Tshapai

Тšаpai

Tässä päivänä muutamana osuin sivulle, jossa puhuttiin siitä laajasta yhteistyöstä, jota menneinä vuosikymmeninä tehtiin suomalaisten ja venäläisten ns. fartsovštšikien välillä. Monenlaista myytiin ja ostettiin, oma slangi kehittyi.

Muuan sana, joka ei ulkopuolisille auennut, oli tšapai. Ilmeni, että kyseessä oli suomalainen sadan markan seteli, jossa oli Sibeliuksen kuva. Nuori ja ehkäpä hieman krapulaisen husaarin näköinen säveltäjä muistutti kauppamiesten mielestä Tšapajevia, kuuluisaa kansalaissodan taistelijaa, joka tuolloin oli erityisen suosittu Venäjällä, suorastaan kunniansa kukkuloilla juuri 1970-luvulla.

Tämä ei tarkoittanut sitä, etteikö Tšapajevia olisi palvottu kipsikuvana kansakunnan kaapin päällä (vrt. Kiplingin plaster saint) samoin kuin palvottiin tuota onnetonta kansalaissotaakin, josta Stalinin aikana oli väännetty sankaritaru, jonka pyhimysten sädekehä paljastui jo kaukaa päälleliimatuksi ja epäuskottavaksi.

Vasili Tšapajev (1887-1919) oli toki oikea ihminen, josta hänen rykmenttinsä komissaari Dmitri Furmanov kirjoitti kirjan, jonka päähenkilönä hän oikeastaan oli itse. Kirja löytyy myös suomeksi.

Tšapajev Furmanovin kuvaamana oli herravihainen luonnonvoima, joka olisi piankin eksynyt vastavallankumouksen teille tai ainakin vähintään aiheuttanut myös punaisille herroille suuri ongelmia, ellei komissaari olisi ollut hänen poliittinen ohjaajansa.

Furmanovin kirja, jolla oli näin oivallinen sanoma, julistettiin oitis jo 1930-luvulla sosialistisen realismin merkkiteokseksi, vaikka se on aika tylsä. Siinä oli kuitenkin kaikki tarvittava. Furmanov ei oikeastaan ylistänyt Tšapajevia eikä edes itseään, vaan ennen kaikkea puolueen ihmeitätekevää kättä. Kas sellaista Venäjällä tarvittiin.

Mutta jo 1970-luvulla kaikki tuo alkoi haista yhä enemmän. Vielä 1960-luvun alussa, kun oli Gagarin laukaistu avaruuteen ja saatu takaisin ja haastettu länsi elintasokilpailuun, jossa voittajakin jo tiedettiin etukäteen, puolue aikakauden järkenä, kunniana ja omanatuntona, kuulosti komealta.

1970-luvulla se alkoi kuulostaa yhä falskimmalta ja 1980-luvulla asialta sitten jo menikin kaikki uskottavuus.

Mutta ennen kuin asioista saattoi puhua oikeilla nimillään, oli viisaampaa käyttää vertauksia ja tunnuskuvia. Tilannehan on meillekin tuttu, nyt oikeaoppisuutta noudattelevaa puhetapaa niitetään poliittiseksi korrektiudeksi.

Uusi tilanne loi tilauksen vitseille, joita Venäjällä sanotaan hieman oudosti anekdooteiksi, vaikka ne usein eivät liitykään nimeltä mainittuihin henkilöihin eikä niiden oleteta mahdollisesti tapahtuneen.

M. Melnitšenko on kerännyt neuvostoanekdoottien korpuksen (Советский анекдот, указатель сюжетов, Новое литературное обозрение, Москва 2014, 1103 с.), jossa on 5952 perusvitsiä muunnelmineen. Kirja sisältää myös henkilö – ja asiahakemiston. Suomalaisvitsejä on parikymmentä, aika hyviä nekin.

Tšapajevista vitsejä on toistasataa. Hänen suosionsa perustui siihen, että hän oli ”lukutaidoton” henkilö, jonka suuhun voitiin panna kaikenlaisia omaperäisiä tulkintoja kommunismin aatteesta. ”Lukutaidoton” (negramotnyi) ei tässäkään tarkoittanut ihan kirjaimellisesti kyvyttömyyttä ymmärtää luettua tekstiä, vaan heikkoa sivistystasoa.

Muita Tšapajev-vitsien keskeisiä henkilöhahmoja ovat hänen alaisensa Petka, konekivääriampujatar Anka ja tietenkin myös itse tiedostava komissaari Furmanov. Kuten arvata saattaa, kyseessä on ménage à trois, jossa henkilöiden roolit hieman vaihtelevat. Yleensä Anka on Tšapain henttuna, jota Petka sitten käy salaa lempimässä.

