sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Mielikuvien tärkeydestä



Mielikuvien tärkeydestä

Melkein tasan kaksisataa vuotta sitten Athur Schopenhauer kirjoitti kuuluisan teoksensa Maailma tahtona ja mielikuvana (Die Welt als Wille und Vorstellung).
Otteita siitä suomennettiin joskus 1960-luvun puolivälissä kirjassa Pessimistin elämänviisaus. Silloin sen itsekin luin.
Schopenhauer toki ansaitsi tuon viiveellä tulleen suomennoksensa. Onhan hänen merkityksensä länsimaiselle filosofialle sen verran suuri, eritoten itämaista ajattelua siihen tuovana.
Muistan vähän oudoksuneeni sitä, että kirjoittaja jankkasi niin paljon tuota maailman mielikuvaominaisuutta, olihan se nyt jo aikanaan vanha keksintö ja juonsi juurensa hamasta George Berkeleyn ajattelusta. Mutta toisaalta siinä oltiin 1800-luvun alun muodin hermolla: miten sanoikaan Fichte: das Ich setzt sich ein Nicht-ich… Mahtoi se Itsestä tuntua komealta.
Oli ja on mahtavaa olla maailman napa. Siihen liittyy tietenkin myös valtava vastuu juuri tuolle Itselle, mikäli se nyt ei asettanutkin ihanteekseen vaatimatonta päämäärää, vaikkapa jatkuvaa kiljun valmistusta ja nauttimista.  Mikäli samalla säilytetään mielikuva luomakunnan ylimmästä kehitysasteesta, lienee kaikki täydellistä, vai kuinka? Kuka kelpaa tuomariksi?
Ehkei sentään. Ainakin schopenhauerilaisittain tämä vastuu oli ymmärrettävä nimenomaan tahdon näkökulmasta, mutta tahtohan oli itse asiassa paha asia ja kaiken onnettomuuden lähde. Vasta Nietzsche hoksasi ajatella, että asiahan voitaisiin ymmärtää myös aivan päinvastoin.
Väitetään, että Leo Tolstoi sai itämaisen filosofiansa perusajatukset Schopenhauerilta ja puolestaan välitti ne –Mahatma Gandhille. Siinäpä jännittävä aatehistoriallinen rengasmatka, jos se näin yksinkertaisessa muodossa paikkansa pitää, mutta se ei nyt ollut oikeastaan mielessäni.
Sen sijaan minua on askarruttanut tämä nykyinen joltakin näyttämisen mania, keskittyminen siihen, miten asiat näyttävät olevan sen sijaan, että tärkeimpänä pidettäisiin, miten ne ovat.
Lienee turha todetakaan, että joltakin näyttäminen on ja on aina ollut aivan erityisesti feminiinisen mielenkiinnon kohde. Naiset ovat loputtoman kiinnostuneita siitä, mitä he itse ja miltä muut näyttävät. Tämän todistanee jo pelkästään vaatetusteollisuuden miljardibisneksen asiakaskunta.
Jos asian syitä pohdiskellaan, tulevat ensimmäisinä vastaan kehitysbiologiset tekijät. Naaraalle on näyttöarvo ollut keskeisen tärkeää aivan rationaalisista syistä. Se vaikuttaa keskeisesti pariutumiseen, joka puolestaan ratkaisee kaiken käyttääkseni erästä hauskaa vanhaa sanontaa.
Kun tähän maailmanaikaan ollaan kaikkialla läntisessä maailmassa aivan tavattoman kiinnostuneita siitä, miltä asiat näyttävät ja useinkin viis veisataan siitä, miten ne ovat, näyttäisi selitys olevan käden ulottuvilla.
Naisellista psykologiaahan se kaikki on, yleisinhimilliseksi normiksi markkinoitua pinnallisuutta. Samaan aikaan, Schopenhaueriin palatakseni, tahto on yhä yleisemmin ymmärretty pahaksi ja tahdottomuus hyväksi ja tavoiteltavaksi asiaksi. Tähän tietenkin liittyy se, että ylin valta ja siis maksimaalinen vapaus myönnetään halulle, joka on ottanut tahdon paikan.
Vielä viime vuosisadan jälkipuoliskolla uskottiin moniaalla edistyksen projektiin. Ihmisen vapautuminen oli ottanut yhä uusia edistysaskeleita ja tulevaisuus näytti ylittävän huimimmatkin odotukset.
Mitä sepittelikään O.V. Kuusinen Marxismi-leninismin perusteiden päätösluvussa: uudessa yhteiskunnassa katoavat kaikki ihmistä alentavat asiat ja vapaus, äärimmäinen vapaus kirvoittaa hänen luovat voimansa. Luonto valjastetaan kokonaan ihmisen palvelukseen, luonnonkatastrofit estetään, taudit voitetaan, ihmisen keskimääräinen elinikäkin pitenee 150-200 vuoteen (hui!).
Uusi uljas ihminen hallitsisi luontoa ja itseään, sillä hän tuntisi asioiden olemuksen tai ainakin osaisi toimia sen mukaisesti. Ja se olemus määräsi edistyksen muodot. Se muuan ideologia oli voittamaton, koska se oli tosi.
