tiistai 3. lokakuuta 2017

Vallankumousta katsellessa



Kriittisin silmin

И. Бунин, Окаянные дни; М. Горький, Несвоевременные мысли. Москва, Айрис пресс, 2004, 400 с.

Meillä ei suomeksi taida olla yhtään kriittistä yleiskuvausta ns. lokakuun vallankumouksesta ja sitä seuranneesta ajasta, eipä oikein sitä edeltävästäkään.
Yritin joskus ehdottaa kustantajille Orlando Figesin kirjaa A People’s Tragedy, joka kertoo Venäjän vallankumoukseen vieneistä vuosista 1897-1924, mutta eipä ole mennyt läpi. Ehkäpä aihe on liian vähäpätöinen tai kirja vain muuten liian paksu.
Muuten, itse vallankumous oli vielä kesken vuonna 1924, vasta kahden ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana rakennettiin se systeemi, jota Stalin ja häntä seuraten monet muut nimittivät sosialistiseksi, oikein tieteelliseksikin.
No, vuonna 1967 se taisi olla, kun Isaac Deutscher kirjoitti kirjansa The Unfinished Revolution, joka ilmestyi suomeksikin: Venäjän vallankumous jatkuu yhä. Nyt painajainen on sentään päättynyt.
Uskaltaisin epäillä, että tämä aukko kirjallisuudessamme johtuu ns. suomettuneisuuden kaudesta. Inhoan tuota sanaa, mutta se kertonee, mistä tämä asia kai kiikastaa. Ajat ovat muuttuneet, mutta puoli vuosisataa tiettyä suuntausta on puoli vuosisataa. Se on meidän historiaamme ja sen jäljet vaikuttavat ajasta aikaan.
Meillä saa kyllä jokaisessa kirjastossa luettavakseen John Reedin pyhiinvaeltajakuvauksia ja muuta vastaavaa, mutta harva lienee edes havainnut esimerkiksi Maksim Gorkin ”epäajankohtaisia ajatuksia”. Ne onneksi saatiin myös suomeksi sitten, kun ne oli ruotsiksikin julkaistu.
Gorkillahan oli tuo tunnettu kriittinen vaiheensa, ennen kuin hän teki älyllis-moraalisen kuperkeikkansa, jota konkurssiksikin voi sanoa ja päätyi viimein Stalinin hovikirjailijaksi. Hänen aikalaiskirjoituksensa ovat ehdottoman kiinnostavia.
Gorkin stalinistinen tuotanto ansaitsisi ihan oman kokoomateoksensa. Se on niin järkyttävää kuolausta stalinismin edessä. Samaan aikaan se oli kovin aidosti sen intelligentsijan hengen mukaista, joka myös Venäjällä ryhtyi kunnostautumaan kuvitellulla moraalisella ylemmyydellään ja oli helppo saalis kaiken maailman totalitaarisille virtauksille. Tämä ilmiöhän jatkuu yhä, meilläkin.
Gorkin ohella moskovalainen kustantamo on valinnut niteeseensä Ivan Buninin ajatuksia ja päiväkirjoja Venäjän suuren vallankumouksen, kuten nykyään sanotaan, ajoilta.
Bunin, joka emigraatiossa sai kirjallisuuden nobelin, on asenteiltaan aristokraattinen tyyliniekka ja, kuten Nina Berberova muistelmissaan kertoo, paljon kiinnostavampi persoona, kuin tyylin aristokraatilta voisi odottaa.
Bunin piti vallankumousvuosien aikana päiväkirjaa ja se kuvaa tekijänsä mielialoja ja ajan kaoottisia tapahtumia yhtä lahjomattomasti kuin Juhani Ahon tai Santeri Alkion päiväkirjat omaa kapinaamme.
Bunin sattui olemaan Venäjän kirjallisuuden sisäpiirissä ja sekä Gorkin että monen muunkin tuttava ja ystävä. Hänen vihamielisyydessään vallankumousta kohtaan ei ollut mitään poikkeuksellista. Vastaavia päiväkirjoja on Venäjällä julkaistu perestroikasta lähtien useita. Esimerkiksi käy vaikkapa Rumjantsevin museon (myöhempi Leninin/Valtiolllinen kirjasto) johtaja Juri Gotje (Gautier).
Noiden päiväkirjojen kuvaukset vallankumousta kannattaneista intellektuelleista (venäjäksi intelligent) tuntuvat varsin todistusvoimaisilta.
Kyseessä oli juuri se moraalisesti ja intellektuaalisesti kyseenalainen aines, jolta -nykyaikaisesti sanoen- gutmensch-vaistot- sumensivat korkeamman henkisen aktiivisuuden. ”Katuvaiset” proselyytit tuijottivat ihastuneina aitoja proletaareja kuin jaloja villejä ja halveksivat omaa sivistystään. Ehkäpä tuo vallankumous sitten oli yhden aikakauden ihan itse ansaittu loppu.
