Bon vivant

¨

Bon vivant

Schönbrunnin linnanorkesterin konsertissa esitettiin jälleen vanha klassikko Iloisesta leskestä. Siinä Pontevedron lähetystön attasea kertoilee olemattomista kiireistään ja diplomaatin lähinnä potentiaalisista kiireistä ja vaivoista.

O Vaterland du machst bei Tag
Mir schon genügend Müh und Plag!
Die Nacht braucht jeder Diplomat
Doch meistenteils für sich private!
Um Eins bin ich schon im Büro,
Doch bin ich gleich drauf anderswo,
Weil man den ganzen lieben Tag
Nicht immer im Büro sein mag!

Niinpä sankari iltaisin siirtyy Maximiin, missä hän on erinomaisen läheinen tuttava (sehr intim) revyytyttöjen kanssa. Niitä tarvitaakin peräti puoli tusinaa nuutuneen diplomaatin virkistämiseksi. Toki se sentään onnistuu:

Lolo, Dodo, Joujou
Clocio, Margot, Froufrou,
Sie lassen mich vergessen
Das teu're Vaterland!
Dann wird champagnisiert,
Und häufig pamponiert, (cancaniert)
Und geht's an's Kosen, Küssen
Mit allen diesen Süssen;
Lolo, Dodo, Joujou
Clocio, Margot, Froufrou,
Dann kann ich leicht vergessen

das teure Vaterland!

Herrojen huvit olivat tuohon aikaan erittäin kalliita ja kuilu heidän ja rahvaan välillä ammotti syvänä. Joka tapauksessa diplomaatti edusti aina kotimaataan ja hänen täytyi esiintyä sen arvon mukaisesti, vaikka nyt sitten revyyteatterin takahuoneessa.

Mikä eroitus, mikä eroitus, verrattuna vaikkapa nykyiseen Suomen hallitukseen, joka peräti jätti itsenäisyyspäivän vastaanoton järjestämättä viime vuonna vai oliko se edellisenä. Moinenhan välittää viestin konkurssikypsästä valtiosta, joka sitä paitsi ei edes arvostaa omaa olemassaoloaan sen vertaa että kutsuisi ystäviään sitä juhlimaan.

Pontevedron ja vastaavien apokryfisten valtioiden diplomaattien elämä lienee oikeastikin sisältänyt enemmän tai vähemmän itsetehostusta juuri juhlinnan avulla. Ellei valtio muuten pysty mitään erityistä esittämään, voi se ainakin häikäistä poroporvarit osoittamalla, miten rahaa osataan kylvää.

Suurvalloilla ei ollut samanlaisia paineita, mutta toki aateluus velvoitti. Kuuluisista hummaajista tulee mieleen hänen brittiläisen majesteettinsa edustaja Sir Robert Hamilton Bruce Lockhart.

Sankari toimi Englannin pääkonsulina Moskovassa ennen vallankumousta ja sen jälkeen hän joutui huimien vakoilutarinoiden päähenkilöksi. Todellinen aikansa James Bond siis. Sankari jäi kiinni ja teloitus oli uhkaamassa, mutta sitten hänet vaihdettiin Maksim Litvinoviin, josta myöhemmin tuli ulkoasian kansankomissaari, kuten muistamme.

Oliko Bruce Lockhartin tarkoituksen Leninin murhaaminen, ei ainakaan minulle oli selvinnyt, mutta ainakin hän toimi aktiivisesti agenttiverkoston aikaansaamiseksi bolsevistisella Venäjällä. Toki tuosta punaisen hämärän maasta haluttiin saada oikeata tietoakin.

Muistelmissaan Memoirs of a British Agent (suom. Britanniaa edustamassa) sankari kertoo huimia tarinoita, joissa riittää niin rakkautta kuin jännitystä. Omaa hurjapäisyyttään hän selittää verenperinnöllä, joka juontui Skotlannin ylämaiden puolivillien soturien joukosta. Sieltähän koko Eurooppa sai paljon palkkasotureita, aina Suomea myöten. Hänen omien sanojensa mukaan ”suonissani ei virtaa pisaraakaan englantilaista verta”.

Mutta varsinainen hummaus, juosta piti puhua, alkoi maailmansotien välisenä aikana. Sitä selostetaan kirjassa Retreat from Glory (suom. Mennyt loisto).

Kirjassa kerrotaan uskomattomista suorituksista yökerhoissa ja muissa ravintoloissa, joiden laskut lienevät olleet brittiläisen imperiumin arvon mukaisia. Muistaakseni urotyöt sijoittuivat lähinnä Tšekkoslovakian uuteen valtioon, nyt en saa kirjaa käsiini.

Ancien régimen kokeneet muistelijat kertoivat joskus, ettei nykypolvi enää voi edes kuvitella, miten ihanaa elämä saattoi joskus olla.

Kaikki on toki suhteellista ja halvalla tai kohtuuhintaan pystyy varmaankin löytämään aivan samanlaisia ja parempiakin nautintoja kuin suurella rahalla.

Joka tapauksessa Bruce Lockhartin kirjat ovat muistutus sellaisesta maailmasta, jota ei enää ole. Tämä saattaa olla pelkästään hyvä asia, sillä toki veronmaksajien rahojen käyttöä on aina syytäkin pitää kriittisesti silmällä, sitähän edellyttää jo kunkin maan arvovalta.

Bruce Lockhartin kaltaiset sankarihummaajat voisivat nykyään olla mahdollisia jonkun Trumpin yksityisen firman piikkiin rellestettäessä. Myös investointipankit kuuluvat järjestäneen väelleen näyttäviä rahantuhlaustilaisuuksia.

Mutta tyyppinä on tainnut jo hävitä tuo menneiden aikojen bon vivant, Pontevedron attašean  tai Britannian konsulin kaltainen hummaaja. Levätköön rauhassa.