Tuntuu, kuin tuosta ajasta olisi kulunut, kuten sanotaan, ikuisuus. Ei siinä kyllin, että leniniläinen marxilaisuus, eli huonon käännöksen mukaan marxismi-leninismi, on enää lähinnä naureskelun ja joskus kukaties häpeilyn aihe. Myös itse edistyksen idea on hylätty.
Edistyshän edellyttää, että jokin on objektiivisesti parempaa kuin jokin muu. Huonommasta ollaan historian saatossa menossa siihen parempaan, tavalla tai toisella ja syystä tai toisesta.
Postmodernista näkökulmasta tämä on anteeksiantamatonta röyhkeyttä. Millä perusteella jokin on parempaa kuin jokin toinen? Sehän edellyttäisi, että jokin toinen on myös huonompaa kuin jokin toinen.
Eikö silloin ole lähellä ajatus, että jossakin Haitissa kulttuuri olisi alempiarvoista kuin Dominikaanisessa tasavallassa. Entä olisiko se Dominikaanisen tasavallankin kulttuuri alemmalla tasolla kuin suomalainen?  Pohdintoja voi jatkaa edelleen, ellei rupea huimaamaan.
Joka tapauksessa huomaamme helposti, ettei minkään objektiivisuudella perustellun arvojärjestelmän olettaminen käy enää päinsä tässä poliittisesti korrektissa ajassa. Silloin jouduttaisiin loputtomalle suolle, jolla perusoletus maailmasta omana mielikuvanamme olisi suuressa vaarassa.
Mutta ei hätää, mikäli maailmaa halutaan muuttaa, on se nykyään kovin helppoa. Tarvitsee vain muuttaa sitä koskevat mielikuvat.
Nämä mielikuvathan ne ovat aikamme kova ydin tai olisivat, jos sellaista olisi olemassa. Joka tapauksessa ihmisten kannattaa olla kiinnostunut vain niistä ja niinhän me olemmekin.
Minne maailma on menossa? Se asia ratkaistaan USA:n presidentinvaaleissa ja niissähän ratkaisevat juuri mielikuvat. Entä mikä on Euroopan tulevaisuus? Suostuuko maho manner toden teolla ja varauksettomasti aloittamaan lisääntymisen siirtolaisuuden avulla?
Mielikuvathan ne tässäkin ratkaisevat. Entä uhkaako Venäjä sivistynyttä maailmaa? Uhkaapa hyvinkin, itse asiassa se käy sitä vastaan sotaa, kybersotaa, mielikuvien avulla. Ja se sota voidaan hävitäkin mielikuvien tasolla, mutta eikös se olekin juuri olennaista?
Missä oikeastaan ovat tämän uuden maailman suurimmat ongelmat, ongelmien ydin? Eikö se mahtane sijaita väärien ja oikeiden mielikuvien välisessä taistelussa? Toisella puolen ovat poliittisesti korrektit voimat, toisella epäkorrektit. Ne kilpailevat keskenään siitä, kuka on paremman näköinen ja siis viehättää suurempaa määrää äänestäjiä.
Mikä ratkaisee tuon korrektiuden ja epäkorrektiuden välisen vedenjakajan sijainnin? Mikä on korrektin mielikuvan kriteeri? Eurooppalaisten arvojen kaanonin voimme löytää erilaisista julkilausumista, amerikkalaiset eivät ihan niitä vastaa, mutta myös siellä  samat perusasiat ovat voimassa.
Sinänsä häilyvät poliittisen korrektiuden kriteerit sanelee Amerikassa radikaaliksi itseään kutsuva etujoukko, jolle pinta merkitsee kaikkea ja joka taistelee kaikin keinoin niitä vastaan, jotka eivät suostu sulautumaan siihen normistoon, joka on julistettu poliittisesti korrektiksi.
Luulen, että nykyään monen ihmisen korkein älyllinen ja moraalinen päämäärä on kehittää itselleen poliittisesti korrekti tietoisuus. Ennen saatettiin puhua jostakin täysin kehittyneestä persoonallisuustyypistä, mutta se on menneisyyttä se.
Jos postmoderni ihminen rukoilisi, hän varmaankin pyytäisi luojaltaan voimaa uskoa poliittisen korrektiuden vaatimuksiin silloinkin, kun kiusaaja kuiskuttelee niiden olevan absurdeja.
Mikäli nyt oikein muistan Schopenhauerin ajatuksia, näyttää minusta siltä, että hän oli kiinnostunut nimenomaan loputonta onnettomuutta tuottavan halun sammuttamisesta eikä erotellut sitä selkeästi tahdosta. Korjatkoot ne, jotka paremmin tietävät.
Joka tapauksessa postmodernisti ymmärretty maailma haluna ja pyrkimyksenä sen vapauttamiseen on aivan ilmeisesti Schopenhauerilaisen resignaation antiteesi.
Ajatus mielikuvan primäärisyydestä sentään taitaa yhdistää meitä tuon parinsadan vuoden takaisen pessimistin ajatteluun.