Koska uskon, että jokainen lukija on ainakin jossakin määrin tutustunut Gorkin ”epäajankohtaisiin ajatuksiin” (Väärään aikaan ajateltua) en viitsi niitä enää tässä referoida. Lyhyesti sanoen Gorki vihasi ja halveksi vanhan ystävänsä Leninin uskomatonta kevytmielisyyttä, joka ilmeni villiintyneen rahvaan yllyttämisenä ja tolkuttomana kokeena, joka tehtiin satamiljoonaisen kansan selkänahalla.
Se oli Gorkin mielestä aidosti venäläisen aatelimiehen -jollainen Lenin oli- psykologian mukaista. Kulttuurin ja ihmiskohtaloiden kannalta se oli hirvittävää uhkapeliä, jonka lopputulos oli jokaisen normaalijärjellä varustetun ja henkisen tasapainonsa säilyttäneen ihmisen arvattavissa. Sellaiset kuitenkin tuntuivat hävinneen näyttämöltä hulluna vuotena.
Kun tuo arvaus -pikainen reaktio ja verinen vastavallankumous- jäikin toteutumatta, Gorki käänsi kelkkansa. Paljon pahaa oli tapahtunut, sen hän tunnusti, mutta syyllinenkin löytyi: Ei Lenin, vaan Venäjän talonpoikaisto…
Mutta eipä tässä Gorkista sen enempää. Bunin on unohdetumpi kuin Gorki, mutta muistamisen arvoinen myös tässä yhteydessä.
Vuoden 1917 keväällä Bunin käsittelee myös Suomen suuriruhtinaskunnan ja sen kuvataiteilijoiden näyttelyn avajaisia Pietarissa. Tästä on Ben Hellman kirjoittanut mainion artikkelin, joka löytyy Idäntutkimuksesta 4/2002.
Itse tyydyn vain viittaamaan muutamaan seikkaan. Päiväkirjassaan vuodelta 1918 Bunin itse asiassa muistelee edellisen vuoden tapahtumia Pietarissa, jossa jostakin kumman syytä nyt juuri sillä hetkellä piti olla kiinnostunut tauluista ja vieläpä suomalaisista.
Tuolloinhan elettiin suomalais-venäläisen ystävyyden korkeita hetkiä, hieman samaan tapaan kuin vuoden 1905 vallankumouksen jälleen, mutta vielä intensiivisemmin.
Niinpä suomalaisten taitelijoiden näyttelyyn oli saatava paljon ja hienoa yleisöä. Ja sitähän tuli, ulkoministeriä myöten. Sitä, paitsi paikalla oli myös Ranskan, suuren liittolaismaan, suurlähettiläs. Siitäpä ei joukko enää hienommaksi muuttunut!
Mutta olipa skandaalikin sitä mehevämpi, kun muuan herra Majakovski ryhtyi sikailemaan oikein kunnolla. Ensin hän lupaa kysymättä tuli istumaan Buninin, Gorkin ja Gallen-Kallelan viereen ja söi näiden lautasilta ja joi näiden laseista.
Kun ulkoministeri yritti puhua, Majakovski alkoi mölistä niin, ettei puheesta saanut selvää. Sama kohtalo tuli Ranskan suurlähettilään osaksi ja lopulta koko arvokas tilaisuus oli yhtä hässäkkää. Kaikki yrittivät tehdä jotakin, kuka tömisti kengillään, kuka hakkasi pöytää nyrkillään. Viimein muuan mursun näköinen suomalainen alkoi huutaa yhtä niistä harvoista venäläisistä sanoista, jotka osasi: Mnogo! Mnogoo! Mnogoo!
Siis paljon ja tässä tapauksessa: liikaa, liikaa!
Juuri tuohon aikaan tuli Pietariin myös Lenin, joka otettiin komeasti vastaan ja vietiin asumaan yhteen parhaista taloista, joka ei tietenkään ollut hänen omansa…
Sekä Majakovski että Lenin näyttivät jonkin aikaa vain katuilveilijöiltä, mutta Majakovskia ei suotta nimitetty futuristiksi, pohti Bunin. Majakovskeille ja Lenineille se tulevaisuus sitten kuuluikin. Se oli sellaista kulttuuria se, noissa suomalaisen näyttelyn avajaisissa oli kovasti jotakin enteellistä.
Bunin tunsi varmasti Dmitri Merežkovskin kirjan vuodelta 1906. Sen nimi oli Graduštši ham -se törkimys, joka on tuleva. Sillä tarkoitettiin, ettei kansa, sitten kun se saa vallan, olekaan se jalo ja ihanteellinen korkeampi ihmisyys, joka sorron alta vapautuu, vaan sen sijaan törkimys ja öykkäri, joka rienaa ja tuhoaa kaikkea itseään korkeampaa.
Niinhän siinä taisi käydä ja juuri sitä kuvasivat aikoinaan Gorki ja Bunin aikalaiskirjoituksissaan.


