Onko meillä liikaa?

Arkkipiispan maailma ja Suomen velvollisuudet

Tiesikö joku, että myös me suomalaiset kannamme kolonialismin taakkaa? Tottahan toki: olemme siis joutuneet vuosisatojen ajan kärsimään riistosta? Väärin, taakka tarkoittaa sitä, että me olemme olleet niitä riistäjiä eikä riistettyjä. Tämä saattaa kuulostaa hämmästyttävältä, mutta evankelis-luterilaisen kirkkomme arkipiispa on juuri tällaista evankeliumia julistanut Uuden Suomen mukaan.

Ilmeisesti tämän johdosta meillä nyt on enemmän kuin ansaitsemme. Arkkipiispan mielestä nimittäin on. Tämä taas merkitsee hänen mielestään sitä, että joku muu saa puolestaan vähemmän kuin ansaitsee ja asia voidaan näköjään korjata siten, että otamme tänne elätettäväksi henkilöitä sieltä, missä ihmiset ovat saaneet vähemmän kuin heille kuuluu.

Miten paljon itse kullekin kuuluu, voinee ratkaista vain joku ylimaallinen auktoriteetti, jonka aivoituksia pystyvät selvittämään vain teologit, vihreät ja muut normaalin logiikan yläpuolelle yltävät tai ainakin asettuvat tahot.

Pilapiirtäjä Kari sanoi aikoinaan, että me olemme banaanimme maksaneet, joten turha on täältä tulla mitään saatavia perimään. Kaikkein vähiten moinen perintä tietenkin voisi onnistua, mikäli valitut henkilöt banaanimaista muuttaisivat tänne kuppaamaan kansatuloamme. Jos taas muuttoliike sattuisi olemaan sellaista, että se vain edistäisi talouttamme, velkamme noille riistetyille, keitä he sitten lienevätkään, vain kasvamistaan kasvaisi.

Muhamettilaiset maat ovat takapajuisuutensa luoneet aivan omatoimisesti ja siinä pysyvät niin kauan kuin jatkavat keskiaikaista uskonnonharjoitustaan. Tämä ei ole mikään herja, vaan perustuu asioita läheltä seuranneiden havaintoihin.

Mikäli satojen miljoonien ihmisten yhteisö julkaisee vielä tällä vuosituhannella tuskin lainkaan kirjallisuutta, mikäli se pitää suurimpana oppineisuutena kulttikirjansa ulkoa opettelemista ja estää naissukupuolta elämästä normaalia, vapaan kansalaisen elämää, ei sillä ole mahdollisuuksia modernisoitua.

Raha, jota läntinen maailma on sinne kaatanut tähtitieteellisiä summia, ei ole kehitystä käynnistänyt. On täysi syy sanoa, että tämä maailman kolkka on saanut mittaamattomasti enemmän kuin sille kuuluu ja käyttänyt sen arvottomalla tavalla kerskakulutukseen ja aseisiin.

Suomalaisten hyvinvointi on heidän oman toimintansa tulos ja rakennettu satojen vuosien aikana. Sen ”jakaminen” niille, jotka eivät sitä kykene itse luomaan ei ole mahdollista. Niin sanottu kehitysapu on yleensä vain tuhonnut paikallista taloutta ja pahentanut väestökriisiä, jonka purkaminen ei voi tapahtua kolonisoimalla kehittynyttä maailmaa.

Arkkipiispan tunnustuksellinen epistola muistuttaa karikatyyrimäisesti ”katuvan aristokraatin” asennetta parinsadan vuoden takaa. Silloin oli todella kysymys alempien kansanluokkien vapauttamisesta niistä esteistä, joita niiden tielle oli ajan mittaan rakennettu. Aika alkoi kypsyä uudistuksille.

Uudistukset alkoivatkin toimia Länsi-Euroopassa, jossa yleisen elintason nousu pian mullisti koko yhteiskunnan ja mahdollisti säädyllisen elämän myös entiselle alaluokalle. Venäjällä asiat hoidettiin toisin ja seurauksena oli katastrofi, josta on tässä turha puhua enempää.

Venäjällä ei suinkaan ollut puutetta ”katuvaisista aristokraateista”. Päinvastoin, siellä niitä vasta riittikin. Mutta asiat voidaan hoitaa joko hyvin tai huonosti ja Venäjällä ne hoidettiin huonosti. Suuri paatos ja uhrimieli ei millään tavalla korreloinut saavutettujen tulosten kanssa.

Myös nyt asiat voidaan hoitaa tunteeseen ja unelmahöttöön tai sitten järkeen nojautuen. Suuren katastrofin mahdollisuus on nyt niin ilmeinen, ettei edelliseen ole varaa. Se tuhoaisi kaikkien osapuolten tulevaisuuden.

Mikäli arkkipiispa tarkoittaa, että juuri me täällä Suomessa olemme saaneet enemmän kuin meille kuuluu ja että meidän sen takia pitäisi lähettää osa takaisin, hänen pitäisi kertoa, mihin osoitteeseen se lähetetään. OPEC-maiden maksupalveluille on jo mennyt sievoinen summa.