17 kommenttia:

  1. "Leo Tolstoi sai itämaisen filosofiansa perusajatukset Schopenhauerilta ja puolestaan välitti ne –Mahatma Gandhille. Siinäpä jännittävä aatehistoriallinen rengasmatka"

    Ja eikö ollut vieläpä niin, että Schopenhauer sai omat ajatuksensa intialaiselta filosofialta, joten todellakin ympäri käydään ja yhteen tullaan.

    VastaaPoista
  2. "...Amerikassa radikaaliksi itseään kutsuva etujoukko, jolle pinta merkitsee kaikkea ja joka taistelee kaikin keinoin niitä vastaan, jotka eivät suostu sulautumaan siihen normistoon, joka on julistettu poliittisesti korrektiksi."

    Eiköhän Trumpin voitto ollut merkki juuri siitä, että on myös toinen USA. Sen vuoksi meilläkin Trumpin edesottamuksista nousee päivittäin älämölöä "korrekteissa" piireissä.

    VastaaPoista
  3. Feminiinisiä näyttöpoliitikkoja ovat ainakin Ranskan Macron, Kanadan Trudeau ja Itävallan Kurz. Meilläkin oli Katainen. Epämiehekkäitä viuhakkeita kaikki.

    VastaaPoista
  4. Eikö tässä ole jotakin ristiriitaista: miten (postmodernismin) relativismista voi nousta näin ehdottomia moraalisia näkemyksiä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitähän se. Viime kädessä kaiken perustana on vain väkivalta.

      Poista
    2. Postmodernin relativismin motto kuuluu: Kaikki totuus on suhteellista, paitsi relativistin oma totuus, joka on absoluuttinen ja pyhä. Ja korollaariksi lisättäköön, että relativistin edustaman Totuuden arvostelu on viharikos.

      Poista
    3. Harvoinpa on asia niin hyvin kiteytetty kuin edellä!

      Poista
    4. Kiitos! Tuo ensimmäinen lause oli kylläkin lainavaloa, mutta jälkipuoli tuli itse asiassa keksittyä vasta ko. kommenttia kirjoittaessa. Saapi toki siteeratakin, sano.

      Poista
  5. Postmodernismin relativismi on radikaalia, hullua utopistisuutta. Totuudella ja tosiasioilla ei ole mitään merkitystä, kun luodaan mielikuvia ja kaikki on vain sosiaalista konstruktiota. Uutisissa eilen valtakunnansyyttäjä rakensi linkin vihapuheen ja terrorismin ja ääriliikkeiden välille. Mielikuvia luodaan linkittämällä toisiinsa kuulumattomia asioita yhteen. Kun Hillary Clinton vihdoin avautui Harvey Weinstein -tapauksesta, hän antoi lausunnon, missä yhdisti Trumpin Weinsteiniin naisten kohtelussa. Itse oli saanut Weinsteinilta suuret summat rahaa kampanjointiinsa.

