Kateus

Kateus vie kalat vedestä

Kateus on siitä erikoinen synti, että ainakin täällä Suomessa moni kehtaa sen tunnustaa ja jopa -kohteliaisuudesta kai- saattaa joskus sitä teeskennellä.

Harva kai meistä on vapaa tästä, enempää kuin muistakaan inhimillisistä heikkouksista. Varmaan kuitenkin kannattaa muistaa, ettei sellaisista nyt ainakaan ennen ymmärretty olevan mitään mitään ylpeilemistä.

Kateushan on hiukan liukuva käsite ja saattaa sisältää kovin erilaisia aineksia, pahansuopuudesta oikeudentuntoon. Kohteelle se saattaa olla, tyypistä riippuen, joko imartelevaa, kiusallista tai riemukasta todistusta omasta pätemisestä.

Yleensä kateuden kohteena ovat materiaaliset asiat. Tosin voidaan ilman muuta myös kadehtia toisen terveyttä, menestystä, sosiaalisuutta ja tuhansia muita asioita. Juri Olešan kuulussa novellissa Kateus, taisi kommunalkassa asuva naapuri kadehtia jopa toisen komeita suolikaasujen purkauksia, jotka paukkuivat kuin tykinlaukaukset.

Sosiaalisena ilmiönä kateus tunnetusti on tärkeä, etenkin demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa se vanhat säätyrajatkaan eivät häiritse sen tunkeutumista kaikkialle ja jossa ryhmäpaine jopa tekee siitä hyveen.

Jo Bernard de Mandevillen (The Fable of the Bees) ajoista on ymmärretty, että yksityisen henkilön pahe saattaa yhteiskunnan mitassa muuttuakin eteenpäin vieväksi voimaksi. Keeping up with the Joneses ja the Smith Effect huomattiin jo kauan sitten amerikkalaisen yhteiskunnan suuriksi liikevoimiksi ja niiden arvo on ymmärretty sittemmin myös meillä.

Toisin sanoen, ei se homma niin mene, että ollaan tyytyväisiä, kun on päästy pulasta. Mikäli naapuri pääseekin pykälän verran pitemmälle, ei oma saavutus enää lämmitä. Mikä se nyt muka oli tuo Virtanen tai Lahtinen ostamaan paremman auton/lomailemaan hienommassa paikassa/yleensäkin kulkemaan nokka pystyssä?

Mammonanpalvojien mielestä ilmeisesti juuri tässä ovat paratiisin avaimet: siinä vaiheessa kun tavallinen tallaaja ei enää pidä lomia eikä siirry eläkkeelle, vaan keskittyy raatamaan koko elinaikansa ollakseen enemmän arvoinen (!) kuin naapurinsa, on koko valtio komealla kasvu-uralla ja saattaa katsoa pitkin nenänvarttaan muiden kansakuntien edustajia. Kylläpä meidän silloin kelpaa!

Sopivan köyhät, mutta ei varsinaisesti säälittävät naapurit ovat peruskadehtijalle taivaan lahja. Suomalaisille ovat ruotsalaiset aina olleet loukkauskivenä, joita vain harvoin on päästy vahingoniloisina potkaisemaan. Venäläiset sen sijaan ovat olleet todellinen hyvä naapuri noita tiettyjä konfliktiaikoja lukuun ottamatta. Putinin aikana heidän kukkoilunsa kyllä alkoi paisua melko sietämättömäksi, monen mielestä.

Adam Smith, hyvin viisas mies, oli sitä mieltä, ettei rikastumisessa mitään vikaa ole. Se, joka mammonaa onnistuu yli määränsä kasaamaan, ei kykene sitä itse kuluttamaan tuottamatta hyötyä sille, aina suuremmalle ja suuremmalle joukolle, jonka palveluksia ja tuotannollista panosta hän tarvitsee.

Ja näinhän se toki on. Mikäli ajatellaan sellaisia tuloja, jotka ihminen pystyy käyttämään omaan kulutukseensa, voidaan todeta, että vain satuhahmo Roope Ankka pystyy kätkemään saaliinsa sellaiseen paikkaan, etteivät ne ketään ulkopuolista hyödytä.

Tosiasiassa rikkaan tuhlarin rahat kiertävät kovaa vauhtia ja tuottavat ansaintamahdollisuuksia kertautuvassa kierrossaan. Toisin on toki asian laita silloin, kun puhutaan superrikkaista, joiden omaisuus on jo irtautunut kulutuksesta, muuttunut vallaksi ja alkaa palvella yksilöllisiä pyyteitä. Sellaisia satoja miljardeja hallussaan pitäviä käenpoikia ei millään valtiolla ole syytä sietää niskoillaan.

Mutta superrikkaat ovat toki niin kaukana tavallisen kadunmiehen maailmasta, ettei heitä kukaan oikeasti kadehdi. Olisiko syytäkään?

