Helppoheikkien aika

Helppoheikkien aika

Hesarissa esiintyi tänään näkyvästi komea meppi, joka kertoi ottaneensa tavoitteeksi pääsyn kymmenen vaikutusvaltaisimman euroedustajan ryhmään.

Kiinnostavaa. Sen sijaan, että olisi esittänyt jonkin asian, jonka toivoisi pääsevän EU:n prioriteettilistan kärkeen, hänelle onkin olennaista kohentaa siellä omaa asemaansa.

Lukijaa saattoi jäädä mietityttämään, miten tuollainen edustajan vaikutusvaltaisuus oikein mitataan. Mieleen hiipii ajatus, että se tapahtuu laskemalla, kuinka usein henkilö on äänestyksissä voittajan puolella. Siinä tapauksessa se todistaisi eräänlaisesta ketteryyteen assosioituvasta lahjakkuudesta, josta en sen enempää spekuloi.

Ehkäpä nyt maamme joka tapauksessa voi olla tyytyväinen edustajansa melko korkeasta rankkauksesta vaikuttavuusasteikolla, vaikka kukaan ei taida tietää, millaisten asioiden edistämiseen tämä liittyy. Ainakaan artikkelin luettuaan ei tunne siinä asiassa tippaakaan viisastuneensa.

Yksi poliittinen mielipide toki tulee esille: Suomen ”rähmällään olo” Venäjään päin on lopetettava. Toimittaja toteaa, ettei edustaja suorastaan vaadi suhteiden katkaisemista, mutta Suomen on joka tapauksessa ”aika valita puolensa”.

Lukija, joka aamutuimaan saattaa olla vielä hieman valmistautumaton ns. kaikkien arvojen uudelleenarviointiin (Umwertung aller Werte) tulee tässä tietenkin ajatelleeksi, että kylläpäs nyt herra on rohkeutta saanut kerättyä kovasti myöhässä: lähes puoli vuosisataa tapahtuneen jälkeen ja niinpä kuitannee asian kuka röhönaurulla, kuka hihitellen.

Mutta kyllä tämä meppi taitaa esittää asiansa ns. tosinaamalla. Asian pihvi on, että Suomen tulee nojata täysin sataprosenttisesti EU-yhteisöön. Tämä tarkoittaa sitä, että Venäjää pitää vastustaa kunnolla ja vieläpä ”alleviivata” asiaa.

Asian taustana näyttää olevan, että Venäjä käy nyt kybersotaa ja pyrkii hajottamaan Euroopan unionia. ”Sota on vahva sana, mutta demokratiaa horjuttamaan pyrkivä taistelu on meneillään joka päivä verkossa”.

No voi herran pieksut. Kovin vakavaltahan tämä sitten kuulostaa. Venäjä pyrkii vaikuttamaan vaaleihin niin Ranskasssa, Saksassa kuin Suomessakin. Vastapainoksi tarvitaan ”rohkeaa talous- ja turvallisuuspolitiikkaa” niin EU:lta kuin Suomelta. Onneksi ei mikään taho koskaan ennen ole tuollaisia pyrkimyksiä edustanut. Kuten muistaakseni Danton joskus sanoi: nyt tarvitaan rohkeutta, rohkeutta ja rohkeutta! Courage! Santarmit ovat valmiina!

Komealtahan tuo eräänlainen Euroopan itsenäisyysdeklamaation hahmotelma kuulostaa, mutta jostakin syystä koko jutussa ei ole yhtään tolkullista faktaa. Kyseessä on vain ja ainoastaan julistelua ja etikettejä, joiden informaatioarvo on yhtä olematon kuin niiden älyllinen taso on matala.

Demokratian joka tapauksessa esitetään olevan korkeassa arvossa. Demokratiakehitys tarvitsisi tässä meidän Euroopassamme Yhdysvaltain, tuon kaikkien demokratioiden äidin, tukea. Mitä tämä tarkoittaa, jää selittämättä, mutta kaiketi ainakin Euroopan kansoja on estettävä valitsemasta itselleen sellaisia hallituksia, jotka saattaisivat olla väärää mieltä EU:n arvoista ja arvovallasta.

Miten tämä temppu sitten tehdään? No siten, että unioni pidetään kasassa ja vahvana, toimitaan niin, että ihmiset näkevät sen tarpeellisena.

Hustote till, sanoi ruotsalainen ja kappusivai, sanoi ryssä. Mitäpä jos ne Euroopan kansat nyt nimenomaan tarkkailevat sitä, mitä se EU heille on tuonut ja pitävät sitä vahingollisena ja tarpeettomana, ainakin suurelta osin?

Pienen, pohjoisen maamme valtioviisauteen on kuulunut olla heittäytymättä mukaan mihinkään hokkuspokkus-politiikkaan ja pyrkiä sen sijaan hyödyntämään maantieteellisen asemansa mahdollisuudet ja varomaan sen sisältämiä riskejä.

Siinä on sellainen yhtälö, jota ei helppoheikkien patenttiratkaisuilla muuteta. Jokainen tervejärkinen tämän asian ymmärtää ja jokainen vastuunalaisesti ajatteleva poliitikko sen tunnustaa. Mutta sen jälkeen, kun faktat on todettu, tarvitaan älyä ja taitoa eikä iskulauseita, muuten mennään ”rähmälleen” johonkin suuntaan.

Demokratialla on Suomessa totuttu tarkoittamaan sitä, että oman maamme kansa ratkaisee ne suuntaviivat, joiden mukana asioita hoidetaan. Mikäli tätä valtaa delegoidaan liikaa muualle, voidaan valmistautua ikävyyksiin. Vielä hiljattain puhuttiin sellaisesta asiasta kuin demokratiavaje. Tämä vaje seuraa liiasta keskityksestä siitä huolimatta, onko meiltä Brysseliin äänestetty meppi rankattu sikäläisen juttutuvan (parlement) kärkikaartiin tai hännille.

Kansan ääni on demokratiassa se jumalan ääni ja sitä kannattaa kuunnella etenkin läheltä, jossa vain se kunnolla kuuluu ja jossa ainoastaan demokratian ihanteen voivat jossakin määrin toteutua.

HS:n jutun mukaan meppi Sarvamaa paljastaa, ettei häntä ole haluttu pyytää kuntavaaliehdokkaaksi. Mitä kaikkea tämä paljastus mahtaakaan demokratian kannalta merkitä?

Moni lukija sitä tulevina unettomina öinä tuskaisena pohtinee.