    Postmoderni radikalismi jyllää Yhdysvaltain yliopistoissa, relativismi on alkanut merkitä huimaa tason laskua, ei ole enää vaatimuksia, eikä tasoeroja opetuksessa. Opiskelijat eivät tunne historiaa, ajattelu on hyvin kapeaa, tietämättömyys ja pakotettu kieli sukupuolten, vähemmistöjen, poliittisten kiistakysymysten ilmaisussa rajoittaa keskustelua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ugh, veli todistaa viisaasti. Hulluuden marssistahan siinä alkaa jo olla kysymys. Ns. Sokalin pila on tänään ajankohtaisempi kuin silloin aikanaan 20wee takappäin;

      https://fi.wikipedia.org/wiki/Alan_Sokal

      Poista
  6. Länsimaat voivat täysin vapaasti uskotella itselleen edustavansa suurinpiirtein jos ei lopullista totuutta niin parempaa totuutta kuin mitä muilla on. Sehän tekee hyvää heidän itsetunnolleen. Uskoa oman toiminnan oikeutukseen tarvitaan.

    Eri asia on vain se onko tuo kaikki relevanttia. Jos nyt vaikka otetaan esille Kiinan menestys viimeisen 35 vuoden aikana täysin rutiköyhästä maasta yhä modernisoituneemmaksi valtioksi ilman "monipuoluejärjestelmää" (= vaalikoppidemokratia) niin epäilyksen varjo lankeaa länsimaiden edustaman "melkein lopullisen totuuden" ylle.

    Kulttuurien ja traditioiden erot on hyväksyttävä ja oppittava antamaan arvoa muillekin kuin omalle erinomaisuudelle. Tasopainoa löytynee siis arvostuksen ja arvostelun välillä. "Kaikissa meissä on hieman vikaa."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Kulttuurien ja traditioiden erot on hyväksyttävä ja oppittava antamaan arvoa muillekin kuin omalle erinomaisuudelle. Tasopaino löytynee siis arvostuksen ja arvostelun välillä. "Kaikissa meissä on hieman vikaa."

      Jep, juurikin näin. Ainakin ns. järkinuivien keskuudessa tuo näkemys on käsittääkseni jokseenkin valtavirtaa, mutta suvaitsevaistosta ym. "lunatic fringeistä" en oikein tiedä... Lähinnä voinee tehdä jotakin epäsuoria päätelmiä melko toivottomasta omaan napaan tuijottamiseen jumittumisesta ainakin tuon maanisiin mittoihin paisuneen itseruoskintafetissin pohjalta. Mitäpäs muuta sekään lopulta on kuin vain perverssillä tavalla ylösalaisin käännettyä kulttuurista suprematismia ja kyvyttömyyttä katsoa asioita vähääkään omia päähänpinttymiä laajemmasta näkökulmasta.

      "Totalitaarinen totuus kieltää suhteellisuuden, epäilyn ja kyselyn" (-Milan Kundera-)

      Poista
  7. Tällaisnewk iirjna ostin v. 1970 nuorliberaalina ja tunteakseni paremmin vastusjatajani. Ei mikään ihna huo no kirja. Tosin oleellsien olin lukenut von Wrightiltä ja Rusellilta. Siis reviosivoitua marxilaisuutta, O.V. Kuusinen päätekijänä:

    Marxilaisen filosofian perusteet

    Tekijä:
    ISBN:
    Tuoteryhmä: Filosofia
    Kustantaja: Vieraskielisen kirjallisuuden kustannusliike Moskova
    Kieli: suomi
    Painovuosi: 1963
    Painos:
    Sivumäärä: 792
    Sidonta: Sidottu, ei kansipaperia

    Tämä oli aikaisenpoi laitos, vuodelta 1960:

    Marxismin-Leninismin perusteet-Oppikirja

    Tekijä:
    ISBN:
    Tuoteryhmä: Yhteiskunta, laki, politiikka
    Kustantaja:Karjalan ASNTn Valtion kustannusliike
    Kieli: suomi
    Painovuosi: 1960
    Painos:
    Sivumäärä: 752
    Sidonta: Sidottu, ei kansipapereita

    Tämä kappale on myyty.
    Tekijän nimeä klikkaamalla voit löytää lisää ko. tekijän kirjoja. Voit myös jatkaa etsintää hakukoneellamme »

    Alla lisää hakuasi vastaavia kirjoja. Kirjan nimeä klikkaamalla saat tarkemmat tiedot ja pääset tilaamaan.