18 kommenttia:

  1. "Uskaltaisin epäillä, että tämä aukko kirjallisuudessamme johtuu ns. suomettuneisuuden kaudesta. Inhoan tuota sanaa".

    Aukkoja on ollut paljon eikä vain historiallisessa tutkimuksessa/kirjallisuudessamme.

    Suomettuneisuus on todella inhottava sana, mutta se onkin vain eufemismi. Suomettuneisuus alkoi siitä, kun Hella Wuolijoki ja hellawuolijoet pääsivät vankilasta Välirauhasopimuksen mukaisesti ja alkoivat johtaa kgbläis-bolshevististä paraatia Suomessa. Suomi-Neuvostoliitto -seurasta tehtiin Valvontakomission jatke. Kouluhallitus sai Moskovalta lahjan rakennuksensa viereen: nyrkkejä heristelevän monumentin "Taistelu imperialismia/USA:ta vastaan". Ministerit Suomen hallitukseen nimitettiin Kremlissä. JNE. Puoli vuosisataa historiastamme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä suomettumisen valta-aika oli 1970-luvulla, jolloin taistolaisuuden omaksunut "sivistyneistö" harjoitti kulttuurihegemoniaa ja yritti ihan vakavissaan viedä Suomen sosialismiin. Henkinen selkäranka meinasi murtua. Tuo porukka ei ole juurikan osoittanut "tehokasta katumusta" vaan pudistanut kuin hanhi veden eikä totuuskomiteaa - maanpetostutkinnasta puhumattakaan - ole pidetty.

      Vuolijokelaisten vaikutus oli ylhäältä tullutta pakkosyöttöä, joka ei vaikuttanut kansakunnan enemmistöön. Tätä osoittaa se, että 1950-luvulla julkaistiin runsaasti neuvostokriittistä kirjallisuutta, jollaista ei enää 1970-luvulla julkaistu. Solzenitzynkin piti julkaista Ruotsissa.

