Gestapo

Totalitarismin kivijalka

Frank McDonough, Gestapo. Natsi-Saksan salaisen poliisin historia. Suom. Mari Janatuinen, Atena 2016, 344 s.

Kuten kirjoittaja toteaa, klassiset totalitarismin teoreetikot (Hannah Arendt) ovat katsoneet, että sellaiselle järjestelmälle on olennaisen tärkeää luoda salainen poliisi, joka kylvää mieliin pelkoa. Sellaisen elimen päätehtävä ei edes ole rikosten selvittely, vaan ”valtion vihollisiksi” katsottujen pidättäminen.

Gestapo oli tietenkin tällainen salainen poliisi (Geheime Staatspolizei -salainen valtionpoliisi) ja usein sitä lienee pidetty valtavana organisaationa, joka kykeni valvomaan kansaa orwellilaisessa hengessä.

Kaikki hyvät tutkimukset haluavat kumota myyttejä ja niin myös tämä. Tässä tapauksessa ruuti kyllä on taidettu jo keksiä, mutta ainahan sitä tarvitaan lisää.

Samaa revisionistista kantaa, kuin tämän kirjan tekijä, edusti jo Nürnbergin oikeudenkäynnissä Werner Best ja hänen ilmeisen perusteltua näkemystään ovat kannattaneet myös myöhemmät asiaan perehtyneet tutkijat, joten voimme pitää McDonoughin kantaa ainakin hyvin perusteltuna joskaan nyt ei aivan uutena ja sensaatiomaisena.

Asia nimittäin oli siten, että useissa otantaan perustuneissa tutkimuksissa on voitu havaita, ettei Gestapon toiminta ollut mielivaltaista, vaan hyvin pitkälle byrokraattista ja suorastaan legalistista. Se ei yleensä pidättänyt ihmisiä raahatakseen heidät keskitysleiriin, vaan suoritti aina perusteellisen tutkinnan ja jätti tuomioiden antamisen kompetenteille elimille, tuomioistuimille.

 Gestapo oli lähinnä reaktiivinen laitos, joka tutki eteensä tulleita juttuja, joista oma tiedustelu tuotti vain viisitoista prosenttia. 26 prosenttia jutuista perustui ilmiantoon. Instituutiolla oli alle 15000 työntekijää, joten se ei muiden tehtäviensä ohella juuri ehtinyt panostaa urkintaan.

Kirjoittajan johtopäätös on, ettei normaaleilla, lainkuuliaisilla kansalaisilla yleensä ollut syytä pelätä Gestapoa eikä sitä myöskään pelätty.

Tässä kannattaa kuitenkin muistaa, että tuon ajan Saksassa olivat monet kansalaisten kategoriat eri asemassa kuin tuo enemmistö.

Kirjoittaja on tutkinut suuren määrän konkreettisia Gestapon käsittelemiä juttuja ja selostaa niitä kiinnostavasti. Vaikka tiettyä legalismia korostetaan, näyttää monien juttujen saama ratkaisu olleenkin varsin yllättävä: joskus vakavalta kuulostavasta syytöksestä seurasi tuskin mitään ja joskus taas lievän tuntuinen tapaus johti ankariin seuraamuksiin. Tällainen kuitenkin näyttää yleiseminkin olevan tyypillistä tuomioistuinkäytäntöä, jopa nykyään ja jopa ihan tässä lähellä, joten asia ei erityisesti hämmästytä.

Gestapo oli nimensä mukaisesti joka tapauksessa salainen valtionpoliisi eli lähinnä kansallisista turvallisuusasioista vastaava elin. Sen ohellahan olivat Orpo (Orgnungspolizei) eli järjestyspoliisi ja Kripo (Kriminalpolizei) eli rikospoliisi. Neuvostoliitossa muuten ORPO (ОРПО) tarkoitti keskuskomitean kaaderiosastoa, joka oli aito totalitaarinen organisaatio ja valvonnan käsikassara.