    Ja taas a d f o n te s :

    M. A. Suslov: Marxismi - leninismi - työväenluokan kansainvälinen oppi EDISTYS, 1975, 264 s., painos: , kunto: K3, Kovakantinen (kansipapereilla), 5 EU


    Ja neukkoyliopisotjen "pikkkutologin vuoden 1973 jälleendogmatisoitu laitos, smaoin huolelel edelleen liberrlaina läpilujettu:


    Marxilais-leniniläisen filosofian perusteet

    Lisää ostoskoriin
    kuva: Marxilais-leniniläisen filosofian perusteet Tekijä: Konstantinov F. V. et al.
    Tuoteryhmä: Filosofia
    Sarja:
    Kustantaja: Edistys - Moskova
    Kieli:
    Painovuosi: 1972
    Painos: 2
    Sivumäärä: 677
    Sidonta: Sidottu kansipaperein
    Kunto: K3 (K5=uusi, K4=erinomainen, K3=hyvä, K2=tyydyttävä, K1=kehno)
    Neuvostoliiton Erikoisalojen korkea- ja keskikoulusivistyksen ministeriön hyväksymä oppikirjaksi Neuvostoliiton korkeakouluissa opiskeleville ..

    Löäytynee ylähyllyltä.

    Saatoin muuten marxismismista innostuneille kavereilleni todeta, että minun ei tarvitse sillä setäni oli mukana kääntämässä Marxin ja Engelsin teoksia ja isäni tarkasti perheystävänsä Mauri Ryömän Pääoma-käännöksen

    MafH


    VastaaPoista
  8. Nuo ovat eri kirjoja. Kuusisen päätoimittamassa oli filosofian lisäksi muutkin "marxilaisuuden pääosat" ja se oli laadittu juuri ryhdyttäessä kommunismia rakentamaan. Huonoja kirjoja toki kaikki, monessa suhteessa, mutta eräänlaisia aikansa ilmiöitä sentään.

    VastaaPoista
  9. Väitän että taas itävaltalainen mies tulee muuttamaan Eurooppaa aika reippaasti. Toivokaamme ja uskokaamme, että tällä kertaa pysyttäisiin vain siinä mielikuvaominaisuudessa, koka tässä vaiheessa juuri se riittäisi.

    Kurz on Euroopan vastine Trumpille ja hyvä näin, koska on hienoa, että vanha manner uudistuu nuorekkaasti ja tyylikkäästi. Ehkä meillä sittenkin on sivistyksen peruspääomaa enemmän kuin amerikkalaisilla. Meillä ei ole punaniskoja ja anarkistejakin vain kohtuullisesti, koska työttömyystuella pysyy hyvin oluessa ja pikkuisen huumeessakin. Se rauhoittaa enemmistön.

    Odotellaan nyt kun ensimmäinen natsikortti heilahtaa ja alkaako Haiderin aikainen kättelyn välttäminen ja sen semmoinen. Lipponenhan ole tohkeissaan Haideria mollatessaan, mutta nykydemareiilla ei ole enää munaa, koska eihän heillä ole äänestäjiäkään.
    Veikkaan, että Itävallasta alkaa dominovaikutus, joka kaataa unelmajengíen rakentaman hyvien ihmisten juhlan koko Euroopassa.

    Ruotsia käy jo etukäteen sääliksi.

    VastaaPoista
  10. "Veikkaan, että Itävallasta alkaa dominovaikutus, joka kaataa unelmajengíen rakentaman hyvien ihmisten juhlan koko Euroopassa."