      Poista
  2. "Suomettuneisuus"

    Suomettuneisuudelle näyttää tarjoutuvan uusia mahdollisuuksia, koska Putin on perustanut uuden viran: должность специального представителя президента по взаимодействию со Всемирным конгрессом финно-угорских народов (presidentin erikoisedustaja hoitamaan vuorovaikutusta suomalais-ugrilaisten kansojen Maailmankongressin kanssa). Onko tämä joku uusjartsevin virka, tosin ei-salainen?

    http://www.ng.ru/politics/2017-09-25/100_echo25092017.html

    VastaaPoista
  3. Niin, liekö keski-iän ylittänyt väestö saanut yliannostuksen informaatiota naapurin historiasta kauheaan YYA-aikaan? Jos itse olisin kaupallinen kirjanmyyjä, niin helposti luulisin löytäväni lukijoita Venäjän lähihistorialle. Uusia lähteitä ja löytöjä on Venäjällä tarjolla, ja tarvittaessa voisi myös Venäjän nykykehityksen kytkeä markkinointiin, jolloin Venäjä-kammoisetkin kiinnostuisivat. Kirjoja markkinoidaan meillä ylipäätään melkoisen laiskasti.

    Sisällissodasta ja sen syistä puhuttaessa harvoin näkee kenenkään huomioivan propagandan valtavaa merkitystä. Mikko Uola selvittää kirjassaan "Seinää vasten vain!" poliittisen väkivallan motiiveja; suosittelen lukemaan.

    Taisipa suurin osa kansanvaltuutetuista olla toimittajia "Työmies"- ja muissa alan lehdissä. Silloin oli toista kuin nykyisellä broilereiden aikakaudella. Ehkä on parempi niin vai onko?

    Suomen ja Venäjän sisällissodat ovat hyviä esimerkkejä siitä, mitä järjestelmällinen propaganda suotuisissa oloshteissa voi saada aikaan. Aihe on nytkin ajankohtainen, ja nyt on viimeinkin mahdollisuus käsitellä asiaa ilman moralisointia ja politisointia, toisin kuin Uptonin aikaan. Venäjän vallankumouksen ymmärtäminen helpottaa oman sisällissotamme ymmärtämistä.

    VastaaPoista
  4. Voi vain yhtyä valitteluun siitä, ettei tuollaista kirjaa Venäjän vallankumouksesta ja sisällissodasta suomeksi ole. Tuo ajanjakso on erityisen mielenkiintoinen, myös siltä osin miten Stalin nousi valtaan. Onneksi jälkimmäisestä löytyy jotain suomennetuista Stalinin elämänkerroista.

    Sinällän mielenkiintoinen ja osin kiistanalainenkin on kysymys, missä määrin Neuvostoliiton reaaalisosialismiin vaikutti Lenin, missä määrin Stalin. Vaikka Lenin oli julma ja häikäilemätön, hän kuitenkin osasi myös ottaa askelen taaksepäin, esimerkiksi NEP-politiikassa. Stalinin en muista tuollaista juuri tehneen, paitsi ulkopolitiikassa pakon edessä.

    VastaaPoista
  5. Kyllähän Stalin niitä teki ja reippaasti sittenkin.
    Ensimmäisen 5-votissuunnitelman aikana pantiin koko sosialismin koodeksi uusiksi. Artikkeli "Menestys panee pään pyörälle" oli pitkä hyppy taaksepäin. Puolet kolhooseista purkautui ja saatiin ainakin sen vuoden kylvöt tehtyä. Sitä paitsi koko kolhoosisysteemi mullistui.

    VastaaPoista
  6. Stalin oli jyrkkien äkkikäänteiden mestari. Ainakin lyhyen elämäkerran mukaan....

    VastaaPoista
  7. Teboilin baarissa kerrottiin Svenska Handelshögskolanin muuttavan nimekseen Berner-institut, koska entinen kauppakorkeakoulukin on Aalto-yliopisto. Toisi sekin mieleen 30-luvun.