Kuten Neuvostoliitossa, niin myös Hitlerin Saksassa tietyt ryhmät julistettiin kansanvihollisiksi. Saksassa termi liittyi sekä ”rodullisiin” ryhmiin kuten juutalaiset ja mustalaiset, että muut kansankokonaisuuden (Volksgemeinschaft) ulkopuoliset ainekset, kuten taparikolliset, homot, seksuaalirikolliset, pitkäaikaistyöttömät, alkoholistit, kerjäläiset, nuorisorikolliset ja katujengit.

”Epäsosiaaliset ulkopuoliset” pyrittiin steriloimaan tai tuhoamaan keskitysleireillä ja ”arvotonta elämää” viettävät tapettiin. Joskus asiasta käytetään termiä ”eutanasia”, joka on monessa tapauksessa sopimaton.

Myös Neuvostoliitossa määrättiin sosialistisen yhteiskunnan aamunkoiton aikaan vuonna 1937 uuden yhteiskunnan kannalta arvottomat yksilöt likvidoitaviksi. Samaan aikaan tuhottiin ihmisiä myös kansallisuuden perusteella (ns. NKVD:n kansalliset operaatiot).

Tuntuisikin varsin mielekkäältä verrata toisiinsa natsi-Saksan ja Neuvostoliiton sisäisiä väkivaltaorganisaatioita. Sitä kirjoittaja ei ole valitettavasti tehnyt.

Tiettyä läheistä sukulaisuutta NKVD:n ja Gestapon välillä ei tietenkään käy kiistäminen. Molemmat toimivat yleensä lain antamissa raameissa ja mikäli Gestapon jäljet usein todistivat kaameasta barbaarisuudesta, oli syynä yleensä pikemminkin natsien aikana luotu uusi lainsäädäntö kuin mielivalta. NKVD näyttää joka tapauksessa olleen selvemmin laista riippumaton elin.

Molempien laitosten tiedetään käyttäneen mitä sadistisinta väkivaltaa kuulusteltaviaan kohtaan, mutta ilmeisesti molemmissa tapauksissa kyse oli pikemmin poikkeuksista kuin säännöstä.

Vastenmielisimmät esimerkit mielivallasta ja väkivallasta liittyvät sotavuosiin ja McDonoughin aineisto, joka ei käsitä varsinaisen Saksan (Altreich) ulkopuolisia alueita ei ole keskimäärin kovin raflaavaa. Gestapon miehistä valtaosa oli ammattipoliiseja ja ylemmät toimihenkilöt olivat juristeja. Ilmeisesti jopa natsi-ideologian omaksuminen oli usein vajavaista.

 Hallinnon määräysten kyseenalaistamisesta ei sen sijaan esitetä esimerkkejä ja se lienee ollut yhtä toivotonta niin Saksassa kuin Neuvostoliitossa.

Molemmissa maissa saatettiin kohteeksi tietyssä vaiheessa ottaa joku sinänsä aivan viaton ryhmä, jonka jäsenen oli turha edes yrittää todistaa viattomuuttaan, koska rikos koski nimenomaan tuohon kategoriaan kuulumista.

Niinpä kulakin tai suomalaisen tuskin kannatti aikoinaan yrittää todistaa mitään muuta kuin sitä, ettei hän tosiasiassa kuulu tuohon ryhmään.

Tietty prosentti talopojista määriteltiin kulakeiksi sosiaalisen asemansa eikä tekojensa tai edes poliittisten näkemystensä perusteella eikä yksilöllisillä eroilla ollut tässä asiassa merkitystä. Eivät myöskään kansallisten operaatioiden kohteet olleet yksittäistapauksia, vaan niin sanoakseni kansansa edustajia.

Saksassa, kuten Neuvostoliitossa näyttää joskus, mutta ilmeisesti vain harvoin käyneen niin, että ylhäältä määrättiin tavoitelukuja jonkin ryhmän ”hoitamisessa”. Joskus tapahtui jopa sellainenkin ihme, että ”uusimmat tutkimukset” osoittivat ns. vanhojen mustalaisten olevankin ”arvokasta rotuainesta” (arjalaisia). Kyseiset ”tutkimukset” näyttävät tapahtuneen Himmlerin ja Hitlerin välisissä keskusteluissa.