    Toivotaanpa parasta... Vaan mitä tuohon unelmajengiin ja Hyvien Ihmisten heinäsirkkamaisiin bilepartyihin tulee;
    Ugh, myös tämä veli todistaa viisaasti:

    https://rodionr.vuodatus.net/lue/2017/10/kylla-ne-kansaa-vaihtavat-pakko-uskoa-jo

    Nuo vassareitten "jäsentenväliset" (joihin myös vihreiden piti tietysti upottaa lusikkansa), olisivat lähinnä surkuhupaisaa seurattavaa, mutta itse asia on kyllä valitettavasti aika vakava. Tosin, jos poliittisen vasemmiston henkinen nykytila ja realiteettitaju on jo noin mitättömällä tasolla, ei äänestäjäkadon syitä tarvinne kovin kaukaa etsiä...

    "Ruotsia käy jo etukäteen sääliksi."

    Ilmeisesti Poukaman paremmalla rannalla kuitenkin uskotaan Hannu Hanhen tuurin kestävän hamaan auringon sammumiseen?

    VastaaPoista
  11. ”Ei siinä kyllin, että leniniläinen marxilaisuus, eli huonon käännöksen mukaan marxismi-leninismi, on enää lähinnä naureskelun ja joskus kukaties häpeilyn aihe.”

    Käsitteen parempi ilmaisu lienee marxilaisuuteen kietoutunut leninismi-stalinismi, sillä kyseessähän oli teorian toteuttaminen käytäntöön. Venäjällä vallitsee näkemys, että marxilaisuus on aito länsimainen ilmiö; ja paha Länsi tyrkytti sen Venäjälle turmellakseen venäläiset ja tuhotakseen Venäjän. Tässä herääkin kysymys, milloin maailma kykenee tekemään marxilaisuudesta historiallisen arvion? Marx ja Engels ovat itse antaneet vihiä asiasta.

    Kirjeessään Ludwig Kugelmanille 12.10.1868 Marx totesi että venäläiset aristokraatit kantoivat häntä käsillään Pariisissa vuosina 1843-1844 ja että venäläiset ovat aina olleet hänen mesenaattejaan:

    “It is an irony of fate that the Russians… have always been my ´patrons´. In 1843-1844 in Paris, the Russian aristocrats there waited on me hand and foot.” (“Marx to Ludwig Kugelmann”. K. Marx, F. Engels. Collected Works, London, Volume 43, pp. 130-131.)

    Kirjeessään Joseph Weydemeyerille New Yorkiin 12. huhtikuuta 1853 Engels ruoti marxilaisuuden teoreettista tukipylvästä, Kommunistista manifestia näin:

    ”Tällä kertaa aloitamme heti ”(Kommunistisesta) Manifestista”… Aavistelen, että jonakin kauniina päivänä meidän puolueemme joutuu osallistumaan hallitusvastuuseen, kaikkien muiden puolueiden neuvottomuuden ja velttouden ansiosta, jotta loppujen lopuksi voitaisiin panna toki toimeen asioita, jotka eivät ole suoranaisesti meidän, vaan yleisvallankumouksellisuuden ja erityisesti pikkuporvariston eduksi; siinä tilanteessa meidän on pakko, proletaaristen joukkojen painostamana, omiin enemmän tai vähemmän intohimoisesti puoluetaistelussa esiinvedettyihin ja painettuihin lausuntoihin ja suunnitelmiin sitoutuneena, tehdä kommunistisia kokeiluja ja hyppäyksiä, joista itse tiedämme parhaiten, miten epäajankohtaisia ne ovat. Tällöin mennään päättömyyteen – toivottavasti vain ruumiillisesti – taantumus valtaa alaa, ja kunnes maailma kykenee tekemään sellaisesta historiallisen arvion, meitä pidettäisiin paitsi hirviöinä, mikä meille olisi yhdentekevää, myös pässeinä, ja se on paljon pahempaa.” (Marx, Engels. Kirjeitä. Kustannusliike Edistys, Moskova, 1976, ss. 77-78.) Myös teoksessa: Vesa Oittinen (toim.). Marx ja Venäjä. Aleksanteri Papers 1/2006, ss. 204-205.

    Tämän historiallisen arvion tekeminen on siis vielä edessä.

    Tässä herää myös toinen kysymys: pitääkö Tampereella oleva Lenin-museo eli Leninin kultin museo muuttaa marxismi-engelsismi-leninismi-stalinismin rikosten museoksi? Marxilta ja Engelsiltä on julkaistu kymmenen tekstiä maailmansotien järjestämisestä ns. proletariaatin diktatuurin kunniaksi.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.