Aivan luontevasti kateus sen sijaan kohdistuu siihen naapuriin, joka ajelee mersulla, vaikka toinen joutuu kaasuttelemaan vanhalla tojotalla tai mazdalla. Suorastaan sietämätöntä saattaa olla sen katsominen, miten joku pölvästi komeilee purjeveneensä kannella, vaikka sellaisen ylläpitäminen meikäläisessä ilmastossa on jo lähtökohtaisesti pelkkää itsensä kiusaamista, kuten jokainen ymmärtää.

Kaiketi se vaiva nähdään ennen kaikkea toisten kateuden herättämiseksi? Miksei tuo nilkki sitä paitsi voi sijoittaa joutavia rahojaan autoon tai mökkiin, kuten kelpo ihmiset tekevät?

Hyviä kysymyksiä! On ymmärrettävää, että purjeveneen (ökypurjeveneen, pers.) omistaminen ja käyttäminen antavat monelle signaalin: tuossa on liikaa rahaa, se on saatava sitä todella tarvitseville!

Kysymys on kuin onkin kateusverosta. Veron puolustajat näkyvät selittäneen, että veneilijäporhot käyttävät kaupungin satamia ja palveluja ja tekevät kaikenlaista muutakin tuhoa, joten tuon täysin tarpeettoman luksuksen verottaminen on myös sikäli oikein ja kohtuullista.

Näinhän se on, jos siitä lähdetään. Kyllä myös ituhippien sähköpyörät ovat täysin tarpeettomia laitteita, jotka pelkästään haittaavat sitä ruumiillisen kunnon kohentamista, jota pyöräily muuten tarjoaisi. Sama koskee järjetöntä kuntosalivillitystä. Siinä ihmisiltä petkutetaan miljardeja tyhjästä.

Sen sijaan, että yksinkertaisesti siirtyisivät olohuoneessaan keskelle lattiaa ja alkaisivat jumpata, nuo älykääpiöt menevät salille, jossa on toinen toistaan tarpeettomampia laitteita ja jotka vievät kallista tilaa tarpeellisemmilta asioilta.

Ja mihinkähän niitä satojatuhansia mökkejä tässä maassa oikeasti tarvitaan?

Mitä tulee purjehtijoiden loisimiseen yhteiskunnan niskoilla, täytyy sellaisen perustua väärään hinnoitteluun. Esimerkiksi Helsingin kaupunki laskuttaa kyllä sekä laituripaikasta että talviseisontapaikasta. Lisäksi firmat laskuttavat veneen laskusta ja nostosta ja seurat jäsenyydestä ja katsastuksesta. Polttoainetta purjehtijat kuluttavat kiusallisen vähän, joten purjevenevero lieneekin ajateltava tosiasiassa tuulivoimaan kohdistuvaksi.

Purjeveneilijöissä riittää toki monenlaista kuppikuntaa. On köyhäilijäpurjehtijoita, joiden H- veneet tai folkkarit maksavat alle viisi tonnia ja joiden vuotuiset kulut siitä huolimatta helposti nousevat tuhanteen euroon.

Sitten on elämäntapapurjehtijoita, jotka kiertävät maailmaa ja ovat sijoittaneet koko omaisuutensa veneeseen. Ekologisempaa elämäntapaa on vaikea kuvitella, mutta ehkäpä juuri noita pitäisi rangaista siitä, etteivät ne pane rahojaan tehokkaasti kiertämään.

Sitten on noita sunnuntaipurjehtijoita, joille vene on kesämökin halvennettu vaihtoehto, jota käytetään ehkä vajaan kuukauden verran vuodessa. He saattavat olla enemmistö.

Kilpapurjehtijat, jotka elättävät erikoisliikkeitä ja purjeneulomoja sekä osaltaan myös maamme menestynyttä veneteollisuutta, ovat sitten oma lajinsa.

 Käsittääkseni purjehtijoiden heimot ja lahkot eivät yleensä juuri toisiaan kadehdi, vaan tyytyvät kukin osaansa. Luulen, että jokainen, joka on kokeillut veneen omistamista Suomessa, on voinut todeta saavansa siitä maksaa melko sievän summan per käyttöpäivä. Nyt sitten kateusvero lätkäistään vielä kaiken päälle.

Tyhmäähän se hyvin toimeentulevan ihmisen olisi valittaa siitä, että joutuu myös hyvinvointivaltion lypsylehmäksi. Jonkunhan ne on nekin menot maksettava. Valittaminen kuitenkin luultavasti tuottaa mielihyvää kadehtijoille, joten veneilijäjärjestöjen jeremiaadilla on varmaan tässä yhteiskunnassa myös oma funktionsa. Eivät ne kuitenkaan pelkkiä krokotiilinkyyneliä ole.

Viekääpä siis tuhkatkin sieltä, missä niitä vielä on! Mieleeni tulee joku Arijoutsin joulupippurin runo 50-luvulta, jolloin Otaniemeen puuhattiin alikriitillistä reaktoria, eräänlaista atomivoimalaa:

Mitä lieneekin aarteita Suomessa,

ne on valtion aarteita ne!

Joka niemi ja notko on pantava

pian atomiverolle!

Ja kun kerran ihminen

on kokoomus atomien

Niin kai sitten veroa maksetaan, niin,

 ihan viimeiseen atomiin!