    VastaaPoista
  8. Suomettuneisuuden kausi jatkuu ja jatkuu ilman merkkejä loppumisesta, mutta kumarruksen suunta on uusi. 100 vuotta sitten taisteltiin itsenäisyyden ja nyt sen menettämisen puolesta. Taistelun etujoukossa on aina tuulimyllyihin hyökkäävä hyvä-ihminen, kyyninen poliitikko tai ajatuksensa sumentanut apurahataiteilija, jonka mölinästä on tullut puheen uusi standardi. Pian ei kukaan asu itse ansaitsemassaan talossa...

    VastaaPoista
  9. "Yritin joskus ehdottaa kustantajille Orlando Figesin kirjaa A People’s Tragedy, joka kertoo Venäjän vallankumoukseen vieneistä vuosista 1897-1924, mutta eipä ole mennyt läpi."

    Tämän takana voi olla ainoastaan taistolaisten pragmatismi. Kgb-taistolaismafia on suomettuneisuuden hedelmä, jolle Neuvostoliitto oli maanpäällinen paratiisi ja kaikki mikä liittyy neukkuun on pyhää. Kertominen ihmisten tragedioista NL:ssa oli siis pyhäinhäväistystä, joka kaivoi maata taistolaisuuden jalkojen alta.

    Juuri siksi Kgb-taistolaismafia vahvisti otettaan ja erityisesti Yleisradiossa ja yliopistoissa. Nykyään se tuottaa itselleen klooneja sekä mediassa että historiatieteessä.

    VastaaPoista
  10. "klooneja"

    Ja nämä kloonit nykyään puuhaavat/riehuvat/karkeloivat/manifestoivat ns. vihapuhetta vastaan. Toisin sanoen Suomessa pitää olla ainoastaan rakkauspuhetta, ainakin 1984 sellaista. Rakkauspuhetta suomettumisesta, rakkauspuhetta Stalinista, rakkauspuhetta Mainilan laukauksista, rakkauspuhetta marxismi-engelsismi-leninismi-stalinismista, rakkauspuhetta rakkauspuheesta, jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "kloonit"

      Mikä on kloonien pragmatismi?

      Se voi olla vaikkapa sitä, että kaikki uskoivat ukko-Marxiin ja minunkin oli pakko uskoa päästäkseni maisteriksi/dosentiksi/professoriksi, hinnalla millä hyvänsä!

      Ukko-Marx kirjoitti arvostetun Pääoman, joka kuvasi 1800-luvun alun kapitalismia. Pääomassaan Marx ei kiinnittänyt huomiota kapitalismin dialektiikkaan, vaan jostain kummallisesta syystä muuhun dialektiikkaan! (Sana kapitalismi tuli käyttöön vuonna 1800.)

      Hyvät oltavat olivat vain harvoilla, selvähän se. Saippuan tuotanto kehittyi kuitenkin niin, että sitä saivat ostaa myös köyhimmistä köyhimmät. Iso-Britannia taisi ollut ensimmäinen maa maailmassa, jossa Viktoriaanisella aikakaudella hygieniasta tuli kansallinen pakkomielle.
      Hygienian ansiosta lasten kuolleisuus romahti eikä naisten enää tarvinnut olla pelkästään synnyttäjiä. Aikaa riitti myös mennä ansiotyöhön. Ja Kansainvälistä naisten päivää alettiin juhlia 1900-luvun alussa.

      1600-luvun enlantilainen runoilija Johnson, jonka päätyönä oli laatia jumalanpalvelustekstejä kuninkaan henkilökohtaisessa kirkossa, siitti ja vaimonsa synnytti 16 lasta, joista vain 4 kasvoivat aikuisiksi. Suomen hautausmaillakin on lukuisia vanhoja hautakiviä, joissa lukee, että haudattu lapsi oli jotain kuukautta -- jotain vuotta vanha.

      Näin ollen, eläköön massatuotantoon päässyt kapitalistinen saippua! Marxilaiset kloonit saavat vaahdota mitä tahansa maisteri/dosentti/professoripalkallaan.

