maailmassa lakkaa pysyvästi. Maailmassa nimittäin on viime vuosikymmenien aikana ehtinyt pullistua niin suuri kupla, että se on, kuten sanotaan, liian suuri puhjetakseen.

Luojan kiitos, sanoo vipelotalouden kannattaja (ei viittaa mihinkään puolueeseen), kasvu ainakin jatkuu niin kauan kuin maailman väestö lisääntyy. Kuten polkupyörä, pysyessään liikkeessä systeemi ei kaadu. Kaiken maailman vipu- ja vippasrahastot toimivat nekin aikansa, kuten tiedetään. Eivät pitempään.

Ongelmaksi voisi tulla, ettei tuo äsken mainittu maailman uusi väestö kuluta paljon mitään markkinoilla, vaan yrittää huolehtia vain omasta taloudestaan. Sellaista ei parhaassa mahdollisessa maailmassa voi sallia. Paras konsti saada kasvua aikaan on siirtää liikaväestöä etelästä pohjoiseen, missä kasvu uhkaa hiipua jo pelkän väestökehityksen takia. Siellä siirtolaiset nyt kuluttavat kymmenkertaisesti sen, mitä entisessä kotimaassaan! Työpaikkojakin syntyy kuin tyhjästä ikään!

Samalla saadaan vastaanottajamaahan miljardien arvosta sitä ilmaista koulutusta, jota lähtömaat ovat panostaneet noihin entisiin kansalaisiinsa. Mikään ei edes periaatteessa voi mennä pieleen. There’s no business like migration business!  Ja tämähän koskee koko kansakuntaa! Hei, me voitetaan! Kukaan ei häviä! Vai miten se meni?

Vakavamielisten vipelotalouden kannattajien mielestä vain informaatiota torjuvat fasistit voivat vastustaa näin reilua kauppaa: otetaan ahdingossa eläviä ihmisiä ja tarjotaan heille entistä paljon korkeampi palkka ja täydet sosiaaliedut. Uloslyödyt kantakansallisuuden edustajat saattavat ruikuttaa surkeata asemaansa ja suhteellista kurjistumistaan, mutta maahanmuuttoa ei tehdä heidän tähtensä eikä edes siirtolaisten itsensä tähden: sen nyt vain täytyy käydä näin, vähän kuin Santeri Alkion näytelmässä Puukkojunkkarit sanottiin.

Ehkä kansamme ei ole vielä henkisesti kypsynyt globalisaation vaatimusten tasolle. Siitä näyttää kertovan nykyään leviävä vihapuhe ja muu sangen tuomittava käytös, joka kaameimmillaan on ilmennyt pahvitötterön sijoittamisessa erään mielenosoittajan päähän vastustuksen merkiksi. Tämä on tietenkin kovin valitettavaa ja voi vain arvailla, mitä meistä tällaisen johdosta ajatellaan sivistyneessä maailmassa.

Täytyy kuitenkin muistaa, että tämä kansa vielä aivan hiljattain oli tottunut olemaan oman onnensa seppä. Pidettiin luonnollisena ja välttämättömänä, että jokaisella oli mahdollisuus kättensä töillä hankkia elantonsa ja jopa ajan mittaan tulla varakkaaksi, jos Luoja suo. Olennaista vain oli, ettei sitä haluttu tehdä muiden kustannuksella eli kepuli (tai vipelo-)konsteilla.

Voltairen Candide’in aikoinaan lukeneena olen oppinut ymmärtämään, että todella tärkeää tässä maailmassa on oikean asenteen omaaminen eikä niinkään maailman muuttaminen. Kirjan sankari, professori Pangloss oli jo 1700-luvun Ranskassa omaksunut asenteen, joka meillä usein vieläkin on jäänyt liian harvinaiseksi: me elämme kuin elämmekin parhaassa mahdollisessa maailmassa.

Eipä siis syytetä peiliä, jos naama on vino. Älkäämme siis vihastuko, älkäämme vihapuhuko saatikka mielenosoittako maailmamme perimmäistä oikeudenmukaisuutta vastaan. Meidän kaikkien on vain rakastettava sitä niin kuin sitä rakastavat kansamme etummaiset edustajat. Olemme kaikki jo siinä mukana joka tapauksessa.

Rikastukaamme yhdessä muiden globaalitalouden piirissä olevien ihmisten kanssa! Antakaamme niiden tehdä paskaduunit, jotka sitä pilkkahintaan haluavat ja antaa uusien ihmisten tulla tänne tekemään meidänkin työmme pilkkahintaan! Kyllä se lopulta meidänkin BKT:ssämme näkyy ja mahdollistaa työttömyyskorvaustemme maksamisen. Ja joku sitten tulee meille vaihtamaan ne vaipatkin.

Se maailma, jossa jokaisen tuli vastata omista asioistaan ja elää varojensa mukaan, on jäänyt kauas taa, vaikka nykyisen vanhemman polven mentaliteetti siellä syntyikin. Matka itsenäisten isäntien maailmasta pokerinpelaajien ja pörssihuijarien maailmaan on ollut ajallisesti lyhyt, mutta henkisesti pitkä.

On yksilöitä, jotka ovat sujuvasti siirtyneet taistolaisuuden nimellä tunnetusta körttiläisyyden muodosta finanssioligarkian piiriin ja hankkineet kartanoita rahoilla, joita on vaikea ajatella heidän varsinaisesti ansaitsemikseen. Mutta enemmistö taitaa yhä syvällä sydämessään epäillä koko tämän systeemin oikeudenmukaisuutta ja samalla sen kestävyyttä. Se suuri romahdus ei ole tullut vielä, mutta ehkäpä se sentään tulee? Pitäisikö varautua siihen?

Vanha maalaismentaliteetti toki istuu vielä monessa suomalaisessa kuin Junttilan tuvan seinässä, mutta annettakoon se tälle kansalle anteeksi. Siitä on vielä niin kovin vähän aikaa, kun rehellisyys oli arvoista ensimmäinen ja luottamus oli sen mukaista. Tilanne kyllä vielä muuttuu monikulttuurisuuden myötä, hyvällä tai pahalla.