Esikuvat ja sankarit

Esikuvat ja sankarit

Die Zeit on vuoden ensimmäisessä numerossaan keskittynyt pohtimaan sankarien ja esikuvien (Vorbild) merkitystä nyt ja ennen.

Onko sellaisia vielä? Tarvitaanko niitä? Olivatko ne ennen nykyistä parempia?

Esille nostetut esikuvat ovat kovin erilaisia ja eritasoisia. Mukana ovat joku ”maailman seksikkäin” pariskunta, Jeesus, pakolaisia auttanut (salakuljettanut) henkilö, itsepäinen paikallispoliitikko, joku potkupalloilija ja joku satunnainen henkilö, jonka kohtaamisesta mellakkapoliisien kanssa saatiin merkittävä valokuva.

Valinta on kuulemma toimituksen nuoremman polven tekemä. Kuten voi odottaakin, tämä aiheuttaa jossakin määrin taipumusta keksiä lisää ruutia. Mutta tokihan meidän aikakautemme nyt sentään myös jollakin tavoin eroaa menneistä, jo senkin takia, että meillä on tämä internet ja heillä ei ollut.

Samoja ihmisiä tässä kuitenkin ollaan, ainakin osittain ja sitäkään ai kannata unohtaa, vaikka olisi syntynyt esimerkiksi 1980-luvulla.

Yhtä kaikki. Muuan keskeinen johtopäätös näyttää olevan se, ettei täydellisyys enää kelpaa esikuvaksi. Tässä ei toki mitään uutta olekaan, kuten Sabine Rückert historiallisessa katsauksessaan aivan oikein toteaa.

Tuskin kukaan antiikin sankareista oli täydellinen ja nuhteeton. Päinvastoin, kaikilla oli paheita, syntejä ja lankeemuksia. Siitä huolimatta he pääsivät korkeaan asemaansa esikuvina ja armoitettuina.

Ajatellaanpa vaikka vanhan testamentin hahmoja sellaisia kuin Kain, Jakob tai Daavid. Vastenmieliset synnit murhasta petokseen olivat heidän kontillaan, mutta Jumalan armoon he silti pääsivät. Niin todellakin myös Kain, jonka otsaan pantiin tuo tunnettu turvamerkki.

Entäpä Jeesus itse? Ihmisenä hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin luuseri ja hänen seuraajansa olivat surkimuksia, kuten Pietari, eli siis ”kallioksi” nimetty henkilö, joka kiiruhti pettämään mestarinsa kovin pian ja helposti.

Asian ydin ei taidakaan olla siinä, kuten kirjoittaja on hyvin oivaltanut, että noita ihmisiä kunnioitettaisiin heidän virheettömyytensä takia. Juuri tuo inhimillisyydessä piilevä kyky ja viehtymys kehnoon ja arvottomaan on merkki vapaudesta, joka tekee toisaalta myös sankaruuden mahdolliseksi.

Sinänsä outoa on, että suuri yleisö on kovin kärkäs syöksemään sankarinsa jalustalta, silloin kun hänen havaitaan poikkeavan täydellisyydestä. Toimitusten jakobiiniarmeijat odottavat aina täydessä valmiudessa voidakseen kaataa jalustaltaan sankareita ja amatöörit lisäävät vielä löylyä internetissä.

Tällaista pidetään jostakin syystä ilmeisen arvostettuna ja hyödyllisenä toimintana ja onhan sillä kai monille viihdearvoa. Muunlaisten arvojen olemassaolo taidetaankin joissakin piireissä kokea kiistanalaisena.

No, joka tapauksessa Rückert tekee sen johtopäätöksen, ettei täydellisyyttä kannattaisi edes odottaa. Mitä sanookaan yhteiskunnasta sen tarve luoda palvontansa kohteeksi jättiläisiä? Onnellisempi taitaa olla se, jolle arjen sankarit kansalaishyveineen ja myös inhimillisine heikkouksineen riittävät.

Saattaapa se noinkin olla. Saattaa kyllä olla myös niin, että esikuvat ja sankarit ovat kaksi eri asiaa, ainakin osittain. Lapset ja lapselliset henkilöt valitsevat esikuvakseen jonkun palloilijan tai muun sirkushahmon, joka näyttää kykenevän lähes yli-inhimillisiin temppuihin. Sellainen hahmo voi olla myös sankari, mikäli hän tekee jotakin merkittävää yhteisönsä hyväksi. Ehkäpä hän vain antaa seuraajilleen mahdollisuuden kuvitella olevansa jollakin tavalla joitakin muita parempia.