      Poista
    2. "kloonit"

      Mikä on suomalaisten marxilaisten kloonien pragmatismi?

      Kun reaalisosialismi romahti historiallisesti katsoen silmänräpäyksessä, niin venäläiset marxilaiset saarnasivat: me venäläiset olemme tyhmiä, koska emme pystyneet rakentamaan kommunismia, mutta te, suomalaiset, olette paljon viisampia, ja te varmasti pystytte toteuttamaan käytäntöön Marxin jalot aatteet!

      Suomalaiset marxilaiset kloonit elävät yhä vieläkin tässä makeassa ja mairittelvassa uskossa erikoisesta ja historiallisesta viisaudestaan. Jostain syystä heille ei ole opetettu Marxin lempilausetta: "Käytäntö on totuuden kriteeri." (Критерием истины является практика.)

      Poista
  11. Markku Jokisipilän hyvä juttu vihapuheesta - rikoksesta, jota laki ei edes tunne:

    http://www.ts.fi/mielipiteet/kolumnit/3676894/Markku+Jokisipila+Valhetta+on+kaikki+laulut+maan

    VastaaPoista
  12. Tästä aiheesta on hyvä Osmo Jussilan :Neuvostoliiton tragedia - utopiasta vankileirien saaristoksi (2012)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jussilan kirja on mainio: sen valossa ymmärtää, miksi Suomen punaiset ja Venäjän kommunistit olivat valmiit menemään niin pitkälle vallankumouksissaan. Ihanteet olivat kauniit, mutta valitut keinot eivät olleet omiaan johtamaan päämääriin, ennen muuta puolueen yksinvalta ja proletariaatin diktatuuri.

      Jussilan kirjan vika oli vain se, että loppuosa siitä, mitä tapahtui, oli liian lyhyt.

      Poista
  13. "No, vuonna 1967 se taisi olla, kun Isaac Deutscher kirjoitti kirjansa The Unfinished Revolution, joka ilmestyi suomeksikin: Venäjän vallankumous jatkuu yhä. Nyt painajainen on sentään päättynyt."

    Nämä olivat arvostetut G.M Trevelyan -muistoluennot. Lukija tietenkin tunsi maan historian ja erityisesti Stalinin vainot. ID tuntui pitävän vallankumoust jokaisen suuten kansakunnaN historian vältämättömänä kuuluvana ilmiönä. Näin oli Englanissa (Cromwell) ja näin oli Ranskassa 1789. Ikävää, mutta väistämtöntä.

    1967 vielä eläteltiin toiveita maan liberalisoitumisesta, jota oli tapahtunut vähitellen Stalinin kuolemasta lähtien. Ja vielä 1974 Le Monde piti Tsekkoslovakian miehitystä vain tilapäisenä takaiskuna tässä kehityksessä. Deutscherin Stalin -elämkerta julkaistiin suomeksi joskus 1978. Hän itse kuoli 1967.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Usein nämä analyysit sivuuttaa ihmisluonteen ja järjestäytyneen rikollisuuden historian, jota voidaan/pitää tarkastella valtakuntien ja valtioiden alkuaikoja myöten.

      Valta merkitsee vaurautta ja elintasoa, joka on ihmisten perimmäisin tavoite: "elää hyvin", kuten Kreikkalaiset tapasi sanoa jo Homeroksen aikoina ja varmaan ennen sitäkin.

      Kun joku on päässyt vallan ja "hyvän elämän" makuun, siitä ei hevin luovuta. Huippuesimerkki lienee Rooman luisuminen tasavallasta keisariaikaan, kun sota-ajan johtajiksi tarkoitetut keisarit ei halunneetkaan luopua asemastaan.

      Suosittelen YLE Areenan kuunnelmasarjaa "12 diktaattoria". Siellä analysoidaan kiintoisasti diktaattorien sielunmaiseman muuttumista valtakauden pitkittyessä.


      Terveisin,

      Nikke

      Poista

Kirjoita nimellä.