Mc Donoughin kirjassa on kiinnostavaa ainesta, joka liittyy esimerkiksi uskonnonvastaiseen työhön (mikä myös oli yhteinen piirre kommunistisen Neuvostoliiton kanssa) tai vaikkapa sellaisiin nuorisojengeihin, jotka harrastivat länsimaista musiikkia ja pahoinpitelivät Hitler-nuoria.

Suuret kysymykset totalitarismin luonteesta tulevat kirjassa hieman epämääräisemmin käsitellyiksi. Hitlerin komento perustui epäilemättä suuressa määrin hänen suureen suosioonsa. Myös sota-aika loi oman psykologiansa, jonka merkitystä ei kannata aliarvioida. Samanlainen psykologiahan oli myös Neuvostoliitolle ominaista sen alusta loppuun saakka.

Näyttää joka tapauksessa siltä, ettei Hitler onnistunut koskaan luomaan todella totalitaarista komentoa, joka taas Stalinille onnistui. Merkittävänä erona kahden salaisen poliisin työskentelyssä saattaisi olla se, että puolue hallitsi Neuvostoliitossa paljon aktiivisemmin. Siellä se myös teki interventioita aina halutessaan ja tiettyinä aikoina varsin usein.

Jälkikäteen arvioiden muuan ero noiden poliisilaitosten historiassa on tietenkin se, että vain saksalaiset joutuivat vastaamaan toiminnastaan oikeudessa, kun taas neuvostoliittolaiset saivat pitää kunniamerkkinsä ja eläkkeensä eikä heidän toiminnastaan koskaan kyselty ennen perestroikan loppuaikoja ja Neuvostoliiton hajoamista.

Kuitenkin myös Gestapo pääsi sodan jälkeen kuin koira veräjästä, korostaa Mc Donough. Nürnbergissä päätettiin kyllä, että Gestapo oli rikollinen organisaatio. Sen sijaan siinä työskentelemisestä ei seurannut rangaistusta eikä erillistä Gestapon vastaista oikeudenkäyntiä koskaan pidetty.

Etenkin Länsi-Saksassa -mutta harvemmin DDR:ssä-  moni Gestapossa uransa aloittanut poliisi jatkoi työtään uusissa oloissa, käytyään läpi Entnazifizierung-prosessin, jota kuvataan aika heppoiseksi.

Asiaa voi kuitenkin verrata kehitykseen Venäjällä, jossa tietääkseni kukaan ei joutunut kärsimään toiminnastaan NKVD:n palveluksessa, ainakaan sen jälkeen, kun Stalin vei läpi oman rankaisuoperaationsa vuosina 1938-39. Stalinin tapoihinhan kuului tarvittaessa rangaista alaisiaan siitä, että he olivat noudattaneet hänen antamiaan käskyjä. Tuossa vaiheessahan päitä tippui paljonkin, mutta esitetyt perusteet olivat valheellisia.

Kirjan käännös vaikuttaa laadukkaalta, vaikka siitä ei alkutekstiä tuntematta tietenkään voi paljon sanoa. Yksi asia pistää silmään, mutta se on ilmeisesti tekijä vika. Tekstissä nimittäin esiintyy aivan suhdaton määrä lukkoseppiä ja lukijalle syntyy väkisinkin se mielikuva, että saksalaisilla on tai ainakin oli kerrassaan maaninen viehtymys lukkoihin ja lukitsemiseen.

Selitys on mitä todennäköisimmin se, että sana Schlosser on johdonmukaisesti käännetty englantilaiseen alkuteokseen perusmerkityksessään. Sehän tarkoittaa myös asentajaa yleensä ja sellaisia olettaisin Saksassa olleen miljoonia.