Tällainen lienee tyypillistä aikakautemme sankaruutta. Esikuvia ilman sankaruutta sen sijaan lienevät ”maailman seksikkäimmän” pariskunnan osapuolet, jotka tuskin tekevät mitään erityistä kenenkään muun kuin itsensä hyväksi. Lapsellisten ihailijoiden mielessä he kuitenkin luultavasti muuttuvat täydellisyyden perikuviksi. Silloin jokainen pikku uutispätkä heidän intiimistä elämästään tulee ”fanittajille” tärkeäksi informaatioksi tai ainakin sellaiseksi kuvitellaan.

”Jeesus ihmisenä” on myös yksi tämän gallerian sankareista ja hän jos kuka suoritti mahdottoman sankariteon sovittamalla koko ihmiskunnan synnit.

Tämä on mysteerio, jota en enempää yritä ruotia, mutta selvää on, että se nousee aivan toiselle tasolle kuin muut käsitellyt ”esikuvat”.

Tuomas Kempiläisen ja monen, monen muun kehittelemä ajatus Kristuksen seuraamisesta (imitatio Christi) tuntuu kovin vaikealta ajatukselta. Onko sellainen nykyään edes mahdollista?

Näyttää siltä, että tällä idealla voisi periaatteessa olla paljonkin annettavaa aikana, jolloin Muhammedin seuraamista pidetään yhä laajemmissa piireissä kiitettävänä ja kannatettavana ja jopa ainoana oikeana ideana.

Koska sekä Jeesus että Muhammed olivat molemmat ihmisiä, on varmaankin aiheellista tarkastella heitä myös sellaisina. Edellisen kohdalla voimme todeta vallitsevaksi yleisen pyrkimyksen vapauttaa kanssaihmiset lain tyranniasta. Jälkimmäinen taas keskittyi nimenomaan sen vahvistamiseen ja ehdottomaan noudattamiseen, kuten vaikkapa Profeetan elämäkerrasta voimme todeta.

Mikäli ajatellaan valtiota ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa, sisältää Kristuksen oppi vaarallisia, anarkistisia aineksia. Tämänhän Tolstoi yhtenä monista selkeästi aikanaan osoitti.

Muhammedin oppi rigoristisessa legalismissaan taas lähestyy totalitaarisen yhteiskunnan ihannetta. Sen perustaja oli kuitenkin inhimillisten vikojen ja puutteiden alainen, kuten muutkin ihmiset. Hänhän oli sekä julma, mustasukkainen että erehtyväinen, kuten kertoo Ibn Hisham ja kukapa tohtisi hänen todistustaan epäillä?.

Miksi sadat miljoonat ihmiset kuitenkin kieltäytyvät suhtautumasta kriittisesti henkilöhahmoihin, joiden väitettyä täydellisyyttä meillä on jopa käytettävissä olevien tietojen mukaan kaikki syyt epäillä?

Miksi hahmot, jotka selvästi ovat mielenterveysongelmaisia ja synnin ja paheiden alaisia, korotetaan tahrattomiksi esikuviksi ja sankareiksi ja tehdään niiden kaikesta kritisoinnista tabu?

Siinäpä kysymys, jota Die Zeit ei jäänyt pohdiskelemaan. ”Esikuvat”, jotka se on nostanut katsottaviksi, ovat keskenään kovin eri maailmasta. Satunnainen mielenosoittaja tai pakolaislasta sylissään pitelevä nainen tuskin kelpaavat todellisuudessa kenellekään esikuviksi. He nyt vain ovat sattuneet osaksi onnistunutta valokuvaa.

Liittokansleri Schmidt sen sijaan kyllä on vaikuttava tyyppi ja hyvä kirjoittaja, mutta miksi hän nousisi sankarien asteikossa erityisen korkealle? Merkeliin verrattuna hän toki on mielestäni nero, mutta asiasta voi olla muutakin mieltä.

Kaiken kaikkiaan nuo ”arjen sankarit” ja viihdeteollisuuden komeljanttarit kuuluvat aivan toiseen kategoriaan kuin historian taannoiset palvonnan kohteet, Bismarckista ja Hitleristä Staliniin ja vaikkapa Kekkoseen.

Hitlerin ja Stalinin oletettiin olevan virheettömiä jättiläisiä, kun taas Bismarck ja Kekkonen olivat vain mahdollisen taitureita, toki paljon suuremmissa rooleissa kuin palloilijat ja jonglöörit. Heissä joka tapauksessa oli nähtävissä myös inhimillisen raadollisuuden leima, jota ei yritettykään kieltää tai edes kätkeä.

Muinaisuuden sankarit taas, ja luen tähän myös jumalolennot, olivat ja ovat yhä elämää suurempia hahmoja. Onnellinen on se aikakausi, joka ei tarvitse sankareita, sanotaan.

Näin kai se on. Tämä ei kyllä taida olla sellainen aikakausi aivan riippumatta siitä, mitä journalistit tekevät tai ovat tekemättä. Valitettavasti.