Usein anekdootit ovat aivan epäpoliittisia. Esimerkiksi kerran Petka pukeutui naiseksi ja onnistuikin saamaan valkoisilta luvan ajaa hevosellaan läpi linjan ja meni sitten tietenkin suoraan oman rykmenttinsä komentopaikalle.

”No johan on naamiointi” päivitteli Furmanov, kun Petka riisui valepukunsa. ”No, eihän tämä mitään”, vastasi Petka vaatimattomasti. ”Riisukaapas  Vasili Ivanovitš valjaista!”

Marxismi-leninismiä tulkitsi Vasili Ivanovitš siten, että marxismi syntyi, kun Marx kuoli ja leninismi puolestaan syntyi Leninin kuoleman jälkeen. Kunhan kommunistit kuolisivat, syntyisi kommunismi (ts. päästäisiin elämään loputtoman ilon ja runsauden kommunismissa).

Sen sijaan tilanne olisi ikävämpi, jos Anka sattuisi kuolemaan. Silloin epäilemättä tulisi ”ananismi” (onanizm -sanan homonyymi).

Useassa tapauksessa vitsit ovat niin härskejä ja/tai pelaavat kielellisillä asioilla, ettei niitä voi eikä kehtaa kääntää. Joskus tullaan ajankohtaisiin aiheisiin, kuten Baikalin-Amurin-radan (BAM) rakentamiseen: Tšapajev ja Petka tulevat BAM-työmaalle, jossa on miehiä raidallisissa puvuissa. ”Terve, toverit matruusit!” tervehtii Tšapai. ”Ei ne ole matruuseja, niillä on raidat eri suuntaan!” kuiskaa Petka.

Taustaksi pitää mainita, että BAM-radan rakentamista rummutettiin tuolloin, 70-luvulla Komsomolin sankarityömaana, jota entusiastit rakensivat vaaroista ja vastuksista piittaamatta. ”Vangit sitä rakentavat” saattoi satunnainen ulkomaalainen kuulla, kun otti asian puheeksi.

Toinen ajankohtainen sankari toivotettiin Tšapain kuolemattomassa anekdoottileirissä tervetulleeksi: Angela Davis. Syykin oli ilmeinen. Virallinen Neuvostoliitto löi valtavasti rumpua tuon Amerikassa vainotun mustan oikeustaistelijan puolesta. Tšapai taas oli kuullut hänen julistaneen ”Kun tapetaan kaikki valkoiset, menee asiat taas hyvin!”.

Ja sitten kerran sattui niin, että Tšapai ja Petka näkivät oikean neekerin. Sellaisiahan tosiaan oli Moskovassa, jossa he opiskelivat etenkin Lumumballe nimetyssä Kansojen ystävyyden yliopistossa. Alue, Jugo-zapad , jossa he asuivat, olikin saanut nimen ”Harlem”.

Joka tapauksessa toverukset pällistelivät aikansa ihmettä, kunnes toinen sanoi: ”Kato, Solženitsyn!” ”Kuinka niin?” ”No siinä on ihmistä todella kovasti mustattu!”

Vitsit eivät siis suinkaan olleet poliittisesti korrekteja, vaikka esimerkiksi sanalla ”neekeri” ei venäjän kielessä ollut mitään pejoratiivista merkitystä eikä ole vieläkään. Sitä on siis aivan sopivaa käyttää.

Se korrektiuden pilkkaaminen ja kiertäminen kohdistui sen sijaan siihen falskiin mytologiaan, joka kahlitsi vapaata ajattelua ja ilmaisua ja jota fiksummat ja rehellisemmät eivät enää voineet ottaa vakavasti.

Joskus mentiin mustan huumorin puolelle. Vanha veteraani, jonka oli sanottu viimeksi nähneen Ural-jokeen hukkuneen Tšapain, kutsuttiin kouluun kertomaan asiasta lapsille.

”No, se oli sillä tapaa, että minä olin konekiväärin takana, se oli sellainen maxim. Ja sitten se Tsapajehvi ratsasti sinne jokeen ja minä laskin sarjan. Se upposi, mutta nousi taas pintaan. Kun laskin vielä yhden sarjan, niin ei sitä kyllä enää sen koommin näkynyt. Sellainen se oli, se viimeinen kerta!”

 Minusta ainakin tuntuu hauskalta, että kansallissäveltäjämme tai oikeastaan hänen edustamansa seteli aikoinaan sai tietyissä piireissä tuon kunnianarvoisan nimityksen: tšapai. Myös Vasili Ivanovitš oli sympaattinen, joskin hieman hurjanlainen hahmo. Olisivat varmaankin viihtyneet jossakin mukavassa symposiumissa nämä hahmot?