Mikäli hän tarkoittaa, että meidän pitäisi panostaa enemmän ns. kehitysyhteistyöhön, hänen pitäisi selittää, mikä looginen tai asiallinen yhteys tässä voisi olla meidän varallisuutemme ja joidenkin maiden köyhyyden välillä.

Lisäksi hänen pitäisi ymmärtää, että rahan kaataminen meidän köyhiltämme takapajuisten maiden rikkaille enimmäkseen vain tuhoaa sikäläisiä elinkeinoja. Kyllä heidän onnensa avaimet ovat vain ja ainoastaan heidän omissa käsissään. Islamin mahtiaseman kaataminen olisi suuri askel kohti modernisaatiota, mutta jostakin syystä siihen ei näy halukkuutta olevan.

Mikäli arkkipiispa tarkoittaa, että meidän tulisi vastata epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen (joka ainakin häntä näyttää vaivaavan) ottamalla maahamme sikäläisiä ihmisiä, nousee taas hyvin monia kysymyksiä.

Keitä meidän pitäisi ottaa ja miten paljon? Vainottuja ja hädänalaisia kristittyjä Lähi-Idästä vai heidän vainoojiaan? Missä vaiheessa tulijoita on riittävästi? Onko puoli miljoonaa hyvä? Entä miljoona tai kaksi? Milloin voitaisiin katsoa meidän tehneen osamme hädän lievittämisessä?

Ja hätäkin on hyvin väliaikainen tila. Mitä on tehtävä sen jälkeen, kun tilanne lähtömaissa normalisoituu? Onko velvollisuutemme elättää loputtomasti niitä, jotka keksivät saapua juuri meidän maahamme? Onko tulijoilla oikeus tuoda mukanaan oma uskontonsa ja kulttuurinsa? Entäpä jos ne ovat ristiriidassa omiemme kanssa? Kumman on väistyttävä?

Näyttää siltä, ettei arkkipiispa ole lainkaan ymmärtänyt, mitä laajamittainen islamilainen muuttoliike on Euroopassa merkinnyt ja mitä sen jatkaminen, saati laajentaminen suurella varmuudella tuo tullessaan.

Niiden merkitys ei ole kohtalokas vain vastaanottajamaille ja niiden perinnäiselle yhteiskunnalle ja uskonnolle, vaan myös viime kädessä tulijoille itselleen. Primitiivisellä kulttuurilla on sitkeät juuret ja se on kaikkialla vaikuttanut haitallisesti ympäristöönsä. Mikä tahansa kulttuuri sietää jonkun määrän vieraita aineksia, mutta kun raja ylitetään, muuttuu se, mikä voisi olla piristävä lisä, tuhoavaksi myrkyksi.

Naiivi kuvitelma siitä, että tänne saapuvat kehitysmaalaiset olisivat ikuisesti kiitollisia päästessään unelmoimaansa onnelaan, ei vastaa alkuunkaan tosiasioita. Ymmärtääkö arkkipiispa tämän?

Kokemus osoittaa, että kun tulijoita on tarpeeksi, he muodostavat slummeja, joissa vallitsee katkeruus ja viha niitä maita kohtaan, jotka ovat ottaneet heitä vastaan. Jossain vaiheessa tilanne purkautuu väkivaltana, josta vastuullisia ovat tietenkin ne onnettomat vallanpitäjät ja heidän aatteelliset apurinsa, jotka ovat tehneet laajan muuttoliikkeen mahdolliseksi.

Mikäli kirkko nyt seuraa arkkipiispaansa, on se äärettömän vaarallisella tiellä. Hurskaat puheet vastuun otosta tarkoittavat käytännössä täydellistä vastuuttomuutta, mikäli seurauksena on laajan siirtolaisuuden salliminen. Mikäli hädänalaisia halutaan oikeasti auttaa, on se tehtävä kustannustehokkaasti siellä, missä apua tarvitaan, eikä ottamalla maahan elättejä oman erinomaisuuden todistamiseksi.

Muuttoliikkeessä ei ole kyse ihmisistä yksilöinä ja heihin kohdistuvista ennakkoluuloista, kuten arkkipiispa näyttää kuvittelevan. Kyseessä on vieraan kulttuurin tunkeutuminen. Sen seurauksista meidän ei tarvitse turvautua ennakkoluuloihin, sillä meillä on asiasta runsaasti ennakkotietoa. Jos laiminlyömme sen huomioon ottamisen ja rakennamme politiikkamme kansallisissa elinkysymyksissä unelmahötön varaan, teemme rikoksen, jonka seurauksia tulevat sukupolvet joutuvat maksamaan ajasta aikaan.

Arkkipiispa ei ole mikään paavi, mutta ei myöskään rivikansalainen. Minun mielestäni kehitysmaalaisille on jo aivan liikaa tyrkytetty ajatusta siitä, että heidän kurjuutensa on kehittyneen pohjoisen syytä. Seuraukset ovat näkyneet. Tähän saakka ei kukaan merkittävä henkilö ole vielä keksinyt sanoa, että meillä suomalaisilla on enemmän kuin meille kuuluu ja että se liika pitäisi antaa pois.

Pelkäänpä, että tulemme vielä kuulemaan tämän onton ja vastuuttoman viestin lukemattomina kaikuina kauas tulevaisuuteen.